Äiti / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Ranskalaisen Florian Zellerin perhekeskeinen näytelmätrio alkoi vuonna 2010 Äidillä, jatkuen 2012 Isällä ja päättyen 2018 Poikaan. Itse olen nähnyt nämä käänteisesti: KOM-Teatterin vahvan tulkinnan kaksi vuotta sitten (Poika), ja upean elokuvatulkinnan Isä viime vuonna. Joten odotukset olivat korkealla, miten trilogia alkoi, millainen on Turun kaupunginteatterin Äiti.

Ohjaaja Maia Häkli teki vaikutuksen Tampereen teatterille ohjaamallaan Synninkantajilla, joka oli hänen taiteellinen opinnäytetyönsä TeaKiin. Turun kaupunginteatterin pieni näyttämö esittää meille perheen olohuoneen, ja taustalla häämöttävän keittiön. Reilu tunti ilman väliaikaa on aika kompakti mitta esitykselle. Keskiössä on kotiäiti (upea Kirsi Tarvainen), joka kipuilee tyhjän pesän syndrooman kanssa. Mies (Carl-Kristian Rundman) on kiireinen töissään ja työmatkoillaan, rakas poika (Markus Ilkka Uolevi) muuttanut tyttöystävänsä (Sofia Smeds) kanssa yhteen. 

Äiti kokee olevansa huijattu, häntä ei tarvita enää mihinkään, ja aikaa on käsissä ihan liikaa. Poika soittaa liian harvoin, vierailuista puhumattakaan. Äiti on kovin tukahduttava rakkaudessaan, turhautumisessaan, seurankaipuussaan. En lainkaan ihmettele että lapset, ja ehkä myös puoliso, haluavat pitää hieman välimatkaa. Välillä nainen heittäytyy ylenpalttisessa passauksessan hieman höperöksi. Katsoja odottaa kokoajan sitä twistiä, mikä paljastaa totuuden. Ja kyllä se jonkunlainen sieltä tuleekin. Kun ensin on avattu lisää naisen mielenmaisemaa ja kelattu samoja kohtauksia läpi moneen kertaan, aina hieman eri vinkkelistä. Puolisoiden välinen dialogi on napakkaa tykitystä ja aikaa tiukkaakin kuittailua.

Tämä ei ollut ehkä kauhean helppoa katsottavaa ja loppukin oli aika töksähtävä, yllättäväkin. Näyttelijät ovat hirmuisen hyviä ja tunnustan että Kirsi Tarvaisen suvereniteetti oli se iso vetovoimatekijä itselleni tulla katsomaan Äitiä. Hän on kyllä yksi Suomen parhaita näyttelijöitä, heittäen. Nytkin pienillä eleillä ja ilmeillä hän sai välitettyä ikääntyvän naisen tunteita. Miltä se tuntuu kun elämän tarkoitus häviää lasten lähtiessä ja miehen löytäessä nuorempaa seuraa. "Te lähdette yksi kerrallaan kun olette käyttäneet mut loppuun". 

Ja miten Äiti säkenöi kun poika palaa kotiin, ihan tärisee innosta. Saada taas täyttää tehtäväänsä, syöttää ja juottaa ja paapoa. Pojan tyttöystävän hän kokee kilpailijanaan. Mielenterveys selvästi rakoilee, jota Tarvainen ilmaisee mm. käsien liikkeillä. On varmasti kamalan raskasta koko perheelle kun äiti rakastaa näin pakkomielteisesti ja omistushaluisesti. Mietin kokevatko kaikki äidit samoin kun lapset lähtevät kotoa? Ovatko äidit näin riippuvaisia lapsistaan? 

Heidi Wikar on suunnitellut kevyen ja vaaleasävyisen lavastuksen, jota myös hänen luomansa puvustus myötäilee. Väliseinänä toimiva pleksi jakaa sekä tilan, että heijastaa ja piilottaa sopivassa suhteessa. Äiti on pukeutuneena aamutakkeihin, kotiasuihin. Nekin kertovat ettei kodin ulkopuolista elämää tunnu enää olevan. Ja sen kerran kun äiti sonnustautuu ihanaan punaiseen väriläiskään ja haluaa lähteä irroittelemaan poikansa kanssa, tämä torppaa idean. Jarmo Eskon valot luovat tilaan avaruutta täydentämään lavastuksen ilmavuutta.

Äiti oli ehkä hieman hämmentäväkin kokonaisuus, eikä ehkä kertomuksena yltänyt ihan samalle tasolle kuin myöhemmät Isä ja Poika. En tiedä oivalsinko siitä kaikkia nyanssejä mitä sekä Zeller että Häkli halusivat minulle kertoa. Tämä ei ole komedia, vaikka yksittäisiä hauskoja hetkiä mukaan mahtuukin (paitsi katsomon oikeassa reunassa olevan pienen seurueen mielestä tämä lienee hauskinta teatteria ikinä, ainakin naurunremakka oli melkoista). Tragedia ennemminkin. Ja kuka sanoo että teatterielämyksen on aina oltava helppoa, mukavaa ja vaivatonta!

Herkullisen hienot näyttelijäsuoritukset kyllä tekevät esityksestä hyvinkin katsomisen arvoisen, erityisesti Tarvaisen vahva nimirooli.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kullervo / Turun kaupunginteatteri 2.10.2021

No nyt on moderni tulkinta Kiven Kullervosta! Ensinnäkin näytelmä on kokonaan naisten tähdittämä; aika kiinnostava veto kun Kullervo on niin Äijä. Linda Wallgrenin ohjaus on raikas ja räiskyvä, erilainen, ja paikoitellen aika hulvatonkin. Mutta kaikkihan tietävät miten Kullervolle lopulta käy, eli aika traagisiakin elementtejä on mukana. Väkivaltaa, kuolemaa ja murhetta on paljon, ja siksikin ikäsuositus on 13+. Keveyttä ja huumoria esitykseen on onneksi saatu monestakin eri elementistä.

Jotenkin tässä oli paljon samankaltaisuutta viime vuoden suosikkinäytelmäni Rakkaani, Conan Barbaari kanssa. Ei ainoastaan sama puvustaja, ja se että samat naisnäyttelijät esittävät miesrooleja. Mutta jotenkin sellainen samanhenkisyys ja päähän potkimisen teemat. Kuten Conanissakin, pääosassa oli reppana ja kärsivä nuori. Kaikki kiusaavat ja kostohalu pistää tämän pään sekaisin. 

Esitys alkaa lakonisen tyylikkäästi. On aamupalaa puuhaava nainen. On huutava vauva, Hitaasti eleetön nainen nappaa leipäveitsen ja poistuu. Vauva hiljenee. Nainen palaa jatkamaan aamupalaansa. Vaikuttavaa kaikessa eleettömyydessään. Toisaalta, mikä on tämän yhteys Kullervoon? Tehokkaana johdantona väkivaltaesitykselle toimii kyllä.

Rakastan sitä miten taitavasti nykyajan ylöspano taipuu vanhaan tekstiin! Tai oikeastaan miten vanha teksti taipuu moderniin kehykseen. Mielenkiintoinen kontrasti on myös modernin lavastuksen ja puvustuksen sekä Kiven kauniin, arkaaisen tekstin kanssa.

    

Kullervo (Helmi-Leena Nummela) raataa orjan lailla setänsä Untamon (Ulla Koivuranta) rengas- ja korjausliikkeessä (Untolan Rengas & Romu) omien vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen. Siellä lattioita lakaisee myös paras kaveri Kimmo (Minna Hämäläinen), joka takatukassaan muistuttaa lätkänpelaajaa 80-luvulta. Kasvattiäiti ja Untamon emäntä (Ulla Reinikainen) on elähtänyt prätkäpimatsu, jonka pelkkä kihertävä olemus ja tukan heilautus saa aikaan naurunkäkätyksen sisimmässäni. Paikoitellen Untamon ja rouvansa asetelmasta tuli mieleeni Macbeth, missä rouva onkin se pahempi osapuoli, joka viekoittelee miehensä tekemään tuhmia. Olihan Kivikin Shakespearensa lukenut.

Kun paikallinen jengipomo Seppä Ilmarinen (Kirsi Tarvainen) purjehtii sisään pitkässä turkissaan, paljas rinta lihaksista pullistellen (se Conan Barbaari -vertaus!) ja kultaketjut rinnalla kimaltaen, sekä pitkää hiuspehkoaan ja partaansa sivellen, olen ihan myyty. Ja myyty on myös Kullervo, orjaksi tälle sankarilliselle menestyjämiehelle. Katkeruus ja kostonhimo vain lisääntyy, kun Kullervo joutuu (seksi)orjana toteuttamaan uuden isäntänsä pienimmätkin sormennapsutukset - kaiken lisäksi Pohjolan neito (Ulla Koivuranta) tuntee olonsa uhatuksi, jättikokoisesta povestaan huolimatta! Hulvaton rooli tämäkin ja miten mulle tulee mieleen Donatella Versace? 

Tähän väliin on pakko kehua Tuomas Lampisen hillitöntä pukusuunnittelua; tästä on kuulkaa Kalevalan karvahatut kaukana (vai ovatko sittenkään?). Kultalameeta, ökyilyä ja design-juttuja nähdään Ilmarisen taloudessa, mutta Kullervon vanhemmat luottavat perisuomalaiseen suunnitteluun. Ja sitten on se junttikasarilook! Kun Kullervo lopussa lähtee kostoretkelleen, niin minkälaisen modernin vihaisen (nuoren) miehen sotisovan hän vetää ylleen? Arvatkaapa vaan... Myös Jessica Rosenberg ansaitsee aplodit hienoista peruukeistaan ja maskeerauksesta.

Tarinassa on niin monta mutkaa ja juttua, ja kaikessa punaisena lankana on se Kiven teksti. Jos nyt Pohjolan neidon karja onkin modernisoitu S/M-henkiseksi koiralaumaksi ja Kullervon vanhemmat Marimekko-asuisiksi sohvallamöllöttäjiksi niin mikä jottei. Yllätyksellisiä käänteitä nähdään paljon ja enpä tosiaan hykertele katsomossa yksin. Kikatusta ja hohotusta kuuluu joka suunnalta. Olutravintola Riekkokankaan kantapeikot salihousuissaan ja Vaatehuoneen "silkki"pusakoissaan on taas ihan oma lukunsa. Olen ihan varmasti ollut tuolla, tai ainakin jossain sen kymmenistä ellei sadoista baarikloonikavereista ympäri Suomea. 

Kun Kullervo täräyttää Total Eclipse of the Heart karaokessa, voi pojat! Taas tuli muistuma siihen Rakkaani, Conan Barbaariin; karaokebaarikohtaukset ovat henkiset siskokset.

Kaisu Koponen on laatinut messevät lavasteet. Koko näyttämö on yhtä taulunkehyksen sisällä tapahtumaa kohtausta. Kaiken taustalla häälyy Gallen-Kallelan vaikuttava Kullervon kirous -maalaus, tosin ilman päähenkilöään. Kun Kullervo lopulta murtautuu kirjaimellisesti ulos raameistaan ja pistää kaiken päreiksi, noh, näin todellakin käy. Myös lavan nousevia ja laskevia elementtejä hyödynnetään hienosti. Ja tulikohtaukset on kaunista katseltavaa myös! Ja se hydrauliikkapuristin! 

Mika Hiltusen hienot projisoinnit täydentävät näyttämökuvan upeaksi; hetkittäin myytti sekoittuu realismiin. Valot (Jarmo Esko) ja äänet (Iiro Laakso) pelaavat myös hienosti yhteen kaiken muun kanssa.

Koko näyttelijäsakki vetää ihan huikean hulppeita rooleja. Kirsi Tarvainen ja Ulla Reinikainen Kullervon vanhempina riemastuttavat kaikessa säälittävyydessäänkin, ja tottakai Helmi-Leena Nummelan monia tunteita läpikäyvä Kullervo on upeaa katsottavaa. Viettelevä, epävarma, julma, piittaamaton, tunteeton mutta myös täysillä tunteva. Nuori ihminen joka joutuu vanhempien heittopussiksi. 

Johtuvatko Kullervon kokemat vääryydet yhteiskunnasta vai ajautuuko hän niihin itse? Mikä vaikuttaa eniten: geenit ja perimä, kasvatus, kohtalo, luonne, ympäröivä yhteiskunta? Mistä se pahuus oikein kumpuaa? Testosteroni tuoksuisi vahvasti nokkaan - ellei lavalla olisi ainoastaan naisia. Shakespeare-viittauksia on myös Ainikin itsemurhassa (Ofelia), mutta myös antiikin tragediat heijastuvat Kullervon kohtaloon. "Kirous ja rutto päällesi, koiransikiö".

Esityksen jälkeen mietin paljon myös muutaman vuoden takaista Åbo Svenska Teaterin loistavaa Kalevalaa ja sen välittämää Kullervo-kuvaa. Ja ylipäätään sitä Kullervoa mikä on meille tuttu taiteesta ja eri tulkinnoista. Mun tulee vähän surku koko tyyppiä, eksynyt ja kiivas teini jota maailma murjoo. Kaikki potkivat tätä päähän tai ainakin nimittelevät. Vähemmästäkin sisuuntuu. Eihän nimittely oikeuta hirmutekoihin, mutta Kullervon kohtelu auttaa ymmärtämään miksi tarina on loppujen lopuksi tragedia. Ei ainoastaan Kullervon tragedia, vaan koko yhteisön. 

Väkivalta synnyttää väkivaltaa, ja sitähän Kullervo elää ja hengittää. Kullervo ei suostu asettumaan mihinkään perheen, suvun tai yhteiskunnan tarjoamiin muotteihin (telkkarin katselu kutovan äidin ja lonkeroa kittaavan isän kanssa ei iske pidemmän päälle) vaan valitsee omat polkunsa. Ja ne polut johtavat vain tuhoon. Vaikka Wallgrenin Kullervo tarjoaa toisenlaisen lopun - onko Kullervon mahdollista ottaa oma elämänsä hallintaan ja kirjaimellisesti tuikata raamit tuleen ja kävellä pois. Kenties, kenties.

Kullervo on kertakaikkisen nautittava esitys. Haluaisin nähdä tämän uudelleen, vaikka jo pelkästään hienojen näyttelijäsuoritusten vuoksi. Voisiko Wallgren ja tiimi tarttua seuraavaksi vaikka Seitsemään veljekseen, tai Nummisuutareihin, Kiven äijäilyklassikkoja nekin. Voisiko tämä olla Kivi-trilogian alku? Pliis!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaani, Conan Barbaari / Turun kaupunginteatteri 27.10.2020

Rohkenisin väittää että Turun kaupunginteatterin Rakkaani, Conan Barbaari on yksi syksyn parhaista esityksistä. Tai minähän saan toki väittää blogissani mitä haluan, ei sillä. Siksipä harmittaa vielä enemmän ettei yleisö ole oikein löytänyt sitä ja useita näytöksiä on pitänyt perua esityskauden loppupäästä. Onneksi itse pääsen katsomaan vielä uudelleenkin. Minäpä koitan kertoa miksi tämä on niin hyvä, ja miksi se kannattaa ehdottomasti nähdä.

Teatterin ennakkomainonta lupaa "paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja" - kyllä niitä kaikkia nähdään, mutta ei ehkä semmoisessa kontekstissa mitä saattaisi odottaa. Ikäsuositus on 16+, mutta mielestäni myös hieman nuoremmat voisivat tätä katsoa, ehkä kuitenkin aikuisen seurassa. Onhan tässä väkivaltaa, mutta se on hyvin sarjakuvamaista, mitä ei voi ottaa oikein todesta. Nauraa sain, ääneen hekotella useita kertoja, ja kyllä siellä katsomossa hörähteli moni muukin. "Oottekste Tampereelta vai muuten vaan vammasia?" sai aikaan kyllä ison tyrskähdyksen, näin pirkanmaalaisena.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho Mantere on hiljakkoin valmistunut ohjaajaksi, ja siihen nähden hänellä on takanaan jo mukava määrä töitä. Kirjallisuuden puolelta autofiktiivisten teosten buumi valuu myös teatteriin. Rakkaani, Conan Barbaari heijastelee Mantereen omia nuoruuskokemuksia. Koulukisattu Mantere löysi pakopaikkansa arjesta hevimusiikista, fantasiakirjallisuudesta (erityisesti Conan Barbaarista) ja tietokonepeleistä. Kaikki nämä elementit ovat vahvasti läsnä näytelmässäkin. Päähenkilö Pöpö Höpönen (Miro Lopperi) on 13-vuotias poika, joka joutuu kokemaan kovia. Ankarasta koulukiusaamisesta huolimatta hän säilyttää optimistisen elämänasenteen, ainakin näytelmän alussa. Liikuttavan sympaattinen poika on itsekin melkein vakuuttunut siitä, että sanat eivät voi häntä satuttaa kun hän on niin vahva. Ainakin siellä omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Miten joku näytelmä voi olla samaan aikaan hulvattoman riemukas ja niin syviä tunteita luotaava? Tunnen voimakasta halua singahtaa lavalle ja halata Höpöä, kyllä kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Ja samaan aikaan vetää turpiin kammottavia kiusaajia, joilla on kyllä aika monimuotoiset tavat temppuihinsa. Höpö toteuttaa eskapismiaan välittämättä kiusaajistaan ja voimaantuu Conanin kanssa käydyistä keskusteluista. Bodaamisharrastuskin tuottaa tulosta; sitä jaksaa tehdä vipunostojakin Sabrina sylissä.

Näytelmässä oman puheenvuoronsa saavat myös Conanin luoja Robert E. Howard (Ulla Koivuranta), joka jutustelee baaritiskillä elämästään, äidistään ja kirjoittamisestaan. Hänen mielestään väkivaltafantasia on sylin korvike - ja Pöpön kohdalla tämä kyllä konkretisoituu. Howardin oma äitisuhde heijastuu myös Pöpöön ja tämän äitiin. Välillä nähdään väläyksiä Conan-tarinoista, oivallisesti toteutettuina ja sarjakuvaprojisoinnein kuvitettuna. Välillä taas joudutaan katsomaan Pöpön todellisuutta kiusaajien kynsissä ja opettajankin (Kirsi Tarvainen) nöyryyttämänä. Opettajahahmo on muuten yksi näytelmän timanttisimpia juttuja. "Ei näitä väliinputoavia runkkareita enää tarvita, kun tekoäly hoitaa hanttihommat tulevaisuudessa" - ja PAM PAM PAM! Ooh, mikä kohtaus!

On hirvittävän oivaltavaa laittaa teatterin vanhemmat naisnäyttelijät esittämään niin maskuliinisia sankareita kuin muita mieshahmoja, sekä kiusaavia teinipoikia. Se hurja näky kun kolme poikaa (joita esittävät Koivuranta, Tarvainen ja Reinikainen) kusevat maassa makaavan Pöpön päälle piirtyi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Sukupuolirooleilla leikittely sopii tähän näytelmään hyvin. 

Koko näyttelijäkaarti on ihan timanttia. Miro Lopperin notkea fysiikka taipuu moneen ja ilmeikkäät kasvot tuovat Pöpön kokemat tunteet hienosti esille. Vaativa rooli monella tapaa, mutta Miro herättää Pöpön henkiin ja lentoon ihan älyttömän taitavasti. Eläytyminen Pöpön barbie-esitykseen on huippu! Ja akrobaattinen hyppynarushow!

Näytelmä on paikoitellen mahtipontinen, paikoitellen traagisiakin sävyjä saava, mutta myös optimistinen seikkailu teinipojan maailmaan. Monet asiat ovat Pöpölle liian haastavia ja sellaisia mitä ei 13-vuotiaalle vielä kuuluisi (kuten jätetystä äidistä baarissa huolehtimista), mutta Pöpö koittaa parhaansa olla nyt perheen pää. Ei ole reilua eikä kohtuullista että tuossa iässä pitää lopettaa leikit ja huolehtia äidistä (sydäntäni raastaa Pöpön puolesta).

Kimmo Rasilan esittämä Pöpön isä on mykistävä hahmo myöskin. Lakonisen tylsä ulkoisesti ja puhetyyliltään, mutta sitten jutut ovat sitä tasoa että huh! Pakko nauraa hysteerisesti ääneen joka kerta kun tyyppi avaa suunsa. Ja tämän perustelu miten jokainen perheenjäsen voi nyt kasvaa täyteen potentiaaliinsa on jotain niin absurdia. Tämmöiset self help -puheet ja terapeuttinen sävy näkyy isän sanojen lisäksi myös Paul Stanleyn elämänohjeissa. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä rataa. Ei ihme että Pöpöllä menee usko tähänkin idoliinsa.

Näyttelijöiden roolivaihdot ovat aivan ällistyttäviä, nopeudessaan vertaansa vailla. 

Jani Uljas on ehkäpä suosikkilavastajani, ja nyt käytössä on hykerryttävä pahvilaatikkoestetiikka. Toki sopivilla iskulauseilla koristeltuina (Danzig!). Tekniikan nousevia ja laskevia osia hyödynnetään älyttömän hyvin. Lavalla nähdään niin ehta teksasilainen baari kuin Pöpön kodin aneeminen keittiö, ja Conanin maailmojen temppelit torneineen. Pahvikoristelu yltää myös teatterin aulaan toivottamaan katsojat tervetulleiksi.

Tuomas Lampinen on loihtinut uskomattoman hienon puvustuksen. Jo pelkästään Conan Barbaari (Kirsi Tarvainen) ja Paul Stanley (Kimmo Rasila) upeine asuineen saavat minut hykertelemään onnesta. Mutta myös Pöpön pukeminen Turtles-paitaan on hurmaavaa. Kaikkineen kekseliästä, luovaa ja nerokasta. Pahviteema hiipii lavastuksesta paikoitellen myös pukuihin. Minna Pilvisen ilmaisuvoimaiset maskit ja peruukit pelaavat hyvin yhteen häikäisevien pukujen kanssa. Pöpön takatukkaperuukki on ikimuistoinen.

Äänisuunnittelu (Mika Hiltunen) ja musiikkivalinnat on myös muikeaa kuunneltavaa. Tosin sitä mainostettua Manowaria ei kuulla kuin introssa (joka onkin todella vakuuttava kohtaus) mutta sitten on Kissiä vähän enemmän. Hiltunen on loihtinut myöskin näyttävät ja seikkailulliset projisoinnit. Kun Iso-Arska pamahtaa silmillesi vuoren kokoisena bodaamaan niin ei voi kun ällistellä asiaa - ja vaikuttua. Liikkuvat sarjakuvatkin ovat runsaan ryöpsähtäviä. Ja kiemurtelevat lyriikat, öljypumput ja ties mitkä. Jari Sipilän valot vielä viimeistelevät monimuotoisen visualisuuden. Valonheittimet siinä alkukohtauksessa ja ihanat pinkit valokeilat Lick it Upin soidessa!

Monellakin tavalla Rakkaani, Conan Barbaari toi mieleeni yhden suosikkinäytelmäni eli alunperin KOM-teatterissa ensi-iltansa saaneen Veikko Nuutisen Pasi Was Heren. Se syrjäytymisen ja kiusaamisen teema, hevimusiikki ja nuoruuden kuvaus. Ja molemmissa hykerryttävän kamalat opettajahahmot! Nostalginen kasari/ysäriestetiikka on molemmissa näytelmissä kantava voima.

Mantere on vahva tarinankertoja. Näytelmä kulkee juohevasti ja iloisen ryöpsähtelevästi eteenpäin, kuitenkin loogisesti, monine sivupolkuineen. En tiedä onko loppu onnellinen, se jää katsojan päätettäväksi. Tekstissä toistuu usein esityksen jonkunlainen motto: se mikä ei tapa vahvistaa - ja tätä mantraa Höpökin noudattaa. Rakkaani, Conan Barbaari on vahva näyttö Mantereen osaamisesta sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Lisää kiitos!

Käsiohjelman fanijulisteesta vielä erikoismaininta!

Oletko nyt tarpeeksi vakuuttunut tämän näytelmän erinomaisuudesta? Siinä tapauksessa äkkiä hankkimaan liput, sillä näytöksiä on enää neljä (4) eli 7.11., 14.11., 28.11. ja 5.12. Minulle Rakkaani, Conan Barbaari oli yksi teatterivuoden huippuja ja kiitän lämpimästi Juho Manteretta tästä elämyksestä.

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.