Kysy siskoilta / Turun kaupunginteatteri 23.10.2021

Tiesin että tämä esitys käsittelee naiseuden teemoja, mutta sitä en tiennyt että se tekee sen näin hauskalla ja tinkimättömällä asenteella. Hurmaava esiintyjäporukka, mukaansatempaavat biisit, tietoa ja tunnetta puristettuina tekstiin. Reilun 2,5 tunnin jälkeen olen totaalisesti hurmattu ja viihdytetty. Ja jos niin voisi sanoa, myös voimaantunut. 

Kysy siskoilta on käsikirjoittaja-ohjaajansa Satu Rasilan, säveltäjä Anna-Mari Kähärän ja laulujen sanoittajan Susanna Haaviston rakkauden ja luovuuden lapsi. Laulut kertovat kaikesta mahdollisesta: kuukautisista, vaihdevuosista, lapsettomuudesta, PMS-oireista, hormoneista, keskenmenoista, gynekologikäynneistä, peilikuvan kauhuista, hysterian historiasta... Paljon historiallisia kuvaelmia näyteltyinä, monta hersyvän iloista tarinaa, mutta myös monta haikeaa ja surullista. Lopputulos ei ole luentomainen, jäykkä tai muodollinen, vaan oikeasti elämästä ja arjesta kertovaa. Kaikki nämä tarinat ovat tapahtuneita esiintyjäsakille, tai heidän tuttavilleen. Noloimmat menkkakokemukset, miestentautien poliklinikan pohdinnat, miesten keksien syöntitavat... Moni arkinen asia saa ihan uuden katsantokannan. Esityksen tarkoitus ei ole solvata tai nauraa miehille, vaan nostaa naisasiaa tapetille. Jos siinä sivussa hieman saa vastakkainenkin sukupuoli kyytiä niin... 

Yleisö oli 98% naisvoittoinen, ja kylläpä meistä lähti ääntä. Naurua, taputusta, vislausta ja yleistä hyväksyvää hurinaa. Vanhemmat rouvat ympärilläni olivat kaikki ihan fiiliksissä, kaikilla varmasti omakohtaisia kokemuksia lavalla käsitellyistä teemoista. Tuntui kuin olisimme olleet yhtä suurta ja onnellista perhettä. Koskettavissa kohdissa nyyhkäisimme yhteen ääneen.

Esiintyjät ovat monenikäisiä eli toiset vielä lastensaanti-iässä, toiset jo sen ohittaneita. Ehdottomasti vahvuus! Anna Victoria Eriksson, Susanna Haavisto, Linda Hämäläinen, Pauliina Saarinen ja Riitta Salminen ovat niin läsnä, niin valovoimaisia ja niin upeita naisia kaikki. Huikea lavakarisma ja ääni, joka ikisellä. Tosin Linda Hämäläisen ääni vie minut eniten nirvanaan, kuten aina sen kuullessani. Pianon (ja muutaman muunkin soittimen) takana myhäilee Anna-Mari Kähärä ja muita soittimia taituroi Sara Puljula. Kummatkin armoitettuja muusikoita ja laulajia, ja niin monesta musiikkiteatterikuviosta tuttuja. 

Musiikki on kiitettävän monipuolista. Kansanmusiikkihenkistä, musiikkiteatteria, bluesia, a capella laulua, herkkää balladia. Jalkani naputtaa tahtia, ja taputusrytmiin on helppo lähteä mukaan. Yhteislauluakin. Kähärä on monipuolinen säveltäjä, mikä taas kerran tuli todettua.

Esityksessä on niin paljon näkökulmia naiseuteen että ihan jokainen nainen voi samaistua, vaikkei olisi edes syntynyt munasarjojen kanssa. Kaikki ovat jonkun äidin tyttäriä, asia mitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. Se näkeekö jokainen nainen peilissä äitinsä onkin hyvä kysymys. Kuinka monelle pahin asia mitä kumppanisi voi sinulle sanoa on: "sähän olet ihan kun äitisi"? Miksiköhän näin on... Miten pyristellä irti siitä peilikuvastaan ja äidinmallistaan? Vai kelpaisinko ihan omana itsenäni, tämmöisenä, tavallisena suomalaisena naisena?

Esiintyjät on puettu rennosti, kukin oman persoonansa näköisiin vaatteisiin. Tuomas Lampisen käsialaa, kuten hienosti patinoidut ovetkin näyttämön takaosassa. Niistä saadaan myös aihetta sisääntulopohdiskeluun. Sonya Lindforsin tarkkaan ajoitetut koreografiat toivat liikettä lavalle.

Yhdessä vaiheessa puhutaan vanhenemisesta ja rypyistä. Linda Hämäläinen julistaa haluavansa olla luomuvanhus, koska vanhat ryppyiset naiset ovat ihania. Yleisöstä kuuluu vilpittömällä äänellä "kiitos", ja se herättää valtavan aplodimyrskyn ja naurunremakan! Tämä esitys itkettää ja naurattaa, käy suoraan ja armotta tunteisiin, hyvässä ja pahassa. Olen väsynyt ja hengästynyt, mutta onnellinen ja ladattu täyteen (nais)energiaa. Jonkunlainen seesteinen hurmos voisi kuvata fiiliksiäni. Tällein vaihdevuosi-ikään ehtinyt sai esityksestä paljon myös vertaistukea!

Kysy siskoilta on vähän kuin keikkakokemus, stand up show, teatterielämys, naisasian seminaari ja uskonnollinen tilaisuus, kaikki käärittynä samaan pakettiin. Voisin suositella tätä ilman muuta jokaisella tuntemalleni naiselle, ja tuntemattomille myös. Mutta myös miehille, monestakin eri syystä. Haluan ehdottomasti kokea tämän energialatauksen uudelleen ja onneksi esitykset jatkuvat toukokuulle asti! 

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Linnan juhlat / Tampereen komediateatteri 19.9.2018

Aika tuoreeltaan Satu Rasilan ja Tuomas Parkkisen kirjoittama Linnan juhlat saapui Naantalin Emma-teatterin (kesällä 2016) jälkeen Tampereen komediateatteriin. Ja hyvä niin, hauska esityshän tämä onkin, ja varsinkin alkavaa pikkujouluaikaa ajatellen. Ei mitään elämää suurempaa, vaan kepeää, iloittelevaa ja hetkittäin pientä piikittelyä sisältävää komediaa.

Naantalissa ohjaajana toimi Mikko Kouki, ja nyt puikkoihin tarttui Tuomas Parkkinen. Samalla näytelmän tekstiä on hieman lokalisoitu (mm. Turku-vitseistä tehty Tampereelle sopivia ja osa Turun julkkiksistakin vaihdettu manselaisiin) ja tuotu tähän päiväänkin (mm. lisätty presidenttiparille lapsi). Hyvä että näytelmä muuntuu ajan ja paikan mukana. Juonihan se ei ole Linnan juhlien pääjuttu, vaan näyttelijänelikon imitointi- ja näyttelijälahjojen monipuolinen esittely. Enemmän tämä on tämmöinen sketsiviihdeshow yhdistettynä parodiaan. Hyvä ehdokas olisi myös, jos jossain järjestettäisiin kilpailu kuinka monta roolia voi näyttelijä yhdessä esityksessä vetää.

Iso hatunnosto lavan taakse myös: hahmovaihdot ovat salamannopeita ja vaativat puvustukselta ja maskeerausosastolta paljon työtä. Kaiken on oltava tarkassa järjestyksessä. Kiitosta satelee pukusuunnittelusta Elina Vättö ja Osuuskunta Hengari sekä maskeerauksesta ja kampauksista Johanna Vänttinen. Taitavaa työtä!

Onhan tässä pieni tarinakin. Ensinnäkin hieman reppananoloinen oopperalaulaja Antero Rinne (Jere Riihinen) joka pyrkii linnan juhliin, keinolla millä hyvänsä. Ja sitten on Kaisa Helan esittämä tavis, joka on suuntaamassa juhliin aivan hillittömässä koltussaan, päämääränään poseerata mahdollisimman monen julkkiksen kanssa. Mutta kuinkas sitten käykään. Näiden kahden illanviettoa sitten seuraillaan pitkin esitystä. Ja loppu esitys on hillitöntä hahmokavakaditykitystä. No toki väliin mahtuu Kaapo Linnainmaan vetämä Haluatko linnan juhliin -telkkarivisailu, missä yleisökin pääsee osallistumaan (yksi haastavimmista kysymyksistä on Tarja Halosen puolison etunimi: Pertti vai Pentti!).

Kyllähän tämä naurattaa ja viihdyttää koko kaksituntisen. Eniten sitä jaksaa ihmetellä näyttelijöiden muuntautumiskykyä ja venymistä. Alussa tuntuu että kylpyammeesta nouseva Sauli Niinistö (Tuukka Huttunen) ei ole kyllä Saulin näköinen lainkaan, mutta taas kerran sain olla väärässä. Kun Tuukka ottaa Ilmeen, niin ihan ilmetty Saulihan se siinä. Uskomatonta mutta totta. Kun Ilme otetaan pois, niin siinä on taas Tuukka Huttunen, yksi Suomen parhaimmista näyttelijöistä. Saija-Reetta Kotirinta on myös hyvä Jenni Haukiona, ja muissa rooleissaankin.

