Amélie / Turun kaupunginteatteri 20.11.2019

Heti kärkeen tunnustus: inhosin syvästi Amélie-elokuvaa, mihin tämä musikaali perustuu. Niin paljon että en pystynyt katsomaan sitä edes loppuun. Siitä syystä olin aika skeptinen musikaalin suhteen, mennäkkö vaiko ei? Mutta sen verran hyvä tekijätiimi - ja milloinkas Turun kaupunginteatteri on minut vielä pettänyt? Ja kun sai sopivasti kokonaisen Turku-päivän Babe-possun kanssa yhdessä.

Amélie on suht tuore musikaali (ensi-ilta oli 4 vuotta sitten) ja nyt sitten pohjoismaiden kantaesityksenä Turussa Reija Wäreen ohjaamana (ja koreografiomana myös). Pariisissa ollaan, ja kaupunki on nyvin läsnä Jani Uljaan lavasteissa ja jotenkin myös Erika Turusen suunnittelemissa puvuissa (hyvin chic). Iso Eiffel-torni on lavalla läsnä vahvasti, ja pastellisävyiset talot ja pieteetillä suunnitellut kaupat, kahvilat ja metroasemat luovat tunnelmaa. Lisäksi Jussi Vahvaselän sovittama musiikki vie haitareineen fiilikset sinne Seinen rannoille. Kuulemma alkuperäismusiikki ei sisältänyt haitaria lainkaan, joten kiitos Jussi tästä lisäyksestä. Musiikkia kuuntelee ihan ilokseen, vaikkei siitä mikään päähän jää (meikäläisen tyypillinen ongelma musikaalien kohdalla). Kahdeksanhenkinen bändi veivaa hienosti ja kapellimestari Markus Länne johtaa.

Amélie on nuori nainen, jonka lapsuudenkoti on vähintäänkin originelli. Elohiiren vaivaama äiti (Kirsi Tarvainen) ja kosketusta karttava lääkäri-isä (Mika Kujala) antavat kuitenkin lahjaksi ihanan akvaariokalan Pörrin (ääni Aaro Wichmann, liike Jere Jääskeläinen) jonka kanssa maailma on parempi paikka. Äidin opetus tuntuu olevan että kaikki olemme yksin emmekä koskaan kohtaa toista ihmistä. No, hän ainakin kohtaa loppunsa kirkontornista. Notre Dame-kohtaus on kyllä hieno! Lapsi-Amélieta esitti minun näytöksessä Tilda Mäkimattila, lahjakas nuori esiintyjä (kaikkiaan heitä on kolme).

Aikuis-Amélie (Marketta Tikkanen) työskentelee kahvilassa, kohtaa Pariisissa eksentrisiä tyyppejä ja on vakuuttunut että maailma muuttuu paremmaksi kun tekee hyviä tekoja. Niitä hän sitten tekeekin, ihan melkein rasittavuuteen asti. Erakkomainen outolintu, mutta Tikkanen tekee kerrassaan ihastuttavan roolityön. Tämän Amélie on satakertaa nautinnollisempi kun elokuvan stalker-mainen hyypiö.

Kahvilan väki ja vakkariasiakkaat tulevat ja menevät, välillä lauraa lurittavat ja pistävät tanssiksi (tanssikuviot ovat kyllä hienoja!). Amélie matkustaa metrolla ja taas lauletaan. Voisi olla aika ärsyttävääkin, mutta ei sittenkään ole. Juonessa ei oikein ole päätä eikä häntää. Mimmi kiikaroi naapuriaan ja puuttuu muiden elämiin, toimien amorinakin. Omalle kohdalle vaan lempeä ei ole suotu, kunnes eräänä päivänä hän kirjaimellisesti törmää nuoreen Ninoon (Mikael Saari) ja loppuesitys sitten meneekin sitä kuviota vatkattaessa. Onhan tässä siirappimaisen onnellinen loppu toki, kuinkas muuten.

Yksi sympaattinen hahmo on naapurin luustosairautta poteva taiteilija Dufayel (Jouni Innilä), perin juurin lupsakka mies. Renoirin Soutajien aamiainen on hänelle varsin tärkeä maalaus.

Kaikki on hupsuilevaa ja värikästä, kovin ranskalaisen oloista. Kalle Ropposen vertaansa vailla oleva valosuunnittelutaito pääsee taas kerran oikeuksiinsa kauniissa lavasteissa. Voisikohan Ropponen suunnitella kaikkiin Suomen esityksiin valot? Erityisen hauskaa olivat hehkulamput, jotka loivat sellaisen vanhanajan sirkustelttameiningin lavan reunoillekin. Esityksessä on muutenkin vähän sellainen vanhan sirkusmaailman henki. Unenomaista fantasiaa. Ja Amélien ja Ninon varjot lopussa heidän tanssiessaan, hienoa! Myös Sanna Malkavaaran kekseliäät projisoinnit hurmaavat.

Elton John (Mikael Saari) on varsinainen ilmestys, ja mikä ÄÄNI! Ja sitten on isän ja puutarhatontun kieltämättä aika erikoinen suhde. Seksikauppakohtauskin on kieltämättä hupaisa.
Lavalla tuntuu välillä olevan tosi paljon kaikkea yhtäaikaa, mutta tähän esitykseen se kyllä sopii.

Amélie on kuin vaahtokarkki, värikäs, höttöinen ja makea, mutta varmaankin hieman mielipiteitä jakava. Kuulin väliajalla ja esityksen jälkeen monenlaisia kommentteja. Itse jäi ihan hyvä mieli, kyllä tätä nyt ennemmin katsoi kun elokuvaa. Hyvää eskapismia pariksi tunniksi. Ja samalla Turun reissulla kannattaa katsastaa teemasiltakin teatterin edessä, a'la Uljas & Ropponen.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri 16.10.2019

Kävin katsomassa Kissani Jugoslavian viime vuoden joulukuussa. Jo silloin tiesin että haluan nähdä tämän uudelleen, koska se oli maagisen hieno ja monenlaisia ajatuksia herättävä näytelmä. Joten kun tilaisuus tuli bloggariklubin jälkeen niin avot! Muut menivät katsomaan Lokkia, ja kyllä senkin haluan nähdä uudelleen, mutta pienen tauon jälkeen vasta.

Kylläpäs Kissa oli hieno näin toisellakin kertaa. Kaksiosainen tarina on jaettu kahtiin myös pyörivän lavan avulla. Emine (Sari Puumalainen) ja Bekim (Toni Harjajärvi) ovat niin inhimillisiä ja upeasti näyteltyjä henkilöitä. Lihaa ja verta. Käärmeen (Petri Liski) ja miehen symbioosi toteutuu Bekimin asunnossa. He ovat niin yhtä että kuulevat toistensa ajatukset. Kun tähän lisätään Bekimin barista pokaama itseriittoinen Kissa (Ville Tiihonen) niin ei tämä kuvio oikein toimi. Eläimet inhoavat toisiaan. Harjajärven mikroilmeet ja ylipäätään se fyysinen tapa näytellä vakuuttaa edelleen. Ei tarvita sanoja. Lisäksi Tiihosen sujahtaminen kolmeen eri rooliin on kadehdittavan helpon näköistä.

Mietin maahanmuuttoteemaa. Miten sitä ihminen sopeutuu toiseen yhteiskuntaan, tai ei sopeudu. Odottaako sitä kokoajan paluutaan kotimaahan ja tämä on vain välietappi. Ei haluta integroitua uuteen maahan lainkaan. Varmaan osittain ikäkysymys. Bekimin on helpompi sopeutua Suomeen, koska hän on niin nuori kun perhe muuttaa tänne. Isällään on haastellisempaa, ja hän lopulta palaakin Kosovoon. Mutta Emine jää, ei mihinkään luksuselämään, mutta Suomessa hän pääsee itsenäistymään ja irtautumaan miehestään.

Isä Bajram (Petri Liski) on tehty enemmän taustalla häälyväksi, puhumattomaksi mieheksi. Hieman uhkaava hahmo. Mietin paljon myös Bekimin lapsuutta, mihin toinen näytös pureutuu. Painajaiset käärmeistä ja isän kuoleman odottaminen. Kun ei psykologi tai imaami voi auttaa. Miten nämä kaikki vaikuttivat pojan kehitykseen.

Kalle Ropposen valot lumoavat moneen kertaan. Välillä valo tulee lavalle viiruisena, kuin sälekaihtimien raoista.

Seuralaiseni Tanja piti esityksestä kovasti. Ainoa epäuskottava asia oli Bekimin lentokoneesta lötyämän miehen housut. Kukaan homomies ei käyttäisi noin huonosti istuvia housuja kuulemma :-)

Ihanaa olla taas Willensaunassa, ja nyt siitä kannattaa ottaa kaikki irti, niin kauan kun sinne vielä pääse käymään. Kohta edessä on väistötilat ja Kansallisteatterin remontti, jonka myötä Willensauna poistuu kokonaan näyttämökartalta. Suurilla näyttämöillä on oma taikansa, mutta kyllä nämä pienet ja intiimit tilat ovat sydäntäni lähellä. 

Kissani Jugoslaviasta riittää ammennettavaa useallekin katsomiskerralle, ja jos se sinulla on vielä kokematta niin nyt kannattaa pitää kiirettä. Joulukuun puoliväliin asti voi käydä ihastelemassa Kissaa - tosin esitykset täyttyvät nopeasti.

Kuvien copyright  Tommi Mattila.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Voima / Kansallisbaletti 19.5.2017

Odotin tätä ensi-iltaa tosi paljon. Neljä huippukoreografia ja kolme itselleni uutta teosta (Jordin näin keväällä 2016 Liikkeen legendat-illassa - ja se oli todella upea). Voisiko tästä siis tanssillinen ilta enää parantua? Vastaan tässä samalla: eipä juuri. Yhteisnimike illan esitykselle oli Voima. Voimaa kyllä nähtiinkin, eri muodoissaan.

Illan aloitti Susanna Leinosen Breaking the Fury. Tämä teos sai ensi-iltansa jo 2012 Ruotsissa, mutta nyt sitten oli mahdollista nähdä Suomessakin. Säveltäjä Kasperi Laine on monelle tutumpi rap-musiikistaan; mutta hyvin sujuu se tämmöinen klassisempi musiikkikin. Hitaita jousia, mutta myös hyvin dramaattisia kohtia, tempovaihteluita. Välillä tuli mieleen elokuvamusiikki (joka ei ole siis huono asia). Välillä junnaava rytmikuvio toi muistuman Ravelin Bolerosta. Ja loppuvaiheessa teosta mietin jopa Bond-leffojen tunnareita, torvineen kaikkineen :-) Kaiken kaikkiaan hyvin vaihtelevaa musiikkia, seesteisestä sotaisaan. Vaihtelevaa oli tanssikin. Välillä herkkää ja kaunista, välillä vihaista ja tylyä. Just näin.

Mustaraidoitetut Erika Turusen suunnittelemat puvut tekevät kantajistaan hieman kuin jonkun laitoksen väkeä; vankila tai mielisairaala tulee mieleen. Jännät puolihameet housujen päälle ja punaisissa puvuissa miehillä takaa lyhyemmät yläosat. Hienoa!

Keskellä esitystä on yksi erilainen kohta. Kaikki on punaista; valot, matto, puvut. Tuskaisen näköisesti ryömivä naishahmo näyttää pakenevan, mutta "vartija" saa tämän kiinni - ja sitten alkaakin pyöritys. Kolmen miehen voimin tanssitaan yhdessä, intohimoisesti ja naista hieman riepotellen. Mulle tuli tästä kohtauksesta, ja ehkä koko teoksestakin, mieleen jostain syystä Margaret Atwoodin loistava kirja The Handmaid's Tale (joka on taas hyvinkin ajankohtainen), mutta älkää kysykö miksi.

Esityksessä nähdään myös upeita Jouka Valkaman projisointeja. Pieniä yksityiskohtia ja lähikuvia, tanssijoista, kuin mustavalkoista elokuvaa katseltaisiin. Äänimaisema rahinoineen ja särinöineen tukee tätä filmiefektiä. Hieman aavemaistakin. Projisoinnit tulevat lisäksi näyttämön takaa katsomoon päin, joten ne kasvavat jännästi niinkuin tanssijoista. Pakko mainita myös upeat valot (a'la Mikki Kunttu); erityisesti punaisen kohtauksen vahvat kymmenen punaista valokeilaa. Vaikuttavaa!

Punaisen kohtauksen lisäksi tykkäsin erityisen paljon laatikkoleikistä, eli kun otetaan pyörillä kulkevia suorakaiteen muotoisia laatikoita mukaan kuvioihin. Vähän itämaishenkistä, onko musiikissakin sellaisia sävyjä hieman? Kohtauksessa on vauhtia ja jopa hieman vaarallisia tilanteitakin.

Teos oli aika pitkä, 40 minuuttia. Hetkittäin oli ehkä hieman puuduttavaa ja monotonista, mutta kyllä semmoinen äkkiä meni ohi. Kuusitoista raitavaa ja taitavaa tanssijaa oli hieno näky, yhdessä ja erikseen.

Väliajan jälkeen sitten pääsimme kahden kantaesityksen kimppuun. Ensimmäisenä näistä ehkä se mitä odotin eniten eli Valse Triste. Jyrki Karttunen oli tehnyt koreografian Sibeliuksen kuulaaseen, melankolisen haikeaan (ja aivan liian lyhyeen) musiikkiin. Salla Eerola tanssii huikean kauniisti kuolevana äitinä, läpikuultavassa yöpaidassaan. Tämä yhdistettynä musiikkiin, niin silmiä pitää pyyhkiä hieman. Vastapainona tälle surumielisyydelle nähdään joukko ilakoivia sinisiä tyyppejä. Seitsemän tanssijaa hassuttelee, hupsuttelee ja temppuilee jättipallolla. Kevyttä, ilakoivaa ja hauskaa. Ihana unenomainen tunnelma; kaikki on mahdollista tässä maailmassa. Lentävät siat, eläinpäiset hahmot ja leikkisyys. Sinityypit tempaavat naisenkin mukaansa karkeloimaan.

Kalle Ropposen maaginen lavastus ja sinisävyinen kaunis valaistus taikovat mahdottomasta mahdollisen. Jättimäisen kuun edessä killuvat tuolit ja huonekasvit viestittävät tästä toisesta maailmasta, missä kaikki on mahdollista ja painovoimakin kumoutuu. Siniset unihahmot lennättävät Äitiä ja tämä leijuu kuin höyhen avaruudessa. Ja taas kerran Erika Turuselle täydet pisteet ihanasta puvustuksesta.

Valitettavasti oven takana odottaa mustavalkoinen ja kylmä todellisuus. Äiti ei voi palata enää muistoihin, menneisyyteen ja unen fantasiamaailmaan. Tässä vaiheessa hiipii taas kosteus silmänurkkiin.

Päällimmäinen tunne oli silti se ihana absurdi hauskuus ja ilo mikä tästä kymmenminuuttisesta välittyi. Karttusen teoksissa on aina se hauska elementti, joku juju, jonka meikämaallikkokin alkaa pikkuhiljaa tunnistaa. Ja täytyy sanoa että tämä kirvoitti kyllä ensi-iltayleisöstä eniten huutoa ja taputuksia! Ympärilläni istuvat pressi-ihmiset kuiskuttelivat toisilleen ylistäviä sanoja. Ihan ansaitusti. Pienimuotoinen helmi oli tämä! Bravo Jyrki ja työryhmä!

Pienen rakennustauon jälkeen Virpi Pahkisen Cantus Arcticus. Illan koreografeista mulle se vierain, mutta Einojuhani Rautavaaran musiikin kuulin muutamia vuosia sitten konsertissa, ja tykkäsin tosi paljon. Ja tykkäsin tästä teoksestakin! Nyt ollaan lintujen maailmassa ja vahvasti. Aluksi näyttämöllä nähdään toisiinsa kietoutunut pari, ihonvärisissä trikoissaan. Näyttää joogalta. Pikkuhiljaa liikutaan, tai lähinnä kädet ja vartalot liikkuvat, jalat eivät vie eteenpäin.

Mielikuvani joogasta musiikin säestyksellä ei väisty. Kaunista ja taitavaa. Mai Komori ja Cauê Frias ovat sopusuhtainen ja -sointuinen pari. Taustalla Juho Lindströmin suunnittelema tyypitelty metsä peilaa parin pariakrobatiaa lähentelevät liikkeet. Tanssijoiden ei tarvitse edes liikkua paljoa paikaltaan, mutta se kehojen liikekieli on todella kaunista katsottavaa. Taustametsän raoista räpyttelee käsien muodostamat pikkulinnut omia kuvioitaan. Viipyilevää ja kaunista.

Tämä lintupari (kurkia?) poistuu ja paikalle saapuu pörhistelevä lintu (Nikolas Koskivirta) punaisissa hapsuissaan. Veikkaisin suokukoksi, mutta eivät ne toisaalta ole noin punasävyisiä. Poseerausta ja pasteerausta, mutta harmi kun joutuu yksin tanssimaan, eikä ole vastakkaisen sukupuolen edustajaa lavalla kehen tehdä vaikutusta. Hienoa (kosio)tanssia! Kolmannessa osassa (Joutsenet muuttavat) onkin sitten parvi äänekkäitä joutsenia harsomaisissa asuissaan (taas kerran muuten Erika Turusen suunnittelemat asut). Käsien liikkeet ovat näilläkin se mihin katse eniten kiinnittyy.

Todella kaunista ja näyttävää ja koskettavaa. Musiikki ja tanssi sopivat yhteen täydellisesti. Tämä hiipi kuin varkain sydämeeni ja haluaisin nähdä tämä heti uudelleen, kuten muuten myös Valse Tristenkin.

Toisen väliajan jälkeen ei enää kuullakaan Kansallisoopperan orkesteria Ainãrs Rubikiksen johdolla, vaan Apocalyptican musiikki tulee nauhalta. On tämä Jorma Uotisen Jord vaan henkeäsalpaavan hienoa katsottavaa! Siinä punainen "hiekka" pöllyää ja kiltin helmat hulmuavat kun kaksitoista paidatonta miestä vetää hevin tahdissa. Edelleen Erika Turusta saadaan kiittää kauniista esiintymisasuista, ja Mikki Kunttua helkkarin hienoista valoista.

Jord on alkuvoimainen, alkukantainen, maanläheinen, vahva ja voimakas. Tanssijat liikkuvat kuin naruista vetämällä hetkittäin, yksin, ryhmässä, pareittain. Antti Keinänen on kuin Jorma Uotisen inkarnaatio ja vetää sellaisella intensiteetillä sooloaan että oksat pois. Strobovalot sykkivät ja piiskaavat sateen lailla hienoja kuvioita lattiaan (jotka eivät tosin permannolle näy niin hyvin kuin viimeksi parvelle). Välillä otetaan lähempää kontaktia maahan liukumalla ja potkimalla hiekkaa. Painovoima vetää.

Tässä ei sellaisia seesteisiä kohtia kauheasti ole, vaan mennä paahdetaan voimalla loppuun asti. Musiikissa on silti nyansseja ja rauhallisempaakin otetta. Ja osa tanssijoistakin ehtii istumaan lavan sivuilla. Taas kerran ihmettelen miten he pysyvät pystyssä "hiekalla", eikö se liu jalkojen alla. Jord on tanssiteos, missä katsojaakin alkaa hengästyttämään. Mutta on tämä hienoa!

Kaikki tanssijat ovat huippuja, mutta illasta jäi erityisesti mieleen aina hyvä Atte Kilpinen Breaking the Furyssä, varsinkin Cantus Arcticuksessa vakuuttanut Thibault Monnier (ja Nikolas Koskivirta samassa teoksessa), Antti Keinänen Jordissa ja Salla Eerola Valse Tristessä. Niin ja Mai Komori ja Cauê Frias myös Pahkisen teoksessa.

Aivan loistavia teoksia kaikki neljä! Vielä nyt muutamaa päivää myöhemminkin olen ihan fiiliksissä näkemästäni ja kokemastani. Kuuntelin Rautavaaran Cantus Arcticusta ja Sibeluksen Valse Tristeä kirjoittaessani tätä ja palasin vielä ensi-illan maagiseen tunnelmaan. Tämmöisiä yhteisiltoja lisää!


Kiitoskuvat otin itse, muiden kuvien copyright: Mirka Kleemola, paitsi Jord-kuvat Sakari Viika.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bloggariklubi / Kansallisteatteri 23.11.2016

Kansallisteatterin bloggariklubilla oli tällä kertaa vuorossa kaksi vierasta. Kirjailijavieraana tuore Finlandia-ehdokas Riku Korhonen, joka jutusti uudesta kirjastaan Emme enää usko pahaan. Mieleenpainuvinta oli kirjan nimen syntytarina (vanhasta Muumi-sarjakuvasta).

Itseäni enemmän kiinnostava vieras oli valosuunnittelija Kalle Ropponen! Olipas mukava yllätys, koska en yhtään muistanut keitä vieraita piti paikalla olla (alunperin vieraina piti olla Korhosen ja Ropposen lisäksi vielä näytelmäkirjailija Seppo Parkkinen). Ja varsinkin kun olin edellisenä päivänä juuri ollut katsomassa Canthin, mihin herra Ropponen oli tehnyt valot. Saatoinpa myös esityksen valoja hieman kehua Twitterin puolella :-)

Kalle Ropposen oma tausta on Riihimäellä. Jo 7-vuotiaana hän oli lapsiavustajana harrastajateatterissa. Pari kertaa Nätyyn ja Teakiin haettuaan hän totesi ettei näytteleminen ehkä sittenkään ole se hänen juttunsa. Sitten hän tutustui valo- ja äänisuunnittelun ennakkotehtäviin - ja totesi että haluaa tehdä ne vaikkei hakisikaan sisälle kouluun. Mutta meidän katsojien onneksi tehtävät kuitenkin lähtivät eteenpäin, ja Kalle tuli valituksi. Tähän päivään mennessä Kalle on tehnyt valosuunnittelun n. kuuteenkymmeneen ensi-iltaa. Näistä yli 90% on draamaa ja näistäkin valtaosa kotimaisia kantaesityksiä.

Kalle kertoi myös ajankohtaisesta Canth-näytelmästä ja sen valosuunnittelusta. Esityksen keskiössä on ohjaaja Kaisa Korhosen eeppinen tyyli. Näytelmässä kuljetaan menneen ja nykyajan väliä ja se oli valosuunnittelultaan monisyistä. Ja ainakin mielestäni upeat valot ovat yksi esityksen kohokohtia. Kallen mielestä myös näytelmän aiheet ovat erittäin ajankohtaisia tänäkin päivänä. Tabuja oli silloin, ja niitä on nytkin. On paljon asioita joita ei voi muuttaa, mutta Minna Canth halusi. Ainakin yrittää. Kallen mielestä Canth (näytelmä siis) kysyy paljon, mutta ei välttämättä anna vastauksia.

Oli todella mielenkiintoista kuunnella todella rautaisen ammattilaisen kertovan työstään. Yleisöllä oli myös paljon mielenkiintoisia kysymyksiä. Kalle tekee freelancerina erilaisia ja monipuolisia töitä, oopperasta pienempiin indie-tuotantoihin. Haastavinta työssä on epävarmuus ja kaaos. Useita töitä on päällekkäin. Esimerkiksi Canthista oli yhteensä 77 nelituntista harjoitusta kahden ja puolen kuukauden aikana, ja Kalle oli niistä läsnä kaikissa. Oma jaksaminen, niin henkisesti kuin fyysisesti on tärkeää. Luonto on Kallen suurin inspiraation lähde.

Itsensä Kalle määrittelee ennenkaikkea taidekäsityöläiseksi. Ja vaikka hän on hieman opetustöitäkin tehnyt, niin tutkijaksi tai opettajaksi hän ei kuitenkaan itseään miellä. Tulevia töitä keväälle on ainakin kaksi. Porin teatteriin on tulossa massiivinen Tuntematon sotilas (ensi-ilta 28.1.2017), jota esitetään vanhalla oluttehtaalla. Lisäksi 19.5. Kansallisbaletissa saa ensi-iltansa neljän nykykoreografin teoskimara Voima. Kalle suunnittelee valot Jyrki Karttusen Valse Triste-tanssiteokseen. Sattumalta mulla onkin jo molempiin liput (ilman että edes oivalsin tätä valosuunnitteluaspektia). Vaikka Kalle asuu itse visusti Helsingissä niin työt kuljettavat pitkin Suomea.

Oli taas kerran oikein antoisa ilta! Itse jatkoin Lavaklubilta HKO:n konserttiin Musiikkitaloon ja muu porukka suuntasi yläkertaan Canthin ensi-iltaan. On aina kiva tavata muita teatteribloggaajia ja kuunnella taitavien taiteilijoiden tarinoita. Ja Lavaklubin lohikeitto on tosi hyvää. Kiitos taas Kansallisteatteri ja WSOY. Tammikuussa sitten taas jatketaan.


Kuvat ovat ihan omia.

Canth / Kansallisteatteri 22.11.2016

Suurin syyni mennä katsomaan tämä Seppo Parkkisen kirjoittama ja Kaisa Korhosen ohjaama uutuusnäytelmä Canth oli varmaan se suomalaisen teatterin historia. Tunnustan että Minna Canth on kirjailijana, vaikuttajana ja ihmisenä jäänyt elämässäni pienemmälle huomiolle, joten senkin sivistysaukon paikkaamiseen tämä järkäle sopi hyvin. Ensi-iltaan en päässyt, mutta tämä viimeinen ennakko vaikutti aika valmiilta esitykseltä jo.

Hieman sekava olo tästä kokonaisuudesta kuitenkin jäi. Henkilöitä oli paljon, ja välillä poukkoiltiin katsomaan loppukohtauksia useasta Canthin näytelmästä. Sellaista metateatteria tässä oli, puhuteltiin suoraan yleisöä, ja tämä ei edennyt mitenkään kronologisesti Canthin elämäkertaa valottaen. Vaan pienistä fragmenteistä piti koota oma tarinansa. Alussa näyttelijät ovat lukuharjoituksissa ison pöydän ääressä ja sitten pikkuhiljaa alkavat vetää rooliasuja ylleen ja esittää näytelmää. Katsomossa palaa valot. Pikkuhiljaa valot häipyvät ja itse näytelmä alkaa. Mutta pitkin näytelmää teatterin henkilökuntaa nähdään puuhissaan lavalla ja sen sivussa; he ovat kokoajan läsnä. Katsojaa ei päästetä unohtamaan että nyt ollaan teatterissa ja heille tehdään tässä tarinaa.

Minna Canthin elämä ja saavutukset ovat mielenkiintoisia ja merkittäviä. Mutta toki näytelmässä tässä sivuttiin niin paljon muutakin. Sisarukset Kaarlo ja Emilie Bergbom ovat myös isoissa rooleissa, ja aikansa teatteridiiva Ida Aalberg. Väkeä lamppaa lavalla nopeassa tahdissa mutta onneksi kaikkien henkilöllisyys kerrotaan yleisölle tavalla tai toisella.

Päällimmäisenä esityksestä jäi itselleni mieleen sekavuus. Ja valot. Henkeäsalpaavan upea valosuunnittelu! Olen Kalle Ropposen töitä ihaillut ennenkin (esimerkiksi viimeksi Espoon Teatterin hienossa Meidän Luokassa), ja taas kerran ihan nappisuoritus. Kun valo siivilöityy taustalla olevien tuolien takaa, tai miten valoja käytetään katsomossa. Lavalla oli myös valonheittimiä, ja ne olivat tosi isossa roolissa. Välillä huomasin vaan jääväni katsomaan valoja... Huh, hienoa! Myös Pirjo Liiri-Majavan epookkipuvustus on toimivaa ja kaunista. Kati Lukan lavastus on pettävän simppeliä, tuoleja on paljon. Mutta kokonaisuus toimii.

Hienoja roolisuorituksia on paljon. Cécile Orblin oli todella upea Minna Canth. Kokoajan läsnä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Herkkä, vahva, taistelutahtoinen ja tulisieluinen. Oli myös mukava nähdä Jukka Puotila takaisin lavalla, nyt Kaarlo Bergbomin vaativassa roolissa. Kristiina Halttu oli säkenöivä ja sopivan dramaattinen Ida Aalberg. Myös Jussi Lehtonen nuorena Niilo Salana oli oikein hyvä. Taisto Reimaluoto onnistui Émile Zolana. Tässä oli myös hienoja laulunumeroita, ja muutenkin Hannu Kellan musiikki toimi.

Hieman vajaa kolme tuntia on kyllä taas kerran aika pitkä aika, mutta ei näitä tapahtumia olisi kai kovin paljon lyhyeempään olisi saanut puristettuakaan. Lisäksi on pakko mainita samalla rivillä istunut vanhempi rouvashenkilö. Ensimmäisen näytöksen aikana hän söi rapisevasta kääreistä suklaapatukkaa ja väliajan jälkeen kaivoi kassistaan rapisevan muovipussin. Siinä sitten mutusti munkkia tai sämpylää tai jotain, ja rapisteli pussiaan. Kesken esityksen. Toivon todellakin hartaasti että esityksen aikana syöminen ei leviäisi elokuvateattereista teattereihin. Ymmärrän kurkkupastillit (jos ne eivät rapise) ja vesipullot, mutta että pitää alkaa syömään omia eväitään. Ja juuri kun olisi ollut se väliaikakin siinä. Huoh.

Näytelmän loppu oli oikein upea, kun koko näyttelijäporukka kerääntyy katsomaan katkelmaa Sylvistä, tuosta ensimmäisestä suomalaisesta mykkäelokuvasta. Tosin siinäkin Sylviä esittää Pirjo Määttä, eikä alkuperäinen Aili Rosvall-Somersalmi.

Canth on toki kertomus Minna Canthista, mutta myös suomalaisen teatterin alkutaipaleista, ja koko Suomen murrosajasta. Tämän nähtyäni ymmärrän paremmin miksi Minna Canthilla on oma liputuspäivä. Esitys sai minut myös kaipaamaan enemmän lukemista Kaarlo Bergbomista.


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Meidän luokka / Espoon teatteri 23.10.2016

Espoon teatterin Meidän luokka oli alunperin mulla syksyn teatterisuunnitelmissa. Sitten se tippui jonnekin, kun ei muka mahtunut kalenteriin. Sitten bloggaajakollega Talle kävi katsomassa, ja hehkutti niin että oli pakko raivata tilaa allakasta vaikka väkisin.

Ja olen enemmän kuin tyytyväinen valintaani, sillä tätä on teatteri parhaimmillaan. Tämmöisten esitysten jälkeen palautuu usko, jossei nyt ihmiskuntaan, niin ainakin taiteen ja teatterin voimaan ja mahdollisuuteen. Sen verran väkevä näytelmä tämä oli. Veikkaan ettei lopussa löytynyt kuivia silmiä koko katsomosta.

Puolalaisen Tadeusz Slobodzianekin Meidän luokka sai ensi-iltansa Lontoon National Theatressa 2009 ja se on tekijänsä tunnetuin näytelmä. Eikä ihme. Minuun se ainakin iski kuin moukari. Ohjaaja Satu Rasila ja vahvat näyttelijät loihtivat suorastaan inhorealistisen kuvauksen ihmisten luonnosta. Miten pitkälle sodan varjot ja ihmisten tekojen vaikutukset ulottuvatkaan.

Katsojat istuvat harmailla laudoilla verhotussa kopissa. Kuin valtavassa ladossa. Ilmassa leijailee pöly ja osa valoista tulee ulkoapäin. Eli latovaikutelma on liki täydellinen. Markus Tsokkinen ansaitsisi lavastus-Oscarin tästä yksinkertaisen nerokkaasta luomuksesta. Alkaa jo hieman ahdistaa kun ne ladon ovet lävähtävät kiinni... Käsiohjelmassa kerrotaan hieman näytelmän tositapahtumiin perustuvia taustoja (ja toki hieman teatterin kotisivuillakin) ja ladolla on iso osansa tapahtumissa. Upea Kalle Ropposen valosuunnittelu ansaitsee myös kunniamaininnan. Myös äänisuunnittelulla ja musiikilla (Kristian Ekholmin käsialaa) on tärkeä ja iso osansa tunnelman luomisessa. Kauheasti mitään rekvisiittaa ei tarvita, ne kengät lavalla riittävät. Ja miten hirveän tunnelatauksen saa aikaan matkalaukullinen kenkiä tai silmälaseja.

Meidän luokka seuraa siis yhden koululuokan taivalta vuodesta 1935 aina vuoteen 2003 asti. Pikkulapsista aina viimeisen kuolemaan. Kymmenen lasta, nuorta, aikuista, vanhusta. Millaiset kohtalot kullakin on, toisilla lyhyemmät, toisilla pidemmät. Luokan oppilaista osa on juutalaisia, osa katolisia - ja siinä on se tekijä.

Tapahtumat käydään läpi neljäntoista oppitunnin aikana. Näytelmä alkaa rentona ja iloisena; lapset ovat hieman vallattomia, kertovat isänsä ammatin ja mitä he haluavat itse tehdä isona. Tutustuvat toisiinsa. Omaa kurkkua jo kuristaa, kun tietää mitä tuleman pitää, ainakin osalle näistä (käsiohjelma vihjaa lisää kunkin kohtalosta kertomalla hahmojen syntymä- ja kuolinvuodet). Kyläläiset sattuvat asumaan juuri sellaisessa paikassa mikä toimii vuorotellen saksalaisten ja venäläisten hallinnoimana sodan aikana. Tunnelma alkaa muuttua jo hyvin pian.

Se kuuluisa kysymys: "mitä minä olisin voinut tehdä?" kuullaan muutamankin kerran. Niinpä. Mitä kukaan olisi voinut tehdä noina aikoina... Yksi pojista, juutalainen Abram (Samuel Karlsson) muuttaa (onnekseen) Amerikkaan ja lähettää kirjeitä luokkatovereilleen. Totuus monen kohtalosta selviää hänelle vasta vuosien kuluttua. Wanda Dubiel, Susanna Haavisto ja Seela Sella tekevät niin riipaisevat roolit kukin että oksat pois. Markus Riuttu on riipaiseva Jakub, Timo Torikka, Jukka Rasila ja Matti Onnismaa aiheuttavat puistatuksia. Seppo Maijala ja Raimo Grönberg samoin mutta hieman eri tavalla. Kaikki ovat huikean upeita.

Meidän luokka on yhdenlainen kuvaus ihmisluonnosta, miten tämmöistä tapahtui, ja yhä tapahtuu. Tavalliset ihmiset sulkevat silmänsä, katsovat toisaalle, ottavat jopa itse tapahtumiin osaa. Miten kukaan voi nukkua hyvin yönsä hirmutekojen jälkeen. Oli se sitten ihmisen ilmiantamista, tappamista, tai vain silmien ummistamista. Miten purjehdusonnettomuudessa menehtyminen koskettaa näytelmän henkilöä enemmän kuin sodassa kuoleminen tai ladossa palaminen?

Tämä näytelmä ei sovi heikkohermoisille, vaikkei mitään ihan graafisen väkivaltaista tai rajua nähdäkään. Mutta se tunnelma on saatu hetkittäin jo niin uhkaavaksi ja synkäksi, että sen voi melkein nähdä ja koskettaa. Sanat riittävät. Kun kuvaillaan sitä miten savuun tukehtuneet kuolleet, äiteihinsä takertuneet lapset, piti väkisin irroittaa toisistaan, niin vihan/vilunväristykset menevät pitkin kehoani. Tuntuu niin pahalta fyysisestikin.

Aivan loistava näyttelijäporukka esittää parastaan. Oli sitten kyseessä uhri tai syyllinen, niin kaikki pistävät tunteensa ja taitonsa täysillä peliin. Toisia tekisi mieli ottaa syliin ja halata kunnolla, toisia tekisi mieli mennä ravistelemaan. Pohdin syyllisyyttä ja syyntakeettomuutta. "Tässäkö elämä oli?". Mitä on totuus ja ketä varten se on? Tuntevatko tekijät katumusta?

Kun Abram luettelee liudan sukulaisiaan, jotka jäivät Puolaan, niin itkettää. Lista on loputtoman pitkä. Mutta lopussa, kun hän luettelee lapsiaan, lapsenlapsiaan, näiden lapsia ja puolisoita, niin sekin lista on todella pitkä. Kyyneleet valuvat valtoiminaan, vielä nytkin kun kirjoitan tätä reilun viikon myöhemmin. Vaikka niin moni kuolikin, jotkut pelastuivat ja jatkoivat elämäänsä jälkeläisten kautta. Elämän jatkuminen tuo kuitenkin pienenpienen murusen toivoa.

Vaikka tämä on rankka aihe ja rankka näytelmä, niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi ihan jokaiselle. Sen katsominen palkitsee, vaikka yli kolme tuntia suljettuna latoon näiden ihmiskohtaloiden kanssa ahdistaakin. Yksi syyskauden helmiä suomalaisessa teatterikentässä. Kiitos Espoon teatteri!


Kuvien copyright Yeahia Eweis
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.