Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tennessee Williams. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tennessee Williams. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. tammikuuta 2017

Kissa kuumalla katolla / Tampereen työväen teatteri 31.1.2017

Jos joku saa puhallettua vanhoihin klassikoihin uutta ytyä ja raikkautta, niin se on kyllä ohjaajavelho Miika Muranen. Siinä yksi syy lisää odottaa TTT:n syksyn uutuutta eli Viulunsoittajaa katolla.

Viulunsoittajasta vielä viis, mutta millainen oli Murasen ohjaama Kissa kuumalla katolla? Vaikka Tennessee Williams kirjoitti tekstinsä jo 1955, niin näytelmän teemat ovat niin kovin tätä päivää edelleen. Pollittit ovat ulkoisesti ns. normaali perhe, mutta sisältä kaikki ovat jollain tavalla rikki. Dysfunktionaalinen perhe kaikkine näkyvine, ja haudattuine, traumoineen. Isän syntymäpäivät, iloitaan ja juhlitaan, mutta pinnan alla kiehuu ja kuohuu. Murasen tulkinta on raikas ja moderni. Ja Trumpin valtaannousun myötä taas todella ajankohtainen. Hieno teksti on aina hieno teksti.


Näin lokakuussa Turun kaupunginteatterin erinomaisen version, ja siinä mielestäni Big Daddy ja Big Mama olivat tarinan keskiössä. TTT:n versiossa taas heidän nuorempi poikansa Brick ja tämän vaimo Maggie ovat ne keiden ympärille kaikki kietoutuu. On mahtavaa että vaikka kaksi isoa teatteria tekevät saman näytelmän näin lähekkäin, niin versiot ovat erilaiset kuin yö ja päivä. Tottakai teksti on pääsääntöisesti sama, mutta ei ihan kuitenkaan. Kaikki muu sitten eroaakin. Ei saisi verrata kahta erilaista tuotantoa, mutta väkisinkin sitä mielessään vertailee. Ei huolta, sillä pidin molemmista kovasti.

Heti aluksi tehdään selväksi yksi asia eli Brickin ja tämän pelikaverin Skipperin suhteen laatu. Näemme puolialastoman pelaajan nojaamassa sänkyyn, olutta pullon suusta juoden, pelipaitansa heitettynä rennosti sängyn päätyyn. Toinen mies lähestyy, sanattomasti ottaa oluthuikan, ja sitten miehet suutelevat. Ja poistuvat yhdessä, selkeästi onnellisina ja raukeina ja tyytyväisinä. Brick ei muuten koko näytelmän aikana näytä yhtä onnelliselta kuin tässä; hän ei luo pitkiä katseita vaimoonsa eikä kosketa tätä hellästi.


Tämän hyvin intiimin ja sensuellin kohtauksen jälkeen on katsojan ehkä vaikea ymmärtää miksi Brick jatkuvasti kiistää suhteensa Skipperiin (tai lähinnä heidän suhteensa intiimiyden). Kunnes lopulta hänelle selviää totuus. Hän on itsekin uskonut omiin valheisiinsa. Tämä Brickin sisäinen kamppailu ja tuska, ja lopulta tietynlainen seesteisyys, tai asioiden hyväksyntä ja luovuttaminen, on Murasen tulkinnan yksi oleellinen puoli. Vai oliko alkukohtaus vain Brickin mielikuvitusta?

Miten isän charmikkaasta suosikkipojasta ja lupaavasta urheilijasta tuli murheensa viinaan hukuttava ja kaikki tunteensa kieltävä/piilottava mies? Brickin silmissä Skipperistä on tullut suorastaan myyttinen hahmo, joka vainoaa häntä päivin ja öin, ja jonka vain se viinasta saatava "pään naksahdus" voi auttaa häivyttämään. Kun Big Daddy ahdistaa poikansa seinää vasten ja puristaa totuuden tämän juomisen taustoista... Niin, mitä se sitten auttaa? Mutta yllättävän tarkkanäköinen Big Daddy on poikansa ja tämän ongelmien suhteen.


Näytelmässä käsitellään paljon miehisyyttä; mitä kaikkea se pitää sisällään tänä päivänä. Tässä tarinassa miehen asema perustuu valehtelulle ja valheille. Brick valehtelee itselleen, ja kaikille muillekin. Koko perhe ja lääkäri mukaanlukien valehtelee Big Daddylle ja Big Mamalle isän terveydestä. Kun salaisuudet paljastuvat, Big Maman ainoa toive on että Brick ja Maggie saavat lapsen, koska sitä Big Daddy haluaisi. Mistä tämmöinen "lapsi kyllä paikkaa parisuhteen ongelmat" ajattelu kumpuaa, en ole koskaan käsittänyt? Mutta toki lapsihan se kaiken pelastaisi; Brick lopettaisi juomisen ja puuvillaplantaasi saisi oivan perijän lapsenlapsesta. Ja Big Daddyn kuolemattomuus Brickin lapsen kautta olisi taattu (mitä siitä että tällä on jo viisi lastenlasta vanhemmasta pojastaan Gooperista). Big Daddy taitaa nähdä itsensä nuorempana Brickissä. Kun Big Mama toteaa jossain vaiheessa Brickin olevan isänsä poika, niin ymmärrän, että niinhän se onkin. Brick on omaksunut monet käyttäytymismallit isältään, vaimon kohtelemisesta alkaen.

Lapsettomuus hiertää ennen kaikkea Maggieta, varsinkin kun ärsyttävällä kälyllä Maella on jo kuudes tulossa. Maggien oma asema perheessä ei olisi enää niin epävarma jos olisi edes yksi lapsi "turvana". Koko perhe tuntuu tietävän syyn lapsettomuuteen, ja mikäs ihme se on. Tässä huushollissa kun seinilläkin on korvat, kuten todetaan monessa kohtaa. Taitavalla valosuunnittelulla ja paperinohuilla sermeillä saadaan luotua kyttääviä varjoja Maggien ja Brickin makuuhuoneen ulkopuolelle. "Sinä olet lapseton ja mun poikani juo" toteaa Big Mama miniälleen. Ja suolaa lapsettomuuden haavoihin lisää myös Maggien ajatus siitä että kaikki muut miehet haluavat häntä (mukaanlukien Skipper) paitsi oma siippa.


Heidi Kiviharju tekee yhden hienoimmista rooleistaan koskaan. Hänen Maggiensa on sensuelli ja hemaiseva, mutta myös herkän haavoittuva. Lapsettomuus satuttaa. Kiviharju tuo Maggien ristiriidat ja ongelmat esille taitavasti. Se alun pitkä ja paatoksellinen monologi, bravo! Myös Tuukka Huttunen on aivan erinomainen Brickin haastavassa roolissa. Kaikki pidätetyt ja tukahdetut tunteet, inho vaimon kosketukseen, rentous ja ilo Skipperin kanssa; kaikki näkyy pienissä eleissä ja ilmeissä. Kädet puristuvat nyrkkiin. Ja jotenkin se alistuneisuus lopussa - millään ei ole enää mitään väliä. Aivan mahtavaa että Huttunen on saanut näin ison draamaroolin, koska komedioissa hän on näyttänyt kyntensä jo niin moneen kertaan. Sitäpaitsi pelkkään pyyhkeeseen ja kipsiin sonnustaunut Tuukka on myös ilo silmälle.

Odotin kovasti Juha Mujetta ja Tuire Saleniusta Big Daddyn ja Big Maman rooleissa, eikä tarvinnut pettyä kumpaankaan. Loistavaa työskentelyä! Kummallakin kuitenkin tuntuu olevan pieni sordiino päällä, eli näyttelivät vahvat roolinsa vähäeleisemmin kuin odotin. Kiinnostava ohjauksellinen ratkaisu. Ja joskus vähemmän on enemmän. Kyllä Tuire Salenius saa pienillä eleillä ja ilmeillä kerrottua sen tuskan mitä hän tuntee (se sormien vääntely!). Mutta on se Big Daddy vaan niin kamala mulkvisti että oksat pois.


Samuli Muje on nysväkkä Gooper, joka lopussa ratkeaa ottamaan drinksunkin, kun kaikki tuntuu menneen pieleen. Ja osaahan se tämä nuorempikin Muje karjaista! Tämän tosi ärsyttävänä Mae-vaimona loistaa Miia Selin. Ehkä paras itkupotkuraivari näyttämöllä koskaan, ainakaan aikuisen esittämänä! Tämä pariskunta on kiltti ja kunnollinen, mutta taka-ajatuksena on kaapata koko tila haltuun. Paha vaan kun Big Daddy tuntuu inhoavan koko perhettä. Se Big Daddyn ilme kun lapset laulavat onnittelulaulua!!!

Pastori (Jari Leppänen) ja tohtori (Matti Pussinen-Eloranta) ovat kumpikin kuin korppikotkia. Taustalla häälymässä mutta kun vaara uhkaa ja jotain tartteisi tehdä (esimerkiksi tukea perhettä) kumpikin liihottaa tiehensä. Valtteri Lehtisellä on kaksi pientä (mutta tärkeää) roolia. Skipper näyttäytyy alkukohtauksen lisäksi taustalla häilymässä muutaman kerran, Brickin muistoissa. Ja perheen palvelijana hän vilahtaa näyttämöllä myös pikaisesti.


Reija Hirvikosken moderni lavastus yhdistää punaista, valkoista ja mustaa. Brickin ja Maggien huonetta ympäröivät ohuet seinät, joita saadaan läpikuultavaksi valoilla. Lavan takaosassa leijuvat isot hopeanväriset jättimäiset joulukuusen koristeköynnökset. Lavastuksen värejä myötäilee myös Marjaana Mutasen loisteliaat puvut. Se Maen vihreä ja Maggien punainen, ooh! Siinä missä lavastus on minimalistista ja dramaattistakin, puvut henkivät ajattomuutta, mutta myös kaikuja 50-luvulta. Ja naisten korskeat korkeat kampaukset myös, (jotka ovat Pepina Grönholmin käsialaa). Vaikka tavallaan ollaan tässä ajassa (mauttomine Make America great again juhlahattuineen) niin se side sinne näytelmän syntyvaiheen aikaan on säilytetty pienissä yksityiskohdissa. Ja kuinka alussa ollaan viimeisen päälle siloiteltuja ja huoliteltuja, ja pikkuhiljaa kulissit alkavat rapautumaan, ja sama näkyy niin kampauksissa, puvuissa kuin lavastuksessakin. Hienoa!

Rakastin musiikkia tässä. Sekä alun sensuelli versio House of the Rising Sunista (kun Brick ja Skipper suutelevat) ja lopussa Close to You. Molemmat sopivat tunnelmaan ja tekstiin erinomaisesti. Ja kun Brick laulaa "heidän biisiään" toisen näytöksen alussa, nyyh ja niisk. Niklas Vainion luomiin ääniin kiinnitin huomiota. Ovien paiskomisäänet, ja äänen kummallinen vääristyminen hetkittäin (Brickin päässä?). Mun muistikirjassa lukee: äänisuunnittelu = iso sydän.

Tämän nähtyäni ymmärrän hyvin miksi Kissaa ei esitetä valtavalla Suurella näyttämöllä. Suurista teemoistaan ja suureellisuudestaan huolimatta tämä on hyvin intiimi näytelmä. Ja siksikin sopii Eino Salmelaisen näyttämölle erinomaisesti.


Ehkä koko Kissa kuumalla katolla tiiviistyy tähän Maggien lauseeseen: ”Se, että elää yhdessä jonkun kanssa, se voi olla yksinäisempää kuin jos eläisi kokonaan yksin – jos se, jota rakastaa, ei rakasta sua”. 

Työviksen Kissa herätti minussa monenlaisia tunteita ja tätä tekstiä kirjoitin ja muokkasin ja hioin päivätolkulla. Useimmiten käy niin että suurimman vaikutuksen tehneet näytelmät ovat kaikkein vaikeimpia saada paperille. Tai siis... niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Prosessointi kestää. Siksi tämä kirjoittaminen venyi. Kiitos Miika ja koko Kissa-tiimi!

Suosittelen lämpimästi kaikille erinomaisesti tehdyn draaman ystäville. Ei Kissa ns. helppo näytelmä ole, päinvastoin, mutta ah niin tyydyttävä. Ja bonuksena tämän jälkeen sitä voi olla ihan kiitollinen omasta suht tavallisesta perheestään.


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Kissa kuumalla katolla / Turun kaupunginteatteri 28.10.2016

Joskus vuosi, puolitoista sitten muistan kovasti toivoneeni myös Twitterissä, että tekispä joku teatteritalo versionsa Tennessee Williamsin näytelmästä Kissa kuumalla katolla. Tiedän että ohjelmistot on suunniteltu pidemmällä aikajänteellä, ja kukapa yhden teatteri-intoilijan toiveita muutenkaan kuulisi. Mutta silti en voi olla hykertelemättä, kuin ei vain yksi, vaan peräti kaksi isoa teatteria on nyt tarttunut tähän toiveeseeni. Ensimmäisenä ehti Turun kaupunginteatteri, joka Sini Pesosen ohjauksessa toi Kissan lavalle nyt lokakuussa. Seuraava versio on TTT:n, (ensi-ilta tammikuussa 2017) Murasen Miikan ohjatessa sen. Hienoa! Ja kiitos!

 

Pollittien perhe on kokoontunut viettämään Big Daddyn 65-vuotispäiviä tämän kartanoon. Syntymäpäivien ohella on hyvä juhlistaa sitä, että Big Daddy sai terveen paperit ja syöpäepäilyt olivatkin väärä hälytys. Vai oliko sittenkään. Paikalla ovat kummatkin pojat vaimoineen. Brick on alkoholisoitunut ex-urheilijatähti, jonka uran vei ensin loukkaantuminen ja sitten viina. Ja jonka mielestä vaimonsa Maggie on nykyään ellottava. Köyhissä oloissa kasvanut Maggie taas ei muuta haluaisikaan kun miehensä rakkautta, kosketusta ja hyväksyntää. Mutta kun heidän välillään on kuilu nimeltään Skipper; Brickin paras ystävä ja kenties hieman muutakin. Ja lapsiakaan ei ole siunaantunut.

Sen sijaan velipoika Gooper taas on menestynyt elämässään; on hyvä ammatti lakimiehenä, hedelmällinen vaimo Mae ja liuta lapsia. Kumpikin pojista (tai ehkä ennemminkin miniöistä) kärkkyy Big Daddyn isoa perintöä. Ongelmana on se, että isä suorastaan inhoaa Gooperia ja tämän meluavia tenavia, ja Brick on aina ollut se lempparipoika. Ja Brickin seksipommivaimo taas miellyttää isäpappaa muuten vaan. Soppaa hämmentää Big Mama, joka tuntuu tekevän kaikkensa miehensä eteen, vaikka tämä tuntuu väheksyvän ja halveksivankin vaimoaan.


Oikeastaan kaikki perheenjäsenet ovat vastenmielisiä tyyppejä. Kehenkään en voi enkä halua samaistua, tai oikein edes ymmärtää heitä. Vaikka kuinka koitan asettaa heidät omaan aikaansa ja peilata sitä aikakautta ja asenteita vasten... Kaikki perheen miehet kohtelevat vaimojaan alentuvasti ja vähätellen, Gooper ehkä vähiten, mutta hän taas on jotenkin nössykkä. Jotenkin näistä tyypeistä tulee mieleen Donald Trump ja hänen asenteensa kaikkia vähemmistöjä kohtaan. Vähän sääliksi käy esimerkiksi Big Mama, kun kuuntelee mitä Big Daddy hänestä puhuu Brickille. Synkeitä perhesalaisuuksia vatvotaan ja ei tässä ole ns onnellista loppua kenelläkään. Nämä ihmiset ovat jotenkin kasvatuksensa, aikakautensa ja tapojensa orjia - ja pelastusta ei näy missään. Kaikki suorastaan vittuilevat toisilleen jatkuvasti. Ensimmäinen näytös keskittyy puimaan Brickin ja Maggien välejä ja toinen sitten Brickin ja Big Daddyn.

Kaiken tämän perhedraaman taustalla kummittelee vielä rotusortoteema, mutta hyvin hienovaraisesti. Musiikissa on kaikuja puuvillapelloilla laulettavista lauluista ja muutamia pieniä viitteitä. Omaa aikaansa sekin heijastaa.


Kaikki näyttelijät ovat oikein hyviä, mutta kyllä Big Daddy (Taneli Mäkelä) ja Big Mama (Eila Halonen) vievät nyt voiton. Kumpikin pistää kaikkensa likoon ja onnistuu tyrmistyttävän hienosti. Big Daddy on rehvakas ja helpottunut terveen diagnoosin saatuaan. Hän todellakin puhuu Brickille (ja vaimolleen) suunsa puhtaaksi.Vimpura miten kamalan kärttyisä, dominoiva ja kaikinpuolin kaamea ukko. Ikuisen elämän, mielellään vauraan sellaisen, tavoittelu on asia, mitä sekä Maggie että Big Daddy pohtivat. Kaikista rikkauksistaan huolimatta kun elämää ei voi ostaa silloin kun se on loppumassa, ei edes Big Daddy. Entäpä sitten kamalan kaakattava tekopirteä Big Mama! Ensin tämä ärsyttää minua, sitten säälittää. Eila Halonen on ihan liekeissä! Kun Big Daddy laukoo tälle "totuuksia", niin naisesta häviää kaikki puhti, kuin tyhjentyvästä ilmapallosta. Jäljelle jää vain kuoret. Surulliset kuoret.

Pyry Nikkilä on ehkä hieman vaisu Brick, mutta kun tämä puhuu isänsä kanssa Skipperistä, niin sitten kyllä löytyy tulta ja tunnetta. Brick taitaa olla niin syvällä kaapissa ettei tunnusta asiaa ja tunteitaan itselleenkään. Viina on ainoa asia mikä miestä enää kiinnostaa. Niina Koponen on enemmän pimatsumainen kuin sensuelli Maggie. Naisparka koittaa kaikin eri tavoin saada miehensä huomiota, turhaan. Stefan Karlsson on todella mainio Gooper, varsinkin lopulta malttinsa menettämässä. Tämän suorittamat äidin manipulointiyrityksetkin karahtavat kiville.


Turun versiossa erikoismaininta ensinnäkin upeasta visuaalisesta ilmeestä! Lavastus on jälleen kerran näyttävä. Jo se pelkkä alku. Mitään ei sanota pitkään aikaan, on vain sinistä ja vihreää, aaltojen ja veden kohinaa, hypnoottista musiikkia. Pollittien koti on pastellisävyinen, 50/60-lukuhenkinen, hieman pröystäilevä ja mahtipontinen. Sopii hyvin puuvillaparonin persoonaan.  Näyttämön keskiössä on Brickin ja Maggien huone, mutta takana näkyy hetkittäin patiotakin. Tykkäsin tosi paljon siis, kiitos Jani Uljas! Valot (Janne Teivainen), äänet (Jani Tengström) ja videosuunnittelu (Mika Hiltunen) komppaavat mainiosti yhteen.

Tätä ei ole helppoa katsoa, mutta samalla ihanan nautinnollista! Voi ainakin tuntea helpotusta miten ahdistavia perhehelvettejä muilla on (ainakin amerikkalaisissa draamoissa). Kaikki ovat katkeria, ja purkavat pahaa oloaan eri tavoilla. Näitä näytelmäkirjallisuuden klassikkoja on upeaa nähdä lavalla aika ajoin, vaikka ne usein ovatkin raskaita katsomiskokemuksia. Mutta klassikko on aina klassikko!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.