Veljelleni / Kansallisteatteri 24.9.2024

Olipa ihanaa päästä vihdoin tutustumaan Kansallisteatterin uuteen näyttämöön Taivassaliin! E.L. Karhu on kotimaisen nykynäytelmäkirjallisuuden yksi kansainvälisimpiä nimiä. Hänen uusin näytelmänsä Veljelleni ilmestyi ensin kirjana 2021, ja sitten sai ensi-iltansa Saksassa 2022. Nyt sitten Helsingissä. Teatterin sivuilla sanotaan näytelmän olevan nuoren naisen kasvutarina, ja on se toki sitäkin. Ohjaaja Otto Sandqvist on neljän näyttelijän kanssa luonut hyvin uniikin teoksen.

Karhun näytelmät eivät ole maailman helpoimpia. Mutta esimerkiksi Prinsessa Hamlet oli ihana kokemus sekä Q-teatterissa 2017 että nukketeatteriversiona Turun kaupunginteatterissa samana vuonna. Sen sijaan Q-teatterissa nähty Eriopis kahden vuoden takaa oli aika haasteellinen, mutta toki hyvin kiinnostava.

Veljelleni kertoo nimettömäksi jäävästä nuoresta naisesta, joka asuu olosuhteiden pakosta (tai itse asiassa se ei selviä miksi hän asuu) veljensä luona. Tyttö raportoi veljen tekemisistä ja kaikesta muusta yksityiskohtaisesti. Mielenkiintoinen ohjausratkaisu on tuoda neljä eri näyttelijää esittämään kaikki samaa hahmoa. Tämä on periaatteessa monologi, mutta esiintyjät vaihtavat roolia nopeasti.

Tyttö ei ole kyllä kovin miellyttävän oloinen henkilö. Hän vakoilee veljensä naisystäviä jopa suorastaan stalkkerimaisesti ja kärsii huonosta itsetunnosta. Mussuttaa irtokarkkeja, mökkeilee saaressa normaalia joo, mutta kaiken alla on sellainen aika vinksahtanut vire.

Teksti on aika tajunnanvirtaa välillä, mutta se sopii tähän kyllä hyvin. Välillä puhutaan mikrofoniin ja välillä ei - ääni on hyvin hypnotisoivaa. Esitys on hyvin fyysinen. Välillä kaadetaan kylmää hernekeittoa päälle, välillä läimitään veljen squashmailalla itseä tai tungetaan irtokarkkeja kaula-aukosta sisään. Kehollisuus on vahvasti läsnä koko esityksen ajan.

Näyttelijät esiintyvät Auli Turtiaisen suunnittelemissa baby doll -henkisissä nuhruisissa mekoissa ja he ovat hyvin fyysisesti läsnä. Niina Hosiasluoma ja Herman Nyby eivät istu siihen "norminäyttelijän" muottiin mitä yleensä lavalla näemme. Katsojalle tekee hyvää, ja ehkä vähän shokeeraavaakin, nähdä hieman rehevämpiä kehoja lavalla, varsinkin vähäpukeisena. Sara Melleri ja näyttelijäopiskelija Emma Pälsynaho ovat myös erinomaisia. Hyvinkin erilaisia tulkintoja samasta hahmosta tällä nelikolla.

Näytelmän tyttö on myös innostunut Kauniit ja rohkeat -sarjan Sally Spectrasta ja kuvailee tämän vierailua tavaratalossa seikkaperäisesti. Erilaisia pakkomielteitä tai hetkellisiä innostuksen kohteita on paljon. Lopulta veli kyllästyy siskonsa ja heittää tämän ulos pakkaseen. Näytelmän loppu on erilainen ja yllättävä, unenomainenkin. Liekö totta ensinkään?

Virpi Niemisen lavastus on oivaltava, unenomainen, vähän haaveileva. Pieni kalteva neliskulmainen lava on kuorrutettu irtokarkeilla, posliiniesineillä ja ihmeellisillä muilla tavaroilla. Toinen näytös alkaa niin katto on laskeutunut vinoksi lavan päälle. Heti tulee intiimi olo. Taivassali on muutenkin entisenä verstastilana aivan ihana! Joakim Udd on suunnitellut sekä valot että videot; näyttämökehikon reunoissa olevat valot ovat todella hieno ratkaisu. Vili Pääkkö vastaa äänisuunnittelusta ja musiikista, ja erilaiset luontoäänet ja elokuvamainen musiikki sopivat esitykseen erinomaisesti.

Kun yksi tyttöä näyttelevä ihminen on lavalla, muut loikoilevat tai oleskelevat lähimaastossa. Tyttö puhuu veljensä naisystävistä mahkuilijoina ja niistä pahin on metkuilija. Hänen suhteensa tähän metkuilijaan on eriskummallinen, samaan aikaan halveksiva ja ihaileva.

Veljelleni on haastava esitys eikä varmasti kaikkien mielestä edes sopivaa teatterissa katsottavaa. Tyttö on ulkopuolinen omassa elämässäänkin, mutta onneksi lopussa hän tuntuu saavuttavan jonkunlaisen onnen ja tasapainon. Melkein kolme tuntia on kyllä aika pitkä aika intiimille näytelmälle, ja ehkä tästä olisi voinut vähän supistaa.

Kiinnitin huomiota siihen että aika moni jätti tulematta väliajalta takaisin. Tämä ei kyllä olekaan mitään kovin helppoa teatteria. Ja siksi juuri niin kiinnostavaa.

Ennen esitystä osallistuin keskustelutilaisuuteen kahvila Willensaunassa. Kirjailija Karhu, ohjaaja Sandqvist, kustannustoimittaja Elsi Hyttinen ja teatterikirjoittaja Leena Kärkkäinen keskustelivat näytelmästä ja sen teemoista. Karhu sanoi että hänen mielestään tämä ohjaus on omaperäinen tulkinta ja sisältää performanssin elementtejä. Esityksen nähtyäni olen kyllä samaa mieltä. Olisi ollut kyllä kiinnostavaa nähdä se Saksan versiokin. Veljelleni on osa Karhun "epäsuositut tytöt" -sarjaa, missä pääosan saavat sellaiset naiset ketkä eivät niitä ehkä normaalisti saa. Tyttö on viaton, lapsellinen ja myös aika vinksahtanut. 

Romaani/näytelmä päättyy eräänlaiseen queer-fantasiaan, ja jää lukijan/katsojan nähtäväksi tapahtuuko tämä henkilön päässä vai ihan oikeasti. Itse haluaisin uskoa ja toivoa, että tämä tapahtuu oikeasti. Karhu haluaa käsitellä töissään paljon myös ruumiillisia hierarkioita ja ottaa vahvasti kantaa lihavuus- ja läskifobiaan sekä sisäistettyyn naisvihaan. Lopulta esityksessäkin rajat kauniiden ja rumien ihmisten välillä hajoavat. Päähenkilön elämä tuntuu pyörivän vain veljen ja tämän naisystävien ympärillä. 

On kyllä hienoa (ja tarpeellista) miten Karhu pyrkii uudistamaan suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Se tapa millaisia kehoja nähdään näyttämöllä on jo hieman parantunut, mutta vielä tässä on paljon työtä. Pitäisi nähdä että elämää on myös normien ulkopuolella! 

Mikäli kaipaat hieman haastetta teatterikokemukseesi suosittelen Veljelleni -näytelmää. Jos haluat helppoa ja aivot narikkaan -tyylistä elämystä, valitse jotain muuta. Esityksiä on vain 19.10 asti. Joskus on palkitsevaa poistua omalta mukavuusalueeltaan.

 

Esityskuvien copyright Saara Autere.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eriopis / Q-teatteri 5.3.2022

Muutama vuosi sitten osallistuin Maria Säkön vetämälle Nykyesitykset ja kritiikki -kurssille. Yksi näytelmä mitä käsittelimme oli E.L. Karhun uusin, Eriopis, joka sai ensi-iltansa Saksassa keväällä 2020. Katsoimme myös tallenteen harjoituksista ja saimme käsikirjoituksen luettavaksi. Olin pitänyt Karhun näytelmästä Prinsessa Hamlet kovasti. Tämäkin aihe herätti kiinnostukseni; Antiikin Medeia-myytti on kiinnostava monella tavalla.  

Kreikkalaisessa mytologiassa on montakin Eriopis-nimistä hahmoa. Tämä nimenomainen on noita Medeian ja sankari Iasonin tytär, joka ainoana jäi henkiin kun Medeia surmasi poikansa. Karhun versiossa tarina on tuotu nykyaikaan: Iason on megajulkkis, jonka elämää iltapäivälehtien lööpit seuraavat. Medeia pyörittää pohjoisessa matkailupalveluyritystä ja tarjoaa koiravaljakkoajeluita turisteille. Kun tragedia iskee, 12-vuotias Eriopis joutuu median myllytykseen - ja hän haluaa vaieta. Koska Eriopis ei kommentoi, media tekee sen hänen puolestaan. 

Näytelmän alaotsikko Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken kuvastaa hyvin mistä on kyse. Lööppijulkisuudestakin. Pointti on se että Eriopis ei puhu, legendan mukaan hänen kielensä oli leikattu irti (Medeian työtä sekin). Syntetisoitu ääni, toimittajia pakeneva tyttö ja muiden sepittämät otsikot ja tarinat. Eriopiksen elämä vertautuu vetokoiran arkeen. Itse ei siihen voi vaikuttaa. Nämä koirat ovat muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kenestä on koiralauman johtajaksi? Eriopiksesta ei taida oikein olla; lauman johtajuus pitää ansaita. Äidin ja tyttären suhteen pohdintaa myös. Miksi veljet piti surmata mutta tytär sai pitää henkensä (vaikkakin ilman kieltä ja siten ilman ääntä)? Halusiko Medeia tyttärestään työnsä jatkajaa, vai eikö naispuolisella lapsella ole merkitystä. Samapa tuo jos jää henkiin, pääasia että miespuoliset perijät raivataa pois.

Akse Pettersson on ohjannut hälyisän ja poukkoilevan tulkinnan, jota ei voi kyllä suositella migreeniin taipuvaisille katsojille. Vääristettyjä ja muunneltuja ääniä, videokuvaa, käsivaraista livekuvaa lavalta ja sen takaa. On tapahtunut murhenäytelmä ja nyt eloonjäänyttä Eriopista painostetaan, suorastaan jahdataan. Meillä on neljä identtistä hahmoa, jotka kaikki sulautuvat yhteen. Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen on Eriopis-nelikko, jotka muuntuvat nopeasti muihinkin rooleihin. Kultahiuksinen sankari-isä, blondi isän uusi naisystävä, toimittaja...

Matti Raita äänisuunnittelijana on esityksen keskiössä, yhdessä Ida Järvisen livevideosuunnittelun kanssa. Tilit Antamat on tehnyt kiinnostavaa työtä lavastuksen kanssa, ja erityisesti Medeian kodin pienoismalli livekuvattuna toimii upeasti. Karua ja pelkistettyä, nyt ei väreillä ilakoida. Kuten ei pohjoisen ääriluonnossakaan. Sanna Levon puvustus haaleanvärisine toppatakkeineen ja muineen korostaa pelkistettyä linjaa. Kristian Palmun ja Antti Viirkorven valosuunnittelu on välillä aika raakaa ja paljastavaa. Mikään ei jää piiloon jos ei niin haluta. 

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelin. Ilman taustatietojani olisin varmaan ollut vielä enemmän pihalla. Englantia käytetään paljon, Iason on selkeästi kansainvälisen tason julkkis. Q-teatterin Eriopis on outoa ja kokeellista, mutta se hieno antiikin legenda ja sen punainen lanka pysyy kokoajan taustalla. Iason ottaa kaiken irti julkisuudesta. Iso osa tapahtumista on jossain muualla ja seuraamme niitä vain livekameran kuvaamana. Julkisuus tuntuu olevan kuin huumetta näille ihmisille, mutta Eriopis ei halua olla osa sitä kaikkea. Hän ei halua hyötyä julkisuudesta, vaikka pitäisi takoa silloin kun rauta on kuumaa. Iasonin on nyt myöhäistä olla hyvä ja rakastava isä. Tytön unet sekoittuvat todellisuuteen. 

E.L. Karhun valtteja näytelmäkirjailijana tuntuu olevan vääntää klassikkoteos, antiikin taru, joku hyvin tunnettu kertomus uuteen muottiin, tarjota uusia näkökulmia siihen. Ei niinkään uudelleentulkintana vaan hieman sivusta tarkkaillen ja feministisellä otteella. Eriopis on näytelmätekstinäkin hieman erilainen: tekstissä ei ole määritelty kuka sanoo mitäkin. Petterssonin ratkaisu on tuoda lavalle neljä Eriopista, jotka puhuvat limittän, lomittain ja toistellen. Välillä teksti vyöryy päälle hengästyttävästi, mutta onneksi esityksessä on myös suvantopaikkoja, ja hetkittäin jopa huumoria. Muuten voisi olla kyllä aika raskas kokemus. Varsinkin kun mennään ilman väliaikaa.

Tämä ei ole teatteria sieltä helpoimmasta päästä, eikä voi ehkä varauksetta kaikille suositella. Mutta erittäin kiinnostava näkökulma - ja hengästyttävä kokemus.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.