Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri 16.10.2019

Kävin katsomassa Kissani Jugoslavian viime vuoden joulukuussa. Jo silloin tiesin että haluan nähdä tämän uudelleen, koska se oli maagisen hieno ja monenlaisia ajatuksia herättävä näytelmä. Joten kun tilaisuus tuli bloggariklubin jälkeen niin avot! Muut menivät katsomaan Lokkia, ja kyllä senkin haluan nähdä uudelleen, mutta pienen tauon jälkeen vasta.

Kylläpäs Kissa oli hieno näin toisellakin kertaa. Kaksiosainen tarina on jaettu kahtiin myös pyörivän lavan avulla. Emine (Sari Puumalainen) ja Bekim (Toni Harjajärvi) ovat niin inhimillisiä ja upeasti näyteltyjä henkilöitä. Lihaa ja verta. Käärmeen (Petri Liski) ja miehen symbioosi toteutuu Bekimin asunnossa. He ovat niin yhtä että kuulevat toistensa ajatukset. Kun tähän lisätään Bekimin barista pokaama itseriittoinen Kissa (Ville Tiihonen) niin ei tämä kuvio oikein toimi. Eläimet inhoavat toisiaan. Harjajärven mikroilmeet ja ylipäätään se fyysinen tapa näytellä vakuuttaa edelleen. Ei tarvita sanoja. Lisäksi Tiihosen sujahtaminen kolmeen eri rooliin on kadehdittavan helpon näköistä.

Mietin maahanmuuttoteemaa. Miten sitä ihminen sopeutuu toiseen yhteiskuntaan, tai ei sopeudu. Odottaako sitä kokoajan paluutaan kotimaahan ja tämä on vain välietappi. Ei haluta integroitua uuteen maahan lainkaan. Varmaan osittain ikäkysymys. Bekimin on helpompi sopeutua Suomeen, koska hän on niin nuori kun perhe muuttaa tänne. Isällään on haastellisempaa, ja hän lopulta palaakin Kosovoon. Mutta Emine jää, ei mihinkään luksuselämään, mutta Suomessa hän pääsee itsenäistymään ja irtautumaan miehestään.

Isä Bajram (Petri Liski) on tehty enemmän taustalla häälyväksi, puhumattomaksi mieheksi. Hieman uhkaava hahmo. Mietin paljon myös Bekimin lapsuutta, mihin toinen näytös pureutuu. Painajaiset käärmeistä ja isän kuoleman odottaminen. Kun ei psykologi tai imaami voi auttaa. Miten nämä kaikki vaikuttivat pojan kehitykseen.

Kalle Ropposen valot lumoavat moneen kertaan. Välillä valo tulee lavalle viiruisena, kuin sälekaihtimien raoista.

Seuralaiseni Tanja piti esityksestä kovasti. Ainoa epäuskottava asia oli Bekimin lentokoneesta lötyämän miehen housut. Kukaan homomies ei käyttäisi noin huonosti istuvia housuja kuulemma :-)

Ihanaa olla taas Willensaunassa, ja nyt siitä kannattaa ottaa kaikki irti, niin kauan kun sinne vielä pääse käymään. Kohta edessä on väistötilat ja Kansallisteatterin remontti, jonka myötä Willensauna poistuu kokonaan näyttämökartalta. Suurilla näyttämöillä on oma taikansa, mutta kyllä nämä pienet ja intiimit tilat ovat sydäntäni lähellä. 

Kissani Jugoslaviasta riittää ammennettavaa useallekin katsomiskerralle, ja jos se sinulla on vielä kokematta niin nyt kannattaa pitää kiirettä. Joulukuun puoliväliin asti voi käydä ihastelemassa Kissaa - tosin esitykset täyttyvät nopeasti.

Kuvien copyright  Tommi Mattila.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.