Mannerheim ja saksalainen suudelma / Helsingin kaupunginteatteri 30.1.2018

Teemavuosi 1918 se vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja vieläkään ei kyllästytä! Totta puhuakseni tämä aspekti oli minulle hieman yllätys, koska jotenkin olin ajatellut että Juha Vakkurin uusi näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma kertoisi enemmän toisesta maailmansodasta, mutta niin vain ensimmäinen näytös käsitteli aika pitkälle sisällissodan jälkeisiä tapahtumia. Ei kyllä minua haitannut lainkaan; vuoden 1918 asiat saivat taas yhden näkökulman.

Kaikki Kari Heiskasen ohjaukset eivät aina ole mua ihan täysillä mukaansa temmanneet, mutta tämä kyllä tempaisi. Toki Vakkurin teksti on oivallisesti ja kiinnostavasti kirjoitettua, ja Heiskanen on sovittanut siitä hyvin napakan ja toimivan tekstin. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on todellakin suuri, mutta Antti Mattilan taitava lavastus onnistuu jotenkin taikomaan sen myös aika intiimiksi. Toisessa näytöksessä ollaan jatkosodassa ja Mikkelin päämajassa ja siinä taustapaneelein rajattu tila monine ovineen toimii myös hyvin. Toni Haarasen todella upea videosuunnittelu vanhoine valokuvineen ja näppärästi katsojia opastavine teksteineen on sekä kaunista katseltavaa että sivistävää. Varsinkin ne valokuvat riipaisevat.

Näytelmä alkaa Mustion linnassa, missä teloituskomppania ampuu punaisia sotavankeja. Kartanonherra Linder (erinomainen Pertti Sveholm) rientää hätiin ja kieltää tappamasta työntekijöitään - millä hän sitten 50000 hehtaariaan hoitaisi? Linder oli Marskin lanko ja kärsi bolsevikkisyytteistä, varsinkin kirjoiteltuaan Hufvudstadsbladetissa punavankien huonosta kohtelusta. Pois Suomesta oli sitten lähdettävä. [Tämä on muuten mun blogikirjoitusongelmista yksi. Vastaan tulee aina tosi kiinnostavia asioita, joita alan sitten tutkimaan ja penkomaan ja lukemaan... Nytkin käytin Linderistä lukemiseen pitkät tovit... Että kun seuraavan kerran mietitte miksi mun juttuni viivästyy, niin tässä on yksi selitys.] Linder oli kyllä mielenkiintoinen hahmo; kuka tekisi hänestä näytelmän! Mutta ei enempää hänestä, koska tämä näytelmä kertoo kuitenkin pääasiassa Mannerheimistä. Eikun sananen vielä Linderistä! Hänhän esitteli Marskille sisarpuolensa Kittyn (Kirsi Karlenius), joka sitten kirjoitteli ja tapaili Marskin kanssa vuosikymmeniä. Kunnes kyllästyi odottamaan tämän avioeroa Anastasia-rouvasta.

Ensimmäinen näytös tosiaan seurataan tapahtumia sisällissodan jälkeen. Mannerheimin vihaa saksalaisia  (oli muuten mulle uutinen että Suomeen jäi 13000 saksalaista notkumaan sisällissodan jälkeen) niin paljon että ennemmin eroaa armeijan ylipäällikön virastaan kuin toimii heidän kanssaan yhteistyössä. Mulle ei ihan valjennut miksi Mannerheim tunsi niin suurta inhoa saksalaisia kohtaan, asia mistä pitää ottaa selvää (mutta ei nyt, tai tämä juttu ei valmistu koskaan). Kaikenlaisia käänteitä tulee, ja Mannerheimin tärkein prioriteetti on pitää suomalaiset hengissä. Tästä seuraa yksi näytelmän kiinnostavia kohtauksia eli kun Mannerheim tapaa amerikkalaisen Herbert Hooverin (Eero Saarinen) ja neuvottelee tältä ruoka-apua. Myös marskin Anastasia-vaimo (Helena Haaranen) pyörähtää visiitille, rahaa anellen ja luvaten että avioeroa ei tipu. Toisessa näytöksessä ollaankin sitten siirrytty jo jatkosotaan. Tapaamme paljon saksalaista ja suomalaista päällystöä, elämme sotilaiden mukana voitot ja tappiot ja jännitämme muutenkin tapahtumien kulkua. Tarina tempaisee hyvin mukaansa myös nyt. Mannerheim on vanhentunut, väsynyt ja raihnainen, mutta pää toimii kun partaveitsi. Paitsi esimerkiksi silloin kun hän oli Kannaksen hyökkäyksen suhteen väärässä. Taas kerran puolustusvoimien ylipäällikkönä M. joutui olemaan välillä puun ja kuoren välissä, ja näitä jännitteitä ja eri kulmia tuodaan näytelmässä hyvin esiin. Juutalaiskysymys on vain yksi asia mikä hiertää Suomen ja Saksan välejä.

Asko Sarkola tekee aivan häkellyttävän hienon roolin Mannerheimina. Jäykkä ja itsekeskeinen mies tavallaan, suoraselkäinen ja isänmaallinen. Oman aikansa ja luokkansa tuote. Tässä(kin) näytelmässä häntä kyllä nostetaan hieman jalustalle, ja ihannoidaankin, mutta myös ymmärretään. Toisaalta en ymmärrä miten hän oli niin naiivi, että kuvitteli voivansa pitää sodan ja politiikan erillään. Kitty käy anomassa armoa ystävänsä rintamakarkuripojalle mutta sitä ei tipu. Sen sijaan inhimillistä puolta löytyy kun kapteeni Sutelan (Unto Nuora) veli on haavoittunut. Kyllä löytyy käyttöön autoa ja sikaria jne. Mannerheim lipuu sulavasti paikasta ja tapaamisesta toiseen. Lontoon, Pariisin ja Tukholman seurapiirit ja kulttuuririennot kohdataan samanlaisella itsevarmuudella kuin Saksan sotaherrat kuin Suomen poliitikotkin.

Onhan tämä hyvin miehinen näytelmä. Naisille on tarjolla pieniä rooleja sihteereinä, tyttöystävänä, oopperalaulajana, konekirjoittajina. Toisaalta ehkei kukaan odottanutkaan että Mannerheimin naisasioita olisi sen enempää ruodittu. Kävin katsomassa viime kesänä ilmajoen musiikkijuhlilla Mannerheim-oopperan, ja siinä taas keskityttiin hieman enemmän näihin naiskuvioihin. Se muuten jatkuu ensi kesänäkin, eli jos haluat tutkailla sitä puolta Marskista...

Mika Ijäs on tehnyt hienon valosuunnittelun ja Elina Kolehmaisen univormupainotteinen pukusuunnittelu saa sentään upeista naisten iltapuvuista hieman vaihtelua. Mutta univormuja on aina yhtä ihana katsoa.

Näytelmä loppuu ehkä hieman töksähtäen 2,5 tunnin jälkeen.

Pitkään jahkailin tämän kanssa, että mennäkkö katsomaan vai eikö mennä. Ensi-ilta oli lokakuun lopussa, mutta niin vaan katsomo on ääriään myöten täynnä arki-iltana tammikuussakin. Selkeästi yleisö on tämän siis löytänyt. Mannerheim ja saksalainen suudelma on erinomaisen laadukas kotimainen draama, joka kiinnostaa yhtälailla Mannerheimista ja sotahistoriasta kiinnostuneita, kuin hyvän teatterin ystäviäkin.

Tuli muuten mieleen, oliko tämä Vakkurilta tahallinen vai tahaton teko. Kun näytelmän nimi on aika pitkä, niin tulee laiskemmalle kirjoittajalle mieleen lyhentää se muotoon Mannerheim ja SS.



Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.