Reikäleipä / Tampereen työväen teatteri 5.10.2023

Haa, Kotaloiden saaga saa jatkoa! Sirkku Peltolan luoma legendaarinen perhe suorittaa comebackin, jo viidennen sellaisen. Se tarina mikä alkoi Suomenhevosesta, jatkui Yksiöön en äitee ota:lla, siitä Lämminveristen kautta Hevosten keinuun saa nyt jatkoa, kun Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Mahtavaa! Ja kyllä he ovatkin ennallaan, vaikka monta kokemusta onkin takana, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. 

Nyt Kotalat ovat asettuneet hieman rapistuneeseen omakotitaloon, kerrostalolähiön ja sen ostarin kupeeseen, suon katveseen. Aili (Tuire Salenius) pukeutuu edelleen mauttomasti ja sietää kärsivällisesti kotiin jämähtäneitä keski-ikäisiä lapsiaan. Kaitsu (Aimo Räsänen) on edelleen mustiin pukeutuva ja Motörheadia kuunteleva aikamiespoika, jolla meinaa lähteä mopo käsistä kerran jos toisenkin, ja yleensä kaikki päättyy kaaokseen ja tragediaan. 

Ja sitten on vielä tytär Jaana (Miia Selin) joka ikävöi toisella puolella maailmaa asuvaa Tiikeri-tytärtään ja hankkii elantonsa (itse asiassa koko perheen elannon) someinfluensserina. Ja sitten on tottakai monettakohan kertaa henkiin herännyt Äitee (Ola Tuominen) joka asuu koronan jäljiltä pihalle parkkeeratussa Ladassa. Koska rauha ja yksinäisyys on satavuotiaalle entistä tärkeämpää.

Tapahtumat alkavat vyörytä eteenpäin kun vanhasta saunasta yllättäen löytyy lasten isä ja Ailin eksä Lassi (Mika Honkanen), jolla on reistailevat jalat ja muutenkin asiat toisen avioeron jälkeen retuperällä. Lassi ja Kaitsu kehittelevät uutta tuottavaa bisnestä (tottakai) ja ongelmiahan siitä seuraa. Kaiken sen lomassa ehditään kuulla perheen kuulumisia ja paljon Äiteen elämänviisauksia. 

Välillä pyöräillään kioskille, jossa Anna Kuusamon, Jyrki Mänttärin ja Saska Pulkkisen esittämät kolme vanhusta seuraavat raveja ja lottoavat, myyvät porakoneita. Ja houkuttelevat Kotalan helposti ylipuhuttavia miehiä mieron tielle. Miten mulle niin tuli mieleen Macbethin noidat näistä? Omaa etuaan tavoittelevia ja aika sutkeja tyyppejä, kumpikin poppoo.

Teksti on tuttua ja turvallista Peltolaa. Terävää kriitiikkiä ja kommentointia nykymaailmanmenosta, lämmintä inhimillisyyttä ja pienen ihmisen puolella olemista. Varsinkin Äiteellä on paljonkin tärkeää sanottavaa asioista, häntä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Välillä tuntuu että Äitee on ainoa tolkun ihminen koko perheessä.

Tekstissä on myös paljon viittauksia aiempaan neljään näytelmään ja niiden henkilöihin, mutta Reikäleipä toimii kyllä aivan loistavasti vaikkei olisi niistä nähnyt ainuttakaan. Makuasia on tykkääkö siitä kun neljättä seinää rikotaan ja näyttelijät ovat omina itseinään lavalla. Mikä todellakin on toden ja fiktion suhde näyttelijäntyössä. Mutta aika näppärästi Kaitsu saa siten Äiteeltä nimmarin tärkeään paperiin...

Sanomattakin on selvää että pidin tästä kovasti. Kukapa nyt voisi olla pitämättä Peltolan tekstistä ja näistä tyypeistä. On riemastuttavaa miten samat näyttelijät solahtavat tuttuihin hahmoihinsa taas. Lassin väräjävällä äänellä esittämä Muuttuvat laulut, jonka sanat sopivat kyllä Kotaloihin erittäin mainiosti. Yksi seikka mikä herätti suurta hämmästystä (ja riemua) katsojissa oli Kaitsun huikea tietämys porakoneista! 

Aili muistelee nuoruuttaan KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti LP-levyn kanssa, ja pääsemme kurkistamaan 70-luvun Kintuan nuorten aktiivien toimintaan ihan lähemmältikin. Ja miten upea Oppimisen ylistys, farkkunelikon esittämänä, huh!

Hannu Lindholmin lavastus nojaa taitavasti toteutettuihin tulosteisiin. Niin Kotaloiden mörskä kuin lähiökerrostalot valokyltteineen on kaikki kaksiulotteisia, mutta kovin autenttisen näköisiä. Lavan keskellä on omakotitalon sisus, keittiönurkkaus ja puusohva. Ja sitten kioski ja Äiteen Lada. Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit noudattavat Kotaloiden tuttua estetiikkaa tarkasti. Vanhustrion linnunpelättimäiset asut ovat oivaltavat. Kaiken täydentää Kyösti Kallion äänisuunnittelu ja TJ Mäkisen valot. A-luokan teatteria, kuten vaan tämä Peltolan luottotiimi sen osaa tehdä.

