Kärpäset / Tampereen työväen teatteri 23.1.2025

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Kärpäset ei ole mikään poikkeus siis. Ensi-illassa yleisö oli haltioitunutta, ja vaikken ole vielä kriitiikkejä lukenut, ei median ja katsojien suitsutus ole jäänyt huomaamatta. Lisäesitykset tälle keväälle ja ensi syksyllekin myivät loppuun hetkessä. Työviksen Eino Salmelaisen näyttämö on sopiva paikka kolmen näyttelijän esitykselle. Ei liian iso eikä liian pieni. Kärpäset oli kyllä aikamoinen runsaudensarvi, ja kokonaisuutena hieno esitys. Pienen ihmisen asialla, kuten monet Peltolan näytelmät tuppaavat olemaan. Silti se ei mennyt omien suosikkieni joukkoon Peltolan runsaasta tuotannosta.

Päähenkilöinä on kaksi veljestä, Kärpäsiä nimeltään. Hyväsydäminen ja leppoisa Kalevi (Aimo Räsänen) on tehnyt bussikuskin ja taulukauppiaan hommia, asustaa vaatimattomasti ja antaa aluksi vähän sellaisen reppanan kuvan. Veljensä Mauri (Martti Suosalo) on kiireinen maailmanmies, oopperalaulaja jota työ kuljettaa metropolista toiseen. Hyvä kun äitinsä hautajaisissa ehtii piipahtamaan. Vaan niin se elämä heittelee että hetken kuluttua veljekset löytävät itsensä Kalevin pienestä asunnosta Maurin sairastuttua, ja glamour ja omaisuus jonnekin kadonneena. Veljekset pohtivat arkeaan, elämää ja Mauri joutuu olemaan toisen hoidettavana. Kuvioihin ui vielä Maurin tytär Puro (Petra Ahola) sekä Kalevin epämääräinen kleptomaanikaveri Hara (Suosalo), jonka kassiin vilahtaa niin kahvitassit kuin tarjottavatkin.

Näyttelijät ovat oivallisessa vedossa. Erityisesti Petra Ahola, joka venyy lukuisiin rooleihin ja myös laulaa ja tanssii huikean hienosti. Duetto kahvilan pöydän kanssa on mahtava! Suosalon Hara oli jopa kiinnostavampi hahmo kuin Mauri.

Kärpäset on aikamoinen runsaudensarvi, siis ihan tyylilajillisesti. Välillä lauletaan oopperaa, välillä vedetään nykytanssin puolelle (Kiitos Reetta-Kaisa Iles koreografioista), sitten on ihan puhdasta slapstick-irrottelua, välillä aika lapsellistakin häröilyä. Tragediaa ja komediaa samassa paketissa. Riemuisaa ja hupsuttelevaa. Katsomossa naurettiin huutonauruakin hetkittäin, kuten vaikka silloin kun Kärpäset jorasivat Sladen Get Down and Get With It:in tahtiin naurettavissa Ponnistuksen verkkareissaan. Mutta ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty, nyt välillä oli hengästynyt olo kun kaikkea on vähän liikaa. Kun teksti on hyvä ja sitä esittävä porukka, niin joskus vähemmän on kauniimpaa.

Kyösti Kallion äänisuunnittelu on mainiota ja tarkkaa, eikä varmaan ole ollut mikään ihan helpoin rasti. Hetkittäin Suosalo puhui epäselvästi, että piti ihan pinnistellä että kuuli ja sai selvää (eikä aina ihan saanutkaan). Oopperasta muistuttavat punaiset samettiverhot ja kultaväri muodostavat oivallisen kontrastin Kalevin vaatimattoman keittiön kanssa Pirjo Liiri-Majavan lavastuksessa. Kontrastia on myös Liiri-Majavan puvustuksessa: siinä missä Kalevi on enemmän tuulipukukansan edustaja, on Mauri edustava ja menevä - kunnes joutuu vaippoihin ja verkkareihin. Statuksen putoaminen näkyy hyvin siis vaatteissa. Haran nuhruinen olemus kuvastaa hänen asennettaan yleisemminkin. Yhteiskunta on jakautunut. Mutta Puron sanon: "Nyt on fittiä trikoota!".

Oopperamusiikilla on myös tärkeä roolinsa näytelmän äänimaisemassa.

Mistä Kärpäset sitten kertoo? Ihmiset puhuvat toistensa päälle, kukaan ei tunnu oikeasti kuuntelevan toista. Nämä tyypit ovat kaikki hieman hukassa ja eksyksissä, elämässä ylipäätään ja myös perheenä. Sanailu on taattua Peltolaa, erityisesti nauratti se kohtaus kun Mauri parjaa veljeään agraarisin termein, kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock ikään. Kalevi osoittaa lähimmäisenrakkautta päähänpotkituille, ja kyllä se Maurikin löytää sydämensä tyttärensä myötä. Maurille selviää että ihminen tarvitsee kaveria, ja jotakuta kelle puhua. 

Kaikkihan alkaa veljesten äidin hautajaisista, ja jo siinä lyödään lähtöasetelmat. Yksinäisiä reppanoita molemmat Kärpäset, vaikkakin eri tavoin. Ei se perhekään tunnu Mauria onnelliseksi tekevän, saatikka ympäri maailmaa roolien perässä viipottaminen. Todellinen onni asuu selkeästi ihan muualla. Lapsuuden muistelu, pullasuttuineen ja muineen, on se yhdistävä tekijä johon palata. Maailman melskeistäkin. Hautajaisteemaan palataan toki alun jälkeen myöhemminkin. "Nyt vaan pelistä pois mahdollisimman ekologista reittiä".

Koko näytelmän ajan Kalevi koittaa kertoa enemmän Tšehovin novellista Suru, missä ajuri-Jonalta on kuollut poika. Jonaakaan ei kuuntele kukaan, paitsi lopulta hevonen tallissa eli historia toistaa itseään. Loppuun asti saa jännittää saako Kalevi Jonan tarinaa kerrotuksi kenellekään.

Siitähän se Kärpäset kertoo; ihmisen ikävästä toisen luo, välittämisestä ja kuulluksi tulemisesta. Inhimillisyydestä.

Olisin mielelläni ollut seuraamassa harjoituksia, miten se pokka on näyttelijöillä pitänyt. Muutamia hetkiä oli ensi-illassakin, että sai hieman katsomossa jännittää että pysyykö lavalla paketti kasassa, vai kuullaanko samanlaisia tyrskähdyksiä kuin katsomossakin. 

Vaikka Kärpästen parissa mainiosti 2,5 tuntia viihtyikin, niin ei tullut sellaista oloa että haluan nähdä tämän uudelleen. Ehkä pituudesta olisi voinut tiivistää hieman (minua ei takaumakohtaus mummolasta oikeastaan edes naurattanut, siis se missä veljekset surrasivat kärpäsinä). Vaikka Peltolan näytelmissä on usein yhtenäinen teema pienestä ihmisestä, niin osaa hän uusiutua ja muuntua myös. Toisaalta on näitä pienimuotoisia muutaman näyttelijän tuotantoja, ja sitten on isompaa kuten vaikkapa Patukkaooppera tai Momentum 1900. Jos pitäisi pakon edessä valita, ottaisin varmaan nämä pienemmät ja intiimimmät.

Nyt ei voi oikein sanoa että menkää katsomaan, toki jos saatte lipun jostain niin onhan se uusi Peltola aina Tapaus. Ehkäpä saamme lisää näytöksiä keväälle 2026?

Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huomenna hän tulee / Tampereen teatteri 9.3.2022

Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Huomenna hän tulee on kyllä yksi maailmankaikkeuden haastavimpia näytelmiä - ainakin minulle. Ymmärrän miksi se on suosittu, miksi se on monen niin katsojan kuin teatterintekijänkin mielestä yksi maailman hienoimpia ja parhaimpia näytelmätekstejä. Ja tässäkään, Pentti Kotkaniemen ohjaamassa versiossa, ei ole mitään vikaa. Hienohan se on kuin mikä. Minä en vaan ymmärrä. En lainkaan. 

Huomenna hän tulee on taas kiinnostava yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa loppuvuonna Turun kaupunginteatterissa ja nyt maaliskuussa sitten Tampereen teatterissa. Espoon kaupunginteatterin esitykset siirtyivät koronan vuoksi ensi syksylle. Tekijäporukka on meritoitunutta ja taitavaa. Miksi minä sitten aina änkeydyn tätäkin katsomaan, vaikka tiedän etten pidä tekstistä? Kai sitä jaksaa toivoa, että nyt se loksahtaisi, nyt minä ymmärrän ja näen valon. 

Vaan ei, ei näkynyt valoa eikä kuulunut loksahdusta. Aika kuluu (kovin hitaasti), olen tylsistynyt ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ärtynytkin. Katselen kelloa, huokailen ja siirtyilen. Onneksi istun niin takana ja seinän vieressä, ettei se toivon mukaan häiritse muita katsojia. Jotka nauttivat; nauravat ja tykkäävät. Koen itseni vialliseksi. Kukaan ei tule, ei tietenkään, eikä ainakaan Godot. Enkä minäkään pääse pois. Sisu kun ei anna periksi lähteä väliajallakaan kotiin.

Olen koittanut miettiä paljon mikä tässä näytelmässä niin paljon tökkii. Ei minua auta huippunäyttelijät: yhtä tylsää on ollut katsoa Kansallisteatterissa Esko Salmisen ja Eero Ahon tähdittämää, kuin Lontoossa Ian McKellenin ja Patrick Stewartinkin. Nyt lavalla Martti Suosalo ja Mika Nuojua, sekä Ville Majamaa ja Tomi Alatalo. Varsinkin kaksi viimeksimainittua ovat ihan suosikkejani, ja koko nelikko loistavia näyttelijöitä. Tunnistan mykkäelokuvaperinteestä ammentavan liikekielen, ja fyysinen ulottuvuus onkin hienoa. Mutta kun se teksti vaan junnaa ja junnaa, tuleeko se Godot vai ei? Eikö se jo tule. 

Jani Uljas on tehnyt pelkistetyn ja tyylikkään lavastuksen, jonka keskellä on puu ja kivi. Muuta ei sitten tarvitakaan, platkun värinen taustakangas. ja halkeileva lattialaatoitus (sekä kuu!). Myös nuhruisen yksinkertaiset kulkurilook-vaatteet on hänen käsialaansa. Jari Sipilän valosuunnittelu on myös aika pelkistettyä. Tommi Koskisen äänisuunnittelu muuttuu loppua kohti monimuotoisemmaksi, äänet tulevat ja menevät, himmeinä ja kirskuvina.

Kotkaniemellä on pitkä historia Suosalon ja Nuojuan kanssa (Kiviä taskussa on pyörinyt pitkin Suomen teatterilavoja jo vuodesta 2002), ja hän osaa ottaa heistä irti hienovaraisia pieniä juttuja. Hatuilla kikkailut ja pakkoliikkeenomaiset kuviot käsillä, loistava yhteenpelaaminen, pohdinta siitä voisivatko he paremmin yksin vai yhdessä (yhdessä!). Tomi Alatalon Lucky on myös mainiosti monelle mutkalle taipuva ja kaatuileva surullisen hahmon ritari. Mikä esimerkillisen upea tanssi- ja lausuntakohtaus; sai ihan ansaitut väliaplodit! Oli esityksen kohokohta kyllä, kuten koko Luckyn fyysillinen habitus.

Ovatko Estragon ja Vladimir suuria filosofeja vai ainoastaan reppanoita kulkumiehiä, sen saa jokainen katsoja päättää tykönään. Onhan tässä paljon eksistentiaalisia kysymyksiä: "maailman kyyneleet ovat vakio, sama pätee nauruun" (Pozza). Vaan on 2,5 tuntia liikaa, varsinkin esityksessä jossa vain odotetaan. Onhan siellä kaikkea pientä jippoa ja säätöä, joka varmaan riittäisi pitämään normaalit katsojat innostuneina. Oma ajantaju menee jo ihan sekaisin kaikessa tässä verkkaudessa.

Maailmanluokan teatteriesitys - heille keille se kolahtaa! Ehkäpä voisin jo todeta, ettei mun tartte tätä enää nähdä koskaan? Aika näyttää... ja ehkäpä se Godot tosiaan joskus tuleekin?

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suomen hauskin mies / Helsingin kaupunginteatteri 13.1.2018

Taas toinen esitys mikä jäi viime syksynä syystä tai toisesta itseltäni näkemättä. Liian täysi kalenteri lienee se suurin syy moiseen erheeseen. Mutta onneksi näin heti vuoden alkuun sain tämänkin hoideltua pois alta. Koska tätä näytelmää en todellakaan olisi halunnut jättää näkemättä!

Nimittäin sen verran mainio kokemus Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan yhdessä kynäilemä Suomen hauskin mies on. Aiheestaan huolimatta se on myös hauska, kuinkas muuten. Mutta ei tämä mikään farssi ole, vaan sellainen mustanpuhuva ja hieman vinolla huumorilla asioita tarkasteleva historiallinenkin näytelmä. Näin todellakin olisi voinut tapahtua, ja moniin tositapahtumiin ja historiallisiin seikkoihin näytelmä perustuukin.

Eletään kevättä 1918, ja joukko työväenteatterin näyttelijöitä on kuskattu Helsingin edustalle vankisaarelle. Mukaan joutuu myös teatterinjohtaja ja punapäällikkö Toivo Parikka (Martti Suosalo), joka palaa Viipurista parahultaisiksi ja joutuu ilmiannetuksi. Leirillä sekalaista miesjoukkoa odottaa karmaiseva tehtävä. Arvovaltaiselle delegaatiolle olisi saatava aikaan viihdykettä - joten kyllähän Suomen hauskimmaksi mieheksi sanomalehdessä tituleerattu Parikka sakkeineen sellaista saa aikaan. Naurattakaa tai kuolette. Porkkanaksi tarjotaan uusintaoikeuskäynnin mahdollisuutta.

Leiriä johtaa hyytävä kapteeni Kalm (Rauno Ahonen) ja saarella asustaa myös hänen kiihkeästi punikkeja vihaava opettajavaimonsa Helen (Vappu Nalbantoglu). Pariskunnan hankalat välit ja erityisesti vaimon musertava suru Tampereen taisteluissa menehtyneen pojan puolesta tuo yhden näkökulman kertomukseen. Lisäjännitettä tuo jääkäriluutnantti Nyberg (Heikki Ranta), joka joutuu puun ja kuoren väliin vankien ja esivallan väliin. Parikan vanhana perhetuttuna ja intohimoisena teatteritaiteen ystävänä ei ole helppoa toimia teloittajana.

Monenlaista kiemuraa ja mutkaa ja ihmiskohtaloa mahtuu mukaan. Sitä tulee imaistuksi mukaan näiden miesten murheisiin ja pieniin ilonaiheisiin. Ja vaikka sitä tietää historiasta miten asiat lopulta menivät, niin hetkittäin pitää kuitenkin henkeä pidättää jännityksen vallassa! Helsingissä herrat kokoustavat, puuhaavat kuningaskuntaa ja saksalaistenkin mielipiteitä pitäisi kuunnella. Samaan aikaan leirillä ei ole ruokaa tarpeeksi ja pitäisi vielä koittaa saada aikaan kertakaikkisen hauska näytelmä.

Onhan tarinassa paljon kliseitä, mutta ihanan inhimillinen näkökulma ja realistinen ote tässä silti on. Joo joo, pienet asiat alkavat muuttua, koetaan niin vastoinkäymisiä kuin pieniä voittojakin. Eripurat unohtuvat sekalaiselta näyttelijäretkueelta yhteisen vihollisen edessä. Ainakin enimmäkseen.

Herkullisia rooleja riittää vangeille; on vaitonainen räätäli Siikander (Mikko Reitala), päästään seonnut Hannula (Tuukka Leppänen), on vastahankainen iltanäyttelijä Johansson (Jari Pehkonen), naistenrooleihin mieltynyt Elo (Risto Kaskilahti) ja rämäpäinen Aulis (Petrus Kähkönen). Mainiota työtä tekee tämä vankijoukko! Erityisen ilahtunut olen nähdessäni pitkästä aikaa teatterin lavalla mestarillisen Mikko Reitalan. Ja Leppäsen roolityö on myös kerrassaan hykerryttävä (syyskaudella tämän roolin vetikin Pekka Huotari).

Loppuun saakka riittää vajaan 2,5 tunnin aikana jännitettävää. Saavatko vangit esityksen valmiiksi, ja mitä korkea-arvoiset katsojat siitä mahtavat pitää? Puskafarssiosiot menevät hetkittäin vähän överiksi, mutta hyvin se uppoaa katsojiin, siis meihin oikeisiin katsojiin. Martti Suosalo pääsee revittelemään hetkittäin oikein kunnolla eli sille isolle osalle katsojakuntaa joka on pähkinöinä tämän koomikkouden edessä luvassa on paljon herkkua tiedossa! Onhan tässä mukana pakolliset kännikohtaukset ja saunomistakin, mutta sellainen örvellys pienessä mittakaavassa sopii ihan hyvin joukkoon. Ja hei, kun on muinoin nähnyt Suosalon vetämässä Nummisuutarien Eskon tilulii-lurituksen Suomenlinnassa, niin tuntui ihanalta kuulla siitä nostalginen toisinto!

Yksi esityksen helmistä on ehdottomasti hyvän ja toimivan tekstin lisäksi oivallinen livebändi! Se on todella hyvin integroitu osaksi esitystä, niin että muusikot toimivat monenlaisissa hommissa varsinaisen soittohomman lisäksi. Mainiota katsottavaa ja kuunneltavaa, kiitos Timo Hietalalle musiikeista. Bonuksena banjoa rämpyttävä Reitala.

Mitäs mä sitten kehuisin. Pekka Korpiniityn monipuolista lavastusta jossa pyörölavaa hyödynnetään oivallisesti. HKT:n Pieni näyttämö ei kyllä edelleenkään remontin jälkeen ole mikään suosikkipaikkani, mutta hyvin toimii tässä kyllä. Keskellä lavaa oleva puolikkaan skeittirampin näköinen häkkyrä kääntyy niin laivan kanneksi kuin luodoksikin. Saariston tunnelmaa loihditaan pienillä asioilla, mutta vankileirihän tämä on, ja siitä muistuttavat piikkilankakarsinat. Myös Sari Salmelan pukusuunnittelu on aika nappisuoritus, toisaalla on ne hienot upseerin puvut ja vastakohtana taas vankien resuiset rääsyt. Ja tietysti mainiot roolivaatteet vankien esitykseen (erityisesti Hannulan heiluvat irtorinnat!).

Moninaisten juonenkäänteiden jälkeen pääsemme aika huikaisevaan loppukohtaukseen, ja se viimeistään saa palan jumiin kurkkuun.

Olen tykännyt Heikki Kujanpään monipuolisesta urasta jo Q-teatterin alkuajoista alkaen, ja tämäkin ohjaustyö on kyllä hienoa jatkumoa tasokkaaseen sarjaan. Ja jos et tiennyt, niin maaliskuussa ensi-iltaan tulee myös Suomen hauskin mies -elokuva. Pääosassa itseoikeutetusti Martti Suosalo, mutta muu miehitys on tyystin eri kuin näytelmässä.

Elokuva taitaakin olla parhain mahdollisuutesi tämän näkemiseen, koska loppukevään teatteriesitykset ovat jo aika buukattuja (jollet toimi nopeasti lippujen suhteen!).



Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Palvelija / Helsingin kaupunginteatteri 14.10.2015

Myönnän heti kättelyssä että Martti Suosalo oli se joka minut houkutti tätä katsomaan. Kun yksi mies vetää koko näytelmän läpi keskenään, siis ihan kaikki roolit (joita oli kymmenen, toiset isompia, toiset pienempiä), niin onhan se nähtävä miten siitä voi suoriutua. Ihan hyvin se sujui. Sinällään ihan kelpo teos, mutta jotain jäin ehkä silti kaipaamaan.

Kari Hotakainen vastaa nokkelasta tekstistä ja Suosalo on itse ohjannut tämän, Raila Leppäkosken kanssa yhdessä. On se hatunnoston arvoinen teko, kun mies vetää kaksituntisen vaihdellen roolia lennosta. Pieniä rekvisiittajuttuja vaan hyödyntäen. Suosalo on ihan loistava näyttelijä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Eikä tämmöistä esitystä ihan joka iikka osaisi tehdäkään näin vakuuttavasti.

Lavastus ja puvustus on minimaalisinta ikinä, ja koko esitys lepää Suosalon harteilla. Mikäs siinä on levätessä. Myönnän kyllä että mulle ei ihan aina ole avautunut Hotakaisen kirjat, vaikka niitä joitain lukenutkin olen. Jotenkin se vaan... ei tunnu ihan minunlaiseltani tekstiltä tai huumoriltakaan aina. Tämäkin teksti on hyvin samaa sarjaa. En osaa edes määritellä mikä tässä jää puuttumaan tai mitä kaipaan tehdyksi toisin.

Tarina on rönsyilevä. Rikoskomisario Arto Jylhämö pitää yleisölle luentoa aiheesta "ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta". Käsiohjelmakin on luennon runko tiivistettynä ja Jylhämö meille esiteltynä. Kyllähän siihen sekavaan kertomukseen lopulta tulee jotain tolkkua, kun aikansa harhaillaan sivupoluilla. "Ihmisen luonne on mittaamaton avaruus" - no niinhän se on. Ajatuksena on kuitenkin tarjoilla jonkunsortin katsaus erilaisiin palveluammatteihin, kätilöstä mielenterveyshoitajaan, mutta siinä sivussa tulee katsastettua paljon muitakin teemoja.

Ja hei, kun koko yleisö laulaa mukana virttä 555! Jylhämöhän harrastaa kuorolaulua... joten kai mekin sitä sitten.

Iso moite tulee kyllä HKT:n Arena-näyttämön tiloista. Penkit ovat kamalat istua, narikkatilat ei toimi, ja koko aula on ahdas. En halua hetkeen kyllä käydä katsomassa täällä mitään.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neljä Pientä Annosta / Tampere-talo 20.12.2014

Lauantaina oli kaksi esitystä, tämä klo 16 ja Täynnä Elämää klo 19. Noh, sitten kävikin lipuista esityspäivänä ilmi, että kumpikin oli klo 19. Luulin vaan ostaneeni toisen neljän esitykseen. Onneksi soitto Tampere-talon aina yhtä hienosti palvelevaan lipputoimistoon pelasti päivän, koska vaihtoivat illan liput iltapäiväksi. Opinpa taas (ehkä opin, ehkä en vieläkään) tarkistamaan lippuni heti silloin kun ne saan käteeni. Nytkin kalenterissani luki klo 16, enkä sitten tullut tarkistaneeksi lippuja aiemmin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja kaksi viihdyttävää esitystä plakkarissa!

Tampere-talon pieni sali ei ollut ihan täynnä, ja omat paikat upgreidattiin viitosriville! Martti Suosalo aloitti pitämällä hauskan tervetuliaispuheen, joka sai aikaan nauruntyrskähdyksiä pitkin salia. Sitten Iiro Rantala veti oman sävellyksensä tuttuun virtuoosimaiseen tapaansa. Ja Iironin pianokoulu!! Tykkäsin! Kolmantena oli kamalan tutunoloinen esitys (Illallinen yhdelle), vanhan rouvan 92-vuotisillallinen, missä Lotta Kuusisto esittää rouvaa ja Suosalo tämän aina uskollista ja kokoajan enemmän humaltuvaa hovimestaria. Ja samalla Suosalo esittää kaikkia muitakin kuvitteellisia juhlavieraita aterialla. Mä en tiedä missä mä olen tämän nähnyt ennen... mutta hämäriä mielikuvia oli kyllä näkemisestä.

Tšaikovskin pianokonserton (jota Rantala upeassa peruukissa esittää) aikana saamme ihastella Suosalon komiikan & akrobatian taitoja, kun tämä koittaa selviytyä nuotinkääntäjänä hommastaan. Painotus sanalla koittaa. Tässä vaiheessa viimeistään meinasin naurusta pissata housuihini :-)

Lopuksi saamme vielä ylimääräisenä numerona viidennen annoksen eli Suosalo väläyttää oopperalaulajan taitojaan! Todellakin maailmankuulu tenori...

Kerta kaikkisen viihdyttävää, ja toimii hyvin varmaan monenlaisissa tilaisuuksissa. Voin suositella ihan kaikille. Niin, ja tämäkin on erinomaista Kapsäkin tuotantoa.


Kuvan ottajaa ei löytynyt mistään!

Vanja-eno / Helsingin kaupunginteatteri 16.9.2014

Syksyn kahdesta Vanja-enosta ensimmäisenä omalle kohdalle osui Helsingin kaupunginteatterin versio.

Jostain syystä en ole Vanjaa ennen teatterissa nähnytkään, eikä tarinakaan ollut niin kovin tuttu. Ja kun kyseessä oli ensimmäinen ennakko, niin käsiohjelmaakaan ei ollut saatavilla. Jotenkin ärsyttää kun joutuu näkemään minkä tahansa esityksen "sokkona" - koska käsiohjelmat ovat ihan huikean tärkeitä itselle. No, tällä mennään.

Näytelmä on tuhlatun elämän klassikko, jonka teemoja ovat joutilaisuus, uhrautuminen sekä tavoittamattomat unelmat. Näin sanoo HKT:n kotisivut ja uskottavahan se on.

Lähtökohdat tälle versiolle ovat ristiriitaiset. Mukana muutama mun suosikkinäyttelijä (Esko Salminen ja Martti Suosalo). Mutta myös yksi sellainen mistä en tykkää. Ei auta, avoimin mielin katsomaan. Valitettavasti täytyy todeta, että jos ei jostain tykkää, ei siitä tykkää. Olkoonkin yleisesti tunnustettu ja kehuttu. Minkä verran tämä vaikuttaa omaan mielipiteeseen näytelmästä?

No mutta asiaan. Unkarilainen Tsehov-spesialisti Tamas Ascher vastaa ohjauksesta, mielestäni ihan mallikkaasti. Lavastus (Zholt Khell) on rapistuva kartanomiljöö; aika pelkistetty mutta hyvin slaavilaishenkinen. Lautalattiat, piano, gramofoni, epäparisia huonekaluja, pitkä pirttipöytä. Taustalla puuntekopaikka kirveineen. Vähän nuhruista. On kuuma. Kärpäset surisevat (liiankin kovaa, ainakin neljännelle riville) ja hiki valuu. Astrov (Martti Suosalo) istuu yksin nurkassa tuolilla.

Talon järjestys on sekaisin sen jälkeen kuin vanha professori Serebrjakov (Esko Salminen) ja nuori kaunis rouvansa Jelena (Anna-Maija Tuokko) ovat muuttaneet sinne kesäksi. Ja siinähän seurue lipuukin lavalle "hurmaavaa, hurmaavaa, ihmeellisiä maisemia" toteaa professori. Vaikuttava sisääntulo todellakin. Salminen on aina hurmaavan elegantti. Maatila on professorin ensimmäisen vaimon, tai tämän lasten oikeammin. Vanjan kauna professoria ja tämän vaimoa kohtaan on käsinkosketeltavaa, jos kohta samalla Jelena on ihastuttava ja Vanja tätä koittaa kosiskella.

Melkein yhtä isossa roolissa Vanjan kanssa on lääkäri Astrov. Tämä on metsien mies, siis luonnonsuojelija, viherpipertäjä, maailmanparantaja. Joka hullaantuu aivan täysin ja yhtäkkiä Jelenaan. Vanjaa kaduttaa ettei kosinut Jelenaa kymmenen vuotta aiemmin.

Valitettavasti Vanjan sisko Sonja (jonka pitäisi olla kauhean ruma, mutta Iida Kuningas on kyllä kaikkea muuta) on hyvin ihastunut Astroviin, ilman vastakaikua. Astrov janoaa kauneutta, ja kohtelee Sonjaa pikkusiskon lailla.

Kukaan ei tunnu välittävän myöskään professorista. Ei edes tämän vaimo, joka antautuu vieraan miehen syleilyyn, tuskasteltuaan ensin miten kamalaa elo vanhan kääkän vaimona on. Ei auta että tämä huutaa olevansa "ainoa joka elää täysillä". Professorin yöllinen (kipu)kohtaus on samalla sekä hieno että hieman liian yliampuva. Salmisen bravuurikohtaus tässä näytelmässä kuitenkin.

Vanjan ja Astrovin kännikohtaus on hauska, ja varsinkin Suosalo on ihan huikean loistava ikkunasta putoamiseen kaikkineen. Tätä seuraa kaunis kohtaus Sonjan ja Astrovin välillä, pieni yöpalahetki kurkkuineen ja juustoineen. Sitten on naisten vuoro vetää överit, monella eri tasolla. Pikkaisen taas yliampuvaa mun makuun.

Toinen näytös on toimivampi kun ensimmäinen, vaikka ei sekään nyt ihan hirveästi sytytä. Mutta se roolihenkilöiden turhautuminen tulee hyvin esiin. Miten maatilalla niska limassa raatamalla rahoitetaan professorin lorvivaa elämäntyyliä kaupungissa ja sitten tämä kehtaa alkaa puhumaan tilan myymisestä. Vanja hermostuu lopullisesti, hurjine seurauksineen.

Vanjalla tuntuu olevan kaikki kortit käytetty ja kaikki toivo muutenkin mennyttä. Palvova suhde professoriin on ollutta ja mennyttä ja Jelenakin tunteen intohimoa vain muita miehiä kohtaan. Jelena ja professori tartuttivat joutilaisuuden ilmapiirin koko kartanonväkeen ja kun pariskunta vihdoin poistuu kuvioista voidaan palata entiseen. Paitsi asiat ovat muuttuneet, ja koko ilmapiiri on lohduton, synkkä ja masentava. Vanjaa ahdistaa, mutta elämä jatkuu. Sonja haluaa uskoa että kuoleman jälkeen koittaa onni; silloin saa levätä: "Me saamme vielä levätä".

Tässä oli paljon hyvää, mutta myös monta asiaa mitkä eivät ihan täysillä iskeneet. Näytelmässä oli kahdesti kohtauksen vaihto toteutettu sulkemalla esirippu ja soittamalla slaavilaista musiikkia. Kovin pitkiä taukoja ja lavalla ei näennäisesti tapahtunut mitään mullistavaa. Aivan liian pitkiä nämä tauot. Vai onko sitä niin tottunut siihen että lavasteita voidaan vaihtaa ns. lennossakin?

Suosalo oli esityksen helmi, mutta Iida Kuningas oli myös erinomainen. Pekka Huotari oli myös oikein oivallinen Vohvelina, eli köyhtynyt tilallinen Telegin.

Väliajan jälkeen tulee hetkeksi mieleen, että kohta menee usko koko Tsehoviin, tai ainakin viime aikojen teatterisovituksiin. En tykännyt viime vuoden Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta juuri lainkaan, ja ei HKT:n Vanjakaan ihan vakuuta.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo

Luolasto / Kansallisteatteri 7.4.2014

En oikein tiennyt mitä odottaa, koska olin kartellut kaikkia kritiikkejä tai ennakkotietoja koko näytelmästä. Mutta olen vaikuttunut! Sekavaa joo kyllä, mutta jos vaan antaa sen tunnelman ja fiiliksen viedä, niin aikamoinen matka. 2,5 tuntia ei tuntunut missään vaiheessa pitkältä ajalta.

Laura Ruohosen (sekä teksti että ohjaus) uusin Luolasto on mielenkiintoinen sekoitus ja vastakohtien kohtaaminen. Menneisyys ja nykyisyys, Suomen muinaishistoria, luolataiteet ja myytit vs moderni teknologia ja insinöörien asenteet.

Koko Kansallisteatterin suuri näyttämö on valtava luola. Missä kiipeillään, mennään hisseillä ylös ja alas, keiktaan maan ja taivaan välillä. Lavan oikeassa reunassa pleksilasein verhottu valvomo, jossa vartija (Martti Suosalo) tarkkailee monitoreja, puhuu kanarialinnulleen ja kerkeää vielä ihastumaankin arkeologi & luolamaalaustutkijaan (Alma Pöysti). Tai ehkä se ennemminkin on toisin päin.

Kaksi insinööriä ja harjoittelija vaeltavat ja hetkittäin eksyvätkin, tehden omia mittauksiaan luolan sopivuudesta ydinjätteen loppusijoituspaikaksi. Sari Mällinen (joka soitti myös sahaa!) johtaa jämäkästi tätä kolmikkoa, ja Markku Maalismaa on Myyrä, satunnaisesti itkuun purskahtava inssi. Hömelö arjoittelija (Heikki Pitkänen) kokee ihmeellisiä elämyksiä...

Näiden ihmisten lisäksi luolissa tavataan myös kolme akrobaattisia kiipeilyitä, nousuja ja laskuja suorittavaa Entistä (Väsynyt, Silmä ja Nilkku), jotka laulavat, lumoavat ja loikkivat. Aikamoista fysiikkaakin nämä suoritukset vaativat, huh! Emilia Kokko, Helmi-Leena Nummela ja Katja Salminen ansaitsevat kyllä hatunnoston! Tuli hetkellisesti mieleen Macbethin kolme noitaakin.

Pakkaa sekoittaa sellainen Ior Bock-reinkarnaatio Kyy Punainen (Petri Manninen), joka valtavissa viiksissään ja kummallisissa asuissaan hiihtelee pitkin luolia, tilittäen sukunsa historiaa, luolamaalauksia, spermanjuomisiaan jne.Välillä koukkaistaan katsomoonkin.

Luolasto on visuaalisesti TODELLA vaikuttava! Se miten valoja oli käytetty heijastamaan luolan seinille luolamaalauksia ja esim. hissin numeroita (valosuunnittelu a'la Ville Toikka). Kaikin puolin sellainen tajunnan räjäyttävä katsojalle. Myös äänimaisema ja musiikki ovat henkeäsalpaavan kauniita. Kaikuvat äänet, tippuva vesi, koko se luolatunnelma on hyvin tarkkaan toteutettu. Heidi Soidinsalo vastaa äänisuunnitelusta ja Riikka Talvitie musiikista. Tykkäsin kauheasti myös kun insinöörit puhkesivat lauluun ja rummuttivat muoviputkilla rytmiä. Vau! Videoitakin käytetään paljon (onkohan kohta mitään näytelmää ilman niitä?) niin osana lavastusta, kuin sitten "haastatteluiden" näyttämiseen, kun toisessa näytöksessä pidetään kansainvälistä tiedotustilaisuutta.

Ja ne kristallijärven muovipullot, mä meinasin pyörtyä ihastuksesta, kun ne valtavat pullomatot hilautuivat kattoon. Ja polyteknikkojen kuoro (mulla on heikko kohta mieskuorolaululle). Monta niin mahtavan upeaa juttua.

Tässä oli kauheasti kaikkea, siis niin tarinassa kuin kaikessa ulkoisessakin. Sellainen runsaudensarvi ja yltäkylläisyyden tunnelma. Ei varmasti avaudu kaikille, ymmärrän hyvin. Ehkä vähän liikaakin asioita. Se romanssiosio oli vähän hämmentävä, olisi voinut jättää vaikka poiskin. Tosin vartijan ja arkeologinen suudelma vaijereissa roikkuen oli aika hienoa katsottavaa.

Ymmärrän hyvin miksi on kai saanut ristiriitaisia kritiikkejä. Ei kovin helppo näytelmä. Nytkin lähti ihmisiä väliajalla pois. Musta tää oli kumminkin erittäin kiehtova sekametelisoppa. Se lopun tunnelma, kun oli pimeää, ja vain kynttilät paloivat, huh! Kylmät väreet menivät selässä.

Eli kannattaa katsoa jos haluaa jotain erilaista, uusia elämyksiä teatterilta. Ei ehkä kovin konservatiiviselle katsojalle kuitenkaan. Minä pidin tästä, mutta näyttelijätyötä enemmän kuitenkin varmaan fiiliksestä ja lavastuksesta ja äänistä ja siitä kaikesta "muusta".

Nyt kuin luin HS:n (Suna Vuori) kritiikin, niin paljon samoja ajatuksia kun itselläkin:

Esitys on teknisesti poikkeuksellisen vaativa. Nimenomaan tekniikassa se silti onnistuu.
  
Heidi Soidinsalon tunnelmaa luovassa äänimaisemassa kaiku kertaa pisaroina tippuvan veden, ja Riikka Talvitien musiikki kajahtelee seinämistä milloin oboen, milloin steel-rumpujen tai polyteknikkojen kuoron äänellä.

Kati Lukan lavastuksessa kiipeillään, kuljetaan kaivoshisseillä ja roikutaan vaijereissa. Katsomoonkin astutaan kuin salaperäiseen, hämärään ja hiljaiseen luolaan, joka vie ajatukset syvälle ja nostaa korkealle – kunnes kerronnan hissi jää jumiin.

Suuren näyttämön tila tuntuu kasvaneen korkeussuunnassa valtavaksi. Kun arkeologi esityksen loppupuolella laskeutuu kristallijärveen luolan uumenissa, koetaan varsinainen leuat loksauttava wau-efekti.

Lukemattomista tyhjistä muovipulloista on sidottu valtavia katosta roikkuvia rypäleitä, joissa valot ja projisoinnit kimaltavat kuin kivimassojen vuosituhantinen kosteus suolakiteissä.

Näkymä on yhtä aikaa unohtumattoman upea ja kauhistuttava: tähän materiaaliin maailma kenties hukkuu jo ennen ydinkatastrofia.

Ja loppuun vielä traileri

Esityskuvien copyright Stefan Bremer

Vanja-enot tulevat

Nimittäin rynnäköllä ensi syksynä. Sekä Helsingin kaupunginteatteri että Kansallisteatteri ovat päättäneet kumpikin ottaa Tsehovin klassikon ohjelmistoonsa. Ensi-illatkin ovat syyskuussa päivän välein. Kun kuulin tästä asiasta ensimmäisen kerran, niin en ollut uskoa silmiäni (luin siis asiasta, enkä kuullut). Varsinkin kun kummassakin on vielä todella (mun mielestä) tasokkaat näyttelijät ja muut tekijät.

Miksi sitten Vanja-eno, ja miksi juuri nyt? Twitter-porukalla asiaa pohdittiin helmikuun puolivälissä taas yhdellä Nanda Devi -illallisella. Kunnes selvisi (google auttaa) että syksyllä tulee kuluneeksi sata vuotta siitä kun näytelmä sai Suomen kantaesityksensä. Eli meidän suunnittelema Vanja-enon Twitter-kampanja hyytyi jo ennen kuin alkoikaan (mutta suunnittelu oli kuiteskin hauskaa).

Paavo Westerberg ohjaa (ja on myös suomentanut ja sovittanut tekstin) Kansallisteatterin version. Rooleissa Eero Aho, Kristo Salminen, Krista Kosonen, Seela Sella, Seppo Pääkkönen, Terhi Panula, Heikki Nousiainen ja Emmi Parviainen.

Helsingin kaupunginteatterin (joka muuten liittyi Twitteriin 26.3.) version ohjaa unkarilainen Tsehov-spesialisti Támas Ascher. Rooleissa Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Martti Suosalo, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas ja Tiia Louste.

Eli liuta mun suomalaisia suosikkinäyttelijöitä molemmissa. Olen menossa katsomaan HKT:n versiota ennakkoon ti 16.9. (ehkä uudelleen myöhemmin, mutta tähän hätään loppusyksy ei ollut vielä myynnissä) ja Kansallisen versiota ensi-iltaan ke 17.9. (ja 27.10. uudelleen). Saapas nähdä, mielenkiinnolla odotan, koska en ole Vanja-enoa koskaan nähnyt.


Kansalllisteatterin kuvan copyright Stefan Bremer
HKT:n kuvan copyright HKT

Esitystalous 2 / Espoon kaupunginteatteri 22.11.2013

Esitystalous1:stä en koskaan nähnyt, mutta onneksi nyt sentään kakkosen. Teatteriin houkutteli esitys yleisesti ottaenkin, mutta erityisesti mahdollisuus nähdä Martti Suosalo ja Tommi Korpela lavalla ja samassa näytelmässä. Näytelmän virallinen nimihän on Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa.

Edellisestä kerrasta Espoon kaupunginteatteriin ON vierähtänyt tovi. Taisi olla 1993, kun Ville Virtanen, Jussi Lampi, Sari Havas ja muut viihdyttivät lavalla Peilipeli-näytelmässä. Eli Lewis Carrollin Through the Looking Glass. Eli ehkä oli aikakin käydä uudelleen :-) Samalla reissulla sai yhdistettynä vierailun vanhemmillekin kätevästi.

Esitykset on olleet täyteen myytyjä ja näytelmä jatkaakin ohjelmistossa myös keväällä. Ihan hyvä, koska nyt äiti oli huonovointinen eikä päässytkään mukaan. Jospa sitten keväällä. Onneksi sain lippukassan kautta sen lipun myytyä, niin sai edes rahat takaisin.

Niin, siis Espoon kaupunki perustaa brändityöryhmän, johon kutsutaan mukaan boheemiutta edustamaan  näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa, jonka näin pari vuotta sitten Suomenlinnassa Ryhmäteatterin Ronja Ryövärintyttäressä Birkinä), joka on tarinan kertoja. Ryhmässä on toinen toistaan pöljempiä tyyppejä. Kokoomuslainen kaupunginjohtaja Kari Happonen (Martti Suosalo) on viilipyttymäinen terroristi, joka kiusaa varsinkin hiljaista Keijoa (Raimo Grönberg), puurakentamisen professoria. Petri Huhtala (Tommi Taurula) on urheiluhenkinen it-yrittäjä jolle Espoo Blues on kovin juttu. Kaupunginsihteeri Ilona (Henna Hakkarainen) on aika vaisu ja pliisu, sellainen tylsä tilastoihminen. Yritysjuristi Helena (oivallinen Ria Kataja) ja Sotepa-säätiön toiminnanjohtaja Markku (aina yhtä charmantti Tommi Korpela) virittelevät suhteentynkääkin kaiken kokoustamisen lomassa.

Minä kirjoittaa, kaupunginjohtaja patistaa

Menoa ja meininkiä oli alusta loppuun. Esiintymispaikka oli kahden katsomon välissä ja se eli ja muuttui kokoajan. Ei varsinaisesti muita lavastuksia kun pöytiä ja tuoleja ja niitä siinä sitten liikuteltiin ees taas. Välillä näyttelijöiden voimin, välillä henkilökunnan ja välillä hienoilla kauko-ohjattavilla robottialustoilla. Se oli aika dynaaminen systeemi kyllä. Ja sitten lattiaan heijastettiin kanssa videokuvaa (tuli hetkittäin mieleen jopa NT:n The Curious Incident näytelmän lavastusratkaisut). Varsinkin ne projisoinnit toimivat tosi hienosti.

Hienojen lavastusratkaisuiden lisäksi kuultiin paljon musiikkia. Sekä nauhalta että Rajamaan soittamana (kitaralla). Varsinkin Rajamaan oma sävellys Espoo oli hauska :-) Ja kaikki brändiryhmän jäsenet lauloivatkin (jotkut hieman paremmin kuin toiset). Mä tykkään kun aika usein käsiohjelmassa on nykyään mainittu käytetyt musiikit, niin myös tässä!

Tarinasta saa irti paljon enemmän, jos on asunut joskus Espoossa ja tuntee yhtään kaupungin "sielunmaisemaa" ja eri alueiden mainetta jne. Mutta ei se mitenkään välttämätöntä ole.

Suosalo on tosi oivallinen lakonisia kommentteja heittelevänä pokerinaamaisena kaupunginjohtajana, joka yksinvaltiaan lailla johtaa brändiryhmää ja myötäilee kaikkia sopivasti. Lisäksi Suosalon Turun murteella haastava fiktiivinen henkilöhahmo OT on hirvittävän hauska. Rajamaa oli tosi sympaattinen ja herttainen minä, taitelijareppana joka joutuu tahtomattaan pyöritykseen niin muun brändityöryhmän kuin Länsiväylän toimittajankin taholta. Mies osaa kyllä soittaa ja laulaa mallikkaasti, ja näyttää muuten Santtu-Matias Rouvalin pikkuveljeltä :-) Tommi Korpela nyt on aina tasaisen taitava ja hyvä...

Jostain kohdista olisi voinut ehkä hieman tiivistää, koska 3,5 tuntia on aika pitkä aika mille tahansa muulle kuin Shakespearen näytelmälle. Hetkittäin oli sellaista löysäkäyntiä. Juha Jokelan dialogi oli näppärää ja hauskaa, mutta henkilöt tuntuivat puhuvan paljon, ja kukaan ei kuitenkaan oikein kuunnellut toistaan. Kukaan katsoja, joka on yhtään istunut turhauttavissa palavereissa, tunnistaa nämä tyypit ja sen tyhjänjauhamisen ja junnaamisen. Välillä mennään Nuuksioon virkistäytymään, mutta asiat eivät etene. Näytelmäkirjailija ei saa oikein mitään aikaan, eikä otetta mistään. Kun ei Espoolla ole sitä selkeää identiteettiä mitä sille nyt koitetaan hakea porukalla.

Näytelmässä oli hauskaa interaktiivisuuttakin. Näyttelijät olivat mukana soluttautumalla yleisön joukkoon istumaan ja heti alussa vaeltelivat siellä sekaisin paikkojaan etsivien katsojien lomassa. Ennen esitystä sai yleisökin osallistua täyttämällä lapuille mielipiteitään Espoosta, niitä gallupvastauksia sitten kaupunginsihteeri luki kokouksessa myöhemmin. Ja väliajalla sitten toinen gallup-kysely Espoon tulevaisuudesta. Mun vastaus siihen luettiinkin ensimmäisenä :-)

En tiedä olisiko ollut parempi jos olisi nähnyt Esitystalouden ensimmäisen inkarnaation.

Pidin kyllä kovasti paljon, ja voisin suositella ihan kaikille laatuteatterin ystäville. Vaikket nyt olisikaan espoolainen.


Esityskuva copyright Espoon kaupunginteatteri, Tommi Korpelan kuvasin itse ennen kuin esitys alkoi.

Mielipuolen Päiväkirja / Tampereen teatteri 8.4.2013

Martti Suosalo oli vierailemassa Tampereen Teatterilla huhtikuussa, vetämässä muutaman esityksen Mielipuolen Päiväkirjaa. Ihan ilmiömäisen hieno performanssi, totta tosiaan. En ole nähnyt tätäkään ennen, joten korkea aika oli mennä katsomaan. Ja Suosaloa ei näy lavalla turhan usein (mitä nyt tänä keväänä tämä oli jo toinen kerta!).

No mitä tästä nyt sanoisi, muuta kun oli loistava. Teksti oli hauskaa ja nokkelaa ja Suosalo vedossa. Miten hienosti ja pienillä eleillä hän onnistuu tuomaan koko tarinan, kaikessa traagisuudessaan ja koomisuudessaan, esille. Muita ei lavalla tarvita.

Esitys on kiertänyt pitkin maata jo tovin ja jatkaneekin. Kannattaa käydä katsomassa.

Bonuksena törmäsin sukulaisiin lämpiössä - vaikka käydään paljon teatterissa kumpikin niin harvemmin on törmätty.

3 D / Tampereen työväen teatteri 15.3.2013

Tässä taannoin kävin Jarin kanssa teatterissa. Taas. Siis Tampereella vain 2 esitystä tehnyttä spesiaaliproduktiota TTT:llä. Kyseessä oli näytelmä/performanssi 3D eli Dirty, Difficult & Dangerous.

3D on musta komedia välittömän nautinnon kulttuuristamme, jossa kysymykset ihmisten tasa-arvoisuudesta, oikeudesta omaan kehoonsa, sielun hinnasta sekä yksilön valinnasta ja vastuusta liekitetään hulvattomalla tavalla. Todellinen kansainvälisyys on kielten sekamelskaa ja tahatonta väärinymmärrystä. Vain harvalla on käsitys siitä, mitä uudet elämykset maksavat.

Rooleissa Martti Suosalo ja Satu Paavola sekä viisi ihmisen kokoista teatterinukkea. Ohjaus on arvostetun nukketeatteritaiteilija Neville Tranterin (Stuffed Puppet Theatre/Hollanti).

Erittäin metka esitys, missä sai nauraa ja enimmäkseen äimistellä miten upeasti se toimi ilman varsinaisesti mitään kieltä (tai sillä kielten sekametelisopalla) ja miten upeasti näyttelijät vaihtoivat rooleja ja esiintyivät nukkejen avulla. Kumpikin näyttelijöistä oli todella supertaitavia ja ei mitenkään voisi uskoa että ne toiset tyypit lavalla oli nukkeja, jollei ne olisi olleet niin selkeesti nukkeja. Läde mukaan kokkiohjelmaan, totta tosiaan.

Ja siitä on tosi kauan kun olen Martti Suosaloa lavalla nähnyt (Kiviä Taskussa varmaan viimeksi), joten sekin oli hienoa, koska se on vaan niin upea näyttelijä.

Kyllä se K15 oli ihan hyvä ikäraja tähän mustaan komediaan :-)

Seuralaista odotellessa...