Juhannustanssit / Tampereen työväen teatteri 30.1.2020

Tammikuun lopussa oli vihdoin aika lähteä tansseihin, nimittäin kohuttuun ja kehuttuun Juhannustanssit-esitykseen Työvikselle. Jos oli Hannu Salaman kirja ilmestyessään 1964 skandaali niin monenlaista puhetta on herättänyt myös Juho Gröndahlin käsikirjoittama ja Linda Wallgrenin ohjaama versio vuonna 2019. Harmikseni tämä ei viime vuonna sopinut kalenteriini, joten tilanne piti korjata pikimmiten. Pitäähän se tietää mistä kansa kohisee...

Alkuperäisteos on minulla lukematta, mutta ei anneta sen häiritä. En tiedä oliko kauhean järkevää katsoa peräkkäisinä iltoina Jeppe Niilonpoika ja Juhannustanssit, koska niissä oli paljon samaa. Kauheasti hälinää, välkkyviä ja vilkkuvia valoja ja videoita, meteliä ja pyörivää lavaa, nukkeja ja munasillaan juoksemista. Sellaista "kaikkea vähän liikaa" -tyyppistä esitystä. Jos olisin migreeniin taipuva niin tästä sen kohtauksen taatusti saisi. Jossain vaiheessa esitystä kuullaan repliikki: "tuo oli se ääni joka kuuluu kun ihmisen aivot nyrjähtävät". Sepäs taitaa kuvastaa omia aivojani illan päätteeksi.

No oliko tämä "kohuteos"? Jaa-a. Ehkä, tavallaan. Tätä mainostetaan pätkäsukupolven tulkintana. Odotin hurjaa rietastelua, juhannuskiiman sumentamaa sekoilua ja väkevää kielenkäyttöä. Niitä ei juuri näkynyt. Jos koko homma potkaistaan käyntiin: "Jaaha, se on juhannus, eiköhän vedetä taas" niin se tuo tietynlaiset viinanläträyskuviot mieleen. Ei semmoistakaan kauheasti ollut. Mikä sitä kohua sitten aiheuttaa? Sekava hörhöily ja päättömältä vaikuttava meno; varsinkin toinen näytös oli aika epätasapainoinen ja sekava. En tiedä avautuisiko moni asia paremmin jos olisi lukenut kirjan. Ehkä merkitys lukuisille ja joka paikasta esiin putkahtaville sorsille selviäisi.

Suomalaisille juhannus on maaginen aika ja paikka. Yleensä juhannusjuhlilla sattuu ja tapahtuu, ja niin nytkin. Kokko karkaa, vanha suola janottaa ja juostaan ilkosen alasti. Salorannan yhtye veivaa humppaa ja iskelmää, ja loppuillasta ihan toisenlaisia rytmejä. Menneisyyden asioita pulpahtaa pintaan, nostalgian siivet havisevat ja aamun valjetessa selviää moni asia. Vai selviääkö? Välillä viitataan suoraan Salaman kirjaan.

Lavalla - ja aika paljon katsomossakin - liehuu näyttävä ensemble. Jyrki Mänttärin vahtimestari Helmelä ja Juha-Matti Koskelan bussikuski Lasse ovat perusäijiä. Pannaan kyllä naisia mutta mitään rakastamisia ei tunnusteta. Verneri Liljan Paavo Kenttäläinen on muuttanut muualle opiskelemaan ja näkemään maailmaa, mutta juhannus saa kaipauksen varattuun Kirstiin (Eriikka Väliahde) taas palaamaan. Kirsti haaveilee taideopinnoista Helsingissä, mutta on jumiutunut kotikylään. Tämän puoliso Pekka (Mika Honkanen) häröilee omiaan. Sitten on mekkokaksikko Raija (Emmi Kaislakari) ja Helena (Miia Selin), jotka ennen aamua löytävät itsensä kumpikin miehen sylistä. Tatuoitu Risto (Kaisa Sarkkinen) tekee uroteon sukeltamalla kokon takaisin. Ja sitten on Minea Lång Hiltusena, joka pitää varsinaisen kirja-analyysin toisessa näytöksessä.

Musiikki on näissä Juhannustansseissa isossa osassa ja sitä tuottaa Salorannan yhtye. Jussi-Pekka Parviainen bändin johtajana ja kitaristina on alkoholisoitunut ja katkeroitunut. Joel Mäkinen vetää koskettimistaan musiikkia ja tanssittaa solisti-Railia (Helmi-Leena Nummela), lisäten herra Salorannan katkeruutta Railin exänä. Omat kiemuransa siis heilläkin. Bändin täydentää Paavo Malmberg ja Juho Kanervo tai Riku Vartiainen (en tiedä kumpi herroista lavalla oli!) sellon ja basson varressa.

Monenlaista tanssikuviotakin nähdään, ja siihen pääsee myös yleisö mukaan. Osa katsomosta on nimittäin rakennettu näyttämölle. Ei tarvitse pelätä, kyllä ne näyttelijät vie jos ei humppa suju. Ja kyllä tämä porukka vetää ihan ilman katsojiakin, monenmoista (nykytanssi)koreografiaa (Samuli Nordbergin kynästä) on luvassa. Yleisö saa osallistua halutessaan myös väliajalla Tequila-huuteluunkin, puhumattakaan kirjan repliikkikaraokesta.

Esitys kestää 2,5 tuntia, ja varsinkin toinen näytös tuntuu kestävän ikuisuuden. Siinä ajassa keretään puimaan monenlaisia ongelmia, parisuhdedraamaltakaan ei voida välttyä. Ihmiset vaeltavat ympäriinsä, lava pyörii ja kaikenlaista keskustelunpätkää kantautuu korviin. Kaiken keskiössä on pyörön keskellä liikkuva valtava bussirakennelma, joka muuntuu todella moneksi. Janne Vasama on saanut kaiken oleellisen (ja vähän lisääkin) mahtumaan tähän "bussiin". Ja nähdäänpä lavalla ökyvenekin. Kovin on yltäkylläinen lavastus.

Eero Auvisen monipuolinen ja monimuotoinen valosuunnittelu hetkittäin melkein räjähtää silmille ja varsinkin toisessa näytöksessä myös volyymit nousevat likipitäen epämukaville alueille. Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg vastaavat äänisuunnittelusta, ja jälkimmäinen Joonas Mikkilän kanssa musiikin sovitutuksesta, tuotannosta ja johdostakin. Kai mä olen niin vanha sitten koska se humppalinja kuulosti paljon paremmalta kun tykyttävä tekno. Pyry Hyttisen videot olivat näyttäviä kolmella isolla skriinillä, mutta enimmäkseen liian levottomia nekin.

Marjaana Mutasen puvustus on 70-lukuisen retrohenkistä (ne mekot!) mutta samalla aika ajatontakin. Värikästä ja rumankaunista. Erikoiskiitos näyttävistä kampauksista ja maskeista.

"Mikseivät ne vaan lopeta tätä kaikkea, ja elä" toteaa Kirsti lavalla. Niin, hyvä kysymys. Ainaisen vatvomisen, jahkaamisen ja veivaamisen sijaan voisi keskittyä ihan muuhun. Vaikka siihen elämiseen.

Otso Kauton kausi Työviksen peräsimessä on lähtenyt kyllä todella räväkästi liikkeelle. Talossa tuntuu olevan hyvä ja innostunut pöhinä. Saapas nähdä pysyvätkö bussilasteittain teatteria normaalisti kansoittavat teatterin suurkuluttajat perässä.



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neiti Julie / Tampereen työväen teatteri 20.9.2019

En ole aiemmin nähnyt August Strindbergin klassikkoa Neiti Julie, joten korkea aika paikata tämä aukko sivistyksessäni. Lisäbonuksena Työviksellä oli kasassa hieno työryhmä sitä toteuttamassa. Ilmeisestikin arvostelut ovat olleet ristiriitaisia (koitan parhaani mukaan välttää niiden lukemista ennen kuin itse näen esityksen) mutta niitähän maailmaan mahtuu.

Strindbergin näytelmä ilmestyi 1888, ja tämä Michael Baranin suomentama ja ohjaama versio on samalla moderni ja myös hyvin ajaton tulkinta siitä. Näemme lavalla vain kolme näyttelijää, ja kaikkiin muihin henkilöihin vain viitataan. Upean lisämausteensa tuo erinomainen muusikko Nanna Ikonen, joka puhaltelee jazzahtavia, ja hetkittäin riipiviäkin Juhani Nuorvalan sävelmiä eri saksofoneistaan. Surumielisyyttä ja kaihoa oikein korostaen. Lisäksi esityksessä on vain yksi näytös (vajaa 2 tuntia), ja se oli 1800-luvulla vallan poikkeuksellista.

Tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, varakkaan kreivin keittiöön. Kreivi itse on poissa ja keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari) laittaa kreivin tyttären neiti Julien (Eriikka Väliahde) Diana-koiralle ruokaa. Henkilökuntaan kuuluva Jean (Janne Kalliomäki) saapuu, kreivin saappaita kiillottaen. Jonkunlainen on-off suhde Kristinin ja Jeanin välillä, ovatkohan he oikeasti kihloissa. Pohtivat miten neiti Julie on käyttäynyt niin oudosti, palvelusväen kanssa tanssien. Eihän sellainen nyt sovi! Sitten neiti Julie itse saapuu pyörremyrskyn lailla paikalle, viettelevänä ja kaappaa Jeanin mukaansa tanssimaan. Valta-asetelma on selvä - palvelusväki tottelee kun isäntäväki käskee. Jean koittaa muodollisesti estellä argumentillaan "mitä ihmisetkin ajattelevat". Neiti Julie tuntuu hullaantuneelta, juhannuksesta juopuneelta. Ja mitä siinä tilanteessa voi vähäinen palvelija tehdä? Varsinkin kun on vielä hieman ihastunut Julieen. Neiti Julie haluaa alistaa ja näyttää valtaansa, ja Jean alistuu, antautuu. He päätyvät sänkyyn, intohimoisen saksofonin soidessa ja valkoisten lavaelementtien noustessa ilmaan.

Jälkeenpäin he suunnittelevat karkaamista, hotellin perustamista Sveitsiin. Kuin kuumehoureisia haaveita. Tietävätkö he kumpikin että nämä ovat haaveita, vailla toteutumisen mahdollisuuttakaan? Toinen koittaa hillitä, toinen jatkaa utopistisia ajatuksia. Jotenkin yhteiset lemmenhetket muuttavat asetelmia kaksikon välillä. Jeanille selviää ettei Juliella olekaan omaisuutta, ja siten yhteiset haaveet hotellista murenevat. Nyt vasta elämän realiteetit palaavat mieleen. Jean ottaa nyt valta-aseman, siirtyy teitittelystä sinutteluun ja suorastaan komentelee neitiä. Hän nöyryyttää, sekä neitiä että ylempiluokkaisia ylipäätään, ja neiti ottaa tämän kaiken mukisematta vastaan. Jean kapinoi viskaamalla kreivinsä saappaat maahan ja Julie varastaa isältään rahaa. Pakomatka kuitenkin keskeytyy kreivin yllättävään paluuseen. Loppu jää vihjailevan avoimeksi.

Mitä tekee Kristin tänä aikana kun neiti Julie ja Jean flirttailevat ja vatvovat tulevaisuuttaan? Hän on nukkumassa, mutta loikoilee keittiön taustalla aina jossain. Jatkuvasti taustalla, venytellen. Eihän hän voi välttää huomaamasta mitä Jeanin ja Julien välillä tapahtuu. Ja kun Kristiniä pyydetään mukaan pakomatkalle, niin syvä paheksunta ja usko, ja varmaan pettymys kihlattuunkin, torppaavat tämän ajatuksen. Hän ei katso voivansa työskennellä talossa minkä isäntäväkeä ei voi kunnioittaa ja missä palvelusväki veljeilee ylempiarvoistensa kanssa.

Esityksessä on paljon pitkiä, näennäisesti tapahtumattomia kohtia. Kohtia kun ei puhuta, vaan katsoja saa vajota omiin mietteisiinsä, ja katsella mitä lavalla tapahtuu. Myös puhetta on paljon, ja toimintaa vähemmän. Aika moni katsomossa vilkuili kelloaan, ja vieressäni istuva nainen alkoi tekstaamaan jonnekin, kesken esityksen! Eli moni katsoja herpaantui hetkittäin - odottaako nykyajan ihminen teatterissakin jatkuvaa tykitystä, ettei hermo kestä hiljaisia hetkiä?

Teemat ovat niin nykyaikaisia: alaisen ja esimiehen suhde, vallan käyttö ja alistaminen, roolileikit. Neiti Julie on hyvin ristiriitainen persoona, jotenkin hän haluaa rikkoa perinteisiä ajatuksia vastaan, olemalla äijämäinen, mutta naisellisilla keinoilla. Hän keimailee ja viettelee, alistaa miespuolisen palvelijan (seksi)orjakseen, mutta sitten on taas voihkiva ja valittava, heikko nainen. Hän haluaisi olla vapaa, ja kapinoi, varmaan sekä isäänsä että koko yläluokkaa vastaan. Jean on melko sivistynyt ja unelmoi paremmasta, vauraammasta elämästä. Jean ja Julie viljelevät ranskan sanoja ja nokittelevat tiedoillaan. Lemmikkilintunsa kohtalo avaa jotenkin Julien silmät - mihin kaikkeen Jean oikein on valmis päästäkseen määränpäähänsä? Vain Kristin tuntuu olevan jotenkin tyytyväinen elämäänsä, vaikka jääkin juhannusyönä yksi keittiöön, tekemänsä seppele päässään. Vahva näyttelijäkolmikko tekee tasaisen varmaa työtä, enkä vähempää odottaisikaan.

Neiti Juliessa on mielenkiintoinen ristiriita vanhahtavan tekstin ja luokka-asemien korostamisella, ja Janne Viskarin hyvin modernilla puvustuksella ja lavastuksella. Modernin keittiön ja valkoisten vanhanaikaisten seinäelementtien kontrasti on suuri. Palvelusväen mustien ja runsaiden muovisolkien koristamat asut ja Jeanin sotilaiden luotiliiviä muistuttava hökötys luovat pelkistetyn taustan Julien keltaiselle sporttimekolle ja dreams of dreams tekstisille rintaliiveille.

Neiti Julie on kamarinäytelmä, joka saa kuitenkin 2000-luvun käsittelyn. Esitys jätti minut hieman hämmentyneeksi, ehkä se oli se vanhahtavan tekstin ("hedelmäni himoitsi sinun siementäsi") ja modernin ylöspanon liitto. Voin vain kuvitella miten rohkea teksti on ollut 1800-luvulla. Ei tämä Työviksen versio ehkä helpoin ole katsojalle, mutta lopussa palkitseva.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Avustettu itserakkaus / Tampereen työväen teatteri 15.1.2019

Kotimainen teatterivuoteni pyörähti käyntiin vasta tammikuun puolivälissä. Joulun ja uudenvuoden väli oli kiireistä 4,5 esityksen parissa, joten tammikuun alku olikin sitten teatteritaukoa. Sitten 9.1. matkasin Lontooseen ja siellä koin kymmenen esitystä lyhyessä ajassa, mutta niistä lisää tuonnempana. Aloitamme kiinnostavan vuoden Tampereen työväen teatterin kantaesityksen kanssa!

Antti Mikkolan ja Hanna Sepän käsikirjoittama ja Mikkolan ohjaama Avustettu itserakkaus on vinksahtanut ja aika raadollinenkin komedia draamavivahteella. Päähenkilö on itsekeskeinen mulkvisti, laskusuhdanteisen stand up -koomikkouransa kanssa kipuileva Jari (Tommi Raitolehto) joka tutustuu hömppämäisen ihanaan kampaajaan Seljaan (Emmi Kaislakari) tämän leikatessa korvasta palan parturikäynnin yhteydessä. Parisuhdehan siitä seuraa, mutta kaikki ei sitten menekään ihan putkeen. Jarin vanhemmat viinisieppo Inkku (Teija Auvinen) ja sananmuunnoksia rakastava Pöpi (Auvo Vihro) ovat päätyneet tekemään avustetun itsemurhan belgialaisen järjestön kautta, vaikkeivat ole erityisen vanhoja tai sairaitakaan. Mutta eivät halua olla vaivaksi kenellekään. Yhtäkkiä tämän nelikon elämään pöllähtää ongelma: tuhovimmainen tablettiinsa uponnut häirikköpoika Väinö-Kai (Petra Ahola), jonka Jari sysää vanhempiensa riesaksi.

Kaikki hahmot ovat aika hysteerisiä ja heidän leimaa-antavimmat ominaisuutensa on venytetty ihan äärimmilleen, aina absurdiuteen asti. Kenessäkään ei ole vikaa, vaan ne on ne olosuhteet kun ovat kaikesta vastuussa. Senjan erityisherkkyys, Jarin ja Pöpin miesvauvamainen asenne; nämä ihmiset ovat oikeasti aika kamalia. Mutta ehkä juuri siksi niin hauskoja. Juuri kun katsoja alkaa tuntemaan rahtusen sympatiaa jotakuta kohtaan, niin seuraavassa hetkessä tämä vetää maton jalkojen alta. Pöpi on selkeästi vaikuttanut poikansa maailmakuvaan vahvasti. Itsekkyys ja narsismi on viety isän ja Pöpin hahmoissa ihan toiselle tasolle. Jostain syystä Inkku-vaimo on tämän sallinut, niin isän kuin pojankin kohdalla. Ja vanhempien elämä meni nyt näin, kaikkea peläten. Siksikin haluavat nyt kerrankin päättää jostain itse, edes kuolemastaan. Inkku päättää nyt rakastaa itseään, vaikka sitten kaatamalla toisenkin viinilasin. Mikä jottei, koska aika käy vähiin.

Välillä me katsojat olemme stand-upkoomikon pään sisällä, ja hän puhuu meille suoraan. Välillä taas tarkkailemme tapahtumia lavalla. Hieman sekavaa. Lapsiasiat ovat koko ajan pinnalla, koska Seljalla vauvakello tikittää, mutta Jari ei lapsia halua. "Minä haluan  ihmissuhteen ilman vaikeutta" kiteyttää hyvin Jarin ajatuksia. Sen sijaan Selja jaksaa vatvoa suhteen eri vaiheita. Kodinsisustaminen tilpehöörillä on parisuhteen analysoinnin lisäksi on Seljan sydäntä lähellä, ja koska hän on Turusta, hän osaa myös käyttäytyä (!). Kaksi vinksahtanutta parisuhdetta, ja kumpikin saa katsojan pohtimaan omia ihmissuhteitaan ja tutkailemaan olisiko vastaavia piirteitä minussakin.

Karmo Mende on tehnyt mielenkiintoisen lavastuksen. Keskeneräisen oloinen ja viittellinen, jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa oleva lavastus on samaan aikaan ruma ja hieno. Lavasteita siirrellään ja ihmisetkin liukuvat rullakoissa halki näyttämön. Kaikki muuttuu, kuten elämässäkin.

Avustettu itserakkaus on hetkittäin järkyttävän hauska, mutta hetkittäin hieman tylsäkin. Väinö-Kain äidin Hilun (Petra Ahola) monologi toisen näytöksen alussa elämästään ja parisuhteistaan on kuin toisesta näytelmästä. Muuten pituus on kyllä ihan passeli (2 h 20 min) mutta hienoinen epätasaisuus vaivaa koko teosta jossain määrin. Välillä juostaan pitkin lavaa kuin sähköiskun saaneina, farssi ylikierroksilla, ja sitten välillä vaivutaan tylsään puhetulvaan. Pääsääntöisesti dialogi on kyllä hauskaa ja oivaltavaa. Vaikka aiheet avustetusta itsemurhasta ikääntymiseen ja parisuhdevaikeuksista lapsi-vanhempi -suhteisiin ovatkin aika vakavia ja isoja niin käsittelytapa on kevyt ja ilmava. Vakavistakin asioista voi tehdä toimivaa komediaa. Hieman epätasainen kokonaisuus, mutta kyllä tämän parissa viihtyi!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suku on syvältä / Tampereen työväen teatteri 12.11.2016

En voi sanoa ettenkö olisi viihtynyt tämän Larry Davidin sukukomedian parissa. Välillä tuli naurettua oikein makeastikin. Aika kevyttä komediaa, sellaista ettei tarvitse kauheasti miettiä onko tässä taustalla jotain syvällisempää. Mutta välillä sellainenkin komedia on tarpeellista ihmisen elämässä. TTT:llä nähdään tämä näytelmä ensimmäisenä koko Euroopassa.

Suku on syvältä (Fish in the dark) on, kuten suomenkielisestä nimestäkin saattaa joku fiksu lukija päätellä, sukukomedia. Norman (Pentti Helin) ja Arthur (Aimo Räsänen) ovat veljekset, joiden isän Sidneyn (Severi Saarinen) kuolemasta alkaakin varsinainen hulabaloo. Monenkirjavaa tyyppiä tähän sukuun mahtuu, ja sitten on tyttöystävät, rakastajattaret, eksät ja muut päälle. Leskiäidin uudesta asuinpaikasta syntyy iso kiista veljesten välille; kumpikaan kun ei äitiään luokseen haluaisi. Normanin vaimo Brenda (Teija Auvinen) ei tule anoppinsa kanssa toimeen lainkaan ja menevä mies Arthur ei muuten vaan halua äitiään vaivoikseen. Norman ja kotiapulainen kehittävät oivan suunnitelman millä asiat saadaan taas kääntymään parhain päin. Suunnitelma pitää sisällään myös salaperäisen kolmannen veljeksen.

Taas kerran TTT:n loistavat näyttelijät pistävät parasta nauruvaihdetta päälle. Ohjaaja Tuomas Parkkinen saa kuljetettua tätä hulvatonta porukkaa hyvin eteenpäin. Räsänen ja Helin on loistava veljespari, ja koko tiimi komppaa taitavasti mukana. Gloria-äiti (Tuire Salenius) on ihan järisyttävä hahmo ja Salenius pääsee kanssa irrottelemaan reippaasti. Miia Selin hurmaa puertoricolaisena kotiapulaisena ja Matti Pussinen-Eloranta on varsin värikäs persoona Sidneyn veljenä. Emmi Kaislakari on loistava Arthurin vamppimaisena tyttöystävänä. Jaana Oravisto & Auvo Vihro vainajan siskona ja tämän miehenä ovat tyrkkyjä ja niljakkaita. Oikeastaan kaikki ovat kuitenkin aika överiksi vedettyjä karikatyyrejä - ei tämmöisiä ihmisiä olekaan. Vai onko? Joka suvussahan on omat eksentrikkonsa.

Pari tuntia tämän suvun parissa ja olen valmis raastamaan hiukseni! Jatkuvaa sanailua, keljuilua, kuittailua ja piikittelyä. Tavallaan sitä on hauska katsoa ja kuunnella, ja todeta että onneksi nuo ihmiset ovat vaan näyttämöllä, eivätkä tosia. Toisaalta taas sitä alkaa miettimään omaa sukuaan ja sukulaisia...

Tässä on välillä aika roisiakin kieltä (suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa), ja hetkittäin semmoista pikkutuhmempaa sanailua, "minä en hässinyt fossiileja sen ikäisenä" -tyyliin. Muutaman kerran näemme fantasiamaisia piirteitäkin uninäkyineen. Kävin katsomassa tämän päivänäytöksessä ja mietin moniko eläkeläiskatsoja tukehtuu naurussaan tai henkeä haukkoessaan kurkkupastilliin. Ei tainnut onneksi kukaan.

Annukka Pykäläisen lavastus on nerokas: sairaala ja Normanin olohuone vaihtavat paikkaa liki lennossa.

Bonusta pituudesta: kaksi tuntia on juuri passeli mitta napakalle komedialle. Suku on syvältä sopisi hyvin telkkariin, koska jotain hyvin sitcom-maista tässä on. En ole kuitenkaan katsonut koskaan Larry Davidin tv-sarjoja (esim. Seinfeld ja Curb Your Enthusiasm), mutta jotenkin tästä näytelmästä tuli mieleeni takavuosien sarjat Perhe on pahin ja Kupla. Eli seurataan yhden hullun perheen ja suvun edesottamuksia.


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cabaret / Tampereen työväen teatteri 1.9.2016

Meitä oli kokoontunut joukko teatteri/musikaalibloggaajia TTT:n aulaan eilen. Kaikille muille Cabaret oli todella tuttua kauraa eli siitä oli nähty monia eri versioita, Suomessa ja ulkomailla. Siinä sakissa tunsin itseni ihan noviisiksi, sillä minä en ole nähnyt yhtään versiota teatterissa, enkä edes leffaa! Ihan puhtaalta pöydältä liikuttiin siis (ellei Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin -kirjaa lasketa mukaan). En tiedä oliko se hyvä vai huono asia, mutta tällä mentiin.

 

 Laura, minä, Siiri ja Mari enskaritunnelmissa

Muutama asia tästä Tiina Puumalaisen ohjaamasta Cabaret'sta nousee ylitse muiden. 

Ensinnäkin upea, upea, upea lavastus a'la Teppo Järvinen. Taustalla oleva iso kellotaulu, jonka valvovan silmän alla kaikki toiminta tapahtuu. Jättimäiset sivuelementit. Eteen liukuvat huone-rakennelmat. Pikkiriikkinen junavaunuosasto. Fräulein Schneiderin vuokra-asuntokompleksi portaikkoineen. Ja ennenkaikkea Herr Schultzin ihastuttava art deco-henkinen vihanneskauppa! Mikä taideteos. Oikea namunen. Isot aplodit todella kauniista lavastuksesta!

Toisekseen Juha Haapasalon valosuunnittelu. Miten kauniisti siniset valot hehkuvat ja siivilöityvät rakennelmien läpi. Ja miten Sally Bowlesin laulaessa portailla ne hehkuvat punaisen ja kullan sävyissä, Lattialla oleva nouseva neliö on valaistu pienemmillä ruuduilla. Siihen tulee milloin swastika-kuviota ja milloin mitäkin. Kaikenkaikkiaan valaistus on nyt ihan kohdillaan. Niin ja ensimmäisen näytöksen päättävät SS-tulikaiteet, huh ja vau!

  

Kohdillaan on myös näytelmän miehitys. Nimittäin jokainen tyyppi oli paikallaan roolissa. Emmi Kaislakari on kuulunut mun suosikkeihini TTT:llä jo tovin, ja taas kerran hän tekee ihan älyttömän hienon roolin! Emmin ääni on vaan ihan huikea. Tämän Sally Bowles on bimbo ja herkkä ja kova ja kaikkea yhtäaikaa. Juha-Matti Koskela on toinen joka vaan paranee näytelmästä toiseen. Nyt Clifford Bradshaw'n roolissa. Sitäpaitsi se parta sopii! Niin ja Kaislakari-Koskela duetot soivat kauniisti yhteen. Sitä en tiedä onko heidän välillä kamalasti kipinää, siis voisiko tämä Sally retkahtaa tähän Cliffiin, ihan aikuisten oikeasti. Miksi Cliff, joka selkeästi tuntee enemmän vetoa miehiin, yhtäkkiä haluaa perustaa perheen Sallyn kanssa?

Ja täytyy kehua myös MC-Antti Langia - ihan vallan erinomainen ja hulvaton roolisuoritus. Tyrkky, tarkkaileva, tyylikäs ja hieman överi. Auvo Vihro on aina hyvä, ihan joka roolissa, ja nyt hän on samaan aikaan Saksaan kovin luottavainen, ja sosiaalisesti hieman kömpelö hedelmäkauppias Herr Schultz. Kömpelö ainakin naisten kanssa, sillä Saksan tilanne vaikuttaa myös hänen suhteeseensa Fräulein Schneiderin (ihastuttava Jaana Oravisto) kanssa. Pidin kovasti myös Heidi Kiviharjusta kevytkenkäisenä merimiesten ystävänä Fräulein Kostina. Sitten on vielä Tuukka Huttunen, aina luotettavan loistavana. Nyt tuplaroolissa, natsiupseeri Ernst Ludwigina ja kit Kat Clubin omistaja-Maxina. Kuten sanottu: ei heikkoa lenkkiä!

Upeat joukkokohtaukset ja kaikki muutkin Osku Heiskasen koreografiat olivat tosi lennokkaita ja näyttäviä. Vauhtia, heittoja, notkeita jalkoja, sorjia sääriä ja letkeitä lanteita. Varsinkin toisen näytöksen aloittava Kick Line jätti minut likipitäen haukkomaan henkeäni. Erikseen kyllä pitää sanoa että Antti Langin muuvit olivat ihan toista maata! Ja sellasia hienoja swastikaeleitä käsillä. Muutenkin tämä 16-henkinen ensemble oli kaunista katsottavaa. Erityisesti mieleen jäivät upean sekapukuiset Victor (Jasper Leppänen) ja Bobby (Konsta Reuter). Ja kuunneltavaa myös! Tarttee myös kehua svengaavaa 8-henkistä bändiä kapellimestari Pekka Siistosen johdolla.

Pidin myös Jukka Virtasen näppäristä laulujen käännöksistä; muutenhan suomennos oli Esko Elstelän käsialaa (eikä varmaan huonoa sekään). Ja hei, upeat meikit (kiitos Emmi Puukka ja Tiina Ryynänen) - varsinkin MC:llä

Mutta jotenkin tämä jäi hieman vaisuksi, tai ei lähtenyt lentoon. En oikein tiedä miksi. Periaatteessa palikat olivat kunnossa, mutta jotenkin vain... Oliko yritystä liikaa? Vai olisiko ollut ongelma ohjauksessa? Puvut (myös Teppo Järvisen käsialaa) olivat pääsääntöisesti hienot, mutta jäin kaipaamaan enempi röyhelöä, pitsiä, höyheniä, jotain sellaista luksusta Kit Katin työntekijöihin. Pornokaupan ryöstäminenkään ei ehkä ihan ollut se ratkaisu, vaikka aika ilmeistähän se oli. Onhan noissa puvuissa silmäniloa. Lisäksi Sally Bowlesin puvut olisivat voineet olla vieläkin räväkämpiä, seksikkäämpiä.

En tiedä olisiko natsiviitteitä ollut sittenkin hieman liikaa hetkittäin? Jopa esiripun nouseminen ja laskeminen oli säestetty ketjujen kitinällä. Kai yleisö ilman alleviivaustakin ymmärsi että tässä eletään Berliinissä aikaa, jolloin natsit pääsevät valtaan? Mutta sitten taas: saksankielen sanat, lauseet ja jutut ovat varsin toimivia (ja hyvin äännettyjäkin, taas erityisesti kehuja Antti Langin MC:lle!).

Esityksessä muuten tupakoitiin jatkuvasti, ja ajankuvaahan se. Mutta yrttisavukkeiden käry oli niin vahva, että aluksi luulin teatterin palavan tai jonkun sähkölaitteen kärähtäneen, sen verran voimakasta oli haju. Ensimmäinen näytös oli muuten tosi pitkä; toinen taas sitten vastineeksi melko lyhkönen. kokonaiskestoa oli varttia vajaa kolme tuntia - onneksi TTT:n suuren näyttämön penkit ovat mukavat!

Olihan tämä taas teemoiltaan kumman ajankohtainen, kun tämä maailma on niin vinksahtanut radaltaan. Silloin meno voi äityä aika villiksi, muuallakin kuin pahamaineisessa klubissa.

Katsomossa nähtiin todellista Tampereen (ja muun Suomen) näyttelijäkaartin kuka-kukin-on osastoa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Teppo Järvinen

Niin Kuin Taivaassa / Tampereen työväen teatteri 19.3.2016

Jäi vähän myöhään tämän TTT:n musiikkipitoisen Niin kuin taivaassa katsastus (enskari oli 28.1.), mutta päällekkäisyyksien ja sairauksien vuoksi siirtyi nyt sitten maaliskuun puoliväliin asti. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tarinahan oli tuttu, kun kävimme Lauran kanssa katsomassa tämän Valkeakoskella viime vuoden huhtikuussa. Molemmat pidimme kovasti, joten oli mielenkiintoista nähdä näinkin pian uusi tulkinta aiheesta. Ja ammattilaisvoimin, isossa talossa.

Huippukapellimestari Daniel Dareus (aina sympaattinen ja karismaattinen Janne Kallioniemi) palaa vanhaan kotikyläänsä incognito, toipumaan sydänongelmista ja burnoutista. Vanhassa kansakoulussa on tarkoitus olla vaan ja levätä, mutta sitten hän tuleekin lupautuneeksi kylän kanttoriksi ja ennenkaikkea amatöörikuoronjohtajaksi. Kuoron johtamisessa onkin sitten haastetta kyllikseen. Ja kylässä asuu aika värikästä väkeä. Näytelmä huipentuu kuorolaisten matkaan Wieniin, osallistumaan laulukilpailuihin. Loppuhan tässä on hieman... no, ei ehkä mikään onnellinen. Koko näytelmä on sellainen haikea, katkeransuloinen. Ei mitään suoraviivaista komediaa, vaikka paljon hauskoja hetkiä tässä kyllä onkin.

Maarit Pyökäri ohjaa varmaotteisesti Harri Virtasen suomentamaa ja Sofia Aminoffin dramatisoimaa näytelmää. Tämähän perustuu ruotsalaiseen Kay Pollakin menestyselokuvaan (mitä en ole vieläkään nähnyt, ja siihen ilmestyi jo jatko-osakin).

Teppo Järvisen lavastus on aika hauska, sellaisia isoja liikuteltavia elementtejä, jotka kääntyessään ovat vuorotellen kirkon sisäpuolella ja vuorotellen seurakuntasalina missä kuoro treenaa. Ja sitten on piano ja takkamuuri Danielin kotona. Aika simppeliä mutta toimivaa ja tyylikästä. Tykkäsin myös kovasti taustalla olevista talojen silhueteista. Eero Auvisen valot olivat huikean upeat! Jo siitä kun Daniel kävelee lavalle, ja taustoittaa tapahtumia ja elämäänsä, miten kauniisti valot johdattavat kulkureitin. Ja sammuvat sitten lopuksi, kuin jättäen Danielin yksin oman onnensa nojaan pimeään kylään. Ja erityisesti uimakohtauksen valosuunnittelu hivelee silmiäni.

Herkullisinta tässä ovat ne monenkirjavat ihmiset ja heidän monimutkaiset keskinäiset suhteensa. Ärsyttävä (mutta myös hauskoja hetkiä tarjoava) ja toisia pomottava kyläkauppias Arne (mainio Pentti Helin), lukuisiin miessuhteisiin sotkeutunut Lena (aina niin IHANA ja raikas Emmi Kaislakari) joka sitten toki myös ihastuu Danieliin (kukapa nyt ei). Tiukkapipoinen ja ilonpilaaja Siv (miten hienosti Suvi-Sini Peltola tuo esille tämän närkästyksen ja paheksunnan) ja hieman simppeli Tore (Vesa Kietäväinen tekee koskettavan roolin tässä). Myös Arnen kiusaama Holmfrid (Jari Leppänen) on aika vaikuttava tyyppi, varsinkin kun tälle lopulta riittää serkun jatkuva kiusaaminen.

Sitten on ahdasmielinen kirkkoherra Stig (jämäkkä Tommi Raitolehto) joka huomaakin yhtäkkiä kilpailevansa serurakuntalaisten suosiosta Danielin kanssa. Tässä tilanteessa otetaan kovat aseet käyttöön. Ja sitten suhde omaan rakkaaseen vaimoon Ingeriin (Petra Karjalainen) rakoilee ja kaapin päältä alkaa löytyä luurankoja pormolehtien merkeissä... On kiinnostava seurata miten kirkkoherran auktoriteetti ja kylmä asenne murenee kun tarina etenee. Vaimonsa kuin vain haluaisi rakkautta, hellyyttä ja intohimoa. Mutta kun sehän voi olla vaikka syntiä!

Kuorolaisissa laulaa myös upeaääninen Gabriella (aina yhtä hurmaava Eriikka Väliahde) jolla on kännissä ääliömäinen (ja väkivaltainen) mies Conny (Samuli Muje) ja lapset. Topakka Olga (Kristiina Hakovirta) ja reppananoloinen suntio Erik (Jukka Saikkoinen) päätyvät lopulta yhteen.

Mä tykkäsin miten tässä tuotiin koko näytelmän aikana esille Danielin kärsivän sydänongelmista. Milloin hän hengästyy, yskii ja pitelee rintaansa. Ehkä välillä hieman liikaakin alleviivaten, mutta ei sitten näytelmän loppu tule aivan niin yllätyksenä (kuten mulle kävi Valkeakoskella). Niin, ja ne valkoiset vaatteetkin saattavat olla hieman liian osoittelevat lopussa. Pentti Helinin Elvis-imitaatio kuoron juhlissa on kanssa mainio yksittäisenä juttuna. Ja kun Siv raportoi kirkkoherralle "tämä on aivan kuin Sodoma ja Gomorra" :-) Daniel vetää myös UPEAN eropuheen kirkkoherralle, bravo!

Naiskuoro Miskantti oli mukana esityksen teossa ja jotenkin odotin heidän olevan enemmänkin mukana esityksessä. Ehkä heitä olisi voinut käyttää muuallakin kuin loppukohtauksessa (toki muutama kuorolainen oli kyläkuoron nuorisojäseninä), vaikka se hyvin vaikuttava siinä olikin.

Yhteisöllisyys on päivän sana, ja kuorolaulukin tuntuu olevan kovasti voimissaan edelleen myös suomalaisten keskuudessa. Molemmat ovat niitä kantavia teemoja tässäkin.


Valokuvian copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

TTT:n syksyssä paljon musiikkia!

Mistäs sitä oikein alkaisi purkamaan tätä runsaudensarvea, jota Tampereen työväen teatteri meille syksyllä tarjoilee? Aivan ihastuttavan monipuoliselta nimittäin vaikuttaa! Vaikka esitysten lukumäärää onkin jouduttu hieman karsimaan, niin silti valinnanvaraa on runsaasti. Useita kantaesityksiä, koko perheelle sopivaa, mutta ennen kaikkea paljon musiikkipitoista teatteria.

Cabaret -musikaali on varmaankin se TTT:n syksyn ohjelmiston lippulaiva. Monelle tuttu (paitsi allekirjoittaneelle, joka ei ole nähnyt tätä ei teatterin lavalla eikä edes elokuvana) musikaali houkuttelee toivon mukaan runsaasti innostuneita teatterille. Raudanluja ammattilaistiimi vastaa laadusta: Tiina Puumalainen ohjaa, Teppo Järvinen lavastaa ja puvustaa ja Osku Heiskanen koreografioi.

  

 Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari Cabaret-tunnelmissa

Päärooleissa ihana Emmi Kaislakari (Sally Bowles), Juha-Matti Koskela (Clifford Bradshaw) ja Antti Lang (seremoniamestari MC). Saimme maistiaisiksi mukavan potpurin lauluista - ja hyvältä kuulosti! Olen erityisen iloinen että teatterin loistavat laulajat Emmi ja Juhis saavat isot osat. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 1.9.

Cabaret-pianon takana kapellimestari Pekka Siistonen. Ja ananas!

Itse odotan ehkä kuitenkin eniten Heikki Salon kynäilemää ja Sirkku Peltolan ohjaamaa Viita 1949 -näytelmää. Lauri Viidan juhlavuoteen erinomaisesti sopivaa musiikkipitoiseen näytelmään on musiikin säveltänyt Eeva Kontu, ja saimme näytteeksi yhden upealta kuulostavan kappaleen. Kontu säesti flyygelillä kun Jari Ahola (joka esittää näytelmässä Viidan päänsisäistä Kalaharia) lauloi meille yhden kappaleen - ja jo sen perusteella uskaltaa sanoa että WAU! Pääroolissa Viitana nähdään Tommi Raitolehto ja mukana myös tukku TTT:n parhaita näyttelijöitä Eriikka Väliahteesta Jyrki Mänttäriin ja Suvi-Sini Peltolaan.

Sirkku Peltola ohjaa, Eeva Kontu säveltää ja Heikki Salo sanoittaa

Heikki Salo halusi kirjoittaa sellaisesta ajasta Viidan elämässä kun asiat ovat hyvin, ja tuo vuosi 1949 osui sitten kohdalle. Eräänlainen elämän taitekohta. Tämä vaikuttaisi kaikinpuolin olevan ei-pönöttävä henkilökuva Viidasta, ja musiikkiin on otettu manserock-vaikutteita. Kontu halusi tehdä nykypäiväisiä pop-rock iskelmiä ja Salon lyriikoissa on lainattu paljon aineistoa mm. Viidan ennenjulkaisemattomista kirjeistä. Kontu kertoi myös miten hänelle Viita on synonyymi sanalle Tampere. Jään odottamaan tosi suurin odotuksin ensi-iltaa, joka koittaa 25.10. Eino Salmelaisen näyttämöllä.

Maistiainen Viita 1949 -musiikista

Toinen tamperelaisuutta ja kaupungin ikoneja valottava esitys on Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik. Sara Hilden oli voimakastahtoinen liikenainen, josta tuli taiteen mesenaatti ja vaikka mitä. Myrskyisä suhde taiteilija Erik Enrothiin vaikuttaa ainakin nähdyn pätkän perusteella varsin omistushaluiselta ja sairaalloisen kuluttavalta. Sara haluaa omistaa taiteen ja taiteilijan. Päärooleissa Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen. Kanta-esityksen ensi-ilta 30.8. Eino Salmelaisen näyttämöllä.

     

Tamperelaiset ikonit: Viita (Tommi Raitolehto) ja Hilden (Teija Auvinen)

Vakavien draamojen lisäksi nähdään Suurella näyttämöllä jotain ratkiriemukastakin. Tuomas Parkkinen ohjaa Euroopan kantaesityksen Larry Davidin Suku on syvältä - tilannekomediasta. Parkkinen lupaa että esitys pysyy säädyttömyyden rajan tällä puolella (mutta kummalla puolella se sitten onkaan?). Suvun patriarkka on kuolemassa, ja kuoleekin, ja koko suku menee sekaisin. Näemme pienen kohtauksen sairaalasta missä veljekset (Pentti Helin ja Aimo Räsänen) keskustelevat toisen uuden tyttöystävän (Emmi Kaislakari) kanssa isänsä käytöksestä kuolinvuoteellaan... Hauskalta vaikutti, ja mukana on sellainen joukko huipputekijöitä, että lopputulemakin varmasti viihdyttää.

Ohjaaja Miika Muranen esittelee Vesta-Linnean

Yksi tilaisuuden parhaita uutisia oli kuulla yhden mun suosikkiohjaajan eli Miika Murasen kaksivuotisesta ohjaajapestistä TTT:lle. JIPPII! Hirveän hieno uutinen! Miika tekee 70% töitä ja jatkaa samalla näyttelijänopintojaan TeaKissa. No anyway, syksyksi Miika ohjaa TTT:lle mielenkiintoiselta vaikuttavan lasten/koko perheen näytelmän Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus. Suosittuihin (tosin mulle ihan uusi tuttavuus) Tove Appelgrenin kirjoihin perustuvan näytelmän pääosassa nähdään Maija Koivisto (joka tuli lavalle kertomaan perheestään Miikalle ja näyttämään valokuviakin albumistaan), ja mukana on mm. Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi työvisläisistä, sekä Marika Heiskanen ja Riikka Papunen Teatteri Siperiasta. Hienoa että TTT jatkaa yhteistyötään siperialaisten kanssa. Ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 20.9.

Teatterijohtaja Maarit Pyökäri ja Antti Mikkola kertovat kahdesta loppuratkaisusta

Yhteistyötä tehdään myös Teatteri Telakan kanssa, nimittäin Antti Mikkolan kirjoittama ja ohjaama Ei voi auttaa, sori nähdään sekä TTT:n Kellariteatterissa (ensi-ilta 19.10.) että Telakan lavalla (ensi-ilta 2.11.). Kieroa toimintaa luvata molempiin esityksiin erilainen loppu, että nyt joutuu menemään katsomaan molemmat versiot. Telakan väestä lavalla Piia Soikkeli ja Antti Mankonen ja työvisläisistä Heidi Kiviharju ja Samuli Muje.

Musiikkiteemaa jatkaa vielä Kilpakosijat, johon "rouva Värttinä" Sari Kaasinen on säveltänyt musiikin. Tommi Auvinen on käyttänyt koko Maiju Lassilan tuotantoa käsikirjoittaessaan tätä, ja vastaa myös ohjauksesta. Kansanmusiikkinäytelmästä on nyt kyse, ja saimme nähdä vauhdikkaan joukkokohtauksen Sikasen isän (Pentti Helin) ja pojan (Jari Ahola) johdolla. Hieman tuli mieleen muutaman vuoden takainen Suruttomat -musikaali. TTT:n tiedote lupaa: "vauhdikas ja riehakas kansanmusiikkinäytelmä miehisistä edesottamuksista ja naisenkaipuusta", ja siltä se juuri vaikuttikin. Mukana on väkeä koko Suuren näyttämön täydeltä ja lisäksi vielä kansanmusiikkiorkesteri! Ensi-ilta 23.9.

Kilpakosijat joukkolaulamassa

Syksyllä jatkaa myös osa tämän kevään esityksistä, tarkempia tietoja niistä kerrotaan myöhemmin. Monipuolisen kiinnostavalta siis vaikuttaa TTT:n syksy, jään odottamaan näitä kaikkia!

Iso kiitos TTT tosi lämminhenkisestä ja hienosti toteutetusta ohjelmiston julkistamistilaisuudesta! Mistään ei olisi huomannut että se on kasattu vain hetkeä ennen.


Kuvat ihan omiani! Tosin kamerasta loppui akku ja 2 kuvaa (koittakaa arvata mitkä 2) on otettu puhelimella tai tabletilla. No, Kilpakosijat ja Vesta-Linnea tietenkin...