Tällä kertaa Macbethin on sovittanut ja ohjannut Terhi Tuominen, sama nainen teki myös sen viimeisimmän Tukkateatteri-esitykseni Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia! Tämä HC Macbeth tapahtuu junnujääkiekkoilun maailmassa. Näyttelijöitä on vain kuusi ja lavakin aika kompakti, joten rooleja on vähennetty rankasti. Ja Lady Macbeth onkin nyt kunnianhimoinen äiti, joka ajaa jälkikasvuaan eteenpäin junnukiekkoilun saralla. Toimii se näinkin. Suomennoksena käytetään Matti Rossin versioita, ja vanhahtavasta tekstistä tulee kiinnostava kontrasti modernin jääkiekkomaailman kanssa. Saatoin aluksi suhtautua hieman skeptisesti ajatukseen, mutta kyllä vahva klassikkoteksti toimii monenlaisissa konteksteissä. Tosin hetkittäin kyllä hukkui se jääkiekkoteema. Toki alati läsnäolevat lätkämailat koittivat viedä ajatuksia siihen suuntaan, ja hieman muunneltu tekstikin (puhutaan pelaajista eikä sotilaista), mutta silti ainakin itse sukeltauduin ennemmin siihen sotakuvastoon kun jääkiekkoon. Toisaalta, aikamoisia yhtymäkohtia asioilla on. Haarniskat on korvattu jääkiekossa peliasuilla, ja miekat mailoilla, mutta kypärät, taistelu voitosta ja testosteronia uhkuva maskuliinisuus on läsnä molemmissa. Vaan haluaako tämä Macbeth kuninkaaksi, vai parhaaksi junnukiekkoilijaksi, se jää hieman epäselväksi. Silti tämä rinnastus toimii, vaikka ei kanna ehkä ihan loppuun asti. Mutta klassikot on tarkoitettu sovitettavaksi mitä erilaisimpiin ympäristöihin!
Päivi Rötsä on erinomainen teini-Macbeth. Välillä epävarma ja välillä itsevarmuutta tihkuen. Hyvän frendin Banquon kanssa kujeillaan ja tuupitaan toisia, ihan ehtaa teinimenoa. Loppua kohti Macbeth on omansa, ja äitinsä, vallanhimon sokaisema. Sopivan androgyyni hahmo, sopii tähän päivään. Leila Ahonen on myös hyvä Lady Macbeth, painostava ja lastaan paapova, lätkämailakeppiinsä nojautuva vanhempi rouva. Muulla porukalla Paula Folqués, Tuulia Korpela, Jenna Lahti ja Markku Soikkeli on monia rooleja. Erityisesti Folquesin espanjaa sopottava siivooja jäi mieleeni - nykyaikaanhan tämä sijoittuu. Ja myös Korpela on erinomainen Macduff juniorina! Sukupuolirooleilla leikittely on onnistunutta.
Peppi Sjöholmin puvustus on kiinnostava yhdistelmä lätkänuorisomuotia ripauksella vanhahtavia jalosukuisten takkeja. Harsokankaita käytetään oivaltavasti noidilla. Ja pillinvihellykset vievät ajatukset hyvin jääkiekkokaukaloon. Rekvisiittaa tai lavasteita ei ole paljoa, mutta erikokoisia pääkalloja hyödynnetään mainiosti! Ja kun Duncan vierailee Macbethien luona, hän tuo tuliaisina paketin kahvia! Noitien ravistamat muovipleksilevyt ovat samaan aikaan moderneja että muistuttavat vanhasta teatteriperinteestä miten tehtiin ukkosen ääntä. No jos nyt ei ihan muovilevyillä, niin ajatus toimii. Ja minua nauratti se pöytälätkän pelaaminen, sopi kuin nenä päähän.
Vaikka lätkäteema unohtuukin aika ajoin, on se silti jossain taustalla punaisena lankana silti. Mailojen rummutus tekee hieno kehyksen Macbethin Tomorrow-monologille, siksi ajaksi tauoten ja antaen tilaa tämän tärkeän puheen upota katsojien sieluihin.
Macbethin oma loppu on hieman normaalista poikkeava, mutta jotenkin osuva kyllä.
Kyllä tämä toimii näinkin. Reiluun pariin tuntiin tiivistettynä mukana on silti kaikki oleellinen näytelmästä ja esitys sopii sinällään nuoremmillekin katsojille. Jos nyt ei ihan lapsille, mutta teini-ikäisille ilman muuta. Ehkä tämänkaltaisilla tuotannoilla saadaan tuotua Shakespeare nykynuorten elämään lähemmin?
Kuvien copyright Annu Hakala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti