Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sorin Sirkus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sorin Sirkus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 28. elokuuta 2024

Taru Sormusten herrasta / Tampereen teatteri, Tampere-talo 23.8.2024

Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.

Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.

Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa. 

Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.

Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat. 

Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.

Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa. 

Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.

Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.

Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella. 

Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.

Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa! 

Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy! 

Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.

Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö! 

Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.

Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa. 

Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.

Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava. 

Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä. 

Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.

Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.

Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.

Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.

Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.


Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 27. marraskuuta 2020

Soilu / Sorin sirkus 26.11.2020

Tämä Sorin sirkus -perinne ei onneksi katkennut tänäkään vuonna, vaikka joukkomme kutistui kolmeen. Nimittäin Sorin sirkuksen jouluesitystä ei kertakaikkisesti VOI jättää väliin. Taas kerran oli sirkustiimi, sirkustirehtööri Taina Kopran johdolla, loihtinut visuaalisesti näyttävän ja huimia temppuja sisältävän spektaakkelin. Sirkuksen 35-vuotisjuhlaesitys Soilu oli talvinen tuulahdus satumaailmasta.

Koronan takia moni asia oli totutusta toisin, mutta kaikki oli toteutettu turva-asiat huomioden. Katsomo oli kaksiosainen ja molempiin oli oma sisäänkäynti. Ei väliaikaa, ei tarjoiluja, eikä esiintyjien kunniakujaa lopuksi. Ei ruuhkia mutta runsaasti opastusta ja käsidesiä. Toki esitys oli sitten myös hieman normaalia lyhyempi (noin 70 minuuttia) mutta todella toimiva kokonaisuus toki silti. Erityisesti Eero Auvisen häikäisevän hieno valosuunnittelu ja projisoinnit olivat tyrmäävän upeat. Revontulet ja lumisateet, kylmien ja lämpimien sävyjen vuorottelu. Kaunista ja vaikuttavaa.

Totuttuun tapaan myös Kitte Klemettilän pukusuunnittelu hiveli silmiä. Kymmeniä ja kymmeniä eksoottisia luomuksia niillä hahmoilla joita viiden nuoren rotkoon pudonnut retkikunta kohtaa matkallaan. Ja mitä värikkäitä tyyppejä siellä onkaan! Valkoisia ja kimaltavia jääihmisiä koreine kuninkaineen, polttavan kuumia punaisia tulenhaltioita, kasvityyppejä, peikkoja, haltioita, maahisia. Kaikki toinen toistaan näyttävämpiä ja toki myös näyttäviä temppuja tekeviä. Jonna Kivimäen maskeeraus sekä Malla Tallgrenin peruukit viimeistelevät satumaiset hahmot. Oskari Löytösen lavastus on sopivan yksinkertainen jäälohkareineen, tarjoten hyvät puitteet esiintyjille.

Taina Kopran tarina ja ohjaus sekä Jouni Kivimäen sirkustekninen osaaminen yhdistyvät taas kyllä niin hienosti. Monipuoliset nuoret sirkustelijat pääsevät näyttämään taitojaan ja katsomossa saa niin pidätellä henkeään kuin aploderaata spontaanisti. Varsinkin kaikki ilma-akrobatia ovat todella näyttäviä. Ja tulinumerot! Ja miten mahtavaa etteivät tulitemput olekaan enää pelkkien poikien valtakuntaa, muutenkin Soilussa sukupuoliroolit ovat entistä joustavampia. Sirkus jos mikä voi olla tasa-arvoinen paikka; maskin takana ei ole väliä oletko tyttö, poika tai joku muu. Poika voi hypätä hyppynarua ja kävellä löysällä vaijerilla, ja tyttö pyörittää tulikeppiä. Ryhmänumerot toimivat ja sooloteokset siellä väleissä tuovat kivaa vaihtelua. Temponvaihtelut rytmittävät kokonaisuutta tasapainoisesti.

Sorin sirkuksen esityksissä on juoni ja tarina oleellinen juttu. Esitys ei ole vain kokoelma erilaisia temppuja, vaan kaikki rytmittyvät hyvin kokonaiskertomukseen. Kaikkea tahdittaa oivallinen livebändi Joona Kukkolan johdolla. Hänen säveltämänsä musiikki tuo mieleen Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta, sellaista hieman etnovaikutteista kosketinsoittimen dominivaa soljuvaa ja dramaattista menoa. Sävellettyä Kalevalaa ja kansanperinnettä. Varsinkin Henna Leppäsen harmonikka sopii ihanasti myös sirkusesitykseen. Valkoista velhoa muistuttava Juho Fabrin jyräyttelee lyömäsoittimistaan tahtia. Ja vielä nauhalta ujeltava Käpin jouhikko. Hienoa!

Kyllä on mahtavaa että näinä vaikeina ja tautisina aikoina on silti tämmöisiä seesteisiä perinteitä kuten Sorin joulusirkus. Ei todellakaan tarvinnut pettyä. Hankkikaa liput ja menkää nauttimaan elävästä sirkushurmasta, kunhan esitykset taas jatkuvat vuoden 2021 alusta.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Soriferia / Sorin sirkus 1.12.2019

Jokavuotinen perinne eli Sorin Sirkuksen Joulushow! Aina elämys, aina pakko päästä.

Tänä vuonna esitys on Soriferia.


Esityksen teemana oli dystooppinen ja steampunk-henkinen maailma. Päällimmäinen mielikuva oli Mad Max-elokuvien autiomaa, jossa asuvat ne ketkä eivät ole orjina teknologisessa ja totalitaarisessa kaupunkimiljöössä. Kaksijakoisuus näkyy myös lattiakuvan jakaantumisessa. Kiitos Oskari Löytönen silmiähivelevästä lavastuksesta. Kun James ja Adam kaapataan orjiksi, alkaa ovela pelastusoperaatio. Siinä sivussa nähdään upeita temppuja ja kaikki kulkee hienosti tarinan mukana ja siihen sopien. Niin autiomaan akrobaattiliskot kuin teknologiahärveleitä operoivat tyrannitkin.


Tätä kaikkea johtaa mielipuolinen diktaattori (Juho Fabrin), joka paukuttaa rummuillaan menemään korkeuksissa, ja sieltä ohjailee kaikkea toimintaa. Ja tekee myös ääniefektejä. Osittain siis myös livemusaa, vaikkakin enimmäkseen nauhoitettua. Vähän kyllä on ikävä takavuosien livebändejä. Mutta musa oli ihailtavan monipuolista: reggaeta, countryä, meksikoilaishenkistä... ja aina täydellisesti esitettävään sirkusnumeroon sopivaa.


Taina Kopran kirjoittama ja ohjaama Soriferia on kyllä todella toimiva kokonaisuus. Tuttuun tapaan Jouni Kivimäki on suunnitellut sirkustekniset ratkaisut. Taas kerran on Kitte Klemettilä loihtinut huikean hienot puvut. Funktionaalisia ja niin upeita katsoa. Ihania kekseliäitä yksityiskohtia. Aavikkolaisilla ruskeasävyisiä "rääsyjä" ja kaupunkilaisilla musta/hopea/harmaat hitechasut. Ja Eero Auvisen valot ovat häikäisevät, niinkuin aina. Tänä vuonna erityistä suitsutusta pitää antaa Jonna Kivimäelle uskomattomista maskeerauksista ja Malla Tallgrenille kampauksista steampunk-lisukkeineen. Kun esiintyjät perinteisesti olivat pois lähtiessä saattamassa katsojia, sai vielä ihailla kädentaitojaan ihan lähietäisyydeltäkin. Kun sama porukka tekee näitä jouluesityksiä yhdessä vuodesta toiseen niin tuloksena on aina korkealaatuista ja ihan maailmanluokan kriteerit täyttäviä esityksiä. Joka vuosi ihailen silmät ymmyrkäisenä niin valoja kuin pukujakin, ja sitä kokonaisuutta. Puitteet ovat niin upeat, että näissä voisi esiintyä yhtä hyvin ammattilaisjoukkokin.

     

Vaan melkein ammattilaisen veroisia nämä nuoret ovatkin. Millään ei tahtoisi uskoa että he ovat nuoria harrastajia, eivätkä ammattilaisia. Kaikki sujuu mainiosti, ja jos joku pieni kämmi käykin, ei siitä välitetä vaan mennä porskutetaan eteenpäin. Asenne ratkaisee!


Cyr-renkailijat, nuorallakävelijät, akrobaatit, rolabolaaja, vertikaaliköysiakrobatiat, jongleeraustaiturointi, hyppynarut, lehmät ja cowboyt, pyramidit, yksipyöräiset, tanssivat puujalka"linnut", löysä vaijeri - tempujen lista on liki loputon. Yksi hienoimmista oli Sampo Suihkosen tikapuujongleerausnumero. Suihkonen oli muutenkin yksi esityksen kantavia voimia ja mukana monessa numerossa, kuten myös Aapo Honkanen. Tulishow on aina yksi suosikkini myös. Ja nyt oli myös mieletön vipulautanumero. Lopullisen taistelun koittaessa pääsi myös koreografi Marjo Terästön työ hienosti esille.


Kaikki numeroiden väliosatkin ja roudaustauot on mietitty hienosti, jotain pientä ja kivaa mihin katsoja voi kiinnittää huomionsa muiden raahatessa patjoja tai virittäessään rakennelmia. Mittarimatoa tai robottityyppiä; kokoajan jotain hauskaa! Ja loppukiitoskuviotkin tosi hienosti mietitty.


Meidän kymmenenhenkinen seurueemme nautti ja eläytyi, kuten joka vuonna. Kyllä Sorin sirkuksen joulushow on vaan yksi loppuvuoden kohokohtia. Iso kiitos kaikille esiintyjille ja tekijöille!


Kuvien copyright Kristian Wanvik.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Joulushow / Sorin sirkus 2.12.2018

En lainkaan muista monesko Sorin Sirkuksen joulushow tämä oli meidän porukalla, mutta aika mones. Tämä on ihan paras joulunalusperinne! Tämän vuoden esitys juhlistaa tänä vuonna 250-vuotiasta sirkusperinnettä, ja siksipä nimikin on vaan Joulushow. Ja muutenkin perinteinen sirkusmeininki on vallannut paikan. Ihanaa! Kaikessa nostalgisuudessaan ja sirkuskliseissään ihan älyttömän ihana ja viihdyttävä ja liikuttava esitys. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli elävä orkesteri, mutta kai ne säästösyyt lienevät tämänkin puutteen takana.

      

Mutta kaikkea muuta oli ylenpalttisesti! Kimaltavia ja näyttäviä Kitte Klemettilän suunnittelemia esiintymisasuja. Huikean upeat Eero Auvisen valot - nämä ovat vuodesta toiseen aivan käsittämättömän hienot! Niillä luotiin eri värisiä interiöörejä ja illuusio maneesin pyöreydestä. Taina Kopra on taas kirjoittanut näpsäkän juonen ja ohjannut tämän tosi lämminhenkisen ja aika jännittävänkin esityksen. Maskeeraus ja kampaukset ovat toki hienoja, kuten sirkukseen kuuluukin. Oskari Löytösen perinteikkäästä sirkusmiljööstä löytyi myös Pispalan haulitorni.


Ja ennenkaikkea illan kruununa häikäisivät taas kerran hienot esiintyjät. Taitavia nuoria joka lähtöön! Nyt mukana oli hevosia ja seeproja (ne puvut olivat nerokkaat) ja UPEA norsu (!) sekä ihania romanttisia sirkusvaunuja ja silmänkääntäjä, parrakas nainen ja jopa siamialaiset kaksoset! On karannutta apinaa kiinalaisessa tangossa, näyttäviä yhteistanssinumeroita paljon, permantoakrobatiaa (oma suosikkini), tikapuita, yksipyörästelyä. Ja todella hauska ja erilainen tulinumero - tästä isot kiitokset!


Perinteiset ihmispyramidit ja ilma-akrobatiat on sellaista peruskauraa, mutta nytkin tosi hauskasti toteutettuna, naispalokunnan toimesta. Rola-bola-lautailua mies/naishahmon toimesta, aika vaativastikin lisätyillä osilla. Välillä musiikki, puvut ja hahmot toivat vauhdikkuudessaan ja absurdiudessaan mieleen Wes Andersonin mainion Grand Budapest Hotel -leffan. En tiedä oliko sitä tunnelmaa koitettu tavoitella, mutta se tuli kyllä mieleen. Hyppynaruja ja keinulautaa, hyppyjä ja tasapainoilua, venäläistä aisaa ja lisää akrobatiaa. Erilaisia jongleerausjuttuja. Itämainen piikkimatto/lasimurskanumero karmaisi ja jännitti.

Joka vuosi on nämä peruskuviot, joita on kiva seurata. Sitten on aina jotain erityisen spesiaalia ja kiinnostavaa. Tänä vuonna se oli fakiirinumero ja hienot tulijutut. Tulella jongleeraustakaan ei kovin usein näe! Semmoisia lisää. Ja toki akrobatiaa ja permantojuttujakin. Henkilökohtaisesti en niin välitä hyppynaruista ja yksipyöräisistä, saatikka sitten nuorallakävelystä, mutta toki niitäkin on kiva katsoa.


Sorin Sirkus osaa viihdyttää ja reiluun pariin tuntiin oli taas saatu pakattua paljon kaikkea. Mutta en tiedä oliko syynä esiintyjien vähyys, rahoitus, sairastapaukset, vai mikä lie, mutta moni lavalla nähty nuori nähtiin tosi monessa numerossa. Hyviähän he olivat, mutta eikö sitten ollut tarpeeksi porukkaa? Vai ovatko toiset niin monilahjakkaita että heille on annettu tilaa monenlaiseen numeroon? Tätä meidän kymmenen hengen seurueessa pohdittiin. Eihän se nyt sinällään kauheasti haitannut menoa, mutta meidän porukka jäi tätä aprikoimaan. Erityisesti Sampo Suihkonen kunnostautui monessa roolissaan.


Ensi vuonna sitten taas Sorin Sirkukseen. Suosittelen hankkimaan liput jo heti syksyllä, koska joulukuun alkaessa taas olivat kaikki esitykset loppuunmyytyjä, tammikuisetkin. On tämä sellainen must-see juttu joka vuonna kyllä.


Ylempien kolmen kuvan copyright minä, alempien kolmen copyright Kristian Wanvik.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kinahmi / Sorin sirkus 7.12.2017


Sorin Sirkus sukeltaa tänä Suomen juhlavuotena kalevalaiseen maailmaan, ja hyvä niin. Varsin sopivasti valittu aihe; kyllä siellä on mistä ammentaa. Ja kuten aina, kaksituntiseen spektaakkeliin on saatu puristettua valtava määrä esiintyjiä, ja hienoja temppuja. On juonellinen kehyskertomus, on menoa ja meininkiä. Kaikkea tätä tahdittaa upeasti soittava trio, jotka imautuvat mukaan tarinaan itsekin. Kinahmi on taas kerran mainio sirkusshow.


Tuttuun tapaan Taina Kopran ohjaama ja koreografioima joulushow on värikylläs, innovatiivinen, henkeäsalpaavakin hetkittäin. Kitte Klemettilän loisteliaat puvut ammentavat sieltä kansanperinteestä ja Kalevalan värimaisemasta, mutta on siellä kimallusta ja sellaista sirkusmaista iloitteluakin. Jouni Kivimäen vastuulla ovat sirkusnumerot, ja onhan siellä taas kaikkia omiakin suosikkeja.


Näyttävää tulishow'ta, upeita trapetsinumeroita, akrobatiaa niin ilmassa kuin maan kamarallakin. Jongleerausta, yksipyöräisiä, tikapuutemppuilua, nuorallatanssia, rola bolaa ja tuolijumppaa. Ja venäläinen aisa, hurraa! Kun on iso määrä esiintyjiä niin saadaan aika hienoja joukkonumeroitakin. Eri elementtien yhdistelyn sorilaiset hallitsevat myös. Kun tulishow yhdistetään jongleeraukseen ja akrobatiaan niin huh!

     

Yksi hauskuutta yhtään Kalevalansa tarinoita tuntevalle katsojalle on bongailla tuttuja hahmoja ja tapahtumia. Kas Ainopa kieltäytyy Väinämöisen kosinnasta. Ja Lemminkäisen äiti kokoilee luita pitkin tantereita (kyllä niillä vähän voi jongleeratakin) kootakseen poikansa uudelleen. Väinämöisen ja Joukahaisen suohonlaulutaistelu onkin korvattu upealla yksipyöräistemppuilulla.


Ensimmäistä kertaa ehkä lavalla myös saunotaan! Rekvisiittakin on nappiinsa: rukkia, kirnua ja muuta härpäkettä. Monelle nuoremmalle katsojalle eivät nämä ehkä ole kuin eksoottisia museoesineitä, mutta se justiinsa onkin Sorin Sirkuksen esitysten valtteja: jokaiselle jotain. Lapset saavat ihan eri asioita tästä irti kun aikuiset.


Jooona Kukkolan musiikki svengaa kuin hirvi (joka myös muuten lavalla poikkeaa) ja tätä voisin kuunnella ihan kotonakin. Kukkolan lisäksi bändissä musisoi Juho Fabrin ja Petteri Hyvärinen ja instrumenttivalikoima on laaja. Kansanperinnepoljentoista musiikkia mutta tavattoman monimuotoista. Bändi soittaa hienon vuorirakennelman rinteillä.

      

Valosuunnittelu on aina ihan huippulaatua Sorilaisten esityksissä, ja Ville Finnilän työtä on ilo katsoa.


Kaiken taustalla ja yllä leijuu komea Kokko. Yksi asia mikä aina ilahduttaa minua on se kannustus mitä esiintyjät saavat. Varsinkin jos vielä jotain menee myttyyn. Oikeastaan mitä enemmän virheitä sattuu, sitä enemmän kannustusta yleisöltä tulee. Se on ihanaa!


Taas kerran nappisuoritus nuorilta sirkuslaisilta. Monta tuttua esiintyjää tuli bongattua. Jäin kyllä hieman kaipaamaan muutamien viime vuosien suosikkiani Kalle Pikkuharjua esiintyjäkaartista.



Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Enigma / Sorin sirkus 27.11.2016


Jokavuotinen perinteemme eli Sorin Sirkuksen joulushow olikin kalenterissa nyt heti esitysten alussa. Joskus ollaan oltu vasta tammikuussakin. Väliajalla kyllä pohdimme porukalla (meitä oli 8 henkeä tänä vuonna) että johtuukohan se tästä kolmannesta esityksestä että esiintyjät tuntuivat tekevän ehkä enemmän mokia kuin normaalista. Jos me ollaan aina oltu niin myöhään että ovat saaneet paljon treeniä? Mutta eihän se mitään haittaa täällä, koska yleisö kannustaa niin hyvin vaikka joku moka tulisikin.



Tämän vuoden esityksen nimi oli Enigma. Nimestään huolimatta se ei kertonut sodanaikaisista natsikoodinpurkajaisista Bletchley Parkissa, vaan tässä oli neljän nuoren joukko jahtaamassa symboleja pitkin ja poikin maailmaa. Keskiajan markkinoista aloitetaan. Siellä on tonsuuripäisiä munkkeja, ilveilijöitä, ritareita, neitoja... Ja hirveän mainiot ritarit tikapuuratsailla! Kolmihenkinen multi-instrumentalistibändi (Joona Kukkola, Lari Palander ja Tony Sikström) veisaa munkkilatinaa.


Keskiajasta hypätään(virtuaali)todellisuuteen/tulevaisuuteen vai ollaanko jo kokonaan toisessa (vai kolmannessa?) ulottuvuudessa? Tänä vuonna muuten videografiikat on entistä isommassa osassa. Hyppynarukuviotkin näyttävät pimeässä paremmilta. Toki hyppynarut ja osia hyppijöistäkin näkyy, ettei tässä ihan katsojan mielikuvituksen varaan heittäydytä.


Ehkä hienoin efekti koskaan saadaan strobovaloilla ja lattiaan heijastettavilta lattiakuvioilla. Mielettömän hienot joukkokoreografiat "liikkuvassa" lattiapinnassa! En muista nähneeni tuommoista koskaan missään ennen, ja teki kyllä suuren vaikutuksen.

   

Väliajan jälkeen matkaamme tuhannen ja yhden yön tarinoiden maailmaan. Apina trapetsilla, lentävällä matolla paikalle liitävä käärmeenlumoaja, hula-hula-lumoojattaret... Ja upeaakin upeampi sinitukkainen lampunhenki. Kalle Pikkuharju on tänäkin vuonna esityksen ehdoton helmi ja saakin tosi paljon esiintymisaikaa. En käsitä miten kukaan on noin notkea ja taitava. Vaihdoin muutaman sanan nuoren miehen kanssa esityksen jälkeen, ja toivon mukaan häntä nähdään tulevaisuudessa ammattilaisareenoilla. Lahjakkuutta meinaan ainakin löytyy!

   

Itämaan tunnelmista siirrymme karkkimaahan. Piparkakkutalon noidalla on sitten todella käkättävä nauru, kunnes hän hajoaa kirjaimellisesti palasiksi. Pikkuharju vielä hieman jalkajongleeraa piparminttutangoilla. Nelikko saa arvoituksensa ratkottua ja taas on pari tuntia kulunut kuin siivillä!


Taitavaa porukkaa ja taas kerran hienosti suunniteltu esitys. Kiitos siitä Taina Kopralle ja Jouni Kivimäelle. Ja kuten niin monena vuonna ennenkin, valosuunnittelu on ihan omaa luokkaansa. Eero Auvinen vastasi niiden suunnittelun lisäksi myös videosuunnittelusta. Kitte Klemettilän värikkäät puvut ilahduttivat ainakin tämän katsojan silmää. Tällä porukalla on kyllä taito hyppysissään.


Ja kuten aina, kaikki akrobatianumerot ovat eniten lähellä mun sydäntä. Ihan sama onko ne ilmassa vai maassa, ja millä hyvänsä välineellä. Upeaa katsottavaa.


Lisäbonuksena 5 euron käsiohjelmassa saa ensi vuoden seinäkalenterin. Ja S-etukortilla saa popkornit eurolla. Esityksiä on 8.1.2017 asti, mutta mikäli vanhat merkit paikkaansa pitää, niin lippuja alkaa olla suht vaikea saada. Toimi siis rivakasti!


Kuvien copyright minä itse