Meinaa pahuksen muusikot varastaa koko show'n, sillä välillä unohtaudun katsomaan heidän menoaan lavan oikeassa reunassa, ja unohdan kokonaan katsoa mitä Palmu, Kokki, Virta ja muut rakastetut hahmot toikkaroivat lavalla. Nostaisinpa melkein bändin ja musiikin jopa yhdeksi parhaimmaksi jutuksi koko esityksessä! Kiitos säveltäjä Timo Hietalalle. En ole jazzin ystävä, mutta tämä musiikki oli niin erinomaista että hankkisin näytelmän musiikin ja kuuntelisin kotonakin!
Mutta hyvin vetivät näyttelijäkin. Kari Väänänen oli aivan mainio Palmu. Selkeästi luontaiset edellytykset olivat jo olemassa valmiina. Vanhemmiten Vänä on hieman pyylevöitynyt ja puhetapa on käynyt entistäkin epäselvemmäksi - oivallista Palmu-materiaalia siis! Aivan mainon yrmyilevä ja äksyilevä Palmu, lähennellen jo legendaarista Joel Rinnettä.
Heikki Ranta (Virta) ja Petrus Kähkönen (Kokki) sanailevat ja kuittailevat toisilleen kerkeästi, mutta kumpikin on jotenkin pienessä roolissa, vai luulenko vaan. Heille ei anneta ihan kauheasti tilaa, mutta hyvinpä Virta onnistuu silti sössimään tutkimusta lavertelemalla kaiken tiedon Kirsti-neidille (ihanan raikas Sara Paasikoski). Tuukka Leppänen on oivallinen sliipattuna Kaarle Lankelana; hieman epävarmana ja vietävissä olevana.
Sitten on kolme kovaa roolisuoritusta mitä hykertelen vieläkin. Eero Saarinen on suomifilmimäisesti artikuloiva ja lipevä varatuomari Lanne, jolla ei myöskään tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissaan (kuten ei kyllä kellään muullakaan. Tässä on muuten yksi Waltarin tekstin nerous, toki klassista dekkariperinnettä noudattaen - kaikki tyypit vaikuttavat todella epäilyttäviltä...). Sitten on hyytävän iljettävä saarnaaja Mustapää, jota Jouko Klemettilä antaumuksella tulkitsee. Niljakas tyyppi on aina ällöttänyt minua elokuvaversiossakin, ja Klemettilä kyllä taitaa käärmemäisen saarnaajan epämiellyttävyyden loistokkaasti.
Sokerina pohjalla Miiko Toiviainen taiteilija Kuurnana. Nyt on kyllä roolitus kohdallaan. Sopivan camp, sopivan hersyvä, sopivan boheemi. Just täydellinen Kuurna! Ja kun lauluäänikin on kohdallaan, niin bravo! Pidin kovasti siitä että vaikka mustasukkaisuus oli rikoksen syynä, niin siitä ei ole tehty erikseen numeroa että kuka rakastaa ja ketä. Kuurna oli mustasukkainen ja rakastunut, piste. Ei hänen seksuaalinen suuntautumisensa ollut se juttu, vaikka tässä versiossa sitä ei peitellä. Päinvastoin. Lankelankin epävarmuus vaikuttaisi juontavan osittain hänen ristiriitaisista tunteistaan parasta ystäväänsä Kuurnaa kohtaan. Tai näin minä sen näin. Mutta siis, tässä tulkinnassa ei homous ole rikoksen syy, kuten elokuvaversio vihjailee.
HKT:n suuri näyttämö on todellakin suuri, ja oikein passeli paikka isoille musikaalituotannoille. Miten sitten tämmöinen pienimuotoisempi dekkari tuodaan siellä esille? Ensinnäkin meillä on ihanan nostalgisia vanhan Helsingin monessa kulmassa esittäviä filminpätkiä ja projisointeja. Ne elävöittävät hyvin lavaa ja vievät meidät sinne vanhaan Helsinkiin. Käsiohjelmassa pukusuunnittelija Elina Kolehmainen ja ohjaaja Heikki Kujanpää pohtivat näytelmänsä suhdetta Kassilan elokuvaversioon, ja kertovat lähteneensä elokuvan pohjalta visualisoimaan näytelmää. Se elokuvan henki ja maailma kyllä on saatu mielestäni tuotua tosi hyvin lavalle. Kovinkaan paljoa väriä ei lavalla myöskään nähdä (yökerholaulaja Iiri Salmian upeita pukuja lukuunottamatta - Vuokko Hovatta pääsee roolissaan myös laulamaan kauniisti), ja se tukee hyvin elokuvamaista lavastusta.
Ei siis mitään ongelmaa täyttää suurta näyttämöä. Vaikka olisi tämä varmaan toiminut pienemmäkin lavalla. Pekka Korpiniitty on tehnyt lavastuksen, joka vaihtuu sujuvasti rouva Skrofin asunnoksi, poliisikamariksi, ja yökerhoksi, vain pientä korotusosaa käyttämällä, ja irtopöydillä. Ja pyöröä hyödynnetään hyvin, koska toisella puolella on Kuurnan korkea ateljee.
Esityksessä on monia takaumia (mm. Mustapään epäilyttäviä rukoushetkiä) jotka avaavat taustoja ja valottavat syitä miksi rouva Skrof ei ollut niin pidetty. Mukana oli muutenkin paljon jännittäviä juonenkäänteitä ja juttuja mitä en edes muistanut.
Tämän katsominen oli tosi viihdyttävä kokemus. Napakka ja hyvin rytmitetty esitys sekä viihdytti että tarjosi mukava nojatuolimatkan (tai teatterinpenkkimatkan) menneisyyteen. Kyllä tämä tarina toimii teatterin lavallakin erinomaisesti kunhan on hyvä tekijätiimi toteuttamassa. Vahva suositus!
Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