Tuukka on myös oivallinen Antti Tuisku ja Jorma Uotinen, maailman isoimmissa rilleissä. Ja entäs Tuukka ja Alli Paasikiven allit! Kyllä ne värisee. Mutta kyllä Jere Riihisen Pate Mustajärvikin kannattaa nähdä, isohuulisesta Sofi Oksasesta puhumattakaan. Jere tuo lavalle myös Jonna Tervomaan omaa elämäänsä elävät nännit. Tottakai kun Tampereella ollaan, niin kutsuvieraina on myös Tapolan mustamakkara, puolukkahillolaahuksella (mikä puku!). Kaisa Hela on myös aivan mainio Jeppiksen nuoriso-orkesterin (?) puuhakkaana edustajana. Isot kiitokset todella taitaville näyttelijöille. Kyllä neljäkin tyyppiä voi vetää toistasataa (tai kuinka paljon niitä lieneekään) roolia suvereenisti.

Kun on aika ottaa neljästä viimeisimmästä presidentistämme yhteiskuva niin Manulla on selässään pienet siivet. Se kyllä liikutti. Myös Laura Huhtasaaren hyvistä kopiointitaidoista heitetään läppää. Paljon samanlaista, tässä ajassa kiinni olevaa juttua saadaan kyllä.

Ei Linnan juhlat mikään sen syvällisempi näytelmä ole, mutta ei kaikkien tartte ollakaan. Oivallista viihdettä mikä kannattaa katsoa sopivassa pikkujouluporukassa. Ennenkaikkea se on hyvä kattaus monipuolista ja hengästyttävätahtista näyttelijätyötä.


Kuvien copyright Peero Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Meidän luokka / Espoon teatteri 23.10.2016

Espoon teatterin Meidän luokka oli alunperin mulla syksyn teatterisuunnitelmissa. Sitten se tippui jonnekin, kun ei muka mahtunut kalenteriin. Sitten bloggaajakollega Talle kävi katsomassa, ja hehkutti niin että oli pakko raivata tilaa allakasta vaikka väkisin.

Ja olen enemmän kuin tyytyväinen valintaani, sillä tätä on teatteri parhaimmillaan. Tämmöisten esitysten jälkeen palautuu usko, jossei nyt ihmiskuntaan, niin ainakin taiteen ja teatterin voimaan ja mahdollisuuteen. Sen verran väkevä näytelmä tämä oli. Veikkaan ettei lopussa löytynyt kuivia silmiä koko katsomosta.

Puolalaisen Tadeusz Slobodzianekin Meidän luokka sai ensi-iltansa Lontoon National Theatressa 2009 ja se on tekijänsä tunnetuin näytelmä. Eikä ihme. Minuun se ainakin iski kuin moukari. Ohjaaja Satu Rasila ja vahvat näyttelijät loihtivat suorastaan inhorealistisen kuvauksen ihmisten luonnosta. Miten pitkälle sodan varjot ja ihmisten tekojen vaikutukset ulottuvatkaan.

Katsojat istuvat harmailla laudoilla verhotussa kopissa. Kuin valtavassa ladossa. Ilmassa leijailee pöly ja osa valoista tulee ulkoapäin. Eli latovaikutelma on liki täydellinen. Markus Tsokkinen ansaitsisi lavastus-Oscarin tästä yksinkertaisen nerokkaasta luomuksesta. Alkaa jo hieman ahdistaa kun ne ladon ovet lävähtävät kiinni... Käsiohjelmassa kerrotaan hieman näytelmän tositapahtumiin perustuvia taustoja (ja toki hieman teatterin kotisivuillakin) ja ladolla on iso osansa tapahtumissa. Upea Kalle Ropposen valosuunnittelu ansaitsee myös kunniamaininnan. Myös äänisuunnittelulla ja musiikilla (Kristian Ekholmin käsialaa) on tärkeä ja iso osansa tunnelman luomisessa. Kauheasti mitään rekvisiittaa ei tarvita, ne kengät lavalla riittävät. Ja miten hirveän tunnelatauksen saa aikaan matkalaukullinen kenkiä tai silmälaseja.

