Voima / Kansallisbaletti 19.5.2017

Odotin tätä ensi-iltaa tosi paljon. Neljä huippukoreografia ja kolme itselleni uutta teosta (Jordin näin keväällä 2016 Liikkeen legendat-illassa - ja se oli todella upea). Voisiko tästä siis tanssillinen ilta enää parantua? Vastaan tässä samalla: eipä juuri. Yhteisnimike illan esitykselle oli Voima. Voimaa kyllä nähtiinkin, eri muodoissaan.

Illan aloitti Susanna Leinosen Breaking the Fury. Tämä teos sai ensi-iltansa jo 2012 Ruotsissa, mutta nyt sitten oli mahdollista nähdä Suomessakin. Säveltäjä Kasperi Laine on monelle tutumpi rap-musiikistaan; mutta hyvin sujuu se tämmöinen klassisempi musiikkikin. Hitaita jousia, mutta myös hyvin dramaattisia kohtia, tempovaihteluita. Välillä tuli mieleen elokuvamusiikki (joka ei ole siis huono asia). Välillä junnaava rytmikuvio toi muistuman Ravelin Bolerosta. Ja loppuvaiheessa teosta mietin jopa Bond-leffojen tunnareita, torvineen kaikkineen :-) Kaiken kaikkiaan hyvin vaihtelevaa musiikkia, seesteisestä sotaisaan. Vaihtelevaa oli tanssikin. Välillä herkkää ja kaunista, välillä vihaista ja tylyä. Just näin.

Mustaraidoitetut Erika Turusen suunnittelemat puvut tekevät kantajistaan hieman kuin jonkun laitoksen väkeä; vankila tai mielisairaala tulee mieleen. Jännät puolihameet housujen päälle ja punaisissa puvuissa miehillä takaa lyhyemmät yläosat. Hienoa!

Keskellä esitystä on yksi erilainen kohta. Kaikki on punaista; valot, matto, puvut. Tuskaisen näköisesti ryömivä naishahmo näyttää pakenevan, mutta "vartija" saa tämän kiinni - ja sitten alkaakin pyöritys. Kolmen miehen voimin tanssitaan yhdessä, intohimoisesti ja naista hieman riepotellen. Mulle tuli tästä kohtauksesta, ja ehkä koko teoksestakin, mieleen jostain syystä Margaret Atwoodin loistava kirja The Handmaid's Tale (joka on taas hyvinkin ajankohtainen), mutta älkää kysykö miksi.

Esityksessä nähdään myös upeita Jouka Valkaman projisointeja. Pieniä yksityiskohtia ja lähikuvia, tanssijoista, kuin mustavalkoista elokuvaa katseltaisiin. Äänimaisema rahinoineen ja särinöineen tukee tätä filmiefektiä. Hieman aavemaistakin. Projisoinnit tulevat lisäksi näyttämön takaa katsomoon päin, joten ne kasvavat jännästi niinkuin tanssijoista. Pakko mainita myös upeat valot (a'la Mikki Kunttu); erityisesti punaisen kohtauksen vahvat kymmenen punaista valokeilaa. Vaikuttavaa!

Punaisen kohtauksen lisäksi tykkäsin erityisen paljon laatikkoleikistä, eli kun otetaan pyörillä kulkevia suorakaiteen muotoisia laatikoita mukaan kuvioihin. Vähän itämaishenkistä, onko musiikissakin sellaisia sävyjä hieman? Kohtauksessa on vauhtia ja jopa hieman vaarallisia tilanteitakin.

Teos oli aika pitkä, 40 minuuttia. Hetkittäin oli ehkä hieman puuduttavaa ja monotonista, mutta kyllä semmoinen äkkiä meni ohi. Kuusitoista raitavaa ja taitavaa tanssijaa oli hieno näky, yhdessä ja erikseen.

Väliajan jälkeen sitten pääsimme kahden kantaesityksen kimppuun. Ensimmäisenä näistä ehkä se mitä odotin eniten eli Valse Triste. Jyrki Karttunen oli tehnyt koreografian Sibeliuksen kuulaaseen, melankolisen haikeaan (ja aivan liian lyhyeen) musiikkiin. Salla Eerola tanssii huikean kauniisti kuolevana äitinä, läpikuultavassa yöpaidassaan. Tämä yhdistettynä musiikkiin, niin silmiä pitää pyyhkiä hieman. Vastapainona tälle surumielisyydelle nähdään joukko ilakoivia sinisiä tyyppejä. Seitsemän tanssijaa hassuttelee, hupsuttelee ja temppuilee jättipallolla. Kevyttä, ilakoivaa ja hauskaa. Ihana unenomainen tunnelma; kaikki on mahdollista tässä maailmassa. Lentävät siat, eläinpäiset hahmot ja leikkisyys. Sinityypit tempaavat naisenkin mukaansa karkeloimaan.

Kalle Ropposen maaginen lavastus ja sinisävyinen kaunis valaistus taikovat mahdottomasta mahdollisen. Jättimäisen kuun edessä killuvat tuolit ja huonekasvit viestittävät tästä toisesta maailmasta, missä kaikki on mahdollista ja painovoimakin kumoutuu. Siniset unihahmot lennättävät Äitiä ja tämä leijuu kuin höyhen avaruudessa. Ja taas kerran Erika Turuselle täydet pisteet ihanasta puvustuksesta.

Valitettavasti oven takana odottaa mustavalkoinen ja kylmä todellisuus. Äiti ei voi palata enää muistoihin, menneisyyteen ja unen fantasiamaailmaan. Tässä vaiheessa hiipii taas kosteus silmänurkkiin.

Päällimmäinen tunne oli silti se ihana absurdi hauskuus ja ilo mikä tästä kymmenminuuttisesta välittyi. Karttusen teoksissa on aina se hauska elementti, joku juju, jonka meikämaallikkokin alkaa pikkuhiljaa tunnistaa. Ja täytyy sanoa että tämä kirvoitti kyllä ensi-iltayleisöstä eniten huutoa ja taputuksia! Ympärilläni istuvat pressi-ihmiset kuiskuttelivat toisilleen ylistäviä sanoja. Ihan ansaitusti. Pienimuotoinen helmi oli tämä! Bravo Jyrki ja työryhmä!

Pienen rakennustauon jälkeen Virpi Pahkisen Cantus Arcticus. Illan koreografeista mulle se vierain, mutta Einojuhani Rautavaaran musiikin kuulin muutamia vuosia sitten konsertissa, ja tykkäsin tosi paljon. Ja tykkäsin tästä teoksestakin! Nyt ollaan lintujen maailmassa ja vahvasti. Aluksi näyttämöllä nähdään toisiinsa kietoutunut pari, ihonvärisissä trikoissaan. Näyttää joogalta. Pikkuhiljaa liikutaan, tai lähinnä kädet ja vartalot liikkuvat, jalat eivät vie eteenpäin.

Mielikuvani joogasta musiikin säestyksellä ei väisty. Kaunista ja taitavaa. Mai Komori ja Cauê Frias ovat sopusuhtainen ja -sointuinen pari. Taustalla Juho Lindströmin suunnittelema tyypitelty metsä peilaa parin pariakrobatiaa lähentelevät liikkeet. Tanssijoiden ei tarvitse edes liikkua paljoa paikaltaan, mutta se kehojen liikekieli on todella kaunista katsottavaa. Taustametsän raoista räpyttelee käsien muodostamat pikkulinnut omia kuvioitaan. Viipyilevää ja kaunista.

Tämä lintupari (kurkia?) poistuu ja paikalle saapuu pörhistelevä lintu (Nikolas Koskivirta) punaisissa hapsuissaan. Veikkaisin suokukoksi, mutta eivät ne toisaalta ole noin punasävyisiä. Poseerausta ja pasteerausta, mutta harmi kun joutuu yksin tanssimaan, eikä ole vastakkaisen sukupuolen edustajaa lavalla kehen tehdä vaikutusta. Hienoa (kosio)tanssia! Kolmannessa osassa (Joutsenet muuttavat) onkin sitten parvi äänekkäitä joutsenia harsomaisissa asuissaan (taas kerran muuten Erika Turusen suunnittelemat asut). Käsien liikkeet ovat näilläkin se mihin katse eniten kiinnittyy.

Todella kaunista ja näyttävää ja koskettavaa. Musiikki ja tanssi sopivat yhteen täydellisesti. Tämä hiipi kuin varkain sydämeeni ja haluaisin nähdä tämä heti uudelleen, kuten muuten myös Valse Tristenkin.

Toisen väliajan jälkeen ei enää kuullakaan Kansallisoopperan orkesteria Ainãrs Rubikiksen johdolla, vaan Apocalyptican musiikki tulee nauhalta. On tämä Jorma Uotisen Jord vaan henkeäsalpaavan hienoa katsottavaa! Siinä punainen "hiekka" pöllyää ja kiltin helmat hulmuavat kun kaksitoista paidatonta miestä vetää hevin tahdissa. Edelleen Erika Turusta saadaan kiittää kauniista esiintymisasuista, ja Mikki Kunttua helkkarin hienoista valoista.

Jord on alkuvoimainen, alkukantainen, maanläheinen, vahva ja voimakas. Tanssijat liikkuvat kuin naruista vetämällä hetkittäin, yksin, ryhmässä, pareittain. Antti Keinänen on kuin Jorma Uotisen inkarnaatio ja vetää sellaisella intensiteetillä sooloaan että oksat pois. Strobovalot sykkivät ja piiskaavat sateen lailla hienoja kuvioita lattiaan (jotka eivät tosin permannolle näy niin hyvin kuin viimeksi parvelle). Välillä otetaan lähempää kontaktia maahan liukumalla ja potkimalla hiekkaa. Painovoima vetää.

Tässä ei sellaisia seesteisiä kohtia kauheasti ole, vaan mennä paahdetaan voimalla loppuun asti. Musiikissa on silti nyansseja ja rauhallisempaakin otetta. Ja osa tanssijoistakin ehtii istumaan lavan sivuilla. Taas kerran ihmettelen miten he pysyvät pystyssä "hiekalla", eikö se liu jalkojen alla. Jord on tanssiteos, missä katsojaakin alkaa hengästyttämään. Mutta on tämä hienoa!

Kaikki tanssijat ovat huippuja, mutta illasta jäi erityisesti mieleen aina hyvä Atte Kilpinen Breaking the Furyssä, varsinkin Cantus Arcticuksessa vakuuttanut Thibault Monnier (ja Nikolas Koskivirta samassa teoksessa), Antti Keinänen Jordissa ja Salla Eerola Valse Tristessä. Niin ja Mai Komori ja Cauê Frias myös Pahkisen teoksessa.

Aivan loistavia teoksia kaikki neljä! Vielä nyt muutamaa päivää myöhemminkin olen ihan fiiliksissä näkemästäni ja kokemastani. Kuuntelin Rautavaaran Cantus Arcticusta ja Sibeluksen Valse Tristeä kirjoittaessani tätä ja palasin vielä ensi-illan maagiseen tunnelmaan. Tämmöisiä yhteisiltoja lisää!


Kiitoskuvat otin itse, muiden kuvien copyright: Mirka Kleemola, paitsi Jord-kuvat Sakari Viika.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

15-v juhlagaala & SEE/OBEY / Susanna Leinonen Company, Kansallisbaletti 29.9.2016

Susanna Leinonen Companyn 15-vuotisjuhlia vietettiin vierailemalla Kansallisbaletin Alminsalissa kahtena iltana syys-lokakuun vaihteesa. Kun on kerran aihetta juhlaan, niin sitten juhlitaan kunnolla! Ennen väliaikaa näimme osioita kuudesta lyhyemmästä ja vanhemmasta teoksesta, ja väliajan jälkeen sitten uudempaa ja pidempää eli SEE / OBEY. Olipas mielenkiintoisia esityksiä!

Jotenkin kun näki saman koreografin useampia teoksia samaan syssyyn, niin pystyi hahmottamaan samankaltaisuuksia näissä. Jopa minun maallikon silmäni näkivät samoja juttuja monessa. Osittain siihen vaikuttaa myös Kasperi Laineen säveltämä musiikki, mitä kuultiin liki kaikissa.

Sellainen primitiivinen kauneus voisi olla se yhdistävä tekijä näille teoksille. Salla Eerola tanssi upeasti ensimmäisessä eli Suo tihkua vihreä tammi -teoksesta nähdyssä osiossa. Sen ensi-esitys oli jo 2003 Kansallisbaletissa. Kaira (vuodelta 2006) muistutti kamppailulajista. Pari (Pekka Louhio ja Heidi Lehtoranta) ottelevat keskenään... Musiikki on hypnoottisen jumputtavaa.

Romeo ja Julia (2012) käyttää tuttua Prokofjevin musiikkia, mutta Kasperi Laine on tähän lisännyt omat mausteensa. Mielenkiintoinen miksaus! Natasha Lommilla on upea punainen mekko ja koko tulkinta on todella väkevä. Jouka Valkama Romeona, aah! Ehkä yksi suosikeistani illan esityksissä oli And the line begins to blur (2009). Kahdeksan tanssijan voimin mentiin, joukossa yksi ehdoton suosikkini eli Atte Kilpinen. Tämäkin oli jotenkin hypnoottista; Laineen musiikki tuntui hetkittäin jopa piinaavan vainoavalta.

Sokea mieli (2011) johdatti kuuden tanssijan voimin jonnekin, en tiedä minne. Kävelymäisiä kohtia, ryhmänä, pareittain. Teki mieli sulkea silmät ja vaipua transsiin. Jokaisella oli omanlaisensa vaatteet. Vielä ennen väliaikaa Heidi Lehtoranta tanssi meille osan teoksesta Transient horizon (2011). Tässä ei ollut mitään pehmeää, vaan lujaa, kovaa ja jyrkkää.

Väliajan jälkeen illan pääteos ei SEE / OBEY. Kasperi Laineen musiikki on hyvin minimalistista, ambient-henkistä. Katsomme kahdelta isolta skriiniltä videoita, jossa tapahtuu mitä oudoimpia kohtauksia. On shakkia pelaava ja sen jälkeen taisteleva pariskunta, valkoisessa huoneessa. On hidastettuja absurdeja tapahtumia mitä näkyy auton ikkunasta. Välillä kuulemme puhetta, mieleen jää kaikumaan "kuolema tulee ennen lopputekstejä". Kun tanssi (Sanni Giordani, Misa Lommi, Natasha Lommi) alkaa, niin outo puhe ja kilkattava musiikki jatkuu, kummallista dialogia niiden välillä.

Erika Turusen todella kauniit ja persoonalliset puvut hurmasivat. Mietin millaista niissä on tanssia (juu en osaa kuin häthätää valssia). Esitysten välissä katsoimme Jouka Valkaman ohjaamia videoklippejä, joista jotkut olivat hauskoja, toiset taas absurdeja. Pieniä välähdyksiä tanssin maailmaan. Oli tosi kiva katsella tanssijoiden hauskimpia tai mieleenpainuvimpia muistoja näiden 15 vuoden ajalta.

Hienoja teoksia kyllä, ja kokonaisuutena olin näkemääni enemmän kuin tyytyväinen. Silti hetkittäin mietin onko vika minussa vai missä (no minussa tietenkin), etten ymmärrä. Perinteisempää tanssia kuten balettia, on niin paljon helpompi ymmärtää kuin nykytanssia. Mutta ei se auta kun opiskella ja oppia lisää. Ja ei sitä kaikkea tarvitse puhki analysoidakaan, vaan heittäytyä mukaan ja antaa virran viedä!

Kiitos Susanna Leinonen Company - ja onnea seuraavillekin viidelletoista vuodelle!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Heikki Tuuli
ylempi kuva; Suo tihkua vihreä tammi, alempi kuva; SEE/OBEY