Savu-Uhri / Tukkateatteri, Amurin museokortteli 24.7.2024

Tampereella toimiva Amurin museokortteli ei ole ainoastaan uniikki ja upea vanhaa työväen asumista esittelevä elämys, mutta tänä kesänä myös kesäteatterin näyttämö. Áivan mainiota että Tukkateatteri on päässyt museokorttelin sisäpihalle esiintymään. Maria Jotunin komedia Savu-uhri sopii paikkaan paremmin kuin hyvin. Museorakennukset toimivat oivallisena kulissina Katri Hätin ohjaamalle esitykselle, joka on alunperin julkaistu jo 1915. Mutta koska rakkaus moninaisine kiemuroineen ei katso aikaa eikä paikkaa, on Savu-uhri erittäin ajankohtainen tänäkin päivänä.

Hersyvän hauskassa näytelmässä seurataan pienen kyläyhteisön (lemmen)tapahtumia, jotka alkavat vyörymään, kun 10 vuotta aiemmin maailmalle lähtenyt kyypparina toiminut Aappo (Vili Manninen) palaa paikalle, kaupunkilaismorsiamen kanssa. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää sillä tämä Hilda Mustikkamaa (Sonja Jauhiainen) ei olekaan niin hieno ja varakas mitä Aappo on luullut. Kotona on odottanut suustaan noheva leipurimestari-veli Kalle (Jarkko Rautava) sekä viinaanmenevä isä (Samu Palo) ja hysteerisuuteen ja draamallisuuteen taipuva äiti (Katja Ikonen). Aappostakin on tullut hieno keikari, vai onko? Kotiin jäi aikanaan myös nuoruudenrakkaus Anna-piika (Emmi Asikainen) ja saattaapa eräitä janottaa hieman vanha suola. 

Vaikka on Annallekin ottajia, erityisesti eräs naapurinpoika Jeremias (Julius Yrjänä). Vaan on Juliuskin kahden tulen välissä sillä heidän naapurinsa, topakka leskirouva Kattaiska (Jaana Myyry) on iskenyt tähän silmänsä. Suhdesoppaa on siis enemmän kuin monessa keskivertokesäteatteriesityksessä yhteensä. Ihme ja kumma, paletti pysyy kasassa, vaikka tässä ei vielä kaikki koukerot olleetkaan!

Leipomon omistaja Riikka (Anne Rissanen) ja pelimanni-Isaksson (Sami Lakso) virittelevät vispilänkauppaa ja myös Jeremiaan isä Jahvetti (Jaakko Mela) meinaa kanssa päästä avioliiton satamaan jossain vaiheessa. Mutta kenen kanssa? Monenlaista kiemuraa koetaan, aika yllättäviäkin käänteitä, ennenkuin voidaan todeta että loppu hyvin, kaikki hyvin. Jotuni on selkeästi Shakespearen komediansa lukenut, monessakin kohdassa huomasin asiaa pohtivani. Erityisesti Jahvetin ja Kattaiskan naljailu ja kipakka sanailu toi mieleen useammankin Shakespearen luoman pariskunnan suunpieksännän... Benedick ja Beatrice vaikkapa?

Kuten harrastajateattereissa aina, esiintyjäkunta oli monimuotoista. Toisilta artikulaatio ja ylipäätään näytteleminen sujui liki ammattilaistasoisesti, mutta kaikki olivat innolla mukana, mikä on toki aina se paras juttu. Mutta pääsääntöisesti mainiosti tyypitelty ja hieman sopivasti ylinäyteltykin, suomifilmimäisessä hengessä. Erityisesti mieleeni jäivät hurmaavat Jaakko Melan Jahvetti ja Jaana Myyryn Kattaiska sanailuineen sekä Sami Lakson pilkettä silmäkulmassa oleva Isaksson. Pilkettä oli myös Jarkko Rautavan Kallen silmissä. Emmi Asikaisen piika oli myös tuuliviirimäisyydessäänkin hurmaava ja Sonja Jauhiaisen kaupunkilaispimusta kuoriutui myös aikamoinen niskojen nakkelija.

Lisää pisteitä ropisee elävästä musiikista (Sami Lakso haitari ja Julius Yrjänä klarinetti) ja ikivihreiden mainioista sovituksista ja uusista sanoistakin! Elävöitti menoa kivasti, ja mikä parasta, koko poppoo osallistui laulamiseen! Huippua!

Vaikka moninaiset lemmensuhteet ovatkin pääroolissa, niin Jotuni kyllä ehtii käsitellä muitakin teemoja. Naisen asema yhteiskunnassa ja avioliittomarkkinoilla, kun ei voi kosia haluamaansa, eikä voi tietää kenet joutuu ottamaan isän tai muun pakottamana. Mitä jos haluaisikin tehdä uraa ja unohtaa avioliiton? Luokka-asiat ovat myös hyvin esillä, sekä ylipäätään sivistys. "Elämä on petospeliä, teeskentelyä koko sivistys". Juuret ja kyläyhteisö, yhteisöllisyys... Vaikka Savu-uhrissa monet vaihtavat ihastustaan liki lennossa, niin eihän se todellisuudessa ihan noin sujuvasti mene. On helppoa, tai ainakin mahdollista, teeskennellä jotain ihan muuta, kuten Aapon ja Kallen äidistä ja Hildasta huomaamme. Ei se nätti ja ehjä puku tee sivistynyttä. Ja mikä ylipäätään on sivistys?

Ukkoskuurot ja sade hieman häiritsivät, mutta katsomossa oltiin melko hyvin vaihtelevaan säähän varauduttu. Ja me olimme sentään katon alla, toisin kuin näyttelijät. Ja koska näyttelijöillä ei ole mitään äänentoistoa, peittivät ohiajavat hälytysajoneuvot hetkeksi repliikit.

Hieman vanhahtava ja paikoitellen aika koukeroinen teksti on rönsyilevää ja kivankuuloista, mutta siihen täytyy kyllä keskittyä. Pisteet siitä ettei esitystä ole modernisoitu millään tavalla. Jarkko Rautavan autenttisen vanhahtava puvustus on kaunista katseltavaa (jos kohta läpinäkyvät sadeviitat eivät niin epookkia olekaan, silti varsin ymmärrettäviä keliolot huomioiden). Julia Tuomolan lavastuksen pääosan muodostavat idylliset museorakennukset. 

Jotunilla on paljon hyviä lausahduksia: "Hyvän muistaa aina, paha ei poistu mielestä koskaan" toteaa Kalle, ja varsin paikkansapitävää edelleenkin. Lopulta kaikki päättyy juhannuksen viettoon ja Aappo toteaa naima-asioista että "Luojahan näistä päättää eikä ihminen". Jumala on aikalailla muutenkin näytelmän ihmisten mielissä...

Niin ja ken kaipaa kesäteatterielämykseltään sitä perinteistä kännikohtausta, niin sekin tarjoillaan!

Savu-uhri on vallan kelpo näytelmä ja viime vuosikymmeninä ilmeisen harvaan esitetty. Onhan se kevyehkö ja siten sopii kyllä kesäteatterien ohjelmistoon mainiosti, mutta kuten Jotunin muutkin näytelmät niin on siinä muitakin tasoja. Ehkä Miehen kylkiluun, Tohvelisankarin rouvan ja Kultaisen vasikan sijaan/jälkeen teatteritalot voisivat tarttua myös Savu-uhriin? 

Kiitos Tukkateatterille taas yhdestä mukavasta teatteri-illasta! Väliaikakahvituksen hoitaa ihana kahvila Amurin Helmi, jota voi suositella lämpimästi myös leipä/pullaostoksille!

Kuvien copyright Kaisa Vuorinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Majakanvartija / Tukkateatteri 27.3.2022

Olen nähnyt vuosien varrella monia tosi kiinnostavia juttuja Tukkateatterilla, joten sinne palaa aina mielellään. Tällä kertaa katsomaan Anna Krogeruksen ja työryhmän (Teatteri Avoimiin Oviin 2016 esityksen toteuttaneen) käsikirjoittamaa ja Minerva Kettukujan Tukkateatterille sovittamaa ja ohjaamaa Majakanvartijaa. Se kertoo Tove Janssonista, mutta myös paljon muusta. Janssonin elämänkerta erilaisine tapahtumineen kulkee taustalla, kuin kankaana mihin erilaisia ihmiskohtaloita heijastetaan. Todella kaunis, vähäeleinen, surumielinen ja hieno esitys!

Näyttämöllä kolme taitavaa naista, moniin eri rooleihin taipuvia. Leila Ahonen, Päivi Rötsä ja Marja Suurpalo ovat herkkiä ja taipuisia, loistavia ja muuntautumiskykyisiä. Kuten he esityksen alussa toteavat, siinä kuutamossa laiturilla istuen, mitä sellaista vielä voi olla mitä Tove Janssonista ei olisi jo sanottu. Esityksen edetessä huomaamme että paljonkin! Lavalla nähdään monia erilaisia tulkintoja Tovesta, hänen perheenjäseniään, hänen luomiaan hahmoja. Kauniita sanoja, hienoja kohtauksia, mutta myös paljon lämpöä, rakkautta ja välittämistä. Ja huumoria! Mustiin pukeutuneet näyttelijät vaihtavat hahmoa ja kertomusta pienin asustein ja muutoksin. Yksinkertaisella essulla muututaan Toveksi.

Minerva Kettukujan valosuunnittelu luo herkkää tunnelmaa. Kohtaukset lipuvat saumattomasti yhteen, näemme paljon fragmentaarisia tuokiokuvia Toven elämästä. Miten velvollisuudentunto, vapaudenkaipuu ja taiteen palo aiheuttivat ristiriitaa. 

Välillä Anonyymit Muumiriippuvaiset kokoontuvat, sitten taas Tove loihtii tyhjälle kankaalle töitään, ja seuraavaksi tytär on muistisairaan äitinsä luona kylässä. Tässä kohtaa tuli itku silmään; oma äitini oli menehtynyt viikkoa aiemmin. Monta muutakin koskettavaa hetkeä lavalla nähtiin. Tuulikki Pietilän ja Tove Janssonin kirjeenvaihtoa ja suhteen pohdintaa - mistä löytää ja tunnistaa elämänmittaisen kumppanuuden? Tai semmoisen mistä voi tulla elämänmittainen? Tahvo Hyötyläisen säveltämä kaunis musiikki kruunaa esityksen.

Lopuksi paljain jaloin aloittaneet naiset ovat saaneet jo jalkineet, ja kauniin toiveikkaissa tunnelmissa esitys päättyy. Minulle jää hieman surumielinen, mutta hyvin seesteinen olo. Majakanvartija oli juuri täydellinen esitys tähän hetkeen.

Valitettavasti esitykset ehtivät jo päättymään, mutta jos joskus törmäätte jossain Majakanvartijaan, menkää katsomaan. Taas kerran Tukkateatteri näytti monimuotoisuutensa.

Kuvien copyright Jussi Kurkimäki, Minerva Kettukuja, Senja Veijalainen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Liian ruma raiskattavaksi / Tukkateatteri 13.2.2021

Raflaava nimi näytelmällä, kieltämättä. Liian ruma raiskattavaksi. Mutta ainakin itse kiinnostuin tästä juurikin siksi. Sen kirjoittaja Tristan Selin oli saanut inspiraationsa elävästä elämästä, Italiassa vuonna 2015 käydystä oikeuskäsittelystä. Perulaistaustainen nainen oli raiskattu, kahden perulaistaustaisen miehen toimesta. Oikeudessa miehet kuitenkin vapautettiin syytteistä, koska katsottiin naisen olleen niin ruma, että raiskaus katsottiin mahdottomaksi. Myöhemmin nainen muutti pois maasta, koska sai niin paljon negatiivista palautetta yhteisöltään (mitäs rumilus kehtasi nostaa turhasta oikeusjutun).

Näinä korona-aikoina on aina Tapaus (isolla Teellä) päästä teatteriin, siis ihan fyysisesti paikan päälle. Vaikka katsomossa olisi vain 6 henkeä ja tekniikan ihmiset, niin fiilis on íhan eri kuin striimiä kotisohvalta katsoen. Niin nytkin. Liian ruma raiskattavaksi on feministinen operetti, joka ei juuri laulata. No ei niin. Eikä kauheasti lauleta lavallakaan. Musiikkina kuulemme yllättävän monta joululaulua, ja erityisesti sanaton Sylvian joululaulu sopi tähän kuin nenä päähän, sen häkkilintuosion takia.

Ohjaaja Terhi Tuominen on työryhmineen toteuttanut näytelmästä kaksi puolentunnin mittaista näyttämösovitusta. Ensimmäinen sijoittuu Italiaan, kirkossa tapahtuviin hääharjoituksiin, ja toinen Suomeen, perheen dynamiikkaan ja suhtautumiseen ulkomaalaiseen (tyyppi Italia-teemaisessa kasvomaskissa). Kummankin kesto puoli tuntia. Aluksi olin hämmentynyt kun toinen osa alkoi, kummallinen deja vu -ilmiö. Onpas tutun kuuloista tekstiä. Mutta koska tapahtumat ja henkilöt olivat eri, huomasi hyvin miten asia muuttuivat vaikka teksti pysyi samana. Jännää. Tätä koko "kuka on liian ruma raiskattavaksi" teemaa korosti vielä se että pääosin näyttelijät lavalla olivat naispuoleisia, kuin siirtäen pääsääntöisesti miespuoleisten tekemät raiskaukset pois sieltä tekijöiltä. Toisaalta, ei niitä raiskaajia kyllä edes nähdä lavalla. Asioita pohtivat sivulliset, suntiosta pappiin ja morsiusparin vanhempiin tai suomalaiset pikkutytöt, äidin ja mummon kanssa. Kiinnostavat näkökulmat. Mutta naisethan niitä uhreja ovat; lapset, naiset, mummot, siskot, tädit ja serkut.

Tiukkaa asiaahan tämä kaikki oli, eikä sinällään hauska laisinkaan. Onneksi pieniä huumoripilkahduksiakin aina välillä nähtiin, muuten olisi voinut mennä liian raskaaksi. Hyvänä esimerkkinä Minerva Kettukujan ja Senja Veijalaisen hulvattomat tytöt! Ja tv-ohjelma! Ja kirkkohäiden sulhanen oli hattuineen ja silmälaseineen aika muikea ilmestys. Lavalla nähtiin myös Niina Hyytiäinen, Jenna Lahti, Niko Ranta ja Rosa Viitaniemi.

Anne Kareman oivaltava puvustus oli kaunista katsottavaa; erityisesti runsas pitsin käyttö vaikutti. Valosuunnittelusta vastasivat Karema sekä Kettukuja. Marko Itkonen käytti lavastuksessa erilaisia liikkuvia puulaatikoita ja kankaita hyvin. Bonusta muuten nukketeatterin keinoista!

Tukkateatteri tekee kyllä ajankohtaisia ja kiinnostavia juttuja, joita on aina kiva käydä katsomassa. Ja mikä mahdollisesti ei-ammattilaisnäyttelijyydessä hävitään, korvataan energialla ja innolla. Se on aina hyvä asia. Esitykset jatkuvat 13.3. asti - menkää ja tukekaa elävää teatteria!

Pakko oli vielä googletella asiaa esityksen jälkeen. Oikeustajuni ei onneksi saanut pysyvää kolausta, sillä tapaus käsiteltiin vielä myöhemmin korkeimmassa oikeusasteessa - ja miehet tuomittiin. Kukaan ei voi olla liian ruma raiskattavaksi. Piste.

Esityskuvien copyright: Markku Soikkeli ja Kaisa Vuorinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Monsteri olohuoneessa / Tukkateatteri 10.12.2019

Tukkateatterin loppuvuoden esitys Monsteri olohuoneessa vaikutti niin kiinnostavalta että sain sen mahduteltua vielä joulukuun aika kiireiseen kalenteriin mukaan. Ja eikä onneksi tarvinnut pettyä. Skottilaisen David Greigin jo vuonna 2010 ensi-iltansa saanut näytelmä The Monster in the Hall on kiinnostavasti sekä hauska että vakava. Ja taipuu kyllä aika kivasti Suomenkin oloihin, kiitos myös Anne Kareman ohjauksen. On kiinnostava lukea käsiohjelmasta miten käsikirjoituksessa ei edes repliikkejä ole jaettu näyttelijöille. Aika vapaat kädet siis.

Teini-ikäinen Ankkis asuu kahdestaan isänsä kanssa Keravalla, ja joutuu ottamaan ikäisekseen ehkä hieman liikaa vastuuta arjen pyörittämisestä. Isällä kun on MS-taudin vuoksi näkö heikentynyt jo niin paljon että elämä on vaikeutunut. Mitä tapahtuu kun lastensuojelu päättää tehdä visiitin? Saako Ankkis jäädä isän kanssa asumaan vai joutuuko hän laitokseen?

 

Tämä on aiheeltaan aika vakavakin näytelmä, mutta onneksi esitystapa on niin riemastuttava ja käänteet niin vauhdikkaita ettei synkempiä teemoja kerkeä jäädä murehtimaan. Viisihenkinen näyttelijäjoukko taipuu moneen ja varsinkin äänisuunnittelu ja -toteutus on ihan parasta. Sen lisäksi että ääniä saadaan nauhaltakin niin niitä loihditaan lavalla mitä moninaisimmilla tavoilla. Läpsytykset vaihtavat kohtauksia, muovitynnyristä saa hienon soittopelin ja tyhjät pullotkin taipuvat moneen. Ihanaa seurattavaa!

"Kuu nousee Keravan ylle kuin taivaallinen Harley Davidsonin etulyhty." - Jotenkin romanttisesti sanottu. Ainakin jos on motoristi :-)

Lavalla nähdään kyllä hurmaavia henkilöitä. Tavallisia joo, mutta jokaisessa on joku twisti. Ankkis (Minerva Kettukuja) loistaa ilman muuta pääosassa. Nuori tyttö, joka kirjoittaa omaelämäkerrallista teostaan. Itsevarma ja sitten taas tosi haavoittuvainen. Vähän ehkä sellainen syrjästäkatsoja. Sisua piisaa ja kapinamieltä. Uskaltaa heittäytyäkin asioihin. Kyllä me pärjätään -asenne on vahva. Isä-Harrilla on salattu elämä tietokoneellaan. Onko hän joutunut lapsipornon pauloihin vai mitä ihmettä siellä netissä yökaudet puuhataan? Ja toki se melankolia sekä vaimon kuolemasta että sokeutumisesta on läsnä. Jaakko Katajamäki tuo tämän hahmoonsa hienosti. Sympaattinen hahmo, jolle suo kyllä kaiken onnen. Ankkiksen ihastus Lauri (Miika Ronkainen) on aika erikoinen heppu ja hänestäkin paljastuu kyllä kiinnostavia uusia piirteitä. Lastensuojelun täti Marketta (Sari Alhola-Piipponen) on pikkaisen blondi, tai ainakin onnistuu tehokkaasti esittämään sellaista. Tämmöisiä suurisydämisiä ihmisiä kun olisi oikeassakin elämässä enemmän! Ja sokerina pohjalla löytyy vielä imatralainen Akuliina, räväkkä Dominatrix, Suzu Sommarin esittämänä!

Monsteri olohuoneessa olisi varmaan aika kiva näytelmä nuorille, ikäsuosituksella 13+. Moottoripyörät, pelillisyys, hauska visuaalisuus ja 16-vuotias päähenkilö teini-iän ihastuksineen ja monenlaisine tunnekuohuineen ainakin luulisi toimivan.

Pelimaailmassa ei ole väliä onko sitä mikä tai kuka, ja avattarestaan voi tehdä sen näköisen kun haluaa. Kannattaa tarttua tilaisuuksiin ja heittäytyä, vaikka alussa hieman arveluttaisikin. ”Elämä on tetrispeli mihin tuli just yksi taso lisää”. Kuka tahansa voi pudota ja aina ei ole sopivia tukiverkkoja ottamassa vastaan. Mutta onneksi aina on jotain! Monsteri olohuoneessa antoi paljon sellaista optimismia ja hyvää fiilistäkin, vaikka hurjienkin käänteiden kautta.

Lisäbonus näyttelijöiden mätsäävistä sukista!

Pizzalaatikkosisustus on myös aika näppärä. Ja muutenkin Mia Leppäsen, Miina Aaltosen ja työryhmän suunnittelema lavastus - vaihtuvine maisemineen, tetrispelaajineen ja muuntautuvine elementteineen - on kekseliäs ja hauska.

Kylläpä oli kiva esitys monellakin tapaa, vaikka syvissä vesissä välillä käytiinkin. Esityksiä on vielä helmikuun 2020 alkupäiville, eli ehditte kyllä nauttimaan ja katsomaan.


Kuvien copyright Niina Uusitalo. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

HC Macbeth / Tukkateatteri 6.10.2019

Kyllähän se Macbeth pitää aina mennä katsomaan. Nyt asialla oli tänä vuonna kaksikymppisiään viettävä tamperelainen Tukkateatteri. Muutamaan vuoteen en ole heidän esityksiään käynyt katsomassa, koska 2016 ryhmä muutti Tammelasta Laukontorin laitaan, ja tämä oli eka vierailuni sinne. Korkea aika siis jo käydäkin!

Tällä kertaa Macbethin on sovittanut ja ohjannut Terhi Tuominen, sama nainen teki myös sen viimeisimmän Tukkateatteri-esitykseni Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia! Tämä HC Macbeth tapahtuu junnujääkiekkoilun maailmassa. Näyttelijöitä on vain kuusi ja lavakin aika kompakti, joten rooleja on vähennetty rankasti. Ja Lady Macbeth onkin nyt kunnianhimoinen äiti, joka ajaa jälkikasvuaan eteenpäin junnukiekkoilun saralla. Toimii se näinkin. Suomennoksena käytetään Matti Rossin versioita, ja vanhahtavasta tekstistä tulee kiinnostava kontrasti modernin jääkiekkomaailman kanssa. Saatoin aluksi suhtautua hieman skeptisesti ajatukseen, mutta kyllä vahva klassikkoteksti toimii monenlaisissa konteksteissä. Tosin hetkittäin kyllä hukkui se jääkiekkoteema. Toki alati läsnäolevat lätkämailat koittivat viedä ajatuksia siihen suuntaan, ja hieman muunneltu tekstikin (puhutaan pelaajista eikä sotilaista), mutta silti ainakin itse sukeltauduin ennemmin siihen sotakuvastoon kun jääkiekkoon. Toisaalta, aikamoisia yhtymäkohtia asioilla on. Haarniskat on korvattu jääkiekossa peliasuilla, ja miekat mailoilla, mutta kypärät, taistelu voitosta ja testosteronia uhkuva maskuliinisuus on läsnä molemmissa. Vaan haluaako tämä Macbeth kuninkaaksi, vai parhaaksi junnukiekkoilijaksi, se jää hieman epäselväksi. Silti tämä rinnastus toimii, vaikka ei kanna ehkä ihan loppuun asti. Mutta klassikot on tarkoitettu sovitettavaksi mitä erilaisimpiin ympäristöihin!

Päivi Rötsä on erinomainen teini-Macbeth. Välillä epävarma ja välillä itsevarmuutta tihkuen. Hyvän frendin Banquon kanssa kujeillaan ja tuupitaan toisia, ihan ehtaa teinimenoa. Loppua kohti Macbeth on omansa, ja äitinsä, vallanhimon sokaisema. Sopivan androgyyni hahmo, sopii tähän päivään. Leila Ahonen on myös hyvä Lady Macbeth, painostava ja lastaan paapova, lätkämailakeppiinsä nojautuva vanhempi rouva. Muulla porukalla Paula Folqués, Tuulia Korpela, Jenna Lahti ja Markku Soikkeli on monia rooleja. Erityisesti Folquesin espanjaa sopottava siivooja jäi mieleeni - nykyaikaanhan tämä sijoittuu. Ja myös Korpela on erinomainen Macduff juniorina! Sukupuolirooleilla leikittely on onnistunutta.

Peppi Sjöholmin puvustus on kiinnostava yhdistelmä lätkänuorisomuotia ripauksella vanhahtavia jalosukuisten takkeja. Harsokankaita käytetään oivaltavasti noidilla. Ja pillinvihellykset vievät ajatukset hyvin jääkiekkokaukaloon. Rekvisiittaa tai lavasteita ei ole paljoa, mutta erikokoisia pääkalloja  hyödynnetään mainiosti! Ja kun Duncan vierailee Macbethien luona, hän tuo tuliaisina paketin kahvia! Noitien ravistamat muovipleksilevyt ovat samaan aikaan moderneja että muistuttavat vanhasta teatteriperinteestä miten tehtiin ukkosen ääntä. No jos nyt ei ihan muovilevyillä, niin ajatus toimii. Ja minua nauratti se pöytälätkän pelaaminen, sopi kuin nenä päähän.

Vaikka lätkäteema unohtuukin aika ajoin, on se silti jossain taustalla punaisena lankana silti. Mailojen rummutus tekee hieno kehyksen Macbethin Tomorrow-monologille, siksi ajaksi tauoten ja antaen tilaa tämän tärkeän puheen upota katsojien sieluihin.

Macbethin oma loppu on hieman normaalista poikkeava, mutta jotenkin osuva kyllä.

Kyllä tämä toimii näinkin. Reiluun pariin tuntiin tiivistettynä mukana on silti kaikki oleellinen näytelmästä ja esitys sopii sinällään nuoremmillekin katsojille. Jos nyt ei ihan lapsille, mutta teini-ikäisille ilman muuta. Ehkä tämänkaltaisilla tuotannoilla saadaan tuotua Shakespeare nykynuorten elämään lähemmin?


Kuvien copyright Annu Hakala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia / Tukkateatteri 6.11.2015

Millaista oli kuulua sukupuolivähemmistöön Tampereella 1950-luvulla, tai 1980-luvulla? Kun kaikki tapahtuu salassa, koodien avulla, jatkuvasti kiinnijäämisen pelossa? Kun seuraa piti hakea puistoista, lehti-ilmoittelulla tai julkisista vessoista. Monessakin mielessä 2010-luvulla asiat ovat paremmin. Toki parantamista löytyy aina, mutta seuranhaku on netin ja muun myötä ainakin helpottanut. Toki ne perusongelmat ovat edelleen siellä, ihan jokaisen kohdalla. Kelpaanko kellekään? Voiko kukaan tykätä minusta?

Tuula Juvosen väitöskirjaan ja muutamaan muuhun julkaisuun perustuva näytelmä Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia kertoo näistä kahdesta vuosikymmenestä useamman henkilön näkökulmasta. 50-luvulla on maalaistyttö Anna (ihanan herkkäilmeinen Anni Kangas) joka tykästyy toiseen tyttöön. Äiti vie Annan Lapinlahden mielisairaalaan hoidettavaksi, mutta lukuisista sähkösokeistakaan huolimatta tyttö ei "parannu".  paitsi lumeeksi sen verran että pääsee sieltä pois. Muutto Tampereelle ja pumpulitehtaalle töihin pääsy antavat mahdollisuuden elää omaa elämää. Kuulemma Kalle-lehdessä on sanottu että ravintoloista saavat homoseksuellitkin seuraa. Valitettavasti vaan yksinäiset naiset eivät pääse ravintolaan. Sen sijaan Anna käy elokuvissa. Eeva-Kaarina Volasen esittämä Santtu elokuvassa Ruma Elsa on ihana ja tähän Anna ihastuu. Onneksi Annaa onnistaa myöhemmin kirjeenvaihtokaverin kanssa.

On muuten hauska yksityiskohta kun vuonna 1956 Anna menee Tampereen Teatterille katsomaan Kissa Kuumalla Katolla, ensimmäisenä tyttönä Pumpulitehtaalta. Yleensä tehtaan tytöt käyvät Työväen teatterissa :-) Mutta Eeva-Kaarina Volanen veti Annan sinne.

80-luvulla  näkökulma pyörii nuoren naisparin Sari (Tinja Juutilainen) ja Maaritin (Karenina Tulppo) ympärillä. Sekä ylipäätään millaista oli perustaa Vagabondia, järkätä bileitä, marsseja ja tapahtumia. Sairausluokitus oli juuri poistunut, mutta kehotuskielto vielä voimassa. HIV alkaa juuri tehdä tuloaan ja huhuja siitä kantautuu Suomeenkin. Toiset eivät välitä asiasta vaikka kavereita ympäriltä kuoleekin. Testatako vai ei, kas siinäpä pulma. Toiset ovat visusti kaapissa, toiset eivät.

Tapahtumat ovat hyvin Helsinki-keskeisiä, mutta Tampereellekin halutaan omia juttuja. Kannattaako järjestää pelkkiä naistenbileitä, tuleeko niihin ketään. Jospa leimautumispäivät ja -bileet sitten. Kaikenlaista puuhataan ja toiminta muuttuu avoimemmeksi, pikkuhiljaa.

Itsekin nuoruuteni 80-luvulla eläneenä muistan sen nurkkakuntaisuuden, ja miten koko Suomi oli aika takapajula ja sulkeutunut. Kummallisia ravintolasäädöksiä oli vielä silloinkin. Siihen nähden miljoonakaupunki Sydney tuntui hyvin erilaiselta paikalta, kun vuonna 1986 muutin sinne. Ei ihme että Kööpenhamina ja Tukholma tuntuvat paratiiseilta näytelmän homoparinkin mielestä; siellähän oli ihan omia bilepaikkojakin homoille ja lesboille!

Yksi esityksen hauskimpia juttuja oli elokuvien ja näytelmien esittäminen dramatisoituina versioina.

Tykkäsin tästä tosi paljon, ei lainkaan sellainen kuiva historiakatsaus Tampereen vähemmistöhistoriaan. Faktoja ja historiaa tulee esille kyllä, mutta se on tuotu hyvin inhimillisten tarinoiden kautta. Iso kiitos siitä koko työryhmälle, erityisesi käsikirjoittaja/ohjaajalle Terhi Tuomiselle.

Tukkateatteri on muuttanut uusiin tiloihin (mutta muuttavat kuulemma loppuvuonna taas uudelleen), mutta isot eivät ole nämäkään. Tee ja pulla maksaa euron, joten hinnat ovat aika kohdillaan.


Valokuvien copyright Kaisa Vuorinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Missä paikkasi, tiedätkö sen? / Tukkateatteri 4.10.2014

Toista kertaa katsomassa tätä esitystä. Piti alun perin mennä Jarin kanssa, mutta tälle tuli muita menoja, mutta menin sitten yksin, koska halusin nähdä uudelleen ja tämä oli viimeinen ilta.

Olen kyllä tyytyväinen että menin. Ensi-illoissa ja vikoissa esityksissä on aina joku erilainen fiilinki ja lataus. Katsomokin oli melkein täynnä, hyvä.

Pieniä muutoksia ja parannuksia oli pitkin matkaa. Erityisesti Eero Väätäinen oli saanut (esiintymis)varmuutta. Mutta pääsääntöisesti samoista asioista tykkäsin kun viimeksikin.

Toivotaan että Luojolan Taru jatkaisi tälläkin saralla, ja tuottaisi uutta tekstiä myös näyttämölle!

Kiitos Tukkateatterille illasta!

Missä paikkasi, tiedätkö sen? / Tukkateatteri 9.9.2014

Tamperelainen Tukkateatteri tekee vuodesta toiseen kiinnostavia esityksiä, eikä tämänsyksyinen steampunk-rymistely ole mikään poikkeus. Innostuin heti välittömästi kun keväällä kuulin ensimmäisiä huhuja näytelmästä. Ja oli se hieno! Esityksiä on 4.10. asti, ja koska Tukkateatteriin ei montaakymmentä katsojaa kerralla mahdu, niin suositan varaamaan liput hetimmiten!

Mutta siis asiaan. Taru Luojolan kirjoittama Missä paikkasi, tiedätkö sen? on alunperin julkaistu novellina Osuuskumman Steampunk! - Höyryä ja Helvetinkoneita -antologiassa. Mulla on vaan ykkösosa Koneita ja Korsetteja, koska en ole vieläkään saanut kakkosta hankittua. Joten alkuperäisnovellikin on toistaiseksi lukematta. Kirjaa (molempia osia) on myynnissä Tukkateatterilla esitysten yhteydessä 15 euron hintaan.

Ja asiaan... Katja Pilvin ohjaamassa näytelmässä liikutaan 1800-luvun lopun Skånessa, useassakin eri aikatasossa. Vuosien vaihtumisen seuraamisessa auttaa hieno aikavalitsin lavan sivulla. Tarinassa on kyseessä oikeastaan kolmen erilaisen ihmisen kasvutarina. Nuori Jonas Ångström (aina yhtä mainio Antti Salminen) haaveilee pikkupoikana liittyvänsä ilmarosvoihin, mutta uskonnollinen äiti (ihastuttava Taru Luojola) kuvittelee isättömälle pojalleen toisenlaista tulevaisuutta. Ja niinpä Jonas joutuu kaupunkiin tehtaaseen töihin. Toisaalla taas Sofia Brist (raikas ja taitava Katri Liukkala) joudutaan antamaan lapsettomalle kauppiaspariskunnalle elättilapseksi. Sofia etenee vastaamaan kaupasta ja odottaa tilanteen jatkuvan, mutta kohtalo päättää toisin. Jonaksen ja Sofian kohtalot kietoutuvat myöhemmin yhteen, kun Jonas tapaa Sofian siskon Emman.

Kolmantena henkilönä seurataan kalastajanpoika Peder Ormkvistin (Mark Jarvel) nousua ilmarosvojen kärkeen ja jopa Skånen työväenmiliisin ilmavoimien komentajaksi asti. Vallankumousteemat limittyvät hienosti kasvutarinoihin ja steampunk-mytologiaan. Ketä motivoi kosto, ketä maailmanpelastaminen. Tarinalla on jossain mielessä myös onnellinen loppu, vaikka väkivaltaisuuksilta ja kuolemalta ei voidakaan välttyä.

Kaikki näyttelijät (Salmisen Anttia lukuunottamatta) nähdään lukuisissa eri rooleissa. Hienoja asu- ja roolivaihtoja nähdään useita. Mun suosikki oli kyllä varmaan käsikirjoittaja Taru Luojolan monet roolit; upeasti pukeutunut aatelisherra (jolle käy heti näytelmän alkuhetkinä karvaasti), harras rouva Ångström, ylväs kruunun sotilas, ja lisäksi vielä naapuri ja kantajakin. Mutta se 1800-luvun dandy, joka käy klubilla; olisin tarvinnut kuolalapun! Sitten oli myös Russell Crowen-näköinen Eero Väätäinen, joka varsinkin ilmalaivan kapteenina hienoine asusteineen oli mykistävä.

Visuaalisesti tämä on aivan ihastuttava! Vaikka näyttämö on pikkiriikkinen, niin kaikki oleellinen mahtuu mukaan. Lavasteita tuodaan ja viedään sitä mukaan kun niitä tarvitaan, ilmalaiva lipuu esille verhojen takaa, arkusta kaivetaan kamoja. Arkuilla on muutenkin monta funktiota. Kohtaukset vaihtuvat taajaan, mutta hyvin katsoja pysyy kärryillä. Leena Sievä vastaa niin lavastuksesta kuin nerokkaan yksityiskohtaisesta puvustuksestakin (ja tarpeistosta). Ihanasti on hyödynnetty kunnon steampunk-henkeen kaikenlaista; tyhjiä pulloja, paperilautasia, kaljatölkkejä...

Sitäpaitsi näytelmä missä miekkaillaan on AINA hyvä!

Jos nyt jotain ei-niin-ylistävää tarttee keksiä, niin ne muutamat laulut eivät ehkä ihan toimineet ja istuneet muuten hienoon näytelmään.

Enkä taas muistanutkaan että yksi mun suosikki(harrastajateatteri)näyttelijöistä eli Antti Salminen on mukana taas tässäkin. Kotimatkalla Eevan kanssa pohdittiin miten hyvä se on ja sietäisi olla "oikeillakin" näyttämöillä. Ja totesimme kummatkin ketä tunnetumpaa näyttelijää tämä monellakin tavalla muistuttaa, nimittäin Stephen Moyeria :-)

Eevan kanssa oltiin siis esitystä katsomassa ja sattumalta siellä oli Mari ja Mikkokin! Kiva treffata aina tuttuja kulttuurin merkeissä. Ja tällä kertaa Eeva ei lyönyt päätään mataliin valaisimiin katsomon päällä :-)


Tänä syksynä on luvassa lisää scifiä teatterilavalla, kun helsinkiläinen Teatteri Toivo esittää Orson Scott Cardin Ender's Gamen. Sitä olen menossa katsomaan sitten hieman myöhemmin syksyllä.


Kuvien copyright: Niina Uusitalo

Sulttaani / Tukkateatteri 6.8.2013

Tampereen Teatterikesän OFF-näytöksissä esitettiin piskuisen Tukkateatterin Sulttaani-näytelmää 2 kertaa. Varsinaisesti esitykset olivat alkukeväällä, mutta nyt saatiin pari lisänäytöstä. Käytiin Eevan kanssa tiistaina katsomassa tämä.

Ja kuten aina, Tukkateatterissa oli kuuma! Kolmisenkymmentä asiakaspaikkaa (melkoisen täynnä) ja muutenkin lämmin keli ei auttanut asiaa. Viimeksi olen käynyt katsomassa Tukkateatteria kun esiintyivät Teatteri Pirkan tiloissa Pyynikinkadulla. Silloin (2006 syksyllä) oli vuorossa Suomen kantaesitys Neil Gaimanin Sadun kääntöpuoli. Siinä oli kaksi Gaimanin lyhyttä tarinaa Lumenvalkea, verenpunainen ("Snow, Glass, Apples") ja Peikkosilta ("Troll Bridge").

Mutta tässä samassa tilassa (Tammelan Puistokatu 29) kävin viimeksi katsomassa (huhtikuussa 2011) Marlowen Edward II, jota silloin esitti Teatteri Silmänkääntäjä.

Tukkateatterin sivuilta:

Vietetään ravintola Sulttaanin 40-vuotisjuhlia. Hovimestari Jaana (Martta Kallionpää) ja kokki Mirko (Antti Salminen) selvittelevät parisuhdeongelmiaan. Miksi Mirko viettää niin paljon aikaa työkaverinsa Petruksen kanssa? Onko Jaanan suhde ruokaan normaali? Voiko Jaanan ja Mirkon parisuhdetta enää pelastaa? Oman mausteensa soppaan tuo Sulttaanin entinen hovimestari Sampo (Teemu Mäkinen) sekä Tamara Lundin lauluja tulkitseva Ikäleidi (Aksu Piippo).

Sulttaani on helsinkiläisen Mika Tepsan kirjoittama, ravintolamaailmaan sijoittuva hersyvä draamakomedia. Näytelmässä käsitellään muun muassa homoseksuaalisuutta ja tukahdutettuja tunteita roisin huumorin säestyksellä.
 
Oikein mukava pikkunäytelmä, hyvin pienellä lavastuksella toteutettu. Pianisti (Johanna Repo) nurkassa säesti Ikäleidiä, joka lauloi kaikkiaan 6 Tamara Lundin kappaletta. Erityisesti pitää mainita Antti Salminen, joka toukokuussa nähtiin Hamletina Legioonateatterin Rosencrantz ja Gyldenstern ovat kuolleet (josta en näemmä ole myöskään saanut aikaiseksi kirjoittaa) ja silloin Edward II:ssa 2011 myös. Jotenkin jäykän oloinen, mutta kiinnostava näyttelijä.

Niin ja tässä näytelmässä syötiin kokoajan... :-)

Edward II / Teatteri Silmänkääntäjä 1.4.2011

Välillä tekee tosi hyvää käydä katsomassa harrastajateatterissa jotain. Tänään oli piskuisen Teatteri Silmänkääntäjän vuoro ja Suomen ensi-illassa Christopher Marlowen Edward II. Esitys oli Tampereella, Tukkateatterin piskuisessa salissa, jonne mahtui ehkä 25 ihmistä.

Edvard II on näytelmä Englannin kuninkaasta, jonka rakkaus toiseen mieheen suistaa valtakunnan sekasortoon. Onnenonkijat ja vihamiehet näkevät hetkensä koittaneen; kodin, uskonnon ja isänmaan varjolla yksilön itsemääräämisoikeus joutuu törmäyskurssille yhteisön normien kanssa. 

Epäsovinnaisen rakkautensa vuoksi Edvard käy sotaan kirkkoa ja valtakuntaansa vastaan. Edvardin vastustajilla on kuitenkin oma lehmä ojassa, eikä äänekkäimmillä homofobeilla ja kirkonmiehillä ole itselläänkään puhtaita jauhoja pussissa.

Teatteri Silmänkääntäjä tarjoaa huhtikuussa särmikkään uusiotulkinnan Christopher Marlowen Edvard II -näytelmästä, joka on ajankohtaisempi kuin koskaan. Niin kauan kuin ihmisen seksuaalinen suuntautuminen herättää kohua julkisuudessa, ei voida puhua todellisesta yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta. Edvard II jatkaa kantaaottavan ja yhteiskunnallisesti tiedostavan teatterin perinnettä.

Esitys oli teemoiltaan ajankohtainen ja muutenkin suht oivaltava. Näyttelijät olivat yhtä lukuunottamatta varmoja ja replikoivat hyvin ja selkeästi. Sekin yksi joka hieman takelteli, ei ollut paha. Varsinkin Jani Hämäläinen pääroolissa kuningas Edwardina oli oikeasti hyvä näyttelijä. Henri Jokinen hänen "suosikkinaan" Gavestonina oli jotenkin fyysisesti rooliin... epäsopiva tai... no erilainen, mutta muuten kyllä hyvä. Siis kun sitä odotti, että kuninkaan mielitietty olisi ollut sellainen, no hoikka ja pieni ja feminiininen ja sellainen. Nyt se oli vain feminiininen :-) Sateenvarjojen käyttäminen aseina ja kaasunaamarit olivat likipitäen ainoat rekvisiitat koko näytelmässä.

Vallan viihdyttävää ja muistutti taas, että valtavirtateatterin ulkopuolella on paljon hyvää teatteria ja lahjakkuuksia. Kiitos Minna että lähdit mun kanssa ja sain vielä kyydinkin :-)