Eletään kevättä 1918, ja joukko työväenteatterin näyttelijöitä on kuskattu Helsingin edustalle vankisaarelle. Mukaan joutuu myös teatterinjohtaja ja punapäällikkö Toivo Parikka (Martti Suosalo), joka palaa Viipurista parahultaisiksi ja joutuu ilmiannetuksi. Leirillä sekalaista miesjoukkoa odottaa karmaiseva tehtävä. Arvovaltaiselle delegaatiolle olisi saatava aikaan viihdykettä - joten kyllähän Suomen hauskimmaksi mieheksi sanomalehdessä tituleerattu Parikka sakkeineen sellaista saa aikaan. Naurattakaa tai kuolette. Porkkanaksi tarjotaan uusintaoikeuskäynnin mahdollisuutta.
Leiriä johtaa hyytävä kapteeni Kalm (Rauno Ahonen) ja saarella asustaa myös hänen kiihkeästi punikkeja vihaava opettajavaimonsa Helen (Vappu Nalbantoglu). Pariskunnan hankalat välit ja erityisesti vaimon musertava suru Tampereen taisteluissa menehtyneen pojan puolesta tuo yhden näkökulman kertomukseen. Lisäjännitettä tuo jääkäriluutnantti Nyberg (Heikki Ranta), joka joutuu puun ja kuoren väliin vankien ja esivallan väliin. Parikan vanhana perhetuttuna ja intohimoisena teatteritaiteen ystävänä ei ole helppoa toimia teloittajana.
Monenlaista kiemuraa ja mutkaa ja ihmiskohtaloa mahtuu mukaan. Sitä tulee imaistuksi mukaan näiden miesten murheisiin ja pieniin ilonaiheisiin. Ja vaikka sitä tietää historiasta miten asiat lopulta menivät, niin hetkittäin pitää kuitenkin henkeä pidättää jännityksen vallassa! Helsingissä herrat kokoustavat, puuhaavat kuningaskuntaa ja saksalaistenkin mielipiteitä pitäisi kuunnella. Samaan aikaan leirillä ei ole ruokaa tarpeeksi ja pitäisi vielä koittaa saada aikaan kertakaikkisen hauska näytelmä.
Onhan tarinassa paljon kliseitä, mutta ihanan inhimillinen näkökulma ja realistinen ote tässä silti on. Joo joo, pienet asiat alkavat muuttua, koetaan niin vastoinkäymisiä kuin pieniä voittojakin. Eripurat unohtuvat sekalaiselta näyttelijäretkueelta yhteisen vihollisen edessä. Ainakin enimmäkseen.
Herkullisia rooleja riittää vangeille; on vaitonainen räätäli Siikander (Mikko Reitala), päästään seonnut Hannula (Tuukka Leppänen), on vastahankainen iltanäyttelijä Johansson (Jari Pehkonen), naistenrooleihin mieltynyt Elo (Risto Kaskilahti) ja rämäpäinen Aulis (Petrus Kähkönen). Mainiota työtä tekee tämä vankijoukko! Erityisen ilahtunut olen nähdessäni pitkästä aikaa teatterin lavalla mestarillisen Mikko Reitalan. Ja Leppäsen roolityö on myös kerrassaan hykerryttävä (syyskaudella tämän roolin vetikin Pekka Huotari).
Loppuun saakka riittää vajaan 2,5 tunnin aikana jännitettävää. Saavatko vangit esityksen valmiiksi, ja mitä korkea-arvoiset katsojat siitä mahtavat pitää? Puskafarssiosiot menevät hetkittäin vähän överiksi, mutta hyvin se uppoaa katsojiin, siis meihin oikeisiin katsojiin. Martti Suosalo pääsee revittelemään hetkittäin oikein kunnolla eli sille isolle osalle katsojakuntaa joka on pähkinöinä tämän koomikkouden edessä luvassa on paljon herkkua tiedossa! Onhan tässä mukana pakolliset kännikohtaukset ja saunomistakin, mutta sellainen örvellys pienessä mittakaavassa sopii ihan hyvin joukkoon. Ja hei, kun on muinoin nähnyt Suosalon vetämässä Nummisuutarien Eskon tilulii-lurituksen Suomenlinnassa, niin tuntui ihanalta kuulla siitä nostalginen toisinto!
Yksi esityksen helmistä on ehdottomasti hyvän ja toimivan tekstin lisäksi oivallinen livebändi! Se on todella hyvin integroitu osaksi esitystä, niin että muusikot toimivat monenlaisissa hommissa varsinaisen soittohomman lisäksi. Mainiota katsottavaa ja kuunneltavaa, kiitos Timo Hietalalle musiikeista. Bonuksena banjoa rämpyttävä Reitala.
Mitäs mä sitten kehuisin. Pekka Korpiniityn monipuolista lavastusta jossa pyörölavaa hyödynnetään oivallisesti. HKT:n Pieni näyttämö ei kyllä edelleenkään remontin jälkeen ole mikään suosikkipaikkani, mutta hyvin toimii tässä kyllä. Keskellä lavaa oleva puolikkaan skeittirampin näköinen häkkyrä kääntyy niin laivan kanneksi kuin luodoksikin. Saariston tunnelmaa loihditaan pienillä asioilla, mutta vankileirihän tämä on, ja siitä muistuttavat piikkilankakarsinat. Myös Sari Salmelan pukusuunnittelu on aika nappisuoritus, toisaalla on ne hienot upseerin puvut ja vastakohtana taas vankien resuiset rääsyt. Ja tietysti mainiot roolivaatteet vankien esitykseen (erityisesti Hannulan heiluvat irtorinnat!).
Moninaisten juonenkäänteiden jälkeen pääsemme aika huikaisevaan loppukohtaukseen, ja se viimeistään saa palan jumiin kurkkuun.
Olen tykännyt Heikki Kujanpään monipuolisesta urasta jo Q-teatterin alkuajoista alkaen, ja tämäkin ohjaustyö on kyllä hienoa jatkumoa tasokkaaseen sarjaan. Ja jos et tiennyt, niin maaliskuussa ensi-iltaan tulee myös Suomen hauskin mies -elokuva. Pääosassa itseoikeutetusti Martti Suosalo, mutta muu miehitys on tyystin eri kuin näytelmässä.
Elokuva taitaakin olla parhain mahdollisuutesi tämän näkemiseen, koska loppukevään teatteriesitykset ovat jo aika buukattuja (jollet toimi nopeasti lippujen suhteen!).
Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti