Amélie on suht tuore musikaali (ensi-ilta oli 4 vuotta sitten) ja nyt sitten pohjoismaiden kantaesityksenä Turussa Reija Wäreen ohjaamana (ja koreografiomana myös). Pariisissa ollaan, ja kaupunki on nyvin läsnä Jani Uljaan lavasteissa ja jotenkin myös Erika Turusen suunnittelemissa puvuissa (hyvin chic). Iso Eiffel-torni on lavalla läsnä vahvasti, ja pastellisävyiset talot ja pieteetillä suunnitellut kaupat, kahvilat ja metroasemat luovat tunnelmaa. Lisäksi Jussi Vahvaselän sovittama musiikki vie haitareineen fiilikset sinne Seinen rannoille. Kuulemma alkuperäismusiikki ei sisältänyt haitaria lainkaan, joten kiitos Jussi tästä lisäyksestä. Musiikkia kuuntelee ihan ilokseen, vaikkei siitä mikään päähän jää (meikäläisen tyypillinen ongelma musikaalien kohdalla). Kahdeksanhenkinen bändi veivaa hienosti ja kapellimestari Markus Länne johtaa.
Amélie on nuori nainen, jonka lapsuudenkoti on vähintäänkin originelli. Elohiiren vaivaama äiti (Kirsi Tarvainen) ja kosketusta karttava lääkäri-isä (Mika Kujala) antavat kuitenkin lahjaksi ihanan akvaariokalan Pörrin (ääni Aaro Wichmann, liike Jere Jääskeläinen) jonka kanssa maailma on parempi paikka. Äidin opetus tuntuu olevan että kaikki olemme yksin emmekä koskaan kohtaa toista ihmistä. No, hän ainakin kohtaa loppunsa kirkontornista. Notre Dame-kohtaus on kyllä hieno! Lapsi-Amélieta esitti minun näytöksessä Tilda Mäkimattila, lahjakas nuori esiintyjä (kaikkiaan heitä on kolme).
Aikuis-Amélie (Marketta Tikkanen) työskentelee kahvilassa, kohtaa Pariisissa eksentrisiä tyyppejä ja on vakuuttunut että maailma muuttuu paremmaksi kun tekee hyviä tekoja. Niitä hän sitten tekeekin, ihan melkein rasittavuuteen asti. Erakkomainen outolintu, mutta Tikkanen tekee kerrassaan ihastuttavan roolityön. Tämän Amélie on satakertaa nautinnollisempi kun elokuvan stalker-mainen hyypiö.
Kahvilan väki ja vakkariasiakkaat tulevat ja menevät, välillä lauraa lurittavat ja pistävät tanssiksi (tanssikuviot ovat kyllä hienoja!). Amélie matkustaa metrolla ja taas lauletaan. Voisi olla aika ärsyttävääkin, mutta ei sittenkään ole. Juonessa ei oikein ole päätä eikä häntää. Mimmi kiikaroi naapuriaan ja puuttuu muiden elämiin, toimien amorinakin. Omalle kohdalle vaan lempeä ei ole suotu, kunnes eräänä päivänä hän kirjaimellisesti törmää nuoreen Ninoon (Mikael Saari) ja loppuesitys sitten meneekin sitä kuviota vatkattaessa. Onhan tässä siirappimaisen onnellinen loppu toki, kuinkas muuten.
Kaikki on hupsuilevaa ja värikästä, kovin ranskalaisen oloista. Kalle Ropposen vertaansa vailla oleva valosuunnittelutaito pääsee taas kerran oikeuksiinsa kauniissa lavasteissa. Voisikohan Ropponen suunnitella kaikkiin Suomen esityksiin valot? Erityisen hauskaa olivat hehkulamput, jotka loivat sellaisen vanhanajan sirkustelttameiningin lavan reunoillekin. Esityksessä on muutenkin vähän sellainen vanhan sirkusmaailman henki. Unenomaista fantasiaa. Ja Amélien ja Ninon varjot lopussa heidän tanssiessaan, hienoa! Myös Sanna Malkavaaran kekseliäät projisoinnit hurmaavat.
Elton John (Mikael Saari) on varsinainen ilmestys, ja mikä ÄÄNI! Ja sitten on isän ja puutarhatontun kieltämättä aika erikoinen suhde. Seksikauppakohtauskin on kieltämättä hupaisa.
Lavalla tuntuu välillä olevan tosi paljon kaikkea yhtäaikaa, mutta tähän esitykseen se kyllä sopii.
Amélie on kuin vaahtokarkki, värikäs, höttöinen ja makea, mutta varmaankin hieman mielipiteitä jakava. Kuulin väliajalla ja esityksen jälkeen monenlaisia kommentteja. Itse jäi ihan hyvä mieli, kyllä tätä nyt ennemmin katsoi kun elokuvaa. Hyvää eskapismia pariksi tunniksi. Ja samalla Turun reissulla kannattaa katsastaa teemasiltakin teatterin edessä, a'la Uljas & Ropponen.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti