Alivuokralainen / Tampereen teatteri 29.1.2026

Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa siitä kun istuin edellisen kerran Tampereen teatterissa katsomassa Alivuokralaista. Edellinen ensi-ilta oli 23 vuotta sitten eli vuonna 2003, ja itse kävin katsomassa sen alkuvuonna 2008, ehkä jo aiemminkin. Se pyöri kaikkiaan 7 vuotta ja veti tuvat täyteen. Aikamoinen saavutus, mille esitykselle hyvänsä. Omien muistikuvien mukaan se oli hillittömän hauska, joten odotukset uusintaversiolle olivatkin vähintään innokkaan odottavat.

Alivuokralainen on Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen kirjoittama farssi. Nyt se nähdään Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana. Helsinkiläisessä arvoasunnossa vuokralla asuvat kroonisesti väsynyt hyönteistutkija Pauli (Mikko Nousiainen) ja naisiinmenevä munuaiskirurgi Lauri (Lari Halme). Ilmapiiri on staattinen. Muutoksen tuulet puhaltavat, kun asunnon omistaja Lydia-täti (Mari Posti) antaa asunnon ennakkoperintönä sotaintoilevalle sukulaispojalleen vääpeli John Molotoville (Ville Mikkonen), joka toki korottaa hetimmiten vuokraa, aika reippaastikin. Niinpä asuntoon on hankittava alivuokralainen ja tarjokkaaksi löytyy yliampuva stylisti Robban (Arttu Soilumo). 

Monenlaiset tapahtumat eskaloituvat Robbanin ilmaantumisen myötä, ja farssin tapaan tahti sen kun kiihtyy. Oleellisesti mukaan kuuluvat Paulin sisäelimillä ruokittavat jättimäiset kovakuoriaistoukkapojat, vääpelin munuaissairaus, Laurin pomottava eksä, Robbanin sisustustiimi, epämääräinen talonmies, asunnon häilyvä sähkönsyöttö ynnä muuta. Ja Robban hoitaa ja tekee diilejä... 

Siinä missä näytelmän alkuasetelma on selkeä (vuokrankorotus ja siitä johtuva alivuokralaisen tarve) niin loppu on vähän töks. Lemmenparin totaalinen muutos ei ole kauhean uskottavaa. Laurin umpisolmuun ajautuneet ongelmat ratkaistaan jossain muualla, ja selitetään katsojalle vaan Robbanin diileinä. Okei. 

Mutta syntyykö tästä kaikesta hauskaa viihdettä ja menevää farssia? Hetkittäin kyllä. Juoni on aika heppoinen, mutta on siinä hetkensä. On kommelluksia, väärinkäsityksiä, aika absurdeja tilanteita eli normisettiä farssin kanssa. Alivuokralainen sijoittuu vuoteen 2003, eli siinä on lankapuhelimia ja VHS-videokasetteja. Osa vitseistä ja asenteista olisi saanut jäädäkin sinne menneisyyteen, että kun sovitetaan ja hieman tuoreistetaan, niin voisi sitten vetää isommalla pensselillä. Rytmitys ei myöskään ole ihan kohdallaan, mutta ehkä se asettuu kun saadaan enemmän näytöksiä alle. Enkä ole ihan varma toimiiko neljännen seinän rikkominen niin hyvin ylipäätään. Useakin hahmo kommentoi suoraan yleisölle.

Näyttelijät tekevät pääsääntöisesti erinomaista työtä, erityisesti Arttu Soilumon Robban on niin överi kaikinpuolin että huh huh! Tämän huulten mutristus ja silmien pyöristys on hulvattoman hauskaa seurattavaa. Aina ei ihan pokkakaan pidä. Hahmot ovat monenkirjavia, mutta varsinkin vääpeli on niin ärsyttävä kaikkine maneereineen että se ei enää edes naurata. Naisrooleja ei juuri ole, sporttista Lydia-mummoa ja topakkaa ex-vaimoa (ketä Mari Turunen ansiokkaasti tulkitsee) lukuunottamatta. Lisäksi on Kikke, joka ei taida sanoa mitään ja kliseinen naispoliisi.

Maarit Kalmakurki vastaa pukusuunnittelusta ja onhan se varsin onnistunutta. Paulin nukkavieru tutkijamainen olemus kotitohveleineen on aika kliseinen, mutta toki osuva ja Robban kimaltaa enemmän kuin kymmenen diskopalloa. 2000-luvun alun katumuoti on hyvin esillä, talonmiehen (Tommi Raitolehti) hevarilook Stone-paitoineen ja Robbanin apuri Kiken (Katriina Lilienkampf) Blade Runner -henkinen futuristiasu säväyttää. Reteä rokkiäijä (Matti Hakulinen) ja Sid Vicious -henkinen punkmies (Toni Harjajärvi) täydentävät Robbanin monimuotoisen assistenttiköörin.

Näytelmä tapahtuu ainoastaan Bulevardin asunnossa, ja sen lavastus on hyvin perinteinen. Ainakin aluksi. Tummaa puuta, gobeliineja, hirvenpää... miettikää englantilaisia kartanoita niin saatte mielikuvan. Marjatta Kuivaston ja Timo Kahilaisen alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen on päässyt toteuttamaan itseään. Toisen näytöksen dekoreerattu asunto onkin sitten jotain aivan muuta! Ymmärrän hyvin kyllä Laurin tyrmistyksen, minäkin olisin ollut. Muutoksen tuulet ovat todellakin puhaltaneet pois kaiken pysähtyneisyyden! Toisaalta sitten taas, on hyvä että perusjunttimainen Lauri lopussa oppii hieman relaamaan ja jopa hyväksymään Robbanin, kelle on paljosta velkaa.

Raimo Salmen valot ja Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimivat hyvin. Esiintyjien habituksen kruunaa Johanna Vänttisen kampaukset, peruukit ja maskeeraus.

Farssi on tosi vaikea teatterinlaji, ja parhaimmillaan se on tosi viihdyttävää ja hauskaa. Tekstin on oltava napakkaa ja repliikkien iskeviä, ja kaiken kruunaa millintarkka ajoitus. Kliseitä on, ja saakin toki olla, ei kai se muuten olisi farssi. Tampereen teatterissa aikoinaan Suomen ensi-iltansa saanut Näytelmä joka menee pieleen on erinomainen esimerkki hyvin toimivasta farssista, missä kaikki elementit naksahtivat kohdilleen. Sen soisi kokevan paluun estradille jonain päivänä. 

Valitettavasti Alivuokralainen ei yllä samalle tasolle. On paljon yritystä ja ideaa, mutta näytelmä antaa itsestään vanhanaikaisen tai oikeastaan vähän ummehtuneen kuvan. Hyvää sanailua on, mutta ei sellaista timanttista mitä toivoisi. Voi olla että aika on kullannut muistot, tai sitten Alivuokralainen ei silloin ennenkään ollut mitenkään huippu. Voi olla että oma maku on muuttunut, tai itse katsojana kypsynyt tai sitten vaan oma rima on nykyään korkeammalla? 

Ensi-illassa moni tuntui katsomossa viihtyvän erinomaisesti, joka on toki erinomainen asia. Ne keitä itse jututin väliajalla tai esityksen jälkeen eivät riemusta hyppineet. Toivotaan silti paljon katsojia, sillä näinä ankeina aikoina itse kukin kaipaa kevyempää viihdettä elämäänsä.

Esityskuvien copyright Emil Virtanen ja Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Peltienkelit / Tampereen teatteri 8.10.2024

Jos sanoisin että Tampereen teatterin Peltienkelit on täydellinen esitys, en oikeasti liiottele lainkaan. Nyt on näyttelijä Arttu Soilumo iskenyt kultasuoneen. Teatteri markkinoi tätä lauseella: "esityksellinen kaupunkikierros Tampereen sateenkaarihistoriaan", ja sitähän se on tiivistettynä. Aika monen kanssa olen esityksestä puhunut, ja olemme liikuttavan yksimielisesti: tätä voi vetää vuosikausia, niin kauan kuin Arttu jaksaa. Ja me kaikki toivomme että jaksaa, että mahdollisimman moni ihminen Peltienkelit saisi kokea. Jaa miksikö? No koska se on niin täydellinen esitys!

Miettikää nyt: joukkio ihmisiä (meidän tapauksessa lämpimästi pukeutuneita) paarustaa kolme tuntia pitkin Tampereen katuja, seuraten glittermekkoon pukeutunutta Arttua ja hänen diskohittejä suoltavaa kärryään, jota enimmäkseen vetää tyylikäs herrasmies lierihatussaan eli muusikko/äänisuunnittelija Paavo Leppäkoski. Keksittekö enää mitään parempaa esityskonseptia? En minäkään.

     

Välillä pysähdymme eri kohteissa ja kuulemme miten ne liittyvät Tampereen sateenkaarihistoriaan, välillä kohtaamme historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä (Eino Salmelainen on ihan mahtava!) ja muutamissa kohteissa vierailemme sisälläkin. 

Siinä illan mittaan laumaudumme, tanssahtelemme toppavaatteissamme, rupattelemme vieruskaverille kuin vanhalle tutulle. Ja tottakai kuulemme monenlaisista ihmiskohtaloista, opimme mistä ennen löytyi (seksi)seuraa ja missä tanssittiin, suudeltiin tai sekstattiin, vähemmistövinkkelistä siis. 

Sen lisäksi että saimme aimo annoksen historiatietoa, herkullisia anekdootteja ja aika surullisiakin tarinoita, niin huumori ja ilo olivat vahvasti läsnä.

Soilumo on erittäin karismaattinen esiintyjä ja pyöritti yleisönsä pikkurillinsä ympärille jo ensimetreillä. Tällä kertaa matkalle ei osunut huutelijoita tai änkyröitä, mutta veikkaan että nekin Arttu hoitelisi supliikkimiehenä matkoihinsa sujuvasti, ja vielä niin että kaikille jää kiva fiilis. Retkueen mukana kulkee toki muutama järjestyksenvalvoja ja vieläpä EA-iskuryhmäkin. Mutta maestro pysäyttelee itse tehokkaasti liikennettä kadunylityksissä. 

Musiikkivalinnat ovat ihan just eikä melkeen, jopa se Paavon pakollinen Popeda. Somewhere over the rainbow, Einin Yes sir, alkaa polttaa, Liisa Akimofin #lesbohuora, Irina Björlundin Une fille nommée Jean-Pierre, Pet Shop Boysin Always on my Mind... ja sitä rataa. Sellaista sateenkaariväen biisejä, jotka saivat seurueemme jalan nousemaan hieman korkeammalle, ja kädetkin.

Soilumo saa nämä tarinat heräämään eloon! Melkein näen Ossi Kostian ja Jaakko Katajakosken kävelemässä Hämeenpuistossa meitä vastaan, ja miten Tillikan henkilökunta piti kilteistä pojista. Välillä pysähdymme kuuntelemaan Artun omia äänimuistiinpanoja esityksen synnystä. Voin vain kuvitella minkä verran taustatutkimusta Peltienkelit vaati! Käsiohjelmassa onkin mainittu paljon lähteitä, mm. Tuula Juvosen mainio Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (josta sivumennen sanoen Tukkateatteri teki 2015 teatteriversion). 

Yksi tärkeä lähde on myös Tanja von Knorringin haastattelu, ja Tanjan tarina seuraakin mukana koko illan. Tanja tuli vasta 58-vuotiaana julkisesti ulos kaapista ja on ollut sen jälkeen mm. järjestöaktiivi. Oli myös herkistävää nähdä Tanja ystävineen mukana ensi-illassa.

   

Pysähdyimme kosken partaalle ja Arttu pyysi meitä kuvittelemaan hetken, yhdessä "me voidaan kuulla ääniä menneisyydestä". Ja niin me kuultiin, tosi monta tarinaa, ihmiskohtaloa ja aika ahdistaviakin juttuja. Tuomiokirkko on oiva paikka käsitellä niin Magnus Enckellin taidetta kuin 80-luvun HIV-epidemiaakin. En tiedä oliko urkumusiikkikin tilattu meille, mutta hieno säväys. 

Vaikka AIDS-aika kasarilla on itselläkin hyvin muistissa, ja niin surullista ja ahdistavaa aikaa kuin se olikin, löytyy siitäkin ajasta huumorinpilkahdus. Vuonna 1981 kun homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta, niin lääkintöhallitus ei ollut koskaan parantanut kerralla yhtä montaa ihmistä, Arttu veistelee.

      

Tuuppaamme homosaation vaunua ylös pitkin Golgatan mäkeä, Popeda pauhaa ja laulamme mukana. Muutama ohikulkija kääntyy katsomaan, ja heille vilkutamme iloisesti. Voisko tämmöstä "teatteria" olla joka viikko? 

Esitys alkoi kuudelta Eteläpuistosta, ja kun pääsimme perille ravintola Mixeihin illan loppuhuipennusta varten, oli jo pimeää. Mixeissä oli vielä varattu aikaa omalle dragshow'lle, joka viimeistään nosti tunnelman kattoon! Täydellinen päätös tälle kierrokselle.

Voin suositella Peltienkeleitä ihan kaikille, omaan sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Loppuunmyydyt syksyn esitykset menivät jo, ja jatkuvat keväällä. Toivon mukaan joko Arttu löytää allakastaan lisää päiviä jo keväälle tai sitten kannattaa kytätä peruutuspaikkoja. Ja toivoa että ensi syksylle saataisiin lisää! Sillä tästä ei enää esitys parane.

Lämmin kiitos Arttu ja Paavo, ja kaikki muutkin ketkä ovat tämän esityksen mahdollistaneet. Sekä mukava kanssakävelijöiden joukkomme!

Esityskuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taru Sormusten herrasta / Tampereen teatteri, Tampere-talo 23.8.2024

Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.

Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.

Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa. 

Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.

Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat. 

Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.

Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa. 

Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.

Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.

Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella. 

Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.

Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa! 

Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy! 

Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.

Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö! 

Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.

Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa. 

Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.

Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava. 

Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä. 

Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.

Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.

Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.

Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.

Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.

Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vieras eli Julmurin suviyö / Tampereen teatteri 6.2.2024

Varmaan olen joskus jostain kuullutkin, mutta en muistanut sitä seikkaa että Hitlerin oikea käsi, SS-pomo Heinrich Himmler, vieraili Suomessa sodan aikana. Virallisesti lomalla, mutta elokuisella reissulla 1942 lienee ollut poliittisiakin tarkoitusperiä. Tätä viikon mittaista matkaa kuvaa Juha Siltasen uusi näytelmä Vieras eli Julmurin suviyö. Todella kiinnostava aihe näytelmälle, ja vaikka aluksi olinkin hieman hämmentynyt esityksestä, niin se porautui syvemmälle sisääni pikkuhiljaa. Heti loppukumarrusten jälkeen en hyppinyt ilosta mutta pidempään makusteltuani tämä olikin vallan mainiota teatteria! Ei helppoa tai aina niin hauskaakaan, mutta oikein kiinnostavaa.

Jotkut esitykset kolahtavat heti ja toiset vasta pienellä viiveellä. Hyvä niin, ehtii makustelemaan ja miettimään omia fiiliksiään. Siltasen näytelmä on tosi kiinnostava monellakin tapaa. Viime vuonna kuuntelin Yle Areenalta huippujännän 12-osaisen kuunnelmasarjan Himmlerin henkilääkäri Felix Kerstenistä, joka on myös yksi tämän näytelmän henkilöhahmoista. Ehdoton kuuntelusuositus! Ja sitten on tämmöinen sukuyhteys; näytelmä tapahtuu lääkintäkenraalimajuri Suolahden huvila Petäyksessä Tyrvännössä. Suolahden tytär Elli meni sittemmin naimisiin isoisäni veljen Erkin kanssa! Melkein sukua julkkikselle siis.

Himmler (Konsta Laakso) ehtii lomailla, rupatella Petäyksessä työskentelevien naisten kanssa, vähän hioa romanssintynkääkin Suolahden värväämän "vakoojan" Ainon (Annuska Hannula) kanssa, käyskennellä Tyrvännön metsissä ja maisemissa sekä värvätä sotilaspalvelijansa (Arttu Soilumo) viettelemään oppaaksi osoitetun Suolahden pojan Nennon (Antti Tiensuu). Tietojen urkintaa varten toki mutta hieno saunakohtaus tästä saadaan. Mukana menossa notkuu Valtiollisen poliisin etsivä, Himmlerin turvamieheksi komennettu Kauhanen (Topi Kohonen), vähän nahjuksen oloinen tyyppi. Himmlerin adjutantti (Matti Hakulinen) koittaa myös vikitellä henkilökuntaa, aika huonolla menestyksellä. 

Elina Rintalan ja Anna Pukkilan esittämillä keittiön naisilla on kyllä hyvin tiedossa millaisia miehiä nämä saksalaiset ovat. Suorastaan julmureita. Tämä ei minusta ollut kyllä kauhean uskottavaa - eihän natsien hirmuteot tai keskitysleirit olleet mitään yleistä tietoutta maailmalla vielä tuolloin. Ainakaan suomalaisten keittiöhenkilökunnan tietoisuudessa.

Koko tätä porukkaa ohjailee Felix Kersten (Jarkko Tiainen), kuin silmänkääntäjä tai sirkustirehtööri. Sormia napsauttamalla kohtaukset alkavat ja tapahtumat etenevät. Velmu mies mistä ei oikein ota selvää kukaan. Välillä hän hoitelee Himmlerin vatsavaivoja hieromalla, välillä taas lymyilee varjoissa, alati virnuillen. Kersten tuo huumoria mukaan esitykseen, estäen liiallista raskautta (sama tehtävä tuntuu olevan Valpon etsivällä). Ja mikä on totuus Kerstenin ja Himmlerin suhteesta, siihenkään emme saa vastausta Siltalan kynästä (vaikka ehkä aavistuksenomaisesti siihen vihjataan intiimissä hierontakohtauksessa).

Laakso esittää Himmleriä hyytävällä tavalla. Hymyssä on julma pohjavire ja mies on terävä kuin partaveitsi, mutta selvästi jollain tavalla psykopaattinen. Odotan penkin reunalla jännittäen, tekeekö se jotain arvaamatonta, väkivaltaista, uhkaavaa. Kokoajan sellainen olo että kohta se vaan ottaa aseen esiin ja ampuu jonkun, ihan tosta noin vaan. Pelottava mies, vaikka onkin kovin innostunut luonnosta, historiasta, mytologiasta. Pedantti ja pakkomielteinen. Hieman nauratti miehen mielipiteet eläinten tappamisesta ja metsästyksen eettisyydestä. Huumori oli paikoitellen aika synkkää. 

Kaikki muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka minulle jää Ainon hahmo etäiseksi. Se ei toki ole Annuska Hannulan vika, hän on aina ihanan raikas ja kukkea. Kuka tämä Aino oikeasti oli, paitsi Nennon eksä ja sivistynyt kielitaitoinen ja rohkea nainen? Ainakaan hän, kuten ei myöskään keittiöapulainen Anni, lankea natsien pauloihin. Aino pistää kyllä täyslaidallisen takaisin, aika reipasta!

Seuraintalojen piirrettyjä kulisseja muistuttavan naivistisen lavastuksen on laatinut Jyrki Pylväs. Aika vinkeää ja nostalgista. Tosin runsas ovien määrä ja niistä edes takaisin kulkeminen muistutti farsseja. Komeita univormuja ja kesäisen keveitä asuja, niistä on Mari Pajulan pukusuunnittelu tehty. Kukkamekot toimivat keveänä kontrastina natsien asuille. Vaikka toki sitä vaihdetaan kevyempiin polvihousuihin lomasella.

Taitava äänisuunnittelu (Jouni Koskinen ja Juha Siltanen tai Olli-Pekka Pyysing - riippuen luottaako käsiohjelmaan vai teatterin kotisivuihin) loihtii ihanasti katsojille suomalaisen elokuun luonnon! On lintujen laulantaa, ukkosen jyrinää, saunakiukaan sihahtelua. Musiikki saksalaisine iskelmineen oli oivallista, ja keventävää.

Esitys herätti myös monenlaista pohdintaa. Ovatko natsiaiheiset esitykset nyt muotia? Kävin hiljan katsomassa palkitun elokuvan The Zone of Interest, joka kertoi Rudolf Hössin perheen elämästä Auschwitzin kupeessa. Hieno elokuva olikin, vaikka toki melko raskas. Viime syksynä TTT:llä esitettiin loistavaa näytelmää Pieni maailma missä natsipomo Heydrichin lesken tarina kietoutuu yhteen suomalaisten teatteri-ihmisten kanssa. Eikä Työviksen & Kansallisteatterin yhteistyöstä Hitler ja Blondikaan kauaa ole. Kansallisteatteriin on tulossa keväämmällä ensi-iltaan näytelmä Eichmannista. 

Onko natsien hirmuteoista kulunut jo sen verran aikaa että niitä halutaan pohtia teatterin lavalla enemmän, vai ovatko viimeiset keskitysleirien uhrit jo niin iäkkäitä että näitä asioita halutaan käsitellä ennenkuin hekin katoavat? Vai kiinnostaako ultimaattinen pahuus ihmisiä aina vaan? Ovathan natsit aika myyttisiä hahmoja ja tarjoavat paljon kiinnostavia henkilöhahmoja teatterinkin lavoille. 

Vieras eli Julmurin suviyö on kyllä todella kiinnostava esitys. Katsojalle myös aika vaativa, koska puhetta on, ja kaikkea ei selitellä auki. Semminkin kun esitys on todella pitkä. Hetkittäin piti pinnistellä pysyäkseen kärryillä vaikkei tässä kauheaa tahtia mennäkään tai isoa henkilökavalkadia esiinny. Salaperäinen salkku mahdollisine juutalaislistoineen jää mysteeriksi. Tulee mieleen se kuuluisa lääkärilaukku Ala-Tikkurilan Shellillä.

Esityskuvien copyright Mika Hiltunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Klaani / Tampereen teatteri 28.10.2023

Nythän on käynyt niin, että sekä Tauno Kaukosen kirja Klaani, että siihen pohjautuva Kaurismäen ohjaama elokuva Klaani - tarina Sammakoitten suvusta on jäänyt minulta kokematta. Joten täysin ilman ennakkoasenteita saatoin suunnata Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle katsomaan Pasi Lampelan sovittamaa ja ohjaamaa näytelmää Klaani, joka nyt ensimmäistä kertaa nähdään teatterilavoilla. Tiesin että luvassa on jotain peri-tamperelaista ja jonkunlainen sukusaaga ja nuoren pojan kasvutarina, siinä kaikki. Tätä kaikkea sainkin.

Sammakoiden rötöstelevä perhe asuu Tampereen Pispalassa. Äiti Ulla (Elina Rintala) käy tehtaalla töissä ja käytännössä elättää perheen - kunnes saa tarpeekseen. Isä Samuli (Tommi Raitolehto) on juoppolalli pikkurötöstelijä. Sitten on Samulin isoveli Benjamin (Matti Hakulinen), yksi juoppo rikollinen lisää. Ja Samulin veli Leevi (Esa Latva-Äijö) ja tämän kaveri Roope (Arttu Soilumo) jotka ottavat näytelmän alussa hatkat vankikuljetuksesta. Taustalla kummittelee kuoleva isoisä vanha-Aleksanteri, jolla on myös rikollistaustaa. 

Kaikkien näiden hampuusien ja hunsvottien keskellä kasvaa nuori Aleksanteri (Antti Tiensuu), joka ihailee erityisesti Leeviä ja Roopea ja haluaa samankaltaiseksi. Isänsä jonain selväjärkisenä hetkenään hankkii pojalleen töitä metalliverstaalta, että tämä pääsisi noista ympyröistä pois. Mutta likainen ja raskas työ ei maita pojalle, kun ympärillä olevat miehen mallit näyttävät että helpomallakin voisi päästä. Ihastus Mirjaan (Annuska Hannula) houkuttelee kyllä pysymään kaidalla tiellä, mutta... Aleksanteri kapinoi: miksi hänen pitäisi olla joku suvun ainoa toivo, kun kaikki muut vain rötöstelevät? 

Hakulisen esittämä poliisi koittaa johdattaa poikaa pois turmion tieltä, mutta haasteita se tuottaa. Aleksanteri on aika naiivi, ja isot pojat tätä kyllä sitten hyödyntävät tehokkaasti, varsinkin Roope. Nuori mies joutuu kamppailemaan hyvän ja pahan välissä. Kamppailua on kiinnostava seurata, varsinkaan kun en tiedä lopputulosta. Voittaako Mirja, aloittavatko nuoret uuden elämän jossain muualla, vai lähteekö Aleksanteri sukulaisten viitoittamalle rikoksen tielle? Äidin muutto Ruotsiin ei kyllä asioita auta. 

Näyttelijät tekevät mainioita roolisuorituksia. Tylyjä ja realismin kovettamia miehiä. Varsinkin Latva-Äijön paatunut Leevi on hieno hahmo, miehellä on kuitenkin halu jelpata nuori Aleksanteri pois sukurasitteesta. Myös Latva-Äijön maanläheinen työnjohtaja on hyvä hahmo. Hakulisen Benjamin on jotenkin sympaattinen ja aika velikulta, vaikka rikollinen onkin. Enkä voi olla ihailematta Raitolehdon kammottavaa Samulia, monellakin tapaa ällö tyyppi, mutta niin taitavasti näytelty. Soilumon Roope on todella äkkiväärä ja pelottava ja tämön Ritsari taas reppana pyrkyri. Monenlaisia miehenkuvia, jokainen koittaa selvitä sodanjälkeisessä Suomessa parhaansa mukaan.

Klaani on kyllä aika äijänäytelmä, mutta kolme vahvaa naisroolia on silti saatu mukaan. Eeva Hakulinen Vanhan Aleksanterin tyttärenä on joutunut kärsimään ärsyttävistä sukulaisistaan koko ikänsä, mutta näyttää päässeen kuvioista ulos. Ulla-äidin ratkaisu on muutto pois, hänkin siis selviää. Mutta mikä on nuoren Mirjan kohtalo, ensin Roopen ja sitten Aleksanterin tyttönä hän sitoo itsensä näihin kriminaaleihin ja poispääsy näyttää epävarmalta. Vapauden illuusio näyttäytyy hetkellisesti pikakännien avulla, mutta krapula on karmea.

Ympäristö on ankea ja kylmä, ja pelkistetyn karu lavastus tukee tätä hienosti. Näyttämöltä on riisuttu kaikki ylimääräinen, jäljellä on tiiliseinät ja puuta sekä seinillä kiemurtavat lavastusten köydet. Kuormalavoista rakennettu lava. Nyt ei hienostella, sen verran tylyä on Sammakoiden suvun meininki.

Samaa ankeutta ja arjen nukkavieruutta on pukusuunnittelussakin. Nahkatakeilla saadaan hieman arjen briljeerausta, muuten mennään duunarilinjalla. Mikko Saastamoisen käsialaa on sekä lavastus että puvustus. Mika Hiltusen valot luovat paljon hämyisiä ja kolkkoja nurkkia. Varsinkin Leevin kuulustelutilanteessa valot ovat hienossa roolissa.

Klaani edusti minulle kaikkineensa hyvää perusteatteria. Taitavasti tehtyä joka tasolla, mutta ei ihan lähtenyt lentoon ja sytyttänyt. Tulee hieman haikea ja surumielinen olo näiden tyyppien puolesta, rimpuilevat ja tempoilevat ja kurja elämää vaan jatkuu. Valoa ei näy tunnelin päässä jos ei sitä suostu näkemään. Klaani ei ole mikään hyvänmielenesitys, vaan ankaraa duunarirealismia. 

Esityskuvien copyright Mika Hiltunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Piaf / Tampereen teatteri 13.9.2023

Musikaali mistä en tiedä muuta kuin päähenkilön nimen, ja muutaman biisin. No, uskon ja luotan että Tampereen teatterissa tiedetään mitä tehdään - olenko koskaan nähnyt siellä huonoa musikaalia? No en! Siispä reippaasti kohti ensi-iltaa Tampereen teatterille, ja odottamaan mitä uutta taas oppisin. Ja kyllä minä opinkin! Edith Piafin elämästä, musiikista ja vähän muustakin. Istuin penkilläni ja tempauduin tarinaan mukaan liki kolmeksi tunniksi. Piafin tarina on kaikkea muuta kuin ainaista ruusuilla tanssimista, mutta ehkä juuri siksi esityskin teki ison vaikutuksen. Eikä vähiten Annuska Hannulan upean roolityön ansiosta, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin.

Elämänkertamusikaalissa käydään läpi nimiartistin elämää ylä- ja alamäkineen, syntymästä kuolemaan. Piaf ei onneksi aloita ihan Edithin syntymästä, vaan hänen artistiuran alusta. Ja miten kiinnostava ura se onkaan; tapahtumia riittää kyllä ihan useammallekin ihmisille. Epäonnistuneita ja tuhoon tuomittuja miesjuttuja, läträämistä viinan ja lääkkeiden kanssa, ailahtelava kansansuosio. Menestystä tuli, mutta myös pudotukset olivat kovia. Ei ihme että Piaf kuoli niin nuorena, 47-vuotiaana. Annuska Hannula ui Piafin nahkoihin kuin olisi syntynyt niihin. Epävarmasta mutta upeaäänisestä Edithistä kasvaa arvonsa tunteva diiva, joka kuitenkin hakee hyväksyntää niin miehiltä kuin yleisöltäänkin. 

Epävarmuus ja yksin jäämisen pelko ei hellitä koskaan. Hän osaa kyllä olla todella haastava persoona ja hyvin ailahteleva. Marlene Dietrich (huikean hienon roolityön tekevän Pia Piltzin tulkitsemana) koittaa tsempata, kuten moni muukin, mutta taiteilijan usko itseensä horjuu jatkuvasti. Välillä tuntuu että Piaf sinkoaa kriisistä toiseen ja niiden välissä laulaa hieman. Annuska tavoittaa kyllä tämän ailahtelevaisuuden taitavasti. Kun hän lopuksi tulkitsee ikonisen Non, je ne regrette rien niin en liene ainoa joka pyyhkii silmiään.

Vaikka tämä on ihan ansaitusti Hannulan show, niin kyllä hienoja roolisuorituksia muutkin ahkeroivat. Ville Majamaa, Artut Soilumo ja Ratinen, Ville Mikkonen, Pyry Smolander ja Patrik Riipinen taipuvat moneen: Piafin miehiksi, managereiksi, ihailijoiksi... Chris Whittakerin oivallisissa tanssikoreografioissa erityisesti herrat Soilumo ja Smolander vetävät upeita kuvioita! Elisa Piispanen on Piafin lämminhenkinen vanha ystävä. 

Juho Lindströmin lavastuksen keskiössä on pyöreä, karusellin keskiötä muistuttava ja moneen muuntuva elementti. Silmä lepää. Raimo Salmen valot ja Jan-Mikael Träskelinin äänet viimeistelevät audio/visuaalisen ilmeen. Silmä lepää myös Tuomas Lampisen taas kerran huikeissa puvuissa. Varsinkin miesten kultalameeasut ja Piafin sulkapuku mykistivät. Riina Vänttinen tiimeineen on vastuussa kampausten, maskeerauksen ja peruukkien avulla tapahtuvista muodonmuutoksista. Varsinkin Edith Piafin muutokset säväyttävät.

Vaikka monet tapahtumat ovat surumielisiä, traagisiakin, niin Pam Gemsin käsikirjoituksessa on myös paljon huumoria ja vauhdikkaita, hauskojakin käänteitä. Hilkka-Liisa Iivanainen ohjaa taitavan tarkasti, ja myös joukkokohtaukset ovat hyvin mietittyjä.

Ja koska kyseessä on ns jukebox-musikaali niin saamme kuulla monta upeaa chansonia ja muita Piafin tunnetuksi tekemää kappaletta. Niitä meille soittaa aivan julmetun hienosti svengaava bändi, kapellimestarinsa Anna Laakson johdolla. Tämä bändi ansaitsee kyllä illan toiseksi isoimmat aplodit, heti Annuskan jälkeen. Laakso vastaa myös hienoista sovituksista.

Piaf on kyllä ehdottomasti yksi syksyn hienoimpia teoksia Tampereen näyttämöillä, joten vahva suositus sille. Se tarjoilee silmäkarkkia ja kaunista musiikkia, ja taitavia esiintyjiä, joista kirkkaimmin loistaa Annuska Hannula!

Kuvien copyright Heikki Järvinen ja Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolme tapaa valmistaa villisorsa / Teatteri NEO & Tampereen teatteri, Liikelaituri 25.10.2022

Henrik Ibsenin Villisorsa on semmoinen näytelmä mitä en ole ennen nähnyt, enkä ole vieläkään. Sen sijaan minulla on hämärä aavistus siitä mistä se kertoo ja millaisia ihmisiä siinä on. Kiitos Teatteri NEOn ja Tampereen teatterin yhteistuotannon Kolme tapaa valmistaa villisorsa. Nimensä mukaan siinä oli työstetty kolme kohtausta näytelmästä ja toteutettu ne varsin omintakeiseen tyyliin. Tai useilla eri tavoilla. Ja ei tämä oikeastaan ollut näytelmä vaan esitysiltama. Näimme ja koimme paljon muutakin kuin Ibseniä. Kuten vaikkapa yhteisöllisyyttä, lopun lauluassosiaatio-yhteislauluhetken ja jo heti aluksi turvapaikkaharjoituksen.

Tampereen teatterista oli mukana kaksi näyttelijää (Arttu Soilumo ja Annuska Hannula) ja NEOlaisia neljä (Mari Heinilä, Ville Mäntynen, Riikka Papunen ja Atte Selin). Taitavia esiintyjiä kaikki, kullakin omat vahvuutensa lavalla. Teatteri NEO on pari vuotta vanha teatteriryhmä, jonka muodostavat pääasiassa kehitysvammaiset sekä erityistä tukea tarvitsevat näyttelijät. Todella tärkeää toimintaa ja esityksen jälkeen NEOlaisten kommentit ("superhyvä fiilis", "jännitys takana") ja leveät hymyt kertoivat omaa kieltään. 

Ekdahlin perheen lapsi Hedwig Atte Selin ja Riikka Papunen

Me katsojat istuimme kehässä ja esiintyjille oli varattu tuoleja katsomosta, taukoja varten. Esiintymispaikka Liikelaituri Tampere-taloa vastapäätä oli hieman vaikea löytää, mutta juuri sopivan kokoinen tähän tarkoitukseen. Iltamissa ei ollut kiire mihinkään, ja niin katsojilla kuin näyttelijöillä oli tilaa hengittää ja ottaa rennosti. Välillä pidettiin myös tärkeitä juomataukoja. Kutakin roolia kohti oli kaksi näyttelijää, yksi "oikea" näyttelijä ja yksi NEOlainen. Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjauksessa näimme hienoa heittäytymistä, improvisaatiota, luovuutta ja vähän joraustakin. Taatusti erilaista. 

Todella hienosti "oikeat" näyttelijät jelppivät ja tukevat NEOlaisia jos tuli tiukka paikka. Muutenkin tunnelma ja yhteishenki oli todella lämmintä. Musiikilla oli iso osansa esitystä ja varsinkin Mari Heinilän laulu oli hienoa kuultavaa!

Ekdahlin perheen äiti Gina Arttu Soilumo ja Mari Heinilä

Minusta oli hämmästyttävää kuulla että harjoituksia oli ollut vain 10! Taitavaa ja innostunutta porukkaa. Illan päättävä yhteislauluosuus oli tosi kiva, ideana että joku vaan aloittaa satunnaisen kappaleen ja muut liittyvät mukaan. Pari säettä kunnes joku heittää uuden biisi-idean. Siinä vedettiin niin joululauluja kuin lastenlauluja, Eppuja, Dingoa ja Satumaata. Hirmuisen kiva kokemus tämäkin.

Ekdahlin perheen isä Hjelmer Ville Mäntynen ja Annuska Hannula

Lopussa sana oli vapaa ja otettiin kuvia ja kuultiin työryhmän mietteitä. Yhden esiintyjän isä käytti kauniin puheenvuoron. Oli myös kiva kuulla miten saman roolin esittäminen yhtäaikaa kahden esiintyjän voimin oli kaikille uutta ja hienoa, ammattilaisillekin.

Nähtiin siis hieman erilainen Ibsen-tulkinta tällä kertaa, mutta sydämeen jäi valtavan lämmin ja liikuttunut olo. Toivotaan pitkää ja hedelmällistä yhteistyötä näille kahdelle teatteritalolle. Kiitos tämän mahdollistajat.

Kuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kansalliskirjailija / Tampereen teatteri 30.3.2022

Vihdoin ja viimein pääsin näkemään tämän, jo lokakuussa ensi-iltaan tulleen näytelmän. Moneen kertaan jo piti, mutta aina juuri se näytös peruuntui tai jotain. Vaan vanha sanonta piti taaskin paikkansa: hyvää kannattaa odottaa. Vaikka kaikki ei nytkään sujunut ihan vailla ongelmia: yksi näyttelijöistä oli pois, vaan varsin mallikkaasti paikkaaja hommastaan suoriutui!

Ensin oli Karo Hämäläisen romaani Kansalliskirjailija, ja siitä Sami Keski-Vähälä sovitti teatteriversion ja Mikko Kanninen sitten ohjasi Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle. Kansalliskirjailija kertoo Väinö Linnasta; miehestä, elämästä, tuotannostaan ja hänen asemastaan suomalaisen kirjallisuuden kentällä ja kaanonissa. 

Esitys on raikas ja virkistävällä tavalla toteutettu. Näyttelijäryhmä valmistautuu tekemään esitystä Linnasta, mutta ohjaaja onkin estynyt tulemasta paikalle. Joten he päättävät sooloilla, improvisoida ja toteuttaa itseään varsin vapaasti. Tuloksena on 2,5 tuntia tykitystä, varmaan jokaiselle jotain, niin Linna-konkareille kuin pitkin hampain Tuntematonta sotilasta pänttäävälle koululaisellekin. Kuten Keski-Vähälä toteaa käsiohjelmassa: ei Väinö Linnasta ole totuutta  - vain näkökulmia. Ja niitä kyllä lavalla nähdään. Linnasta henkilönä ja persoonana jokaisella on oma mielipiteensä ja visionsa, mutta kirjailijasta jäljelle lopulta jäävät kirjat. Kohtauksia, leikkauksia ja vaihtoja on esityksessä paljon, ja ne limittyvät hyvin toisiinsa.

Jotenkin miellän tämän tavallaan sisarteokseksi Red Nose Companyn Aleksis Kivi -näytelmään, siinäkin puhallellaan pölyjä ikonisesta äijäkirjailijasta hauskalla tavalla.

Tykkään kovasti tämmöisistä esityksistä missä näyttelijät esittävät näyttelijöitä tekemässä esitystä. Lavalla on lahjakas porukka, ja roolit vaihtuvat lennossa. Ryhmässä on erilaisia persoonia, ja jokaisella on oma tapansa tehdä teatteria ja katsoa asioita. Kohtauksia harjoitellaan, monenlaista säädetään ja kokeillaan, ja pikkuhiljaa meille katsomoon välittyy monipuolinen kuvaus Väinö Linnasta. Ohjaaja Kanninen paikkaa Jukka Leistiä, ja vaikka mukana on plari niin ei haittaa lainkaan. Suvereeni suoritus. Muissa rooleissa Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo ja Ville Mikkonen luovat lavalle esitystä. Elina Rintalan esittämä teatterinjohtaja pyörähtää aina välillä katsomassa mitä kuuluu ja missä mennään, kertoen että ohjaaja ei edelleenkään pääse paikalle. Toisen näytöksen alussa hänen viestintä on että lavalle tarvitaan paljon Pohjantähteä, koska sitä kansa haluaa nähdä. 

Porukan dynamiikka on kiinnostavaa seurattavaa, joukossa on nuoria ja uudistusmielisiä näyttelijöitä joille Linna ei edusta samanlaisia arvoja kuin konservatiivisimmille. Kansalliskirjailija tarjoilee monia ääniä, monia tapoja esittää asiaa. Kun tyypit lavalla pähkäilevät esitystään, innostunut energia välittyy hyvin katsomoon. Jokainen heittäytyy rooliinsa täysillä, varsinkin Arttu Soilumon eläytyminen Linnan hahmoon on käsinkosketeltavaa (ja tässä vaiheessa haluan kiittää Tampereen teatteria tästä hyvästä rekrytoinnista! ). 

Oivaltavat karikatyyrit sivuhenkilöistä (esim. Mäkelän piirin porukoista) ovat loistavia. Kannisen luoma kustantaja Jäntti on mainio ja Mikkosen duracellpupumainen Jaakko Syrjä naurattaa. Siinä ja siinä hetkittäin on että meneekö tämä kesäteatterimaiseksi sekoiluksi, mutta sitten porukka saa taas itsensä ruotuun ja jatkaa esityksensä koostamista. Kohtaus missä neuvotellaan Tuntemattoman elokuvaoikeuksista (saunassa) on hulvaton.

Mikko Saastamoisen suunnitteleman lavastuksen tärkeänä elementtinä on taustalle projisoidut valokuvat ja videot, joissa näemme sekä Linnaa itseään että hänelle tärkeitä paikkoja. Työryhmä tekee videolla reissun myös Urjalaan. Muuten lavalla on teatterin harjoitustilaan kuuluvia pöytiä, tuoleja ja muita, niistä sitten muokataan eri kohtauksiin sopivia lavastuksia. Lopun Simbergin Kuoleman puutarha on huippu! Saku Väänänen vastaa videosuunnittelusta. Näemme myös "livekuvaa" Linnojen kirjoituskammiosta. Tuomas Vartolan valot ovat myös tärkeät. Esityksen äänimaisema on kiinnostava. Jan-Mikael Träskelin on äänisuunnittelijana ja näyttelijät loihtivat itse omiin kohtauksiinsa sopivaa ääntä eri instrumentein ja muineen. Kuulemme myös paljon Linnan itse kirjoittamiaan sanoja, ja myös autenttisia kritiikkejä hänen töistään. Toini Havun kritiikki on kyllä legendaarinen.

Näyttämöllä nähdään monenlaista vaatetta, asustetta, peruukkia, tarpeistoa ja rekvisiittaa; sotilaspuvuista iltapukuihin ja arkiasuihin. Siis asuja usealta eri vuosikymmeneltä. Mikko Saastamoisella (puvut) ja Kirsi Rintalalla (kampaukset, peruukit ja maskit) on ollut iso urakka suunnitella kaikki nuo yhteensopiviksi, kiitos!

Kannattaa muuten lukaista teatterialan sekatyöläisen Aksu Piipon blogista näytelmän syntyprosessista kirjoituksia - kiinnostavia näkökulmia!

Kansalliskirjailija on hersyvä, hauska ja oivaltava. Linna naputtelee kellarissaan maanisesti ja kahvia ja tupakkaa kuluu. Paikoitellen piirtyy kuva aika raskaasta ja raskasmielisestäkin kirjailijasta, mutta onneksi esitys tarjoaa monenlaisia sävyjä Linnan persoonaan. Kyllä tämä kannattaa nähdä niin Linna-fanien kuin hyvän teatteritaiteen ystävienkin. Esityksiä toukokuulle on vielä kolme. Vahvaa tekemistä! 

Kuvien copyright Mikko Karsisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.