Poika / KOM-teatteri 22.2.2020

Ihan ensimmäisenä täytyy todeta että Paavo Kinnunen on ihan huikean hieno Florian Zellerin Poika-näytelmän Suomen kantaesityksen pääosassa KOM-teatterissa. On monia muitakin syitä nähdä tämä riipaiseva näytelmä, mutta jo pelkästään Paavon roolityön takia suosittelen. Riikka Oksasen ohjaama pienisuuri teos on kyllä sellainen missä pala menee kurkkuun ja pysyy siellä, oikeastaan koko vajaan kahden tunnin ajan mitä esitys kestää.

Poika on intensiivinen ja dramaattinen perhetarina. Keskiössä, kuten nimikin vihjaisee, murrosikäinen poika. Vanhemmat ovat eronneet ja poika asuu äitinsä (Vilma Melasniemi) kanssa, mutta konfliktien vuoksi haluaa muuttaa isänsä (Niko Saarela) ja tämän uuden vaimon (Ria Kataja) ja heidän vauvansa luokse. Ainahan teineillä on vaikeaa, mutta pojalla tuntuu olevan erityisen hankalaa. Koulunkäynti ei suju lainkaan, erottamispisteeseen asti. Mitä poika kipuilee? Vanhempien eroa ja perheen hajoamista ainakin. Mikään ei todellakaan kiinnosta. Vanhemmat syyllistyvät ja syyttävät itseään, ovat avuttomia. Poika koittaa huutaa apua, mutta kukaan ei kuule, eikä ymmärrä. Välillä tulee tunne että äitipuolen ja pojan suhde on hieman outo, mutta ei tämä sentään ole sellainen näytelmä. Pojan pahoinvointi kiristää kaikkien välejä ja koulunvaihtokaan ei auta.

Lopulta vanhemmat tekevät päätöksen laitoshoidosta, mutta sielläkin poika on onneton. Vaikea masennus ja itsetuhoiset ajatukset diagnoosina, mutta silti poika saa puhuttua vanhemmat ympäri ottamaan hänet pois laitoksesta. Tuhoisin seurauksin.

Esitys menee ihon alle ja kourii sielua kylmällä kädellä. Se huoli ja tuska mitä vanhemmat tuntevat poikansa takia on käsinkosketeltavaa. Epilogi muutaman vuoden kuluttua tapahtumista on piste iin päällä, ja näyttää hyvin myös Kinnusen repertuaarin laajuuden. Syyllisyys kantaa pitkälle. Tämä on silti kovin inhimillinen tragedia: isän huomio on uudessa perheessä, vaikkakin hän rakastaa poikaansa kovasti. Äiti kipuilee oman riittämättömyytensä kanssa ja takertuu siihen että poika haluaa muuttaa pois hänen luotaan. Äitipuoli on hivenen mustasukkainen miehensä lapsesta, kun olisi tämä yhteinenkin tässä. Kukaan ei kykene näkemään pojan panssarin taakse.

Koko porukka tekee hienot roolit, ja erityisesti Niko Saarela isän roolissa on tyrmäävän hyvä. Reita Lounatvuoren käännös tuntuu ihan toimivalta, ja puhe sopii hyvin tämän ajan ihmisten suuhun. Tämä on kyllä hyvin ajaton teksti. Ketään ei tuomita tai syyllistetä tragediasta. Kuinka paljon maailmaan mahtuu tämänkaltaisia perheitä ja nuoria, joita ahdistaa jokin nimeämätön ja tuntematon? Liian paljon. Eivätkä kaikki tragediat tapahdu vain vähempiosaisten perheissä. Myös toimeentulevien kulisseissa voi tapahtua kaikenlaista. Moni nuori turhautuu ja ahdistuu vanhempien ja yhteiskunnan odotusten paineessa. Miksi vanhemmat, opettajat, ja muut läheiset eivät huomaa mitä tapahtuu?

Tomi Suovankosken hillityn elegantti lavastus ja hyvin mietityt valot tukevat kokonaisuutta; tässä on hyvin toimeentuleva perhe. Tiina Kaukasen puvustus alleviivaa tätä mainiosti.

Teatterin suositusikäraja esitykselle on 15, ja ihan passeli niin. Ei ihan lasten, eikä muutenkaan heikkohermoisten teatteria tämä. Hyvän teatterin ei tarvitse aina viihdyttää; sen katsominen voi myös tuntua pahalta ja ahdistavalta, herättää ajatuksia ja keskustelua. Ehkä se saa ahdistuksen lisäksi tuntemaan myös syyllisyyttä omasta lapsisuhteestaan. Lopussa ei silti ole kauhean lohduton olo, jos kohta ei toiveikaskaan. Kerrassaan vaikuttava esitys.


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.