Kotalan naiset pysyvät ja jäävät, kun miehet sössivät kaiken ja poistuvat takavasemmalle. Äitee vielä lopuksi muistuttaa naurun tärkeydestä ja sen tallessa pitämisestä. Loppu on surullisen karhea, tietenkin. Silti pieni toivonkipinä jää Äiteen sanoista sydämeen. En tiedä palaavatko Kotalat enää lavalle, mutta toivottavasti väliajalla ideoimamme Kotala Festivaali joskus toteutuisi. Kaikki 5 näytelmää samaan syssyyn, oispa ihanaa! Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa Reikäleipä.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pässi / Tampereen työväen teatteri 9.10.2018

Sirkku Peltolan uutukainen, Pässi, sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Tekstiä on työstetty pitkään ja sen kirjoittamisprosessin aikana valmistui moni muu Peltolan näytelmä ja ohjaustyö. Hitaasti kypsytellen saa yleensä hyvää tulosta, ja niin tälläkin kertaa. Pässi on hyvässä (ja hieman myös pahassa) mitä tyypillisin Peltolan näytelmä. Vahvasti yhteiskunnallinen, lempeän humoristinen, ihmisläheinen ja kantaaottava.

Taas kerran Peltolan näytelmää tähdittää aivan loistava näyttelijäporukka. Ensinnäkin se että Tuire Salenius palasin eläkepäiviltään tekemään Hellä Puskan (!) roolin. Vanheneva hyväsydäminen nainen, joka asuu siskontyttärensä kanssa kaksin - ja piilottelee paperitonta irakilaista lampolassaan. Hellä on ajassa kiinni ja koukussa Pokemoniin. Chatit ja googlet ovat ihan arkipäivää ja akun loppuminen on liki katastrofi. Niin sympaattinen hahmo, ja Salenius puhaltaa ihanan lämpimän hengen Hellään. Sympatiaa saa osakseen myös elämässään hieman väliinputoajan oloinen Anita (Miia Selin). Romanssi Damirin kanssa on päättynyt pettymykseen ja vatsassa kasvavaan vauvaan, ja nainen on erakoitunut tätinsä kanssa maalle, jelppimään naapurin isäntää koiranulkoilutuksessa. Asiat eivät todellakaan ole menneet niin kuin Anita olisi halunnut ja suunnitellut. Tyypillinen Peltolan kirjoittama ihmiskohtalo siis.

        

Näiden kahden naisen elämään kirjaimellisesti tupsahtaa remppamieskaksikko Leksa (Aimo Räsänen) ja Hebu (Tommi Raitolehto) Ja mikä hersyvä pari tämä onkaan! Räsänen on ihan elementissään outoja luontofaktoja suoltavana tauluvaraston omistajana, joka nyt vaan on hieman mukana tässä kaverinsa kattofirmassakin. Omituinen höpöttäjä, mutta tavattoman rakastettava hahmo kaikessa kömpelyydessään. Jotenkin aito ja rehellinen mies kuitenkin. Hebu taas on ärhäkkä pölvästi, jolla asiat ovat menneet pieleen ja suhde tyttäreenkin kärsii miehen toilailuista. Selkävaivainen ja äkkiväärä mies, jolla ei myöskään ole tainnut elämä kulkea ihan haaveiden mukaisesti. Osa Leksan jutuista menee tältä ihan ohi, mutta sisimmissään Hebukin on ihan symppis. [Lisähuomiona pitää todeta, että Työviksen pressitilaisuudessa edellisellä viikolla en meinannut tunnistaa Tommi Raitolehtoa lainkaan kun näimme Pässistä pätkän. Okei, istuin hieman kauempana, mutta Klamydia-Veskun näköiseksi maskeerattu mies oli liki tunnistamattmaksi laitettu. Bonusta maskeerauksesta siis. ] Parivaljakko on selkeästi hitsautunut hyvin yhteen monilla työkeikoillaan. Aivan esityksen loppumetreillä näemme myös Samuli Mujeen aika sympaattisena eläinlääkärinä, jonka rinnassa sykkii lämmin sydän.

Sokerina pohjana näyttelijäkaartissa on ihana Auvo Vihro. Kolmessa pienessä, mutta hyvin tärkeässä roolissaan. Kaikkia näitä yhdistää se että he ovat riippuvaisia muista ihmisistä. Kainuunharmaspässi Jokke joutuu jakamaan lampolansa vieraan miehen kanssa, mutta mörököllin perusäijän tavoin alistuu kohtaloonsa. Lampaalla on karvareuhka päässä ja turkisliivit yllä - sekä piikkipohjaiset kopsuttavat tossut. Jokke on sellainen totuudentorvi ja kommentaattori. Lampaan lisäksi Vihro esittää 9-vuotiasta Tinjaa, Hebun tytärtä, joka asuu äitinsä kanssa. Isäänsä ikävöivä pikkuvanha Tinja on hellyyttävä ja oivallinen roolityö. Täysin uskottavasti Vihro näihinkin nahkoihin ui, pinkki reppu ja tennarit apunaan. Kolmas tyyppi on sitten Damir, tuo kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja viranomaisia siten pakoileva sellisti. Tähtiä öisin katsellen ja lampolasta exän pyöristyvää vatsaa katsellen mies toivoo tavallista elämää. Jatkuva epävarmuus rassaa. Hellä salakuljettaa miehelle ruokaa, mutta Damir kaipaa muutakin seuraa kuin jörön pässin. Ulkopuolisena Damir esittää tarkkanäköisiä kommentteja Suomesta ja yhteiskunnasta. Hänen mielestään maa on paratiisi - Hebun mielestä kylmä ja asuinkelvoton. Näkökulma-asioita. Itse asiassa kaikki nämä kolme Vihron esittämää hahmoa voivat hieman sivustakatsojina kommentoida aika kärkkäästikin nykymaailman menoa.

Näiden ihmisten puhuma kieli on niin tuttua Peltolaa. Siis sellaista hellän kömpelöä ja naiivin hauskaa. Lämmintä ja tuttua mitä on ollut jo ikävä. Naiset puhuvat yhdessä, eri asioista ja ristiin. Sukupolvien välinen kuilu vai mikä, mutta hyvin arkista. Välillä keskustelu muistuttaa pingisottelua.

Lavastaja Hannu Lindholm ja valosuunnittelija TJ Mäkinen ovat loihtineet TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle kauniin, liki sadunomaisen lavastuksen. Vanha, hieman rapistunut talonrähjä pienine lampoloineen. Kaiken keskellä rikkonainen katto, jonka takana tähdet tuikkivat. Hieman nukkavierua mutta kodinomaista ja pittoreskiäkin. Sinisen ja vihreän sävyt valoissa luovat hämyistä tunnelmaa. Valot siivilöityvät rikkinäisten lasiruutujen takaa ja yhdessä Kyösti Kallion herkällä kädellä suunnitteleman äänimaiseman kanssa luovat seesteisen ja haavemaisen tunnelman. Ensimmäinen näytös loppuu optimistiseen fiilikseen - kyllä asiat järjestyvät. Voisiko tämmöisessä harmoniassa muuta ollakaan? Ja ne lintujen äänet lopussa, viimeistään siinä vaiheessa itketti.

Marjaana Mutasen hykerryttävä vaatesuunnittelu on kuin pisteenä iin päällä. Jakkupukuinen Anita istuu miljööseen huonosti, mutta elämänkolhimat remppamiehet Leksa ja Hebu ovat kuin kotonaan. Ja kaiken kruunaan vihreään eleganssiin verhoutunut Hellä! Arkista ja toimivaa. Nämä ovat tavallisia ihmisiä. Yksittäisenä vaatekappaleena Hebun naisilta lainaama villatakki on mainio, juuri kaikessa epäsopivuudessakin.

Tykkäsin sellaisesta pienestä yksityiskohdasta kun muutamassa kohtaa näytelmää lavalla näkyvistä teksteistä. Tavallaan sellaisia ydinlauseita. Muiden armoilla, jostain aina falskaa, no songs. Toivo ja toivottumuus, niitä käsitellään paljon.

Loppu on siinä mielessä epätyydyttävä että se jättää paljon asioita avoimeksi. Eikä välttämättä ole ihan onnellinenkaan tämä loppu. Toisaalta, tarvitseeko näytelmän aina päättyäkään kivasti? Arvostan sitä että Peltola on tehnyt niin monenlaisia näytelmiä, ja 30. niistä eli Pässi jatkaa kunniakkaasti hienojen suomalaisnäytelmätekstien perinnettä. Suosittelen tätä Pässiä kaikille hyvän laadukkaan teatterin ystäville, mutta ennenkaikkea Peltolan näytelmistä pitäville.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kissa kuumalla katolla / Tampereen työväen teatteri 31.1.2017

Jos joku saa puhallettua vanhoihin klassikoihin uutta ytyä ja raikkautta, niin se on kyllä ohjaajavelho Miika Muranen. Siinä yksi syy lisää odottaa TTT:n syksyn uutuutta eli Viulunsoittajaa katolla.

Viulunsoittajasta vielä viis, mutta millainen oli Murasen ohjaama Kissa kuumalla katolla? Vaikka Tennessee Williams kirjoitti tekstinsä jo 1955, niin näytelmän teemat ovat niin kovin tätä päivää edelleen. Pollittit ovat ulkoisesti ns. normaali perhe, mutta sisältä kaikki ovat jollain tavalla rikki. Dysfunktionaalinen perhe kaikkine näkyvine, ja haudattuine, traumoineen. Isän syntymäpäivät, iloitaan ja juhlitaan, mutta pinnan alla kiehuu ja kuohuu. Murasen tulkinta on raikas ja moderni. Ja Trumpin valtaannousun myötä taas todella ajankohtainen. Hieno teksti on aina hieno teksti.

Näin lokakuussa Turun kaupunginteatterin erinomaisen version, ja siinä mielestäni Big Daddy ja Big Mama olivat tarinan keskiössä. TTT:n versiossa taas heidän nuorempi poikansa Brick ja tämän vaimo Maggie ovat ne keiden ympärille kaikki kietoutuu. On mahtavaa että vaikka kaksi isoa teatteria tekevät saman näytelmän näin lähekkäin, niin versiot ovat erilaiset kuin yö ja päivä. Tottakai teksti on pääsääntöisesti sama, mutta ei ihan kuitenkaan. Kaikki muu sitten eroaakin. Ei saisi verrata kahta erilaista tuotantoa, mutta väkisinkin sitä mielessään vertailee. Ei huolta, sillä pidin molemmista kovasti.

Heti aluksi tehdään selväksi yksi asia eli Brickin ja tämän pelikaverin Skipperin suhteen laatu. Näemme puolialastoman pelaajan nojaamassa sänkyyn, olutta pullon suusta juoden, pelipaitansa heitettynä rennosti sängyn päätyyn. Toinen mies lähestyy, sanattomasti ottaa oluthuikan, ja sitten miehet suutelevat. Ja poistuvat yhdessä, selkeästi onnellisina ja raukeina ja tyytyväisinä. Brick ei muuten koko näytelmän aikana näytä yhtä onnelliselta kuin tässä; hän ei luo pitkiä katseita vaimoonsa eikä kosketa tätä hellästi.

Tämän hyvin intiimin ja sensuellin kohtauksen jälkeen on katsojan ehkä vaikea ymmärtää miksi Brick jatkuvasti kiistää suhteensa Skipperiin (tai lähinnä heidän suhteensa intiimiyden). Kunnes lopulta hänelle selviää totuus. Hän on itsekin uskonut omiin valheisiinsa. Tämä Brickin sisäinen kamppailu ja tuska, ja lopulta tietynlainen seesteisyys, tai asioiden hyväksyntä ja luovuttaminen, on Murasen tulkinnan yksi oleellinen puoli. Vai oliko alkukohtaus vain Brickin mielikuvitusta?

Miten isän charmikkaasta suosikkipojasta ja lupaavasta urheilijasta tuli murheensa viinaan hukuttava ja kaikki tunteensa kieltävä/piilottava mies? Brickin silmissä Skipperistä on tullut suorastaan myyttinen hahmo, joka vainoaa häntä päivin ja öin, ja jonka vain se viinasta saatava "pään naksahdus" voi auttaa häivyttämään. Kun Big Daddy ahdistaa poikansa seinää vasten ja puristaa totuuden tämän juomisen taustoista... Niin, mitä se sitten auttaa? Mutta yllättävän tarkkanäköinen Big Daddy on poikansa ja tämän ongelmien suhteen.

Näytelmässä käsitellään paljon miehisyyttä; mitä kaikkea se pitää sisällään tänä päivänä. Tässä tarinassa miehen asema perustuu valehtelulle ja valheille. Brick valehtelee itselleen, ja kaikille muillekin. Koko perhe ja lääkäri mukaanlukien valehtelee Big Daddylle ja Big Mamalle isän terveydestä. Kun salaisuudet paljastuvat, Big Maman ainoa toive on että Brick ja Maggie saavat lapsen, koska sitä Big Daddy haluaisi. Mistä tämmöinen "lapsi kyllä paikkaa parisuhteen ongelmat" ajattelu kumpuaa, en ole koskaan käsittänyt? Mutta toki lapsihan se kaiken pelastaisi; Brick lopettaisi juomisen ja puuvillaplantaasi saisi oivan perijän lapsenlapsesta. Ja Big Daddyn kuolemattomuus Brickin lapsen kautta olisi taattu (mitä siitä että tällä on jo viisi lastenlasta vanhemmasta pojastaan Gooperista). Big Daddy taitaa nähdä itsensä nuorempana Brickissä. Kun Big Mama toteaa jossain vaiheessa Brickin olevan isänsä poika, niin ymmärrän, että niinhän se onkin. Brick on omaksunut monet käyttäytymismallit isältään, vaimon kohtelemisesta alkaen.

Lapsettomuus hiertää ennen kaikkea Maggieta, varsinkin kun ärsyttävällä kälyllä Maella on jo kuudes tulossa. Maggien oma asema perheessä ei olisi enää niin epävarma jos olisi edes yksi lapsi "turvana". Koko perhe tuntuu tietävän syyn lapsettomuuteen, ja mikäs ihme se on. Tässä huushollissa kun seinilläkin on korvat, kuten todetaan monessa kohtaa. Taitavalla valosuunnittelulla ja paperinohuilla sermeillä saadaan luotua kyttääviä varjoja Maggien ja Brickin makuuhuoneen ulkopuolelle. "Sinä olet lapseton ja mun poikani juo" toteaa Big Mama miniälleen. Ja suolaa lapsettomuuden haavoihin lisää myös Maggien ajatus siitä että kaikki muut miehet haluavat häntä (mukaanlukien Skipper) paitsi oma siippa.

Heidi Kiviharju tekee yhden hienoimmista rooleistaan koskaan. Hänen Maggiensa on sensuelli ja hemaiseva, mutta myös herkän haavoittuva. Lapsettomuus satuttaa. Kiviharju tuo Maggien ristiriidat ja ongelmat esille taitavasti. Se alun pitkä ja paatoksellinen monologi, bravo! Myös Tuukka Huttunen on aivan erinomainen Brickin haastavassa roolissa. Kaikki pidätetyt ja tukahdetut tunteet, inho vaimon kosketukseen, rentous ja ilo Skipperin kanssa; kaikki näkyy pienissä eleissä ja ilmeissä. Kädet puristuvat nyrkkiin. Ja jotenkin se alistuneisuus lopussa - millään ei ole enää mitään väliä. Aivan mahtavaa että Huttunen on saanut näin ison draamaroolin, koska komedioissa hän on näyttänyt kyntensä jo niin moneen kertaan. Sitäpaitsi pelkkään pyyhkeeseen ja kipsiin sonnustaunut Tuukka on myös ilo silmälle.

Odotin kovasti Juha Mujetta ja Tuire Saleniusta Big Daddyn ja Big Maman rooleissa, eikä tarvinnut pettyä kumpaankaan. Loistavaa työskentelyä! Kummallakin kuitenkin tuntuu olevan pieni sordiino päällä, eli näyttelivät vahvat roolinsa vähäeleisemmin kuin odotin. Kiinnostava ohjauksellinen ratkaisu. Ja joskus vähemmän on enemmän. Kyllä Tuire Salenius saa pienillä eleillä ja ilmeillä kerrottua sen tuskan mitä hän tuntee (se sormien vääntely!). Mutta on se Big Daddy vaan niin kamala mulkvisti että oksat pois.

Samuli Muje on nysväkkä Gooper, joka lopussa ratkeaa ottamaan drinksunkin, kun kaikki tuntuu menneen pieleen. Ja osaahan se tämä nuorempikin Muje karjaista! Tämän tosi ärsyttävänä Mae-vaimona loistaa Miia Selin. Ehkä paras itkupotkuraivari näyttämöllä koskaan, ainakaan aikuisen esittämänä! Tämä pariskunta on kiltti ja kunnollinen, mutta taka-ajatuksena on kaapata koko tila haltuun. Paha vaan kun Big Daddy tuntuu inhoavan koko perhettä. Se Big Daddyn ilme kun lapset laulavat onnittelulaulua!!!

Pastori (Jari Leppänen) ja tohtori (Matti Pussinen-Eloranta) ovat kumpikin kuin korppikotkia. Taustalla häälymässä mutta kun vaara uhkaa ja jotain tartteisi tehdä (esimerkiksi tukea perhettä) kumpikin liihottaa tiehensä. Valtteri Lehtisellä on kaksi pientä (mutta tärkeää) roolia. Skipper näyttäytyy alkukohtauksen lisäksi taustalla häilymässä muutaman kerran, Brickin muistoissa. Ja perheen palvelijana hän vilahtaa näyttämöllä myös pikaisesti.

Reija Hirvikosken moderni lavastus yhdistää punaista, valkoista ja mustaa. Brickin ja Maggien huonetta ympäröivät ohuet seinät, joita saadaan läpikuultavaksi valoilla. Lavan takaosassa leijuvat isot hopeanväriset jättimäiset joulukuusen koristeköynnökset. Lavastuksen värejä myötäilee myös Marjaana Mutasen loisteliaat puvut. Se Maen vihreä ja Maggien punainen, ooh! Siinä missä lavastus on minimalistista ja dramaattistakin, puvut henkivät ajattomuutta, mutta myös kaikuja 50-luvulta. Ja naisten korskeat korkeat kampaukset myös, (jotka ovat Pepina Grönholmin käsialaa). Vaikka tavallaan ollaan tässä ajassa (mauttomine Make America great again juhlahattuineen) niin se side sinne näytelmän syntyvaiheen aikaan on säilytetty pienissä yksityiskohdissa. Ja kuinka alussa ollaan viimeisen päälle siloiteltuja ja huoliteltuja, ja pikkuhiljaa kulissit alkavat rapautumaan, ja sama näkyy niin kampauksissa, puvuissa kuin lavastuksessakin. Hienoa!

Rakastin musiikkia tässä. Sekä alun sensuelli versio House of the Rising Sunista (kun Brick ja Skipper suutelevat) ja lopussa Close to You. Molemmat sopivat tunnelmaan ja tekstiin erinomaisesti. Ja kun Brick laulaa "heidän biisiään" toisen näytöksen alussa, nyyh ja niisk. Niklas Vainion luomiin ääniin kiinnitin huomiota. Ovien paiskomisäänet, ja äänen kummallinen vääristyminen hetkittäin (Brickin päässä?). Mun muistikirjassa lukee: äänisuunnittelu = iso sydän.

Tämän nähtyäni ymmärrän hyvin miksi Kissaa ei esitetä valtavalla Suurella näyttämöllä. Suurista teemoistaan ja suureellisuudestaan huolimatta tämä on hyvin intiimi näytelmä. Ja siksikin sopii Eino Salmelaisen näyttämölle erinomaisesti.

Ehkä koko Kissa kuumalla katolla tiiviistyy tähän Maggien lauseeseen: ”Se, että elää yhdessä jonkun kanssa, se voi olla yksinäisempää kuin jos eläisi kokonaan yksin – jos se, jota rakastaa, ei rakasta sua”. 

Työviksen Kissa herätti minussa monenlaisia tunteita ja tätä tekstiä kirjoitin ja muokkasin ja hioin päivätolkulla. Useimmiten käy niin että suurimman vaikutuksen tehneet näytelmät ovat kaikkein vaikeimpia saada paperille. Tai siis... niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Prosessointi kestää. Siksi tämä kirjoittaminen venyi. Kiitos Miika ja koko Kissa-tiimi!

Suosittelen lämpimästi kaikille erinomaisesti tehdyn draaman ystäville. Ei Kissa ns. helppo näytelmä ole, päinvastoin, mutta ah niin tyydyttävä. Ja bonuksena tämän jälkeen sitä voi olla ihan kiitollinen omasta suht tavallisesta perheestään.


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suku on syvältä / Tampereen työväen teatteri 12.11.2016

En voi sanoa ettenkö olisi viihtynyt tämän Larry Davidin sukukomedian parissa. Välillä tuli naurettua oikein makeastikin. Aika kevyttä komediaa, sellaista ettei tarvitse kauheasti miettiä onko tässä taustalla jotain syvällisempää. Mutta välillä sellainenkin komedia on tarpeellista ihmisen elämässä. TTT:llä nähdään tämä näytelmä ensimmäisenä koko Euroopassa.

Suku on syvältä (Fish in the dark) on, kuten suomenkielisestä nimestäkin saattaa joku fiksu lukija päätellä, sukukomedia. Norman (Pentti Helin) ja Arthur (Aimo Räsänen) ovat veljekset, joiden isän Sidneyn (Severi Saarinen) kuolemasta alkaakin varsinainen hulabaloo. Monenkirjavaa tyyppiä tähän sukuun mahtuu, ja sitten on tyttöystävät, rakastajattaret, eksät ja muut päälle. Leskiäidin uudesta asuinpaikasta syntyy iso kiista veljesten välille; kumpikaan kun ei äitiään luokseen haluaisi. Normanin vaimo Brenda (Teija Auvinen) ei tule anoppinsa kanssa toimeen lainkaan ja menevä mies Arthur ei muuten vaan halua äitiään vaivoikseen. Norman ja kotiapulainen kehittävät oivan suunnitelman millä asiat saadaan taas kääntymään parhain päin. Suunnitelma pitää sisällään myös salaperäisen kolmannen veljeksen.

Taas kerran TTT:n loistavat näyttelijät pistävät parasta nauruvaihdetta päälle. Ohjaaja Tuomas Parkkinen saa kuljetettua tätä hulvatonta porukkaa hyvin eteenpäin. Räsänen ja Helin on loistava veljespari, ja koko tiimi komppaa taitavasti mukana. Gloria-äiti (Tuire Salenius) on ihan järisyttävä hahmo ja Salenius pääsee kanssa irrottelemaan reippaasti. Miia Selin hurmaa puertoricolaisena kotiapulaisena ja Matti Pussinen-Eloranta on varsin värikäs persoona Sidneyn veljenä. Emmi Kaislakari on loistava Arthurin vamppimaisena tyttöystävänä. Jaana Oravisto & Auvo Vihro vainajan siskona ja tämän miehenä ovat tyrkkyjä ja niljakkaita. Oikeastaan kaikki ovat kuitenkin aika överiksi vedettyjä karikatyyrejä - ei tämmöisiä ihmisiä olekaan. Vai onko? Joka suvussahan on omat eksentrikkonsa.

Pari tuntia tämän suvun parissa ja olen valmis raastamaan hiukseni! Jatkuvaa sanailua, keljuilua, kuittailua ja piikittelyä. Tavallaan sitä on hauska katsoa ja kuunnella, ja todeta että onneksi nuo ihmiset ovat vaan näyttämöllä, eivätkä tosia. Toisaalta taas sitä alkaa miettimään omaa sukuaan ja sukulaisia...

Tässä on välillä aika roisiakin kieltä (suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa), ja hetkittäin semmoista pikkutuhmempaa sanailua, "minä en hässinyt fossiileja sen ikäisenä" -tyyliin. Muutaman kerran näemme fantasiamaisia piirteitäkin uninäkyineen. Kävin katsomassa tämän päivänäytöksessä ja mietin moniko eläkeläiskatsoja tukehtuu naurussaan tai henkeä haukkoessaan kurkkupastilliin. Ei tainnut onneksi kukaan.

Annukka Pykäläisen lavastus on nerokas: sairaala ja Normanin olohuone vaihtavat paikkaa liki lennossa.

Bonusta pituudesta: kaksi tuntia on juuri passeli mitta napakalle komedialle. Suku on syvältä sopisi hyvin telkkariin, koska jotain hyvin sitcom-maista tässä on. En ole kuitenkaan katsonut koskaan Larry Davidin tv-sarjoja (esim. Seinfeld ja Curb Your Enthusiasm), mutta jotenkin tästä näytelmästä tuli mieleeni takavuosien sarjat Perhe on pahin ja Kupla. Eli seurataan yhden hullun perheen ja suvun edesottamuksia.


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kevät herää ja Kissan tassuja polttelee Työviksessä

Kyllä taas alkaa pahasti näyttää siltä että ensi keväästäkin on tulossa varsin kiireinen teatteririntamalla! Ainakin Tampereen työväen teatterin ohjelmisto vaikuttaa enemmän kuin lupaavalta. Kevään kolmesta uutuudesta kaksi sai minut hihkumaan riemusta, ja kolmannenkin menen mieluusti katsomaan.

Kissan työryhmää: Tuire Salenius, Heidi Kiviharju, Severi Muje,
Juha Muje, Miika Muranen, Tuukka Huttunen ja Samuli Muje

Ensimmäisenä ensi-iltaan (31.1.) ennättää Tennessee Williamsin klassikko Kissa kuumalla katolla. Ja ohjaajana itse Miika Muranen!! Ihan kuin tämä ei vielä riittäisi, niin miehityskin on varsinainen dream team. Pariskuntaa Brick ja Maggie esittävät Tuukka Huttunen (miten mahtavaa nähdä Tuukkaa kunnon isossa draamaroolissa!) ja Heidi Kiviharju. Big Mamana Tuire Salenius (joka muuten esitti Maggietä Kuopion kaupunginteatterissa 1985) ja Big Daddynä Juha Muje. Lavalla nähdään Mujeita enemmänkin, koska Samuli Muje on Brickin veli Gooper, ja Samulin poika Severi sitten Gooperin poika.

Heidi Kiviharju, Samuli Muje, Severi Muje ja Juha Muje

Marjaana Mutanen tekee 50-lukuhenkisen puvustuksen ja Reija Hirvikosken lavastus on sitten taas modernimpaa ja tuo raikkaan vastapainon vanhemmannäköisille puvuille. Ohjaajan tavoitteena on se, että näytelmän nähtyään katsojan oman perheen ongelmat asettuisivat oikeisiin mittasuhteisiin. Heidi Kiviranta taas kertoi, ettei aio ottaa paineita Elizabeth Taylorista (joka teki leffaroolin Maggien vuonna 1958) tai kenestä muustakaan. Tämä on sitten myös Tuire Saleniuksen eläkkeellelähtörooli, ääk! Toivotaan kuitenkin että eläkkeestä huolimatta häntä nähtäisiin jatkossakin teatterin lavalla.

Murasen ohjauksessa nostetaan esiin myös Brickin ongelmien lähtökohdat aiempia versioita selkeämmin. Ei siis vain vihjata kautta rantain tämän suhteesta jalkapallokaveri Skipperiin. Odotan tätä ihan valtavan paljon - hieno näytelmä ja loistava tekijätiimi!

Ohjaaja Miika Muranen ja Tuukka Huttunen (Brick)

Melkein yhtä paljon odotan TTT & TAMK yhteistyötä musikaalin Spring Awakening parissa. Ainoastaan HKT on tämän aiemmin tehnyt Suomessa joten ei sitä hirveän tiuhaan ole lavoilla nähty. Tarinahan on vanha (vuodelta 1891), mutta kovin ajankohtainen teemoiltaan. Nuorilla on samat ongelmat maasta ja kulttuurista toiseen. Ohjaaja Samuel Harjanteen sanoin: "Esityksen aiheet, kuten ulkonäköpaineet, homoseksuaalisuus, teiniraskaus, kodittomuus, perheväkivalta, raiskaus ja insesti ovat edelleenkin yhteiskuntamme kipupisteitä".

Kapellimestari Niina Alitalo ja Inna Tähkänen (Wendla)

Ja on tosi mukavaa että musikaalikonkari Samuel Harjanne tulee tämän ohjaamaan, ja mukavaa on myös se että esiintyjät tulevat liki kaikki TAMKista. Lisäksi vielä lippujen hinnat ovat enemmän kuin maltillisia (musikaaliksi) 28/26/23€. Ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 24.2.

Kuulimme näytteeksi pienen musiikkipalasen Inna Tähkäsen laulamana, ja huh! Mulla on se videollakin, ja lisään tänne linkin kun saan ladattua nettiin.

Kolmantena kevään uutuutena on Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomi (Suurella näyttämöllä ensi-ilta 2.2.). Tiina Puumalaisen ohjauksessa Mielensäpahoittaja käy läpi Suomen koko satavuotisen historian. Mielensäpahoittajaa esittää kolme eri-ikäistä näyttelijää (Raimo Grönberg, Jyrki Mänttäri, ja joku toistaiseksi tuntematon nuori herra). Kyrö kirjoittaa parhaillaan myös saman aiheen romaania, mutta teatteriesitys valmistuu ensin. Nyt tehdään pienen näyttämön monologista suuren näyttämön spektaakkeli! Minä en ole lukenut vielä ensimmäistäkään Mielensäpahoittaja-kirjaa, tai nähnyt häntä missään livenäkään, jotta nyt tulee sitten sekin koettua.

Tuomas Kyrö, Tiina Puumalainen ja Raimo Grönberg

Helmikuussa Työviksessä vierailee myös Nukketeatteri Sytkyt Muumilaakson Talvi -esityksellään ja maaliskuussa legendaarinen Seela Sella saapuu kylään Pieni eläin -monologiteoksellaan. Esitys juhlistaa hänen 80-vuotispäiviään.

