Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen teatteri 21.2.2017

Kyllä Tampereella tehdään tällä hetkellä ihan parasta teatteria lapsille! Tampereen teatterin tämän kevään uutuus Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus on yksi osoitus siitä. Värikästä, vauhdikasta, iloittelua sanoilla ja riemastuttavaa viihdettä koko perheelle!

En ole koskaan katsonut Tuttiritaria telkkarista, enkä muutenkaan oikeastaan törmännyt hahmoon missään muodossa. Olen toki tiennyt sen olemassaolosta, mutta siinä kaikki. Enkä alunperin ollut lainkaan menossa katsomaan tätä, mutta onneksi pienet nähdyt pätkät vakuuttivat minut.

Mikko Viherjuuren ohjaamassa Tuttiritarissa on kaikki kunnon seikkailunäytelmän ainekset. On ihmeellinen ja sadunhohtoinen kuningaskunta, pulassa oleva prinsessa, kutkuttavan kamala pahis, hieman erikoinen lohikäärme ja toki myös urhoollinen ritari! Pääteemana ei silti ole kliseinen ritari pelastaa prinsessan -juoni, vaikka sellaistakin saattaa ehkä olla luvassa. Mutta tässä on niin paljon kaikkea muuta menoa. Kaikki on niin ihanan hulvatonta ja suorastaan anarkistista! Menoa ja meininkiä piisaa niin, että välillä ei katsoja tiedä mihin sitä silmänsä suuntaisi.

Jukka Leisti on mahdottoman monipuolisena miehenä laatinut käsikirjoituksen ja ollut mukana laulujen teossakin yhdessä kapellimestari Ari Kankaanpään kanssa. Lisäksi Leisti on tottakai itse Tuttiritari, joka uskollisen Rusinantte-ratsunsa kanssa kokee monenlaisia seikkailuita. Ja kyllä mies on ihan huippuvedossa sujahtaessaan Tuttiritarin nahkoihin. Tapahtumat sijoittuvat Kuningas Moritz Makkarasukka IV:n (Matti Hakulinen) valtakuntaan. Kuninkaan neuvonantaja Suolanen (hykerryttävän hieno Mari Turunen) himoaa hallitsijaksi ja keksii todella hienon juonen vallankaappaukseensa. Juoni pitää sisällään talenttikisan aivan hillittömän monipuolisine esiintyjineen! Voi vimpura millasia esiintyjiä siinä nähdäänkin! Mutta onneksi nokkela Tuttiritari näkee juonen läpi ja käy taistoon, suorastaan tutti tanassa! Tai ainakin suussa.

Ei ainoastaan Talenttikisassa, vaan koko näytelmä pursuaa toinen toistaan värikkäämpiä tyyppejä. Näyttelijät venyvät moneen ja lukuisiin rooleihin. Risto Korhosen Sagu Sammak, Ville Majamaan lohikäärme Löhö, Suolasen sudet Mari Posti ja Pia Piltz... Ja sitten on toki pinkkihörhelöprinsessa Esmeralda (Eeva Hakulinen) marsunsa Anitan kanssa, jota kohtaan Tuttiritarilla on lämpimiä tunteita (siis prinsessaa kohtaa, ei Anitaa!). Kaikki näyttelijät pääsevät irrottelemaan ja loistamaan lavalla. Erityisesti Mari Turusen Suolanen kaamean käkättävine nauruineen ja Pia Piltz joka roolissaan sädehtivät.

Marjatta Kuivaston värikylläinen ja kekseliäs lavastus ja puvustus hivelee silmiä. Psykedeeliset sienet, vinokattoiset talot, hulvaton lohikäärme, tanssivat maitopurkit ja kaikki lukuisat yksityiskohdat saavat ilonhymyn huulille. Lipevän talenttijuontajan valokengät! Tämä pitäisi melkein nähdä uudelleen että voisi katsella kaikkea runsautta, nautiskellen.

Musiikki oli aika perinteistä rokkilinjaa, ja sanoitukset hauskoja. Kun koko esitys on täynnä hulvattomia sanaleikkejä ja sujuvia sutkauksia, niin linja jatkuu myös lauluissa. Mutta miksi Suolanen hyräilee Silja Linen vanhaa tunnaria?

  

Ei se Suolanen sitten niin paha ollutkaan, esityksen jälkeen

Varsinkin toisessa näytöksessä yleisö alkaa olla kunnolla mukana menossa. Joka kerta kun Kunkun piimämainosrallatus starttaa, niin alkaa tahdintaputuskin. Riemastuttava mainosralli! Tutman ja Robinantte vetävät koko show´n ihan uusiin sfääreihin. Ja onhan tässä myös huikea kaksintaistelu! Miten käy Tuttiritarilta rock'n'roll? Erittäin hyvin sanoisin. Parituntinen menee kuin siivillä; kyllä tätä olisi katsonut pidempäänkin. Mutta ehkä lapsikatsojat eivät venyisi pidempään.

Kyllä tätä voi suositella kaikille katsojille ihan melkein vauvasta vaariin. Aikuisillekin on tarjolla runsaasti kaikenlaista katsottavaa ja jalka vipajaa rokin tahdissa. Ja esityksen jälkeen voi päästä vaikka Suolasen kanssa kaverikuvaan! Viisinkertaiset aplodit Jukka Leistin aivoille, kun sieltä tämmöisiä helmiä tulee!

Tästä voisi tulla (ja tulee!) Tampereen teatterille samanlainen kestohitti kuin jokajouluisesta Saiturin joulusta. Tai lainatakseni erästäkin lohikäärmettä: Tai ainakin mä luulen niin!


Esityskuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Yön Kulkijat / Tampereen teatteri 19.3.2015

Mielenkiintoista kokea tämä irlantilaisen Conor McPhersonin näytelmä Yön Kulkijat (The Night Alive) nyt myös suomeksi. Kävin katsomassa sen Donmar Warehousessa vajaa 2 vuotta sitten. On aina erityisen kiinnostavaa nähdä suomenkielinen versio jostain jo näkemästään. Tämä oli toinen näkemäni McPhersonin näytelmä; The Weir meni myöskin Donmarissa 2 vuotta sitten keväällä. Molemmat sellaisia pieniä, arkipäiväisiäkin tarinoita, mutta pienellä twistillä.

Frenckellin näyttämöllä oli laitettu poikkeuksellisesti katsomo kahdelle puolelle lavaa. Tai niin että esiintymislava oli aika kapoinen ja sen takana oli pienempi lisäkatsomo. Sen sijaan varsinaisen katsomon takaosa ei ollut käytössä lainkaan, eli kokonaisuudessaan paikkoja oli varmaan hieman vähemmän kuin normaalisti. Tunnelma oli intiimimpi, mikä sopi tähän erinomaisesti. Suomessa ei kovin usein näe tämmöstä ratkaisua, mutta Lontoon esityksissä melko usein.

Yön Kulkijat on pieni tarina irlantilaisesta vilunkipetteristä Tommystä ja tämän lähipiiristä. Tommy on eronnut, asuu setänsä omistamassa vanhassa isossa talossa vuokralla (silloin kun muistaa vuokransa maksaa). Elanto tienataan pakettiauton ratissa erilaisissa kuljetuskeikoilla ja kaikenlaisessa muussa, ehkä joskus puolilaillisessa puuhassa. Ei Tommy nyt varsinaisesti mikään rikollinen ole, mutta vähän sellainen sutki tyyppi. Sympaattinen toki. Jukka Leisti sopii rooliin mitä parhaimmiten.

On se Leisti kyllä kumma. Moneen vuoteen en tykännyt lainkaan, mutta nyt kun olen nähnyt hirveän määrän erilaisia rooleja, niin olen oppinut tykkäämään, ja kovasti! Se on jotenkin ujuttanut itsensä tykö. Tavattoman taitava ja monisyinen näyttelijä, joka ei aina ehkä välttämättä muista reploja sanatarkasti, mutta paikkaa sen sujuvasti omalla höpöttämisellään. Niin hyvin että katsoja ei usein ollenkaan huomaa että meni vähän sinne päin. Ja tässäkin roolissa Leisti oli taas kerran erinomainen.

Leistin aisaparina viime vuosina monessa näytelmässä on ollut Esa Latva-Äijö, ja niin taas. Yön Kulkijoissa Esa on enemmän kuin simppeli Doc, joka toimii Tommyn apupoikana pakettiautokeikoilla, asuu vuoroin siskonsa ja Tommyn nurkissa, ja on kaikin puolin vähän reppana. Doc on sellainen hyväntahtoinen ja hieman hyväuskoinenkin hemmo, jota Tommy selkesti hieman käyttää hyväkseenkin. Mutta toisaalta kokee tästä vastuuta, ja toveruuttakin on aistittavissa. Latva-Äijö on aina tasaisen hyvä, mutta Yön Kulkijoissa erityisen loistava. Ihana suoritus!

Anna Andersson (valmistuu nyt keväällä Pietarin teatteriakatemiasta) vetää hyvin pienin nyanssein Aimeen roolin. Aimee, jonka Tommy pelastaa tienposkesta öiseen aikaan väkivaltaiselta poikaystävältä.  Nainen on hakattu, alistuva ja vaisu, ja hieman epämääräisessa maineessa (jopa Doc tunnistaa tämän!). Mikko Hänninen on Tommyn viinaanmenevä ja leskeksi jäänyt setä, joka hakkaa seiniin kun Tommyltä kuuluu liikaa mekkalaa ja tuntuu hyvin tietävän mitä kämpässä tapahtuu. Ja pienessä, mutta tuikitärkeässä roolissa Aimeen epävakaana poikaystävä hyytävän pelottavan roolin tekevä Martti Manninen. Huh!

Vaatii hieman enemmän säätämistä ohjauksen kuin lavastuksenkin tiimoilta, kun katsojat ovat kummallakin puolella ja esiintymislavan leveys on vaan muutamia metrejä. Tommyn asunto on juurikin passeli, epäsiisti, täynnä roinaa ja vanhoja sanomalehtiä ja kaikenlaista. Eli lavastussuunnittelusta iso kiitos Marjatta Kuivastolle! Tarinan tunnelmaa rakennetaan pikkuhiljaa, ja ensimmäisen näytöksen lopussa jännitys saavuttaa huippunsa. Mikko Viherjuuri ohjaa mun mielestä tasaisen varmasti ja yllätyksettömästi.

Loppu on varovaisen optimistinen, vaikka jossain vaiheessa sitä miettiikin että näinköhän tässä käy huonosti. Ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä; sellainen erinomainen perusteatteriesitys.


Näin esityksen kutsuvieraana.

Kuvien copyright Tampereen teatteri/Harri Hinkka

Mustapukuinen Nainen / Tampereen teatteri 21.1.2015

En ole tätä iän kaiken (25 vuotta) Lontoossa pyörinyttä esitystä koskaan nähnyt, paitsi parin vuoden takaisen leffaversion, mikä ei tainnut kyllä koskaan edes tulla Suomeen. Ei se nyt niin kaksinen ollutkaan. Susan Hillin kirjaan The Woman in Black perustuva Tampereen Teatterin esitys Mustapukuinen Nainen koitti olla pelottava, ja hetkittäin siinä ihan onnistuikin. Ainakin jos yleisön reaktioita yhtään uskoo. Tosin valtaosa katsojista koostui koululaisista, joilla tuppaa kai menemään joukkohysterian puolelle aika helpostikin tämmöisissä kokoontumisissa.

Päärooleissa vanhat tutut Jukka Leisti ja Esa Latva-Äijö. Herroja ei nyt viitsi verrata junan vessaan, mutta tekevät aina niin luotettavasti ja tasaisen hienosti työtään, ettei se kovin kaukanakaan ole. Tommi Auvisen ohjauksessa on jotain simppelin hienostunutta. Sellaista brittiläistä viipyilevää eleganssia. Ja erityisesti hienoa on miten Leisti onnistuu esittämään ihmistä joka ei osaa näytellä lainkaan :-)

En halua kauheasti juonesta paljastaa etteivät kaikki yllätysmomentit mene hukkaan. Mutta lyhyesti: eräs herra Kipps haluaa apua näyttelijältä oman tarinansa kertomiseen. Ja kun herrat sitten alkavat käymään kertomusta läpi, pikkuhiljaa siirrytään sisälle Kippsin mielikuvitukseen ja menneisyyteen. Miten tämä kerran nuorena miehenä kutsuttiin Englannin rämemaille setvimään kuolleen naisen papereita tämän autiokartanoon. Paikkaan, minne johtaa vain laskuveden aikaan käyttökelpoinen tie. Ja mitä sitten tapahtuu? Menkää katsomaan niin saatte tietää.

Mustapukuinen Nainen on ihan paras esimerkki valojen ja äänten ja muiden efektien käytöstä teatterissa. Mestarillisesta valosuunnittelusta vastaa Tuomas Vartola ja äänistä Janne Auvinen. Bravo! Myös peribrittiläinen puvustus (a'la Mari Pajula) on silmiä hivelevää. Ja toki koko Marjatta Kuivaston kaunis lavastus sopii tähän kuin nenä päähän.

Tässä oli jotenkin sellainen minimalistinen ote, mutta se on ihan riittävä luomaan todellista teatterin taikaa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin isoa toimiakseen. Ei mitään maailmoita mullistavaa teatteria, mutta tykkäsin kovasti kyllä.


Kuvien copyright Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Älä Pukeudu Päivälliselle / Tampereen Teatteri 18.11.2014

Enpäs olisi tätä ihan heti uskonut, mutta tässä oli farssi josta pidin! Ja paljon pidinkin! Viime vuosina olen tullut siihen tulokseen, että farssi ei ihan ole mun juttu. Juu, monet on olleet ihan hyviä ja viihdyttäviä, mutta enimmäkseen niitä katsoessa tulee sellainen myötähäpeän fiilis. Joten olen alkanut vähentämään aktiivisesti farssien katselua.

Tätäkään en ollut ajatellut sisällyttää syksyn teatterikalenteriini, mutta niin vaan löysin itseni ensi-illasta eilen. Ja hyvä että löysin, koska tämä oli tähän mennessä Tampereen Teatterin paras esitys tänä syksynä! Kyllä, olin varannut liput Villikalkkunaan ja Ihmisen Osaan jo aikaa sitten, ja odotukset olivat korkealla. Jostain syystä kumpikaan ei oikein kauheasti sytyttänyt, varsinkaan ensiksimainittu (kyllä, kirjoitan niistäkin jotain lähiaikoina). Joten eilen oli kiva nähdä että TT:n tenhovoima ei olekaan kadonnut!

Nelisen vuotta sitten näin ranskalaisen Marc Camolettin farssin Lentävät Morsiamet samaisessa teatterissa ja tykkäsin siitäkin kovasti (ehkä Camolettin farssit ovat siis se poikkeus mistä tykkään?) ja olen nähnyt saman myös huikean upeana versiona teatteriarkistossa Lontoossa (Boeing Boeing).

Älä Pukeudu Päivälliselle ei sisällä mitään elämää syvempää tarinaa (ei kuulune farssin käsikirjoitukseen koskaan) mutta ei sitä tarvitakaan. Tarvitaan vaan erinomaisia näyttelijöitä, ennalta-arvattavia väärinkäsityksiä, kielellistä iloittelua ja pikkutuhmia repliikkejä. Pikaisia parinvaihtoja, pieleenmenneitä juonitteluita ja herkullisia henkilöhahmoja. Kaikkia näitä löytyy roppakaupalla.

Jos nyt tarinasta haluaa tietää niin TT:n kotisivuilta löytyy hyvä tiivistelmä:

Bernard on suunnitellut viettävänsä iloisen viikonlopun rakastajattarensa kanssa upeassa huvilassa Ranskan maaseudulla. Miten käykään, kun anoppi sairastuu flunssaan eikä Jacqueline-vaimo lähdekään Pariisiin? Miksi paikalle tilatun hemaisevan gourmetkokin kohokas läsähtää jo uuniin, ja miksi suihkeasäärinen valokuvamalli ei osaa kulkea korkokengissä?

Ystävä Robert liittyy seuraan, mutta onko hänestä selvittämään Bernardin synnyttämää soppaa vai onko hänelläkin lusikka liemessä. Tarjolle on tuotu monta herkullista valkoista valhetta ja makoisaa salaisaa suudelmaa, ennen kuin on päästy puoliyöhön ja kaikilla on pyjamat päällä. Jäljellä on vain pulmallinen jälkiruoka: kuka missäkin nukkuu - ja kenen kanssa?

Erityisesti Jukka Leisti on huikeassa vedossa muka kuivakan Robertin roolissa. Paljoa ei jää jälkeen myöskään ratkiriemukas kokki/sisarentytär/rakastajatar Mari Posti (Susette). Ville Majamaa (Bernard) on aina taitava, vaikka nyt käheä ääni hieman toi lisäjännitettä kestääkö se loppuu asti. Maruska Verona (Suzanne) oli yliampuva seksipommi, eli juurikin sopiva rakastajattaren rooliin. Ja Elina Rintala oli aivan mielettömän hehkeä ja ihastuttavan juonikas Jacqueline! Georgen rooli on melko pieni, ja Markku Thure motoristihenkisenä teurastajana voisi olla hieman pelottavampi (nyt oli liikaa iloista pilkettä silmäkulmassa).

Mikko Viherjuuren ohjaus oli letkeää ja mutkatonta. Koko näytelmä oli sellainen hattaramaisen kevyt ja iloinen, joka sai posket särkemään naurusta. Varsinkin Leistin ja Majamaan keskinäinen sanailu ja se fyysinen kokoero oli yksi näytelmän kohokohdista. Se varmaan vielä paranee kun esityksiä tulee lisää.

Taidankin harkita jos keväällä tulisin uudemman kerran, ja toisin vanhempankin katsomaan. Tätähän esitettiin TT:llä vuoden 1993 ensi-illasta ikuisuus (7 vuotta) ja silloin päärooleissa loistivat (no itse en moista valitettavasti todistanut, mutta monen olen kuullut kehuvan) Esko Roine ja Antti Litja (joka oli nytkin ensi-iltayleisön joukossa).

Lavastuskin on näyttävä (kiitos Marjatta Kuivasto) ja puvut herkullisia (erityisesti lukuisat Bernardin vaihtuvat & värikkäät vaatteet ovat silmäkarkkia); niistä vastaa Mikko Saastamoinen.

Väliaikaleivos oli ihanan kevyt ja raikas, hölmö kun en tajunnut kuvata sitä, kun jos meillä tämä teatteriblogistien "parhaat väliaikatarjoilut" haaste joskus vaikka konkretisoituukin. Mutta mä olenkin puolukan ystävä.

Kaiken kaikkiaan ihana ja iloinen ilta, josta jäi pitkäksi aikaa hyvä mieli! Esitys sopii pikkujouluaikaan kuin nenä päähän, ja kilpailee tasaväkisenä TTT:n Vielä Ehtii:n kanssa syksyn hauskimman näytelmän tittelistä. Molempi parempi, eli käykää katsomassa kumpikin, jos haluatte piristystä talven synkkyyteen!


Kuvien copyright: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Avoin Liitto - lähes levällään / Tampereen Teatteri 22.10.2013

Taas niitä ei-mun-pitänyt-tänne-mennä, mutta löysin itseni yllättäen Tampereen teatterilta tiistai-iltana. Kiitos Sannalle!

Ja miksi ei pitänyt mennä? Koska mulla on hieman ongelmallinen suhde Jukka Leistiin. Toisaalta tiedostan herran erinomaiset koomikontaidot, mutta toisaalta, jokin siinä vaan... ei nyt suoranaisesti ärsytä, mutta, jotain sinne suuntaan. En nyt suoranaisesti karttele näytelmiä missä Leisti on, mutta en nyt niihin aktiivisesti hakeudukaan.

Dario Fo:n ja Franca Raman (aviopari muuten) kirjoittama farssi, avioliiton auvoisasta arjesta. Tai ehkä ei ihan niinkään auvoisesta. Mitä siitä seuraa kun pariskunta päättää avata vuoteensa muille ihmisille? Itsemurhayrityksiä, huutoa ja paljon suoraa puhetta nyt ainakin. 80 minuuttia täyttä tykitystä, ilman väliaikaa.

Jukka Leisti ja Mari Turunen ovat rooleissa, ja molemmat oikein mainioita. Hulvatonta sanailua ja letkautuksia... "Pikkaisen" mennään jo henkilökohtaisuuksiinkin :-) Leisti osaa kyllä väännellä naamaansa, mikä sopii toki tähän (mutta häiritsee mua suunnattomasti vakavammissa rooleissa). Turunen on aina tasaisen hyvä.

Lavastus oli pieni huone, keskellä Les Miserablesin massiivisia (niin massiivisia kuin nyt pienellä Tampereen teatterin päänäyttämöllä saa) kulisseja ja muureja.

Ei mikään elämää suurempi esitys, mutta oivaa viihdettä kyllä. Puree parhaiten luultavasti pitkään naimisissa olleisiin (ja mikäli katsomon ikärakenteesta mitään voi päätellä, kohdeyleisöä oli paljon paikalla).

Ja koska kyseessä oli ensi-ilta, paikalla oli paljon näyttelijöitä myös yleisön joukossa (moninkertaisesti enemmän kuin lavalla). Bongasin paljon tuttuja kasvoja. Itselle se kohokohta oli kuitenkin Arttu Ratinen (viehättävine seuralaisineen) istumassa mun takana olevalla rivillä.

Kuvan copyright Tampereen Teatteri/Harri Hinkka

Kylmä Murha / Tampereen Teatteri 31.8.2013