Meidän luokka seuraa siis yhden koululuokan taivalta vuodesta 1935 aina vuoteen 2003 asti. Pikkulapsista aina viimeisen kuolemaan. Kymmenen lasta, nuorta, aikuista, vanhusta. Millaiset kohtalot kullakin on, toisilla lyhyemmät, toisilla pidemmät. Luokan oppilaista osa on juutalaisia, osa katolisia - ja siinä on se tekijä.

Tapahtumat käydään läpi neljäntoista oppitunnin aikana. Näytelmä alkaa rentona ja iloisena; lapset ovat hieman vallattomia, kertovat isänsä ammatin ja mitä he haluavat itse tehdä isona. Tutustuvat toisiinsa. Omaa kurkkua jo kuristaa, kun tietää mitä tuleman pitää, ainakin osalle näistä (käsiohjelma vihjaa lisää kunkin kohtalosta kertomalla hahmojen syntymä- ja kuolinvuodet). Kyläläiset sattuvat asumaan juuri sellaisessa paikassa mikä toimii vuorotellen saksalaisten ja venäläisten hallinnoimana sodan aikana. Tunnelma alkaa muuttua jo hyvin pian.

Se kuuluisa kysymys: "mitä minä olisin voinut tehdä?" kuullaan muutamankin kerran. Niinpä. Mitä kukaan olisi voinut tehdä noina aikoina... Yksi pojista, juutalainen Abram (Samuel Karlsson) muuttaa (onnekseen) Amerikkaan ja lähettää kirjeitä luokkatovereilleen. Totuus monen kohtalosta selviää hänelle vasta vuosien kuluttua. Wanda Dubiel, Susanna Haavisto ja Seela Sella tekevät niin riipaisevat roolit kukin että oksat pois. Markus Riuttu on riipaiseva Jakub, Timo Torikka, Jukka Rasila ja Matti Onnismaa aiheuttavat puistatuksia. Seppo Maijala ja Raimo Grönberg samoin mutta hieman eri tavalla. Kaikki ovat huikean upeita.

Meidän luokka on yhdenlainen kuvaus ihmisluonnosta, miten tämmöistä tapahtui, ja yhä tapahtuu. Tavalliset ihmiset sulkevat silmänsä, katsovat toisaalle, ottavat jopa itse tapahtumiin osaa. Miten kukaan voi nukkua hyvin yönsä hirmutekojen jälkeen. Oli se sitten ihmisen ilmiantamista, tappamista, tai vain silmien ummistamista. Miten purjehdusonnettomuudessa menehtyminen koskettaa näytelmän henkilöä enemmän kuin sodassa kuoleminen tai ladossa palaminen?

Tämä näytelmä ei sovi heikkohermoisille, vaikkei mitään ihan graafisen väkivaltaista tai rajua nähdäkään. Mutta se tunnelma on saatu hetkittäin jo niin uhkaavaksi ja synkäksi, että sen voi melkein nähdä ja koskettaa. Sanat riittävät. Kun kuvaillaan sitä miten savuun tukehtuneet kuolleet, äiteihinsä takertuneet lapset, piti väkisin irroittaa toisistaan, niin vihan/vilunväristykset menevät pitkin kehoani. Tuntuu niin pahalta fyysisestikin.

Aivan loistava näyttelijäporukka esittää parastaan. Oli sitten kyseessä uhri tai syyllinen, niin kaikki pistävät tunteensa ja taitonsa täysillä peliin. Toisia tekisi mieli ottaa syliin ja halata kunnolla, toisia tekisi mieli mennä ravistelemaan. Pohdin syyllisyyttä ja syyntakeettomuutta. "Tässäkö elämä oli?". Mitä on totuus ja ketä varten se on? Tuntevatko tekijät katumusta?

Kun Abram luettelee liudan sukulaisiaan, jotka jäivät Puolaan, niin itkettää. Lista on loputtoman pitkä. Mutta lopussa, kun hän luettelee lapsiaan, lapsenlapsiaan, näiden lapsia ja puolisoita, niin sekin lista on todella pitkä. Kyyneleet valuvat valtoiminaan, vielä nytkin kun kirjoitan tätä reilun viikon myöhemmin. Vaikka niin moni kuolikin, jotkut pelastuivat ja jatkoivat elämäänsä jälkeläisten kautta. Elämän jatkuminen tuo kuitenkin pienenpienen murusen toivoa.

Vaikka tämä on rankka aihe ja rankka näytelmä, niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi ihan jokaiselle. Sen katsominen palkitsee, vaikka yli kolme tuntia suljettuna latoon näiden ihmiskohtaloiden kanssa ahdistaakin. Yksi syyskauden helmiä suomalaisessa teatterikentässä. Kiitos Espoon teatteri!


Kuvien copyright Yeahia Eweis
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.