Keväällä jatkaa mahdollisesti joitain syksyn esityksiäkin, mutta niistä kerrotaan sitten myöhemmin.

Eikä haitannut enää lainkaan pressitilaisuuden ajankohta aamutuimaan, koska a) aamupala oli loistava b) erinomaisia näytelmiä tulossa c) pääsi höpöttelemään Huttusen Tuukan ja Murasen Miikan kanssa. Voiko sitä teatterin ystävän aamu enää paremmin alkaakaan?


Kuvien copyright minä itse

Papparaisen Uni / Tamperen työväen teatteri 21.1.2016

Dostojevskin komedia? Sirkku Peltolan versiona? No mikä jottei.

Dostojevski ei nyt ehkä ole tunnetuin komediakirjailijana, mutta Papparaisen Unen alkuteos Vanhan ruhtinaan rakkaus on sitä itseään. Absurdin hauska, mutta myös lämpimästi ihmisluontoa kritisoiva. Slaavilaista melankoliaa.

Tarinassa on vähintään yhtä paljon juonitteluja ja vehkeilyä kuin Shakespearen komedioissa parhaimmillaan. Nuori Pavel (vuoden parhaan tukkalaitteen palkinnon voittava Tuukka Huttunen) on rakastunut Zinaan (Maija Koivisto), jonka äiti Maria Aleksandrovna Moskaleva (Tuire Salenius) haluaakin naittaa tyttärensä ikälopulle kulahtaneelle ruhtinaalle (Esko Roine). Kuvioon kuuluu asioihin sotkeentuva palvelijatar (Jaana Pesonen), rouvan tossukkamainen siippa (Mika Honkanen) joukko uteliaita naapuruston aatelisrouvia.

Kaikesta tästä keitetään juonittelun ja vehkeilyn soppa, jonka keskiössä Saleniuksen draamakuningatar vetelee narujaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin, tai ei ehkä sittenkään. Oisko toinen vanha sanonta enempi paikallaan tällä kertaa eli ahneella on paskainen loppu. Tai paha saa palkkansa. Tai...

Kaikki tyypit tässä on hieman övereitä. Ylinäyteltyjä, ylipuettuja, ylimeikattuja. Ei sillä, tähän kyllä sopi semmoinen tyyli. Mahtipontista ja suureellista. Varsinkin Esko Roine pääsee irroittelemaan groteskin ruhtinaan hahmossa. On meikkiä, tekojalkaa, peruukkia ja lonksuvat tekohampaat. Peräpukamat vaivaavat. "Jollen olisi sairastunut, olisin täysin terve". Höppänä ja absurdi papparainen on sukulaispoikansa Pavelin ja Maria A:n johdateltavana, vai onko sittenkään. Nuorekkuuden tavoittelu kaikkine tekokarvalisäkkeineen ei kyllä ihan ota onnistuakseen, mutta yritys on kova. Ainoa oikeasti nuori, jos kohta 23-vuotiaana jo ihan yli-ikäinen avioliittoon, on raikas ja viaton Zina.

Esityksen kyllä varastaa mennen tullen aivan huikeassa vedossa oleva Tuire Salenius. Ainahan Salenius on loistava, mutta nyt suorastaan mykistävä. Herkullinen rooli ja se vedetään aivan suvereenisti. Tuukka Huttusen Pavel on hyperaktiivinen hupsu. Mika Honkanen on kurkimainen vätys, jonka "duoda duoda" kirvoittaa katsojassa kikatuksen, vaikka onkin ihan pöljä juttu (ehkä juuri siksi). Pienemmistä rooleista pakko mainita upeissa iltapuvuissa keekoilevat rouvat Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela. Varsinkin Mänttärin keltainen kimono-henkinen keltainen lohikäärme-iltapuku salpaa hengen!

Rouva Maria A. pilkkaa Pavelille Shakespearea "tuo teidän Shakespearenne on muinaisjäännös", mutta sitähän tämä on. Shakespearea siis. Farssimaisiakin piirteitä saava tarina on kaikessa juonittelussaan ja juonenkäänteissään aika kevyt ja hupsu, mutta sellaista pientä piikittelyä on havattavissa. Rouva Maria A. haluaisi päästä parempiin piireihin avioliiton avulla, mutta mutta...

Ja ne puvut! Siitä täysi kymppi Matti Seppäselle. On runsautta, rehevyyttä, ruusua ja rimpssua. Maalaisilla huopatöppöstä ja korkeaa piippapipoa, ja ylhäisillä sitten kaikkea muuta. Varsinkin rouva Maria Aleksandrovnan puvut, voi elämän kevät mitä luomuksia! Aivan upeita. Pidin kovasti myös Hannu Lindholmin lavastuksesta kolkkoine kuusineen. Ja ne kampaukset ja meikit, kiitos Pepina Granholm, kyllä oli tukkalaitteet kohdillaan muillakin kun Pavelilla.

Pituudesta olisi voinut tiivistää puolisen tuntia pois, liki kolmetuntinen oli oikeasti hieman liian pitkä.

Varsin mielenkiintoinen esitys, joka oli erityisesti visuaalisesti mahtava!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.