maanantai 10. helmikuuta 2020

The Punchline / Teatterikorkeakoulu 10.2.2020

Pistäkääs kuulkaa nimi mieleen. Emil Kihlström.

Miehen käsikirjoittama, ohjaama ja näyttelemä The Punchline - kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia ui hieman varkain viikon teatteriohjelmaani. Olin kyllä selannut TeaK:in tarjontaa sähköpostitiedotteesta, ja tämä oli herättänyt mielenkiintoni aiheellaan. Ketäpä ei kannibalismi kiinnostaisi. Mutta en sitten tarkemmin katsonut esitysaikoja. Mutta sitten luin TINFO-tiedotteesta Hanna Helavuoren ylistävän vuodatuksen ja innostuin uudelleen. Samantien lippua varaamaan. No lukekaapa itse osa Hannan jutusta, voisitteko vastustaa (minä en voinut):

Mikä keitos! Well made play – farssin nykytuleminen – tyylipuhdasta visuaalisuutta. Täydellistä kuljetusta, ajoitusta, rytmitystä. Dialogi kirmaa ja näyttelijät tekevät epätodennäköisissä ja makaabereissa tilanteissa tarkkaa työtä. Näihin roolihahmoihin uskoo. Näyttelijät eivät astu ylimielisesti sivuun vaan uivat uljaasti tämän lajityypin vesissä. Halleluja! En tee spoileria. Menkää ja katsokaa. Tämä esitys muuallekin!



Niinpä sitten löysin itseni pitkästä aikaa Teatterikorkeakoululta. Tai oikeastaan, en niin kovin pitkästä aikaa, koska edellisenä päivänä vietin siellä tuntikausia Maria Säkön luotsaamalla Nykyesitykset ja kriitiikki -kurssilla. Mutta se on ihan toinen juttu. Kävisin tosi mielelläni enemmänkin opiskelijoiden esityksiä katsomassa, mutta. No, sehän on vain priorisointikysymys. 

Mutta tästä olen enemmän kuin kiitollinen että ehdin katsomaan. Nimittäin The Punchline on kertakaikkisen hurmaava esitys. Jopa hurmeinenkin. Mielettömän hauska, oivaltava ja kerronnaltaan suorastaan nerokas. Milloin en nauranut ja hykerrellyt ilosta, niin huomasin pohtivani esityksen herättämiä ajatuksia kuolemasta - ja elämästä. Jos Kihlström kirjoittaa näin valmista ja kypsää tekstiä jo opiskeluaikana niin mihin ihmeeseen hän vielä urallaan yltää?

Alussa tapaamme sisarukset Lean (Annika Hartikka) ja Freddien (Emil Kihlström) jotka ovat saapuneet edesmenneen isänsä, eksentrisen huippuarkkitehdin, perinnönjakotilaisuuteen tämän suunnittelemaan syrjäiseen kartanoon. Lea on new age -hörhöilijä ja reikiparantaja, ja veli taas haihatteleva luuserimuusikko. Uskollinen hovimestari Eddie (Alex Anton) on ottamassa heitä vastaan sateenvarjon kanssa ja goottitunnelmaa täydentää vihreiden marmorimaisten levyjen ympäröimä ruokasali, missä koko näytelmä tapahtuu. Muutenkin Tinja Salmen loihtima näyttämö massiivisine pöytineen on visuaalisesti todella miellyttävä. Juurikin sopivan kauhuelokuvamainen tunnelma, ja toki Ilmo Korhosen tarkka äänisuunnittelu auttaa tässä. Sateen ropina, eri ääniefektit – ihan nappiinsa. Myös Pinja Kokkosen ja Paolo Machadon valot toimivat.



Hovimestari tarjoilee viiniä, ja kertoo illan kuvion. Isän viimeisenä tahtona on yhdessä nautittu ateria, jonka ruokalistalla tarjoillaan hänet. Krematoriossa onkin poltettu isän sijaan lypsylehmä ja isäpappaa on riiputettu ranskalaisen kokin Jeanin (Nicklas Pohjola) toimesta pari viikkoa. Syömingit ovat myös ehtona perinnön saamiselle, sori vaan. Ruokalistan luetteleminen on hillitöntä: ukkoa viinissä ja sitä rataa. Lisäongelmia tuottaa Lean vegaanius ja Freddien lukuisat ruoka-ainerajoitukset, puhumattakaan keltaisten serviettien probleemasta.

Ateriaa odotellessa alkaa hillitön pohdinta moraalista, kannibalismista, elämästä ja varsinkin kuolemasta ja kuolemanpelosta. Tekeekö kertaluonteinen ihmisen maistelu heistä merkittyjä loppuelämäksi, voiko läheisille kertoa asiasta, ja kuinka kovasti perintörahat polttelee. Mihin kaikkeen olet valmis maksusta? Sisarukset argumentoivat toisilleen syitä käydä aterialle. Nyt on jo isommat kysymykset edessä kuin pelkkä perintö, vaikka kumpikin olisi kiivaasti rahojen tarpeessa. Vuorotellen kumpikin koittaa perustella itselleen ja/tai toiselle miksi, tai miksi ei.

Ihmisen, varsinkin oman isän, syöminen ei kuulu normaaleihin ateriariitteihin, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Kokin ongelma on se ettei runsaasti viime vuosinaan alkoholia käyttäneen miehen maksasta saa pateeta. Freddie saa lietsottua itsensä paniikkikohtauksen partaalle miettiessään kuolemista ja ihmissyöntiä ja Lea koittaa omia parannustaitojaan tämän rauhoittamiseen. Kaiken taustalla häälyy viileän tyyni hovimestari, johon ei tunnu uppoavan lasten selittelyt mikseivät ole kauheasti muistisairasta isäänsä käyneet katsomassa viime vuosina…


       

Ihmisillä ei oo aikaa olla toisten surun kanssa” toteaa Freddie, ja on niin oikeassa. Ei heilläkään ole ollut. Hovimestari Eddie on ollut vanhan miehen ainoa seuralainen viime vuodet, kahden rakkaan koiran lisäksi. Niin, ne koirat... niitä ei nähdä, mutta kuullaan kyllä.

Välillä esityksessä on farssimaisia piirteitä (vaikkapa kun Jean-kokki viskoo isän mustuneita keuhkonpaloja muiden päälle tai kun isän oletettu reinkarnaatio kärpäsenä lentelee pitkin huonetta) ja toki kaikkivoipa hovimestari ja muhevalla ranskalaisaksentilla varustettu kokki tukevat farssiasetelmaa. Mutta The Punchline on kyllä paljon enemmän kuin komedia, saatikka farssi. Se on oikeasti pohdiskeleva ja syvällinen esitys, kaiken kevyen ruokahömpöttelyn alla. Tarkkanäköisesti mietitään myös sitä mitä ihminen oikeasti suree kun läheinen kuolee. Ei sitä edesmennyttä, vaan itseään, sitä että tulee jätetyksi ja hylätyksi. Myös jumaluuden käsitettä avataan, tai laajennetaan. Salakavalasti myös brutaalilta vaikuttavan kokin ytimestä paljastuu syvällisiä pohtiva filosofi hänen avatessaan omaa käytäntöään miksi hän ei halua tulla yleensä ulos keittiöstään kohtaamaan asiakkaitaan.

Koko näyttelijänelikko tekee järkyttävän hienoa työtä. Roolihenkilöt ovat oikeasti tosi uskottavia tyyppejä. Annika Hartikka on raikas ja selkeästi artikuloiva, ja hänen Leansa kaikesta huolimatta järjen ääni. Nicklas Pohjolan kokki on aivan hillitön tyyppi! Ulkoisesti kuin suoraan jostain splatterleffasta kävellyt, sellainen teurastajan klisee. Ja ranskalainen aksentti vie jalat alta, vaikka hetkittäin siitä on jopa vaikea saada selkoa. Mikä rooli! Hovimestari-Eddie on viileän rauhallinen ja Alex Anton ilmentää tätä stoalaisella tyyneydellä. Mutta kun hän lopuksi pääsee kertomaan asioiden todellisen laidan, niin sisältä paljastuukin juonitteleva ja kiero tyyppi. Emil Kihlström on kirjoittanut itselleen neuroottisen ja itseään hienosti hysteriaan lietsovan roolin. Iso mies on yllättävän ketterä, niin fyysisesti kuin verbaalisestikin.



The Punchline on jotenkin myös hyvin elokuvallinen näytelmä. Mä niin näen tämän muutaman vuoden päästä elokuvaksi tehtynä. Kaikki on siinä jo valmiina: kiinnostava aihe, taitavat näyttelijät, hauska dialogi, tyylikäs lavastus ja hersyvä huumori.

Mahtava twisti, tai oikeastaan useampikin, vielä lopuksi, ja likipitäen täydellinen näytelmä on siinä. Tunti 40 minuuttia siinä meni, ja esitys jätti minut monttu auki fiilistelemään mitä juuri tuli koettua. Ei tullut ähky, vaan juurikin sopiva olo, kuin täydellisen aterian jälkeen. Toivon mukaan tämä nähtäisiin vielä isommillakin estradeilla, koska sen verran mojova teatteritapaus The Punchline oli. Kiitos!

Niin ja esitys saattaa sisältää pähkinää!


Esityskuvien copyright Tinja Salmi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti