Klaani / Tampereen teatteri 28.10.2023

Nythän on käynyt niin, että sekä Tauno Kaukosen kirja Klaani, että siihen pohjautuva Kaurismäen ohjaama elokuva Klaani - tarina Sammakoitten suvusta on jäänyt minulta kokematta. Joten täysin ilman ennakkoasenteita saatoin suunnata Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle katsomaan Pasi Lampelan sovittamaa ja ohjaamaa näytelmää Klaani, joka nyt ensimmäistä kertaa nähdään teatterilavoilla. Tiesin että luvassa on jotain peri-tamperelaista ja jonkunlainen sukusaaga ja nuoren pojan kasvutarina, siinä kaikki. Tätä kaikkea sainkin.

Sammakoiden rötöstelevä perhe asuu Tampereen Pispalassa. Äiti Ulla (Elina Rintala) käy tehtaalla töissä ja käytännössä elättää perheen - kunnes saa tarpeekseen. Isä Samuli (Tommi Raitolehto) on juoppolalli pikkurötöstelijä. Sitten on Samulin isoveli Benjamin (Matti Hakulinen), yksi juoppo rikollinen lisää. Ja Samulin veli Leevi (Esa Latva-Äijö) ja tämän kaveri Roope (Arttu Soilumo) jotka ottavat näytelmän alussa hatkat vankikuljetuksesta. Taustalla kummittelee kuoleva isoisä vanha-Aleksanteri, jolla on myös rikollistaustaa. 

Kaikkien näiden hampuusien ja hunsvottien keskellä kasvaa nuori Aleksanteri (Antti Tiensuu), joka ihailee erityisesti Leeviä ja Roopea ja haluaa samankaltaiseksi. Isänsä jonain selväjärkisenä hetkenään hankkii pojalleen töitä metalliverstaalta, että tämä pääsisi noista ympyröistä pois. Mutta likainen ja raskas työ ei maita pojalle, kun ympärillä olevat miehen mallit näyttävät että helpomallakin voisi päästä. Ihastus Mirjaan (Annuska Hannula) houkuttelee kyllä pysymään kaidalla tiellä, mutta... Aleksanteri kapinoi: miksi hänen pitäisi olla joku suvun ainoa toivo, kun kaikki muut vain rötöstelevät? 

Hakulisen esittämä poliisi koittaa johdattaa poikaa pois turmion tieltä, mutta haasteita se tuottaa. Aleksanteri on aika naiivi, ja isot pojat tätä kyllä sitten hyödyntävät tehokkaasti, varsinkin Roope. Nuori mies joutuu kamppailemaan hyvän ja pahan välissä. Kamppailua on kiinnostava seurata, varsinkaan kun en tiedä lopputulosta. Voittaako Mirja, aloittavatko nuoret uuden elämän jossain muualla, vai lähteekö Aleksanteri sukulaisten viitoittamalle rikoksen tielle? Äidin muutto Ruotsiin ei kyllä asioita auta. 

Näyttelijät tekevät mainioita roolisuorituksia. Tylyjä ja realismin kovettamia miehiä. Varsinkin Latva-Äijön paatunut Leevi on hieno hahmo, miehellä on kuitenkin halu jelpata nuori Aleksanteri pois sukurasitteesta. Myös Latva-Äijön maanläheinen työnjohtaja on hyvä hahmo. Hakulisen Benjamin on jotenkin sympaattinen ja aika velikulta, vaikka rikollinen onkin. Enkä voi olla ihailematta Raitolehdon kammottavaa Samulia, monellakin tapaa ällö tyyppi, mutta niin taitavasti näytelty. Soilumon Roope on todella äkkiväärä ja pelottava ja tämön Ritsari taas reppana pyrkyri. Monenlaisia miehenkuvia, jokainen koittaa selvitä sodanjälkeisessä Suomessa parhaansa mukaan.

Klaani on kyllä aika äijänäytelmä, mutta kolme vahvaa naisroolia on silti saatu mukaan. Eeva Hakulinen Vanhan Aleksanterin tyttärenä on joutunut kärsimään ärsyttävistä sukulaisistaan koko ikänsä, mutta näyttää päässeen kuvioista ulos. Ulla-äidin ratkaisu on muutto pois, hänkin siis selviää. Mutta mikä on nuoren Mirjan kohtalo, ensin Roopen ja sitten Aleksanterin tyttönä hän sitoo itsensä näihin kriminaaleihin ja poispääsy näyttää epävarmalta. Vapauden illuusio näyttäytyy hetkellisesti pikakännien avulla, mutta krapula on karmea.

Ympäristö on ankea ja kylmä, ja pelkistetyn karu lavastus tukee tätä hienosti. Näyttämöltä on riisuttu kaikki ylimääräinen, jäljellä on tiiliseinät ja puuta sekä seinillä kiemurtavat lavastusten köydet. Kuormalavoista rakennettu lava. Nyt ei hienostella, sen verran tylyä on Sammakoiden suvun meininki.

Samaa ankeutta ja arjen nukkavieruutta on pukusuunnittelussakin. Nahkatakeilla saadaan hieman arjen briljeerausta, muuten mennään duunarilinjalla. Mikko Saastamoisen käsialaa on sekä lavastus että puvustus. Mika Hiltusen valot luovat paljon hämyisiä ja kolkkoja nurkkia. Varsinkin Leevin kuulustelutilanteessa valot ovat hienossa roolissa.

Klaani edusti minulle kaikkineensa hyvää perusteatteria. Taitavasti tehtyä joka tasolla, mutta ei ihan lähtenyt lentoon ja sytyttänyt. Tulee hieman haikea ja surumielinen olo näiden tyyppien puolesta, rimpuilevat ja tempoilevat ja kurja elämää vaan jatkuu. Valoa ei näy tunnelin päässä jos ei sitä suostu näkemään. Klaani ei ole mikään hyvänmielenesitys, vaan ankaraa duunarirealismia. 

Esityskuvien copyright Mika Hiltunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kotiopettajattaren romaani / Tampereen teatteri 20.10.2021

Jane Eyre. Kaksi sanaa, jotka tuovat mieleen jylhän kartanon, naisten turnyyrihameet, viktoriaanisen siveyden ja goottilaisen romaanin, tulipalon ja epäsäätyisen rakkauden. Sekä toki tummanpuhuvan, salaperäisen ja rumankomean herra Rochesterin, tuon byronilaisen päähenkilön Charlotte Brontën romaanissa Kotiopettajattaren romaani (miksi sille on suomennoksessa annettu noin pitkä ja hankala nimi, kysyn vaan?). Kirja josta on tehty lukuisia eri tulkintoja, varsinkin elokuvia ja tv-sarjoja. Polly Tealen näyttämösovitus Tampereen teatterissa tarjoaa taas yhden version. Ja hyvä niin, koska tätä ei ole hetkeen Suomen teattereissa nähtykään, suomeksi. Sen sijaan muutama vuosi sitten Åbo Svenska Teater teki huikean upean ruotsinkielisen version, mutta se onkin kokonaan toinen tarina, mistä voit lukea täältä.

Jussi Nikkilä on viime vuosina kunnostautunut teatteriohjaajana, ja melkoisen hyvin tuo siirtymä lavoilta niiden taakse on toiminutkin. Viisi vuotta sitten Kansallisteatterissa nähty Rikhard III oli komea tapaus. Klassikot kiinnostavat, niin katsojia kuin teatterintekijöitäkin. Nikkilän ohjauksessa Jane Eyren tarina saa uudenlaisen näkökulman. Jane (Marketta Tikkanen) ja Bertha (Pia Piltz) ovat kuin saman naisen kaksi puolta. Bertha on Janen pimeämpi puoli, se joka oli ensin. Berthan rooli keskittyy olemaan fyysinen ja tanssillinen, aistillinenkin; hän on se "hullu nainen ullakolla". Jane tunnistaa toisen, villimmän, minänsä, ja Lowoodin ankeassa kouluympäristössä hän oppii hillitsemään tämän toisen puolensa. Tämä taistelu ei ole helppoa, mutta ajan myötä toinen puoli pysyy paremmin piilossa - aivan kuten Berthakin Thornfieldin ullakolla. Vaikkakin lavalla jatkuvasti näkyvissä, läsnä. Kunnes Janen muutettua kartanoon alkaa Bertha pikkuhiljaa taas voimistua ja karata hallinnasta, karata ullakon vankilastaan ja karata Janen hallinnasta. Pidin tästä tulkinnasta.

Tikkanen teki minuun suuren vaikutuksen jo Turun kaupunginteatterin Amelie-musikaalissa, ja nytkin hän on upea. Ilmeikkään herkät kasvot kuvastavat Janen tunteita - hän todellakin on Jane. Hienoa katsottavaa. Ja kaikki blogia säännöllisesti seuraavat tietävät että olen mitä hartain Pia Piltz -fani. Hän ei vaan kykene tekemään mitään puolivillaisesti tai heikosti. Mikä fyysinen suoritus tämäkin on! Koreografiasta vastaava Ingrid André on antanut Piltzille kauniit raamit mitä toteuttaa. 

Esa Latva-Äijö on tehnyt monia hienoja rooleja Tampereen teatterissa, mutta mielestäni hän ei ole nyt vahvimmillaan Rochesterin roolissa. Ihan kelpo suoritus toki, mutta ei vastaa ajatustani ja käsitystäni Rochesterista lainkaan. Hänessä ei vain ole byronmaista synkkyyttä ja tummanpuhuvuutta. Ja minä en ainakaan oikein näe kemiaa, kipinää tai mitään muutakaan Janen ja Rochesterin välillä. Tämä oli minulle isoin pettymys esityksessä.

Ritva Jalonen valloittaa koko lavan aina sille astuessaan, ja niin nytkin. Hänen sadistinen rouva Reedinsä on kammottava ilmestys, ja lempeä rouva Fairfax taas leppoisan sympaattinen. Ja sitten on vielä se innokas tyttökoulun oppilas! Antti Tiensuu taituroi monta erilaista roolia; niistä jäi erityisesti mieleen häijy John Reed, superinnokas koira sekä vastenmielisen lipevä St John Rivers tukahdettuine tunteineen ja jumalantuputuksineen (sekä taidokas rytmimunan soitto). Annuska Hannulalla oli kaksi valloittavaa roolia; Janen lämminsydäminen ystävä tyttökoulusta sekä energinen Adele. Tykkäsin molemmista hahmoista kovasti, ne toivat inhimillisyyttä ja lämpöä näytelmään ja Adele myös keveyttä. Elisa Piispanen urakoi myös monia rooleja; tämän Blanche Ingram on sopivan kylmäkiskoinen ja Bessie taas kiltti. Matti Hakulinen oli oivallinen hevonen mutta taitava myös muissa rooleissaan.

Brittiläinen lavastajalegenda takis on loihtinut luurankomaisen lavastuskehikon. Se muuntuu moneen, pyörii, liikkuu, menee kasaan ja aukeaa, on kuin ajatuksen tasolle jäänyt tulkinta Thornfieldin mahtavasta kartanosta. Kehys, idea, luonnos. Katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustaan. Tämä lavastusratkaisu on jännittävä ja taitava. Taustalla on lisäksi riukuaitaa muistuttava puolikaari. Niinkuin alkuperäistä romaaniakin voi tulkita monella tavalla goottikauhusta nuoren naisen kasvutarinaan ja rakkausromaaniin, niin jokainen näkee lavastuksen rungossa omat visionsa. Nikkilän tulkinta jättää muutenkin ilmavuutta teokseen eikä tarjoile mitään valmiita ratkaisuita. 

Siinä missä takis on mielestäni onnistunut lavastuksessa erinomaisesti, niin puvustuksessa hiertää. Moni kuosi saa silmät sikkuraan ja päätä alkaa melkein särkeä kuvioiden viivojen hyppiessä silmille. Jos olisin migreeniin taipuvainen saisi herra Rochesterin takin ja myöhemmin myös Janen puvun kangas kohtauksen päälle. Naisten viktoriaaniset puvut ovat kyllä hienoja, jopa pompöösejä. Ingramien riikinkukkomaiset asustukset olivat aika... no, riikinkukkomaisia. Punaisten pukujen rinnakkaiskäyttö lopussa oli mielettömän kekseliäs idea. Vaikka puvut ovat sopivan epookkia, niin muutamat kuosit tuottavat silmiä piinaavaan ongelman. Kampaukset ja peruukit ovat näyttäviä (kiitos Jonna Lindström), miesten pulisongeista puhumattakaan.

Raimo Salmen valosuunnittelu, erityisesti punaisen valon käyttö, luo hyvin tunnelmaa ja puhaltaa eri paikkoihin henkeä. Valojen ja varjojen vuorottelulla (ja musiikilla) saatiin myös pientä viktoriaanista kauhunkutkutusta, kuten myös Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelulla. Jussi Nikkilä vastaa musiikistakin, joka on hetkittäin erittäin kaunista ja lopunkin ajan hienosti näytelmän henkeen sopivaa.

Jane Eyre on haaveileva, kapinallinen ja feministinen - mutta joutuu tukahduttamaan tämän puolensa kokonaan ollakseen oikeanlainen aikakautensa nainen. Onneksi hän vapautuu lopussa näistä kahleistaan, ainakin osittain. Jotenkin tässä tulkinnassa jätetään kokonaan mainitsematta Janen äkillinen vaurastuminen; ehkä katsojan oletetaan tulkitsevan asianlaita hänen muuttuneesta vaateparrestaan? Montaa muutakaan asiaa ei selitetä, vaan ne joko sivuutetaan kokonaan tai vihjaistaan niin pienin tavoin ettei teokseen ensimmäistä kertaa tutustuva onnistu nappaamaan tiedonmuruista kiinni. Eihän se toisaalta asiaa haittaakaan, pitkästä romaanista on dramatisoinnissa karsittava aina jotain. Polly Teale teki oman valintansa ja ohjaaja taas omansa. 

Olen aiemmin nähnyt teatterissa kahden naisohjaajan versiot (se toinen oli alussa mainittu Susanna Airaksisen ohjaama ÅST:llä, ja toinen oli Bristol Old Vic / National Theatre - versio, jossa ohjaajana Sally Cookson) ja koitin miettiä toiko miesohjaaja tekstiin erilaisen näkökulman tai tulkinnan. Enemmän ehkä vaikutti dramatisointi. Teos on edelleenkin minusta feministinen, ja loppua kohti itseään surkutteleva Rochester alkaa vain ärsyttää. Itsepä on sulkenut vaimonsa vintille ja koittaa vilunkipelillä keplotella uusiin naimisiin. 

Tampereen teatterin Kotiopettajattaren romaanissa oli paljon hyvää ja kaunista, ja silmäniloakin, mutta rakkaustarinana se ei minulle toiminut yhtään. En pitänyt tämän Janen ja tämän Rochesterin romanssia mitenkään uskottavana ja se latisti tämän puolen esityksestä. Onneksi näytelmässä oli monia muita hyviä puolia mihin keskittyä! 

Esityskuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Tampereen teatteri 21.10.2020

Edward Albeen vahva klassikkodraama sai viimeisimmän inkarnaationsa Tampereen teatterissa Marika Vapaavuoren ohjauksessa. Kuka pelkää Virginia Woolfia? on raastava kuvaus avioliitosta, vanhemmuudesta ja valtapeleistä, mutta se myös peilaa hyvin ajankuvaa 1960-luvulta. Tapahtumapaikkana on pieni yliopistokaupunki ja sen ahtaat sosiaaliset ympyrät, tarkemmin sanottuna historian laitoksen apulaisprofessorin ja vaimonsa olohuone.

Pääpari Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) ovat olleet naimisissa yli 30 vuotta. Keskinäinen hellyys ja kiintymys näkyy, mutta miksi heidän sitten täytyy raastaa toisiaan rikki järkyttävällä sanasodalla? Heidän yölliset vieraansa Nick (Kai Vaine) ja Honey (Linda Wiklund) - ketkä Martha on kutsunut jatkoille taas yhdeltä yliopiston vastaanotolta, joutuvat pelinappuloiksi ja vedetyksi mukaan tähän "leikkiin". Tuntuu että taisteleva pari tarvitsee yleisöä, ehkä todistajiksi draamalleen. Yleensä parit pitävät riitansa yksityisinä, mutta eivät Martha ja George. Lisää kerroksia heidän suhteestaan paljastuu kuin sipulista, ja kaiken alla jyskyttää kysymys miksi. Miksi selkeästi yhteen hitsautunut pari kohtelee toisiaan näin? Vieraatkaan eivät säästy. George piinaa Nickiä, keskeyttämällä tämän puheita ja suoraan sotkemalla asioita. Todella ärsyttävää. Myös Honey saa osansa nälvinnästä. Ja toinen näytös alkaa Marthan lytätessä Nick ja tämän mieskunto.

Siinä missä Martha sivaltaa miestään epäonnistumisista, saamattomuudesta ja selkärangattomuudesta niin George vastaa yhtä vahvasti eli vaimonsa alkoholiongelmalla ja irtosuhteilla. Kummallakin riittää aseita. Vaan eipä tunnu olevan kauhean auvoista se Nickin ja Honeyn avioliittokaan. Molemmat parit ovat päätyneet naimisiin... no, pakon sanelemana. Pitää muistaa että tässä ollaan 60-luvulla. 

Välillä ihmisten väliset keskustelut muistuttavat tennisottelua; katsojan pää (tai ainakin silmät) liikkuvat rytmisesti oikealta vasemmalla ja taas takaisin. Mitä toinen vastaa, minkälaisen uuden solvauksen hän sivaltaa vastapuolelle? Näitä otteluita käydään oikeastaan kaikkien osapuolten välillä näytelmän ja illan edetessä.

Mutta silti. George on ainoa mies joka on tehnyt Marthan onnelliseksi. 

Yö kuluu eteenpäin ja alkoholia kulutetaan lisää, koitetaan tanssiakin ja Marthan avoin flirttailu Nickin kanssa saa lisää kierroksia. Kaikkien menneisyydestä paljastuu ikäviä, surullisia ja traumaattisia asioita - mistä saadaan taas lisää aseita toisten satuttamiselle. Katsomossa tulee väkisinkin hykerreltyä niin taitavalle näyttelijäntyölle, nerokkaalle tekstille ja Reita Lounatvuoren suomennokselle, kuin millintarkalle ohjauksellekin. Väliajalla moni pohtii oman parisuhteensa tilaa (arvatenkin helpottuneena). Tämä on kyllä teatteria isolla T:llä, kunnon draamaa missä käydään läpi monenlaisia tunteita. Helpolla ei pääse katsojakaan tästä Albeen mankelista. Roolien keskinäinen dynamiikka on kyllä hienoa seurattavaa.

Näin tämän kolme vuotta sitten Lontoossa ja silloin Marthan roolissa säkenöi Imelda Staunton. Huikea roolityö jota olisi kai vaikea ylittää. Vaan mitä tekee Ritva Jalonen? Niin hekumallisen ja herkullisen Marthan ettei paremmasta väliä. Tämän Martha on sisältä rikki revitty ja ainoa tapa selviytyä on käydä jatkuvaa sotaa rakkaimman ja läheisimmän ihmisen kanssa. Myös alkoholi tuntuu turruttavan ja helpottavan eloa, kuten myös yliopiston nuorten miesten vokottelu. Ei voi kun ihailla tätä lämpöä ja läsnäoloa mitä Jalonen hehkuu, silmät palaen ja joka solullaan eläytyen. Myös Latva-Äijön karisma kantaa, vaikka aluksi mietinkin hänen olevan inasen liian nuori roolissa. Olipa turha pelko. Vaineen tehtävä on olla salskea silmänilo, mutta osaahan mies toki näytelläkin, miestä jonka tunteet ja turhautuminen heittelevät laidasta laitaan. Wiklundin Honey on sopivalla tavalla blondi. Tämän naivius saa kolauksen kun käy ilmi että puoliso on lörpötellyt heidän intiimeistä asioista, ja Wiklund tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä.

Juho Wiklundin lavastus yhdistää olohuoneessa lämmintä puuta huonekaluissa ja kirjoja sekä tärkeän baaritiskin. Kaiken keskellä Chesterfield-sohva ja nojatuoli odottavat istujia. Täydet kirjahyllyt luovat historian apulaisprofessorin kotiin oppinutta tuntua. Lattian intarsiakuviointi on myös kaunis katseenvangitsija. Mari Pajula on suunnitellut puvustuksen joka henkii ajankuvaa. Varsinkin Marthan upeanvihreä veluurihaalari on kovin 60-lukua, kuten myös Honeyn kaunis mekko.

Esityksiä on muuten vaan 21.11. asti ja osa näytöksistä on täyttymässä kovaa vauhtia, eli lippujen kanssa kannattaa olla nopea mikäli mielii tämän nähdä. Ja ilman muuta kannattaa, koska harvassa ovat näin intensiiviset näytelmät. Esitykset missä kaikki loksahtaa kohdilleen.

Kuvien copyright Mika Lumme.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Synninkantajat / Tampereen teatteri 2.9.2020

Luin Pauliina Rauhalan kirjan Synninkantajat helmikuussa. Aihe kiinnosti (lestadiolaisuus) ja tekijän esikoinen Taivaslaulu oli hieno teos, sekä TTT:ssä dramatisoituna että myöhemmin kirjana luettuna. Mutta tämä toinen kirja oli ehkä hienoinen pettymys. Monta eri kertojanäkökulmaa ja sekava rakenne, vaikka itse tarina olikin taas kiehtova. Mutta Tampereen teatterilla ensi-iltansa nyt saanut, Maia Häklin dramatisoima ja ohjaama Synninkantajat oli kerrassaan hieno teos! Kaunis ja herkkä, seesteisen kaunis ja viipyilevä, mutta samalla rintaa puristava ja ahdistava.

Lavalla nähdään monta päähenkilöä. Kaiken keskiössä 9-vuotias Aaron (Antti Tiensuu), hieman tosikkomainen pieni poika, joka on onnellisesti valittu syntymään uskovaiseen perheeseen, miljoonien lasten joukosta. Poika tarkkailee aikuisia, tekee omia tulkintojaan, rakastaa isovanhempiaan, ja uskoo vakaana Jumalaan. Ja onhan maailman rakkain pappa uskonnollisen yhteisön saarnamies. Kyllä poika on turvassa kaikelta maailman pahuuksilta. Aaron joutuu ikävään välikäteen uskonasioiden repiessä perhettä rikki. Taisto-pappa (Esa Latva-Äijö) on järkähtämätön jumalan mies, lintuharrastaja joka joutuu oma perheen ja Rauhanyhdistyksen väliseen hetteikköön. Pohdiskelu ja luontoasiat tarjoavat pakopaikkaa, mutta riittääkö se? Aliisa (Aliisa Pulkkinen) on Aaronin äidinäiti, joka kyllä uskoo, mutta avarakatseisemmin kuin muut. Luonnonparannuskeinot, vanhat tarinat ja kertomukset vievät ajatuksia jo pakanuudenkin suuntaan. Vahvatahtoinen ja maanläheinen mummo näyttää Aaronille suvaitsevaisuutta ja laajempaa näkökulmaa.

Valitettavasti Aliisan näkemykset eivät aina kohtaa Rauhanyhdistyksen ajatuksia, tai oman perheensäkään. Taiston ja Aliisan välit ovat jännitteiset. Perheen hajoaminen onkin yksi teemoista, miten joku halutaan eristää yhteisön ulkopuolelle, ja jopa oma lapsi on valmis tuomitsemaan vanhempana. Synninkantajat on myös aika pitkälle naisten ja Aaron-pojan tarina.

Aliisan tytär Auroora (Sara-Maria Heinonen) kokee ensirakkauden, mutta eihän ei-uskossa oleva poika ole sopivaa seuraa. Silti hän jatkaa salaa Juhanin (Konsta Laakso) tapailua, tähtiä katsellessa ja haaveillessa. Vaan kun kaikkialla vakoillaan, kytätään ja ilmiannetaan, niin yhteisön on asiaan puututtava. Aliisa haluaa pelastaa tytön, kantaa selkä vääränään yliopistojen hakuoppaita jotta tämä lähtisi pois. Mutta Auroora on uskossa, ja naiivi, piiloutuu ihastumisen kuplaansa eikä usko kiinnijäämiseen.

Esityksessä on taustalla jatkuva jännite, jota viritetään hienosti taitavalla äänisuunnittelulla (Jan-Mikael Träskelin). Katsoja odottaa milloin kaikki kulminoituu, mitä pahaa tässä tapahtuu, sillä eihän tämä voi päättyä hyvin. Auroora olisi aika ilmiselvä "uhri", mutta hän pääsee opiskelemaan tähtitiedettä Helsinkiin, ja onnistuu irtautumaan.

Synninkantajat voisi kuvata mitä tahansa uskovaista yhteisöä. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Saatanalla pelottelu ja tiiviistä yhteisöstä erottamisen uhka leijuu kaikkien yllä. Jos kuorolaulu, työväentalolla käyminen tai jopa E-liikkeessä asiointi katsotaan anteeksipyytelyn ja rankaisuiden arvoisiksi rikkeiksi, mitä kamalaa seuraa esiaviollisesta seksistä? Hoitokokouksia pidetään öisin, ja Aaronkin niihin osallistuu. Myöhemmin hän sitten analysoi kokousten muistioita, miettien ja pohtien uskonasioita. Poikaressu, muutenkin huolissaan maailmasta ja sitten pitää vielä miettiä syntiä ja aikuisten asioita. Ahdistava ilmapiiri, toisten "syntien" kaivelu ja niiden julkinen tunnustaminen tarttuu kyllä helposti.

"Ei jumala ole mikään etäinen olento jota vain sinä vartioit" huutaa Aliisa Taistolle - ja osuu tässä ytimeen. Aliisan jumala on suvaitsevainen ja salliva, läsnä enemmän luonnossa kuin saarnastuolissa. Usko ei ole suoritus!

Vuosi kiertää kehää, keväästä kevääseen. Lintujen muutot, juurten kerääminen, jäiden lähtö. Luonto on kaikessa lähellä, ja se tuodaan hyvin esille Mikko Saastamoisen lavastuksessa ja jo mainitussa kauniissa äänisuunnittelussa. Kuorolauluosuudet koskettavat myös. Myös Mika Hiltusen loihtimat valot ovat huikaisevat, ja Frenckellin pieni näyttämö tarjoaa kaunista katsottavaa. Erityisesti loppukohtauksen valot, ja niiden hiljattainen hiipuminen, säväytti.

Myös Saastamoisen käsialaa olevat 1970-luvun puvustus oli taiten tehtyä ja sai aikaan monta sisäistä fiilistelyä ("tuonkin mä muistan"). Erityisesti Aaronin samettifarkut ja trikoopaidat! Lavastus on tilkkutäkkimäistä, mutta toimii hyvin. Kirsi Rintalan kampaukset ja maskeeraus vie myös hyvin ajatukset omaan lapsuuteen, sinne 70-luvun loppuun.

Näyttelijät tekevät kautta linjan hienoa työtä. Latva-Äijö on erittäin karismaattinen saarnamiehenä, jolle selkeästi poikansa perhe (erityisesti Aaron) on tärkeä. Hän ei kuitenkaan ole inhottava hahmo, vaan hyvin inhimillinen, ja Latva-Äijö nostaa miehestä esille sympaattisia piirteitä. Pulkkisen juureva ja elämäniloinen olemus saa Aliisa-mummon loistamaan ja hehkumaan. Minäkin haluaisin tuommoisen mummon! Tiensuu on koskettava käsiään vääntelevänä pikkupoikana, joka etsii paikkaansa uskonnollisen ja tavallisen maailman ristipaineissa. Symppis roolityö. Heinosen tekemä Auroora näyttelee hienosti ilmeillään ja eleillään. Eeva Hakulinen on Aaronin äiti, joka haluaisi olla hyvä äiti ja yhteisön jäsen, ja joutuu siksi kieltämään oman äitinsä Aliisan. Epävarmuus omasta olemuksesta väistyy kun nainen kasvaa vahvemmaksi - Aaronin syntymäpäivillä tapahtuva äidin kohtaaminen on tyly. Hempeys on paha synti näissä piireissä.

Esityksen kesto oli aika lyhyt, puolen tunnin väliajan kanssa vain 1 h 50 min. Toinen näytös oli vain 20 minuuttia pitkä. Eli aika tiiviisti Häkli on saanut kaiken pakattua. Dramatisointi sanoo silti kaiken oleellisen ja tarvittavan. Välillä kohtaukset ovat nopeita välähdyksiä, tuokiokuvia hetkessä. Ei silti jää pintaraapaistua oloa, vaan henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin ja jännitteisiin ehditään tutustua rauhassa. Pinnan alla tapahtuu paljon asioita, vaikka päällisin puolin onkin aika rauhallista. Katsojalle annetaan tilaa miettiä ja kokea mitä näyttämön ulkopuolella tapahtuu. Aurooran ja Juhanin kohtaamiset rannalla ovat seesteisen kauniita, ja kovin viattomia. Silti tuomittavia, Juhanikin ulkopuolinen, ei-uskossa. Aliisa ymmärtää tytärtään ja tämän rakkauden kaipuuta, onhan hänenkin rakkautensa ollut yhteisön ulkopuolinen. Kypsä ja pohdittu teos, joka on samalla Häklin opinnäytetyö ohjaajana.

Kyllä Synninkantajat koskettaa, saa tuntemaan surua ja vihaakin. En tiedä jääkö päällimmäiseksi oloksi kuitenkaan toivo tai optimismi, koska loppu on niin ankea. Jotenkin vääjäämätön silti, tähän se kaikki painostava tunnelma ja jännitteiden rakentaminen tähtäsikin. Silti niin epäreilu - miksi aina viattomat joutuvat kantamaan muiden synnit?

Ensimmäinen esitys syyskaudella ja täytyy sanoa että ainakin Tampereen teatterilla oli hoidettu erinomaisesti kaikki koronatoimet. Tuli turvallinen ja huolehdittu olo, ja oli ihanaa olla taas teatterilla. Mihinkään ei päässyt muodostumaan ruuhkia, ja kaikki pelasi. Jos koronan jostain saa niin ei ainakaan teatterilta. Iso kiitos ammattitaitoiselle henkilökunnalle. Suurin osa yleisöstäkin piti hengityssuojaimia.



Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Piina / Tampereen teatteri 14.2.2020

Joskus teini-ikäisenä ja sitä vähän vanhempana luin ahkerasti Stephen Kingin kirjoja, ostinkin niitä paljon. Luulin lukeneeni tämänkin, mutta nyt en ole enää varma asiasta. Enkä ole tainnut nähdä myöskään vuoden 1990 leffasovitustakaan, vaikka Cathy Bates sai naispääosa-Oscarin. Siispä  Tampereen teatterissa nähtävä Antti Mikkolan ohjaama Piina (Misery) on tuore kokemus. Ja oikeastaan hyvä etten muistanut tarinaa, näin näytelmän jokainen käänne tuli yllätyksenä.

Menestyskirjailija Paul Sheldon (Esa Latva-Äijö) herää autokolarin jälkeen jossain, mutta missä? Käy ilmi, että erakkona asuva nainen, sattumalta myös sairaanhoitaja, Annie Wilkes (Mari Turunen) on hänet pelastanut, kursinut kokoon ja majoittanut. Ja miten sopivaa että Annie on myös kirjailijan ykkösfani, varsinkin suosittujen Misery-kirjojen. Aika pian selviää myös, ettei nainen lupauksistaan huolimatta aiokaan kertoa kenellekään miehen siellä olosta, saatikka päästää tätä vapaaksi. Jalat murskana on paha paetakaan. Annie käyttää valtaansa ja kiristää kipulääkkeillä miestä jatkamaan jo lopetettua kirjasarjaansa ja tuomaan päähenkilö-Miseryn takaisin henkiin. Mitä siinä muuta voi kun kirjoittaa.

Tämä ei varsinaisesti ole kauhutarina, vaan enemmänkin psykologinen jännityskertomus. Jännite näiden kahden välillä on käsinkosketeltava. Annie on fanaattinen ja harhainen, ja Sheldon joutuu käyttämään oveluutta mikäli mielii selvitä. Välillä ovia käy kolkuttelemassa virkaintoinen seriffi (Jukka Leisti), mutta harmillisesti Annie on myös aika hyvä puhumaan lööperiä. Loppua kohti jännitysruuvia kiristetään ja kaikki eskaloituu loppukohtauksessa. Tiivis ja intensiivinen tunnelma on kyllä koko reilun kahden tunnin ajan mitä näytelmä kestää.

Turunen on kyllä huikea äkkipikaisena ja todellisuudesta hieman irtautuneena Anniena. Annie on niin hyytävä että selkäpiitä karmii, varsinkin niinä hetkinä kun hänellä kilahtaa. Eikä Latva-Äijö jää jälkeen. Sovitteleva ja luoviva kirjailija oppii pian miten puhua, miten käyttäytyä ja mitä kirjoittaa, että Annie pysyy tyytyväisenä. Heidän välillään on sellainen kissa-hiiri -tanssi, jossa kumpikin koittaa olla aina askeleen edellä. Ei ihme että tämä näytelmä toimii Turusen 25-vuotistaiteilijajuhlanäytöksenä 22.3.2020 klo 14.30.

Frenckellin pienellä näyttämöllä on hetkittäin liki klaustrofobinen tunnelma. Täysin valkoiseen huoneeseen heijastuu hienosti ikkunan valot. Ja kun Sheldonin painajaiset tulevat, ne todellakin ravistelevat ja hyökkäävät päälle. Tiiti Hynninen on suunnitellut erinomaiset valot ja videot, jotka tukevat toisiaan. Kirjojen Misery piirrettynä silhuettina ilmaantuu taustalle kuin kummittelemaan. Mikko Saastamoisen lavastus on potilashuoneessa pelkistetty ja kääntösysteemin takana Annien puolella taas värikästä ja oikeastaan aika kodikasta.

Näin Piinan perjantain arki-iltanäytöksessä ja kiitettävän paljon katsojia oli löytänyt tiensä teatterille ei-niin-normaaliaikaan. Hienoa! Ei tätä ihan lapsille, tai muuten herkille katsojille ole tarkoitettu, teatterin ikäsuosituskin on 14. Kiva ja karmiva irtiotto arjesta!


Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rikos ruutupaperilla / Tampereen teatteri 5.3.2019

Tampereen teatterin kevään rikosnäytelmäuutuus Rikos ruutupaperilla on jo neljäs Esa Latva-Äijön kirjoittama näytelmä. Edellisistä on jo aikaa (2001, 2002 ja 2006) mutta eihän mies toki toimettomana tässä välissä ole ollut. Tehnyt tukun hienoja rooleja lavallakin. Mutta millainen esitys oli Rikos ruutupaperilla?

Frenckellin lavalla nähtiin tragikoominen näytelmä, jonka keskiössä on elokuvaohjaaja/käsikirjoittaja Max (Esko Kovero), koko elämänsä ja omaisuutensa alalleen uhrannut. Todellinen auteur, mies jolla ei ole muuta kuin elokuva. Nyt tarkoituksena olisi tehdä se viimeinen, läpimurto, hitti ja menestystarina. Rahaa vaan ei ole, mutta on Visio! Harmi kun muut eivät jaa tätä maagista visiota Maxin kanssa. Ja tarkoitus ei ole tehdä mitään kaupallista, vaan Taidetta.

Elokuvaan haluaa esiintymään myös Danny, tai oikeammin Ville (Ville Majamaa), mutta Danny-nimellä saisi wannabe-artisti ehkä paremmin keikkaa. Koska lahjojahan on, sitä sanoo myös sukulaiset! Mies on kävelevä luuseri, mutta aika symppis. Koe-esiintymään tulee myös Pirjo (Elina Rintala) kolmivuorotyötä muovipussitehtaassa raatava, mutta taustalla on myös nuorisoteatteria! Mihin kaikkeen nainen on valmis roolin saadakseen? Kolmas halukas on muusikonurasta haaveileva Nykänen (Arttu Ratinen), joka luuli tulleensa lauluohjelmaan. Tässä on siis oiva kokoelma oman elämänsä häviäjiä ja väliinputoajia. Kaikilla heistä on joku unelma - tähteydestä, arvostuksesta, eteenpäin pääsystä, rikastumisesta.

Taivaanrannanmaalari Max haluaa tehdä elokuvan pankkiryöstöstä, ja sitä sitten käydään tällä sakilla toteuttamaan. Tosin Nykänen pääsee mukaan vain koska lipsauttaa mahdollisuudesta saada isältään kunnon kuvauskalustoa. Monenmoista kommellusta (mm. vahingonlaukaus Dannyn jalkaan, panttivankisekoilua, horoskooppia ja sipsejä) sitä tapahtuu ennenkuin päästään kuvaamaan, eli ryöstämään. Onneksi pankkivirkailija Liisa (Aliisa Pulkkinen) on niin napakka ja reipas, sillä eihän tämän tunarointiporukan touhusta tulisi muuten mitään.

Niin näytelmä kuin onkin, Rikos ruutupaperilla on hatunnosto ja kunnianosoitus elokuvalle. Siis aiheeltaan toki, mutta myös muutoinkin. Mikko Saastamoisen lavastus on vinkeän elokuvallinen; varjo on maalattu seinään, Maxin toimisto on nuhruinen ja tuo mieleen mustavalkoiset Hollywoodin kultakauden salapoliisi/etsiväleffat. Melkein voisin nähdä Humphrey Bogartin astuvan esiin arkistokaapin takaa. Elokuvaa ja sen historiaa sivutaan näytelmässä monessa kohtaa. Tuomas Vartolan valosuunnittelu tukee elokuvallista kerrontaa.

Max on visionääri, suuri taiteilija, pakkomielteisesti elokuvaan suhtautuva mies, jota ajaa intohimo elokuvaan. Tulee vähän surku miestä. Kovero on aivan oivallinen roolissaan. En ole muistaakseni ennen häntä näyttämöllä nähnyt, eikä Salatut elämät (mistä ilmeisesti on tunnetuin) kuulu tv-katsomisiini. Mutta tämän yhden roolin perusteella olen myyty. Hän möi Maxin minulle täydellisenä pakettina. Muu porukka komppaa tasaisen varmoilla rooleillaan.

Tykkään kyllä kovasti Latva-Äijöstä lavallakin, mutta toivon mukaan hän jatkaa myös tätä näytelmäkirjailijapuoltakin. Näppärää tekstiä, inhimillistä lämpöä ja kivaa katsottavaa sisälsi tämä veto. Vielä on muutamia esityksiä tälle keväälle tarjolla!


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juurihoito / Tampereen teatteri 28.12.2018

Kirjailija Miika Nousiainen kirjoittaa hauskoja kirjoja, joissa on kuitenkin yhteiskunnallista otetta, mutta silleen viihdyttävästi eikä saarnaten. Ne taipuvat kivasti näyttämöllekin. Kaikki on taidettu sinne siirtää - kuinka moni muu kirjailija voi sanoa samaa teoksistaan? Vadelmavenepakolainen ja Metsäjätti toimivat, ja ei Juurihoito jää yhtään huonommaksi. Näin sen muutama vuosi sitten Kansallisteatterissa ja tykkäsin kyllä kovasti.

Mutta millainen sitten on Tampereen teatterin versio? Hyvin erilainen, vaikka toki se lähtöteksti on sama. Dramatisointi ja ohjaus on Mikko Kanniaisen käsialaa. Tämä esitys jätti hetkittäin hieman hämmentyneen olon, koska neljättä seinää rikottiin jo heti alusta alkaen. Näyttelijä Antti Tiensuu tulee lavalle ihan omana itsenään, höpisee aikansa ja vasta sitten alkaa päähenkilö Pekaksi. Yleisölle kommentoidaan "omana itsenään" muutenkin pitkin matkaa ja lopuksi kaikki heittävät roolinsa pois ja palaavat vielä kertaamaan mitä kenellekin tapahtui.

Tämmöinen lähestymistapa on yleistynyt paljon suomalaisessa teatterissa tänä syksynä, enkä ole lainkaan varma pidänkö siitä. Toki minä tiedän mennessäni katsomaan esitystä, että se on näytelmä, mutta en välttämättä halua tulla muistutetuksi siitä pitkin iltaa. Haluan elää ja hengittää sitä näytelmää ja sen tunnelmaa, enkä tulla jatkuvasti muistutetuksi että tuossa nuo näyttelijät nyt puhuvat arkiminässään ja nyt ne taas sukeltavat rooliinsa takaisin. Tämä oli siis pieni ongelma, henkilökohtainen toki, eikä varmaan suurinta osaa katsojia häiritsevä.

Tiensuu esittää siis Pekkaa, mainostoimistoheppua jolla ei tunnu olevan oikein otetta elämäänsä. Pienet takautumat lapsuuteen kertovat meille että isä hylkäsi perheensä pojan ollessa kolmevuotias. Hammaslääkärikäynnillään Pekka törmää veljeensä Eskoon (Esa Latva-Äijö) jonka olemassa olosta ei ollut aiemmin tietoakaan. Yhdessä miehet alkavat etsiä kadonnutta isäänsä. Tämä matka vie heitä pitkin maailmaa, ja aina löytyy uusia sisaruksia ja sukulaisia. Juurien löytämisen lomassa kumpikin oppii itsestään myös uutta. Siinä missä Pekka on rento ja vähän huithapeli, niin Esko on kaavoihinsa kangistunut ja aikamoinen tosikko. Mutta niin vaan hänkin löytää Thaimaasta elämäänsä muutakin sisältöä kuin hammaslääketieteen ihanuuden. Hienoa katsottavaa kummaltakin näyttelijältä, varsinkin Latva-Äijö on oivallinen jäyhänä hammaslääkärinä. Mari Turunen on aivan hurmaava monikulttuurisiin liittoihin sotkeutuneena räväkkänä lähiömutsina! Ja rakastan Ritva Jalosen toinen toistaan äijämäisempiä pikkurooleja. Varsinkin tämän Arvo Kirnu on varsinainen aussijäärä. Mari Posti ja Veera Tapanainen täydentävät isoa hahmokavalkadia.

Tempo on paikoitellen aika nopeaa ja antaa siten hieman hätäisen vaikutelman. Ei meillä kai ole mihinkään kiire; 2,5 tuntia kuitenkin aikaa. Mikko Saastamoisen lavastus on pelkistettyä ja aika tylyäkin, ja hyödyntää myös Elina Warstan suunnittelemaa kirjan graafista ilmettä.

Komediahan tämä Juurihoito on, mutta monenlaisia teemoja juurettomuudesta, isäsuhteesta, suvun tabuista, siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta ehditään myös käsitellä. Tampereen teatteri tekee taas kerran hyvää perusteatteria! Esityksiä toukokuun puoliväliin asti.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taivaan tulet / Pyynikin kesäteatteri 17.6.2016

Koko illaksi oli luvattu sadetta, mutta niin vaan ei pisaraakaan tippunut. Ilma jopa kirkastui sen verran, että aurinkokin pilkahteli Pyynikillä. Joka eittämättä on ehkä Suomen kaunein kesäteatterimiljöö. Välillä silmät jäävät vaan harhailemaan Pyhäjärven selälle.

Pyynikillä nähdään tänä kesänä suosittuun tv-sarjaan Taivaan tulet perustuva, samanniminen näytelmä. Jatkumoa maalaiskomedioiden sarjalle eli ei ihan omaa suosikkigenreä. Sarjan ekaa kautta toisella silmällä hieman aikoinaan katselinkin (lähinnä kiinnostavien näyttelijöiden vuoksi), mutta kun nää kotimaiset draamasarjat ei vaan ole mun juttu, niin se sitten jäi. Eli kovin selkeitä muistikuvia ei ole, mikä voi olla hyväkin asia.

Kari Väänäsen ja Timo Parvelan käsikirjoittamasta sarjasta tämän on sovittanut ja ohjannut Olli-Matti Oinonen. Kun on 4 tuotantokautta ja 36 tuntia tv-sarjaa niin kysyyhän se taitoa saada se reiluksi kahden tunnin näytelmäksi. Että sikäli nostan hattua.

Vanhempi konstaapeli Rauni palaa lapsuusmaisemiinsa Kemijärvelle, pääkaupunkiseudun hieman kiireisemmästä poliisityöstä. Kotiseudulla asustaa edelleen isä, mutta välit ovat selvästi huonontuneet kolme vuotta aiemmin kuolleen äidin hautajaisten jälkeen. Raunin on vaikea sopeutua verkkaisempaan rytmiin, ja siihen miten eri tavalla Kemijärvellä hoidetaan niin poliisi- kuin muitakin asioita. Kemijärven miljööseen mahtuu niin poliisiasemaa, sellutehdasta, kunnanjohtajan huonetta, terveyskeskusta, lähibaaria kuin Raunin isän mökkiäkin. Paikat ja henkilöt esitellään alussa yhtä kätevästi katsojille kuin Raunillekin.

Henkilökavalkadi on varsin värikästä. On rempseä, englantia viljelevä poliisipäällikkö, karaokea vääntäviä baarienmiehiä, jäyhä mutta symppis (ja vieläpä kuulemma Skandinavian komein urospoliisi) uusi työpari Peltoniemi, mörökölli isäukko, joka on tietenkin sotkeentunut hämäräbisneksiin. On tehtaanjohtaja väkivaltaisine vaimoineen ja tuulihattumainen kunnanjohtajatar. Ja Rauniin ihastunut lääkäri. Siinä sitten näiden kyläläisten toilailuja ja erilaisia kuvioita katsellaan pari tuntia.

Marjatta Kuivaston erinomaisen hieno lavastus jäi kyllä mieleen, hyvin soviteltu sinne Pyynikin maisemiin ja pyörivän katsomon ympärille. Lotta Huitti oli hyvä Rauni, ja löysi sopivan kipakkaa sävyä itseensä aluksi! Esa Latva-Äijö on aina tasaisen hyvä ja perusvarma näyttelijä rooliin kuin rooliin. Leena Roustin ihanaa ääntä olisi kuunnellut enemmänkin karaoken tahdissa. Poro oli kiva yllätys lopussa, varsinkin kun se halusi hamuta jäkäliä kovin innolla.

Kokonaisuutena ihan kelpo kesäteatteria, ja varmaan moni tv-sarjan katsoja tykkää. Minusta hieman tasapaksu tarina, joka sai ainakin tämän katsojan vain muutaman kerran hymähtämään. Mutta kuten sanottu, maalaiskomediagenre ei ole mun juttuni.

Itselle kivinta illassa oli tavata paljon tuttuja, ja varsinkin kun väliajalla pääsin vaihtamaan Murasen Miikan kanssa muutaman sanasen (lähinnä edellisen päivän Eemelistä).


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Leena Klemelä

Päätepysäkki / Tampereen teatteri 26.1.2016

En päässyt ensi-iltaan toisen näytelmän takia, joten kävin katsomassa Pasi Lampelan Päätepysäkin ennakossa. Viime vuosina olen nähnyt tosi monta Lampelan näytelmää, ja kaikissa on jotain samaa. Tämäkin on kamaridraama, tapahtumapaikka ei vaihdu ja näyttelijöitä on vain neljä.

Jussi (Esa Latva-Äijö) ja Ilona (Elisa Piispanen) ovat pariskunta, joilla pääsääntöisesti menee hyvin. Ainakin näennäisesti. Hyvät työt, ihana koti, kivat lapset, lauantaisin poroherkkua. Mutta pinnan alla kuohuu. Jussi kipuilee ja haluaa muutosta elämään, ja avioero tuntuu ainoalta ratkaisulta. Miehen mielestä asiat tuntuvat olevan arkisia, tylsiä, ja töissäkin kaikki junnaa paikallaan. Ilona ei taas ymmärrä asiaa lainkaan. Tälle asia tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta Jussi on kuulemma pohtinut sitä jo toista vuotta.

Sitten Jussin isä Matti (Heikki Nousiainen) haluaa luopua asianajotoimistonsa johtajuudesta poikansa hyväksi, ja asiat tuntuvat muuttuvan. Vihdoinkin Jussi saisi näyttää kyntensä! Ja pah. Isällä on yksi ehto varhaiseläköitymiselleen. Jussin ja Ilonan avioero ei tule kysymykseenkään. Koska firmaahan ei voi johtaa mikään luuseri! Jussi tuntee olevansa taas puun ja kuoren välissä. Hetkittäin helpotusta arkeen tuo naisystävä Birgitta (Anna-Sofia Hautala), jota Jussi tuo kotiinsa muhinoimaan. Isän hämäräbisnekset ("pientä likviditeettiongelmaa") ja äidin sairaus kuitenkin rassaavat. Mies ei puhu, vaimo imuroi. Ja mihin tämä kaikki johtaa...

Mä sitten kyllä tykkään Esa Latva-Äijöstä! Mies on kuin suomenhevonen, joka roolista toiseen porskuttaa tasaisen varmasti eteenpäin, aina parhaansa yrittäen. Ja mulla on kyllä suuri arvostus suomenhevosia kohtaan, että tämä on suuri kehu! Sellainen luotettava puurtaja. Suomalaisen miehen peruskuva. Ja miten taitavasti hän nytkin rakentaa tämän itsensä kanssa kipuilevan miehen, jolle ei tavallinen, hyvä arki riitä. Töissään aina vähän reppanaksi, isänsä varjoon, jäänyt. Joka lopussa osoittaa kuitenkin suoraselkäisyytensä, kun isä koittaa kiemurrella vastuustaan. Ja miten Jussi raivoaakaan, kuin pyörremyrsky!

Elisa Piispanen on myös loistava Ilona. Tämän ahdistus, kun ei tunnu voivan Jussin huonolle ololle mitään. Kun kaikki kerran on hyvin. Ja miten coolisti tämä suhtautuu Birgitan kohtaamiseen. Ja löytyyhän se hyytävä raivo Ilonastakin. Tässä on niin intensiivisiä parisuhdekohtauksia välillä, että henkeä saa pidättää katsomon puolella. Heikki Nousiainen on yksi näitä vanhanajan kunnon näyttelijöitä, joka osaa artikuloida ja olla läsnä koko olemuksellaan. Niin nytkin. Ja se pyhä raivo kun puhuu vaimonsa sukulaisista! Anna-Sofia Hautala on raikas ja oikein passeli toisena naisena. Jolla on omat epäilynsä heidän suhteestaan. Varattu mies vielä menettelisi, mutta kun tällä on lapsiakin. Sitäpaitsi Birgitan suuhun on kirjoitettu muutamia näytelmän avainrepliikkejä, kuten: "Samat asiat voi yhtä hyvin tuhota kuin pelastaa".

Tämä on näytelmä keski-ikäisen suomalaisen miehen hiljaisesta kriisistä. Ja parisuhteen. Poistuessani teatterista en voinut olla miettimättä, että näin niitä äkkipikaistustappoja tässä maassa syntyy. Mies ja vaimo ovat ihan eri sfääreissä ajatuksineen, vaikka alunperin kaikki oli hyvin ja olivat oikein rakastuneita. Ja sitten on se kun miestä syytetään isänsä kaltaiseksi. Perimältään ei kukaan voi välttyä. Toisaalta taas Matti syyttää Jussia äitinsä kaltaiseksi. Kai sitä kukin perii molemmilta vanhemmiltaan jotain. Mutta ne vanhemmilta perityt ominaisuudet tuntuvat aina olevan huonoja, vai kehuuko kukaan koskaan herkällä hetkellä toista "sä oot ihan kun äitisi, yhtä ihana"? Sen sijaan riidan tiimellyksessä toiselle on helppo heittää toisen muistuttavan jompaa kumpaa vanhempaansa...

Taustalla näkyy valtava maalaus, joka näyttää aluksi hieman eroottishenkiseltä, koska suuri mattapintainen peili peittää siitä keskiosan. Kun peili nousee ylös, paljastuukin yksityiskohta Caravaggion maalauksesta Epäilevä Tuomas (Incredulità di San Tommaso, 1601). Missä Tuomas tökkii sormellaan Jeesuksen kyljessä olevaa haavaa. Samalla tavalla tökitään Jussiakin, kun kukaan ei tunnu näkevän hänen sisäistä myllerrystään. Epäillään tämän henkisiä haavoja... Jussi on suuri Caravaggion taiteen ystävä, haluaa lähteä Maltalle katsomaan tämän teostakin, ja selailee taidekirjaa C:n kuvista.

Loppu jättää asiat avoimeksi "miksei me voitas soitella", ja on ainakin itselle hieman epätyydyttävä. Mutta kaiken kaikkiaan tämä oli vaikuttava draama. En kyllä tiedä mistä alunperin luulin, että tämä olisi ollut kantaesitys. Ei ollut, vaan se oli Teatteri Jurkassa vuonna 2010.

Käsiohjelmasta Tampereen teatteri ei nyt saa pisteitä. 4-sivuinen A5-kokoinen, minimalistinen julkaisu, missä vain pakolliset tiedot. Mutta siitä kiitos että hyvin usein, ja niin nytkin, esityksessä käytetty musiikki on mainittu!

"Se, joka haluaa kaiken, ei loppujen lopuksi saa yhtään mitään." Niinpä.




Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Yehia Eweis

Yön Kulkijat / Tampereen teatteri 19.3.2015

Mielenkiintoista kokea tämä irlantilaisen Conor McPhersonin näytelmä Yön Kulkijat (The Night Alive) nyt myös suomeksi. Kävin katsomassa sen Donmar Warehousessa vajaa 2 vuotta sitten. On aina erityisen kiinnostavaa nähdä suomenkielinen versio jostain jo näkemästään. Tämä oli toinen näkemäni McPhersonin näytelmä; The Weir meni myöskin Donmarissa 2 vuotta sitten keväällä. Molemmat sellaisia pieniä, arkipäiväisiäkin tarinoita, mutta pienellä twistillä.

Frenckellin näyttämöllä oli laitettu poikkeuksellisesti katsomo kahdelle puolelle lavaa. Tai niin että esiintymislava oli aika kapoinen ja sen takana oli pienempi lisäkatsomo. Sen sijaan varsinaisen katsomon takaosa ei ollut käytössä lainkaan, eli kokonaisuudessaan paikkoja oli varmaan hieman vähemmän kuin normaalisti. Tunnelma oli intiimimpi, mikä sopi tähän erinomaisesti. Suomessa ei kovin usein näe tämmöstä ratkaisua, mutta Lontoon esityksissä melko usein.

Yön Kulkijat on pieni tarina irlantilaisesta vilunkipetteristä Tommystä ja tämän lähipiiristä. Tommy on eronnut, asuu setänsä omistamassa vanhassa isossa talossa vuokralla (silloin kun muistaa vuokransa maksaa). Elanto tienataan pakettiauton ratissa erilaisissa kuljetuskeikoilla ja kaikenlaisessa muussa, ehkä joskus puolilaillisessa puuhassa. Ei Tommy nyt varsinaisesti mikään rikollinen ole, mutta vähän sellainen sutki tyyppi. Sympaattinen toki. Jukka Leisti sopii rooliin mitä parhaimmiten.

On se Leisti kyllä kumma. Moneen vuoteen en tykännyt lainkaan, mutta nyt kun olen nähnyt hirveän määrän erilaisia rooleja, niin olen oppinut tykkäämään, ja kovasti! Se on jotenkin ujuttanut itsensä tykö. Tavattoman taitava ja monisyinen näyttelijä, joka ei aina ehkä välttämättä muista reploja sanatarkasti, mutta paikkaa sen sujuvasti omalla höpöttämisellään. Niin hyvin että katsoja ei usein ollenkaan huomaa että meni vähän sinne päin. Ja tässäkin roolissa Leisti oli taas kerran erinomainen.

Leistin aisaparina viime vuosina monessa näytelmässä on ollut Esa Latva-Äijö, ja niin taas. Yön Kulkijoissa Esa on enemmän kuin simppeli Doc, joka toimii Tommyn apupoikana pakettiautokeikoilla, asuu vuoroin siskonsa ja Tommyn nurkissa, ja on kaikin puolin vähän reppana. Doc on sellainen hyväntahtoinen ja hieman hyväuskoinenkin hemmo, jota Tommy selkesti hieman käyttää hyväkseenkin. Mutta toisaalta kokee tästä vastuuta, ja toveruuttakin on aistittavissa. Latva-Äijö on aina tasaisen hyvä, mutta Yön Kulkijoissa erityisen loistava. Ihana suoritus!

Anna Andersson (valmistuu nyt keväällä Pietarin teatteriakatemiasta) vetää hyvin pienin nyanssein Aimeen roolin. Aimee, jonka Tommy pelastaa tienposkesta öiseen aikaan väkivaltaiselta poikaystävältä.  Nainen on hakattu, alistuva ja vaisu, ja hieman epämääräisessa maineessa (jopa Doc tunnistaa tämän!). Mikko Hänninen on Tommyn viinaanmenevä ja leskeksi jäänyt setä, joka hakkaa seiniin kun Tommyltä kuuluu liikaa mekkalaa ja tuntuu hyvin tietävän mitä kämpässä tapahtuu. Ja pienessä, mutta tuikitärkeässä roolissa Aimeen epävakaana poikaystävä hyytävän pelottavan roolin tekevä Martti Manninen. Huh!

Vaatii hieman enemmän säätämistä ohjauksen kuin lavastuksenkin tiimoilta, kun katsojat ovat kummallakin puolella ja esiintymislavan leveys on vaan muutamia metrejä. Tommyn asunto on juurikin passeli, epäsiisti, täynnä roinaa ja vanhoja sanomalehtiä ja kaikenlaista. Eli lavastussuunnittelusta iso kiitos Marjatta Kuivastolle! Tarinan tunnelmaa rakennetaan pikkuhiljaa, ja ensimmäisen näytöksen lopussa jännitys saavuttaa huippunsa. Mikko Viherjuuri ohjaa mun mielestä tasaisen varmasti ja yllätyksettömästi.

Loppu on varovaisen optimistinen, vaikka jossain vaiheessa sitä miettiikin että näinköhän tässä käy huonosti. Ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä; sellainen erinomainen perusteatteriesitys.


Näin esityksen kutsuvieraana.

Kuvien copyright Tampereen teatteri/Harri Hinkka

Mustapukuinen Nainen / Tampereen teatteri 21.1.2015

En ole tätä iän kaiken (25 vuotta) Lontoossa pyörinyttä esitystä koskaan nähnyt, paitsi parin vuoden takaisen leffaversion, mikä ei tainnut kyllä koskaan edes tulla Suomeen. Ei se nyt niin kaksinen ollutkaan. Susan Hillin kirjaan The Woman in Black perustuva Tampereen Teatterin esitys Mustapukuinen Nainen koitti olla pelottava, ja hetkittäin siinä ihan onnistuikin. Ainakin jos yleisön reaktioita yhtään uskoo. Tosin valtaosa katsojista koostui koululaisista, joilla tuppaa kai menemään joukkohysterian puolelle aika helpostikin tämmöisissä kokoontumisissa.

Päärooleissa vanhat tutut Jukka Leisti ja Esa Latva-Äijö. Herroja ei nyt viitsi verrata junan vessaan, mutta tekevät aina niin luotettavasti ja tasaisen hienosti työtään, ettei se kovin kaukanakaan ole. Tommi Auvisen ohjauksessa on jotain simppelin hienostunutta. Sellaista brittiläistä viipyilevää eleganssia. Ja erityisesti hienoa on miten Leisti onnistuu esittämään ihmistä joka ei osaa näytellä lainkaan :-)

En halua kauheasti juonesta paljastaa etteivät kaikki yllätysmomentit mene hukkaan. Mutta lyhyesti: eräs herra Kipps haluaa apua näyttelijältä oman tarinansa kertomiseen. Ja kun herrat sitten alkavat käymään kertomusta läpi, pikkuhiljaa siirrytään sisälle Kippsin mielikuvitukseen ja menneisyyteen. Miten tämä kerran nuorena miehenä kutsuttiin Englannin rämemaille setvimään kuolleen naisen papereita tämän autiokartanoon. Paikkaan, minne johtaa vain laskuveden aikaan käyttökelpoinen tie. Ja mitä sitten tapahtuu? Menkää katsomaan niin saatte tietää.

Mustapukuinen Nainen on ihan paras esimerkki valojen ja äänten ja muiden efektien käytöstä teatterissa. Mestarillisesta valosuunnittelusta vastaa Tuomas Vartola ja äänistä Janne Auvinen. Bravo! Myös peribrittiläinen puvustus (a'la Mari Pajula) on silmiä hivelevää. Ja toki koko Marjatta Kuivaston kaunis lavastus sopii tähän kuin nenä päähän.

Tässä oli jotenkin sellainen minimalistinen ote, mutta se on ihan riittävä luomaan todellista teatterin taikaa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin isoa toimiakseen. Ei mitään maailmoita mullistavaa teatteria, mutta tykkäsin kovasti kyllä.


Kuvien copyright Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Jatkuvaa Kasvua / Tampereen Teatteri 12.2.2014

Huoh.

Mitäköhän tästä sanoisi. Olisikohan asiaa auttanut jos olisi nähnyt herrojen Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä "työn muutosta käsittelevän" trilogian aiemmat osat Päällystakki ja Euroopan Taivaan Alla? En tiedä. Vaikkei tämä nyt ihan mitenkään ilmeisesti suoraan jatkoa ollutkaan.

Näin viime vuoden lopulla näytelmästä lukuharjoituspätkän, ja se vaikutti hauskalta ja kiinnostavalta, sekä tietenkin hyvin ajankohtaiselta. Todellisuus oli toinen.

Olihan se toki ajankohtainen. Hirveä määrä henkilöitä, joista osa varsin riemastuttaviakin tyyppejä. Kaiken keskellä perusinsinööri Antero Alapylpyrä (Tom Lindholm) haahuaa, tekee töitä, grillaa, innovoi, saa potkut, ajelehtii, juo viinaa, joutuu pohjalle ja sieltä uuteen nousuun.

Kaikki muut näyttelijät vuorottelivat kertojan roolissa, kuka repliikkinsä muistaen paremmin ja kuka ei.

Mari Turunen esitti Anteron vaimon lisäksi neljää muutakin roolia. Jeesus oli näistä tyypeistä kyllä viihdyttävin. Tykkään Tuija Ernamosta kovasti, mutta nyt täytyy sanoa että ei ihan iskenyt. Ok, roolihahmoja oli kauhea liuta (12) mutta kellään ei ihan hirveän mittavaa vuorosanamäärää ollut. Silti kuiskaajan (tai pikemminkin huutajan, koska istuin takarivillä ja sinne asti kuului erinomaisen hyvin) apua tarvittiin lukuisia kertoja. Äh. Pettynyt. Rooleissa sinällään ei ollut valittamista, mutta tuo häiritsi esitystä (tai ainakin mua) ihan liikaa. Ja kun ei ollut edes eka kerta. Ensi-ilta oli viime viikolla, mutta...

Ville Majamaa viidessä roolissaan oli myös ehkä normaalia vaisumpi. Mutta esityksen helmi oli kyllä Esa Latva-Äijö. 15 eri roolia ja suvereenisti mies hoiti hommansa. Bravo!

Mä tunnustan että en saanut oikein missään vaiheessa kiinni punaisesta langasta. Mikä se näytelmän viesti oikein oli. Joo, muuttuvat työt ja globalisaatio ja muuta sellaista, mutta mä olen kai sitten niin tyhmä katsoja etten oikein ymmärtänyt. Nauroin monessakin kohtaa, mutta silti sain poistua katsomosta kolmen tunnin (pitikö vielä olla niin pitkäkin??) jälkeen hämmentyneenä. Seuralaiseni oli samoilla linjoilla kanssani, ja vaikka katsomossa tyrskähdeltiinkin, niin ei poislähtiessä ainakaan mitään kauheaa suitsutusta kuulunut.

Melkein teki mieli väliajalla lähteä kotiin. Muutama taisi meidän penkkirivillä niin tehdäkin.

TT:n sivut sanovat:

"Fantasiansekainen komedia kuvaa hykerryttävästi sirkukseksi ja kabareeksi muuttunutta rahan globaalia maailmaa, jossa kukaan ei enää tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kehuttu ja palkittu näytelmä on komedia maailmastamme, missä pankkiirit ovat muuttuneet velhoiksi ja ennustajiksi teltoissaan."

Onneksi luin tämän vasta nyt! No, saattoihan se Jatkuvaa Kasvua tuollainenkin olla.


Kuvien copyright: Tampereen Teatteri / Harri Hinkka

Kylmä Murha / Tampereen Teatteri 31.8.2013

Kuin Ensimmäistä Päivää / Tampereen Teatteri 3.1.2013

Vuoden ensimmäinen teatteriesitys oli Tampereen Teatterissa 3.1. Mikä siinäkin mahtaa olla, että nämä menee jotenkin kausittain, nyt tänä keväänä TT:ssä menee tosi paljon kiinnostavia juttuja, ja pari viime vuotta on menty suunnilleen 1-2 esitystä/vuosi tahdilla? Siis tarkoitan nyt sellaisia näytelmiä mitä itse olen käynyt katsomassa.

Tämänkin näytelmän katsominen valikoitui oikeastaan näyttelijöiden mukaan. Ja sanotaan ihan suoraan, siksi kun siinä on Arttu Ratinen. Anna Krogeruksen kirjoittama Kuin Ensimmäistä Päivää on kyllä aiheiltaan varsin tätä päivää. Pohtiva, hauska ja vakavahenkinenkin draamakomedia suomalaisen vanhustenhoidon ja sosiaaliturvan nykytilanteesta. Mukaan hieman maahanmuuttopolitiikkaa ja muuta yhteiskuntakriittisuutta.

Pääroolissa vanhainkodin alistuvana ja kilttinä hoitajana Ritvana Marjut Sariola. Arttu Ratisen sivari-Kaide on aika pienessä roolissa, mutta silti ihastuttava. Vanhainkodin asukkaista isoimmassa roolissa Eila Roine, joka oli hauska karjalaismummo Taimi. Pienessä sivuroolissa vilahtaa myös mainio Esa Latva-Äijö, Ritvan kehitysvammaisena aikamiespoikana.

Ja illan kohokohtana oli päästä sanomaan ihan henkilökohtainen kiitos Artulle kun käveltiin yhtä matkaa teatterilta Keskustorille päin!!

Kuvan copyright Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Hiiriä ja Ihmisiä / Tampereen Teatteri 29.3.2012

Torstaina tuli käytyä pitkästä, pitkästä aikaa Tampereen Teatterissa. Tällä kertaa John Steinbeckin erinomaiseen kirjaan perustuvaa Hiiriä ja Ihmisiä (Of Mice and Men) katsomassa. Ohjauksesta vastasi Tommi Auvinen. Päärooleissa Lennienä erinomaisen upeasti näytellyt Ville Majamaa ja Georgena Ola Tuominen.

Tosi intensiivinen esitys, ja tykkäsin kovasti. Lavastus oli eleetön, ja valoilla ja musiikilla tyyliteltiin hienosti. Ola Tuominen, johon mulla on ihmeellinen viha-rakkaussuhde, oli myöskin tosi erinomainen Georgena. Jopa fysiikaltaan toistensa vastakohdat George ja Lennie (Majamaa ISO ja Tuominen pikkiriikkinen) mutta silti hyvin yhteensopivat. Traaginen tarina, mutta lämpöä ja huumoria oli mukana sopivassa määrin.


Sivurooleissa mm. mainiot Kake Aunesneva, Esa Latva-Äijö ja Risto Korhonen, joista kaikista tykkään kovasti. Lavalla nähtiin myös iäkäs koira, jota joskus syksyllä Aamulehdessä etsittiin näyttelijäksi.

Näytöksessä sattui olemaan myös tirskuvia koululaisia iso joukko joiden kikatus (välillä epäsopivissakin kohdissa) hieman häiritsi.

George ja Lennie ovat näitä vähiä ihmisiä, erottamaton pari, majakka ja perävaunu, jotka puurtavat työmailla ja haaveilevat omasta farmista. George on pieni ja terävä, Lennie jättiläinen kooltaan ja voimiltaan, mutta henkisesti lapsen tasolla, yksinkertainen, lempeä ja uskollinen. Ja juuri Lennie tuhoaa toheloinnillaan yhteiset toiveet omasta tilasta ja paremmasta elämästä.

John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on yksi maailman hienoimmista tarinoista. Se on kertomus suuresta unelmasta, kaiken ylittävästä ystävyydestä ja niistä ihmisistä, jotka eivät koskaan sulaudu joukkoon.

Kuva ja kursivoitu teksti Tampereen Teatterin.