Hand in Hand / Grus Grus Teatteri, Finlaysonin alue, Tampere 17.10.2023

Tunnustan kättelysssä: rakastan Grus Grus Teatterin esityksiä. Ne ovat aina jotain tavanomaisesta poikkeavaa ja erilaista, aina yllättäviä ja ajatuksia herättäviä. Siispä oli ihanaa heittäytyä henkisen lentoyhtiön uusimpaan konseptiin mukaan: äkkilähtöjä lähelle! Onneksi tulivat niin lähelle kuin Tampereelle, koska aikataulusyistä en oikein Turkuunkaan ole päässyt. Kiitos Täsmäteatterille tästä yhteistyömahdollisuudesta.

Hand in Hand on kuvitteellinen lentomatka ulkoilmassa, tällä kertaa Finlaysonin tehdasalueella Tampereen ydinkeskustassa. Me matkalaiset kokoonnumme Työväenmuseo Werstaan aulaan, jossa matkaoppaamme Sandrina Lindgren ottaa vastaan ja opastaa. Meitä on 8 matkalaista, kaikki avoimin mielin valmiina reissulle. On kylmä lokakuinen myöhäisiltapäivä, mutta pipo päässä ja pitkät kalsarit jalassa olen hyvin varustautunut. 

Aluksi Sandrina kertoo meille matkan speksit: kuljemme pitkin käsi kädessä ja noudatamme ohjeita. Siinä se. Lähdemme taapertamaan parijonossa pitkin Finlaysonin aluetta, kuin päiväkotilapset ikään. 

Välillä saamme historiallisia tarinoita kädestäpitämisestä, välillä suoritamme pieniä tehtäviä (kuten vaikkapa montako askelta jostain on johonkin, kuinka moni vastaantulijoista räpeltää kännykkäänsä). Jakaudumme pareihin, käymme parini kanssa mm. Lidlissä, ja koko ajan visusti kädestä kiinni pitäen. Sitten kuljettiin yhdessä letkassa, ja voi vastaantulijoiden ilmeitä! Jo pelkästään sen takia kannatti osallistua lennolle. Hauskinta oli ehkä ravintola Plevnan lasitetun ulkoterassin asiakkaiden ilmeet, kun aikuiset ihmiset kulkevat letkassa (käsi kädessä) aivan akkunan ohi. 

Esitys on pääsääntöisesti englanninkielinen, mutta kielellä ei ole varsinaisesti merkitystä. Paljon viestinnästä on myös sanatonta. Miten erilaista onkaan kulkea kaupungilla kädestä pitäen, miten tietoinen muiden ihmisten erilaisista katseista. Luulevatkohan ne että olen tämän parini kanssa pari? Siis romanttisessa suhteessa. Ja mitä siitä sitten jos luulevatkin. Suomessa onneksi saa ja voi kävellä käsikädessä kenen kanssa vaan, saamatta enää pitkiä katseita osakseen. Näin ainakin luulisin. Silti ajattelen omia ennakkoluulojani. Ja sitä miksi emme kävele enempää ihmisten kanssa käsikkäin.

Kuulemme paljon kaikenlaista hauskaa, kokeilemme hovitansseja ja erilaisia koreografioita. Ja sitten välillä tiellemme putkahtaa haitaristi Toni Perttula ja marssimme eteenpäin hänen sävelten siivittämänä. Matkustamme ajan ja avaruuden halki menneeseen, ja näemme myös hienon Lindgrenin koreografian lavalla. Kädet toki pääasiassa tässäkin, kuten konseptiin sopii.

Hand in Hand on performanssi, kävelyesitys, osallistava kulttuuriluento, ja aivan älyttömän mukava konsepti. Se vaatii osallistujilta pientä heittäytymistä ja rentoa asennetta, mutta antaa paljon. Lopuksi kokoonnumme Werstaan saliin katsomaan pienen videoesityksen kättelystä ja se on täydellinen lopetus meidän pienelle seuramatkallemme. Aivan mainio irtiotto arjesta! Dear passengers - arvoisat matkustajat kiittävät, ja jäämme odottamaan kazoo-pillin vihellystä uudelleen. Osallistukaa tälle matkalle kun ne keväämmällä taas starttaavat Turussa.

Kuvat Frans Rinne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nainen katoaa / Grus Grus Teatteri & Turun kaupunginteatteri 1.10.2021

Aina kun kuulee sanan Grus Grus Teatteri (tai kolme sanaahan siinä on) niin pitää rientää varaamaan lippuja. Minulle nimi on tae laadusta, mutta myös uniikista ja usein melko eriskummallisesta esityksestä. Niin tälläkin kertaa. Nainen katoaa viivästyi sekin tiedätte-kyllä-minkä takia, mutta vihdoin päästiin Turun kaupunginteatterin Sopukkaan sitä ihmettelemään. 

Ja ihmettelyä totisesti piisasi! Tätä Sophia Lannefranquen kirjoittamaa (Sofia Molinin ja Ville Kurjen avustaessa) teosta mainostettiin sanaparilla "psykedeelinen trilleri", ja ehkä se olikin juuri sitä. Taatusti psykedeelinen, ja jossain määrin trillerikin, hieman film noir -henkinen sellainen. Ainakin siinä oli mysteeri (kadonnut nainen) ja etsivä (joka tutkii tämän katoamista). Mutta sen lisäksi paljon muutakin. 

Naisen (Sofia Molin) hämmentynyt tiedemiespuoliso (Thomas Dellinger) tuntuu olevan kaikesta koko ajan pihalla. Katsoja voi hyvin samaistua, koska yhtä pihalla sitä ollaan. Hykerryttävintä esityksessä oli se kun tapahtumille saattoi keksiä monenlaisia selityksiä ja tulkita oman mielikuvituksensa rajoissa. Katsojakumppanin kanssa keksimme näitä iltamyöhiin, ja molemmilla oli muutama sellainenkin skenaario mielessä mitä toinen ei ollut tullut ajatelleeksi. Mutta en halua spoilata, vaan tämä pitää kokea itse.

On pariskunta, heillä on kaikenlaista yhteistä ajanvietettä, bonsaipuuta ja pandakostyymiä. Välillä tanssitaan, mutta nainen tykkää myös kävellä yksin sateessa ja kotonakin hänellä on oma piilopaikkansa. Mies tuntuu olevan ihan yhtä hämmentynyt vaimonsa elämästä kuin etsiväkin. Ja useinhan katoamistapauksissa epäillään puolisoa. Kliseisesti etsivältä näyttävä etsivä (Pauli Poranen) ja mies keskustelevat, tai kuulusteluhan se on. Kaksikon dynamiikkaa on hauska seurata, heidän välillään on jotain mistä ei saa otetta. Vaikka nainen ja hänen katoamisensa tässä on se mistä ei saa otetta. Pariskunnan suhde vaikuttaa kyllä melkoisen oudolta. Jos kohta en tiedä kumpi heistä on se oudompi. Mietin onko kaikki vain miehen mielikuvitusta tai peräti vinksahtaneen mielen tuotosta. Siis koko vaimo ja hänen katoamisensa. 

Ville Kurki ohjaa näyttelijäkolmikkoa hienosti, ja kyllä kaikki tekevät taitavaa työtä. Sofia Molin on aina yhtä häikäisevä ja lakonisen jäyhät miehet koittavat pitää tunteensa kurissa (vaan pinnan alla kuohuu). Kalle Terästön äänimaisema ja musiikkivalinnat hurmaavat, sopivan vinksahtanutta. Sateen ja ukonilman äänet luovat sopivan tunnelman. Katon lakanaan heijastettava videomateriaali aallokosta ja naisesta sen syleilyssä tarjoilee myös aivoille työstettävää - liittyvätkö ne naisen taustaan, alkuperään vai kohtaloon. Vaiko eivät?

Timo Tammisen ja Ville Kurjen retrohenkinen puvustus ja lavastus vie myös ajatukset 1960-luvulle. Vakosamettiset pikkutakit, trenssit, naisen asut - ja se hurja panda/merenneitodiskokohtaus, huh! Jääkaappi lavalla näyttelee tärkeää roolia myös! Irene Lehtosen käsialaa on valosuunnittelu; hyvin tärkeässä osassa sekin. Kaikki mitä näemme ja koemme tukee hyvin toisiaan.

Mitä miehelle tapahtui lennolla Kanadaan? Mistä hän vaimonsa löysi? Mikä on bonsain merkitys tässä kaikessa... Nainen katoaa herättää paljon kysymyksiä, mutta ei tarjoile vastauksia. Sen sijaan se tarjoaa kiehtovan reilun puolitoistatuntisen esityksen, josta jäin kaipaamaan ainoastaan käsiohjelmaa.  

Haluaisin nähdä tämän uudelleen, koska mielessä pyörii monia kysymyksiä ja mietteitä. Nyt kannattaa tarttua tilaisuuteen ja käydä äimistelemässä Nainen katoaa. Esitykset Turussa 30.10. asti, Mikä on sinun tulkintasi - katosiko nainen, ja jos katosi niin miksi, minne ja miten? Kiitos Grus Grus syksyn aivopähkinästä!

Kuvien copyright Ville Kurki, alin kuva Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Väistämätön - Oundviklig / Grus Grus Teatteri, TIP-Fest, Kruununmakasiinin vintti 5.11.2020

Tänään opin jotain uutta (kiitos Paula Susitaival!). Niiden hienojen systeemien, missä esimerkiksi pallo liikkuu monenkirjavien kapistusten läpi ja aina seuraava kaatuva objekti sysää seuraavan liikkeelle, nimi on Goldbergin kone (Rube Goldberg machine) tai Englannissa Heath Robinson contraption. Goldberg oli amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä ja W. Heath Robinson brittiläinen. Piirroksissaan herrat esittivät monenlaisia laitteita, joista monet eivät varmaankaan toteutettuina toimisi. Vaan kyllä näitä saadaan toimimaan, katsokaapa vaikka tämä video maailman suurimmasta Goldbergin koneesta, mikä lopulta sytyttää joulukuusen valot palamaan! Myös suosikkipiirrettyni eli Wallace & Gromit hyödyntää vastaavia ketjureaktiokapistuksia. Vaan ehkäpä kaikkein käsittämättömin on tämä, kiinnittäkää erityistä huomiota pianoon ja kitaraan!

Mutta mitä tekemistä Goldbergin koneella on Grus Grus Teatterin uuden esityksen Väistämätön - Oundviklig kanssa? Paljonkin. Nerokas Ishmael Falke on kehittänyt ja ohjannut työryhmänsä kanssa Forum Marinum -museon Kruununmakasiinin vintille henkeäsalpaavan, hurmaavan ja huimapäisen esityksen, missä nähdään lukuisia Goldbergin koneita. Esitys on immersiivinen, eli kun katsojat on lähtöselvitetty, ohjeistettu ja kuumavesipulloilla varusteltu alakerran check-in tiskillä, olemme omillamme. Syttyvät ja sammuvat valot ohjaavat kulkuamme sokkeloisella vintillä. Kohtaus kohtaukselta ihmeellinen maailma avautuu ymmyrkäisinä ihmettelevien silmiemme eteen. Huikaisevan hienoa!

Teatterin kotisivuilla kysytään: Onko historia jotain, mikä tapahtuu meille sillä aikaa, kun katsomme sivusta sen tapahtuvan, vai onko se jotain, mitä olemme itse mukana tekemässä? Tämä mielessään kannattaa vintillä vaeltaa. Kuinka paljon muistamme ja mitä tapahtumia olemme unohtaneet? Aika on lineaarista ja taaksepäin ei ole menemistä, mutta onneksi on muistot, valokuvat ja muut tallenteet - ja tämän kaltaiset esitykset.

Esineitä on käytetty yli 300, mutta vaikuttaa että niitä voisi olla tuhansiakin. Vanhoja tavaroita, siis rukkeja ja heinähankoja, ufonmallisia ilmankostuttajia ja kirjoituskoneita, kokometallisia silitysrautoja, hetekoita, keinutuoleja, kossupulloja, mankeleita ja vaikka mitä. Olen tietoinen että aikaa ei voi pysäyttää eikä sen suuntaa muuttaa, allekirjoitinhan aikaviisumin lähtöselvityksessä, mutta Kruununvintillä toivoisin ettei tämä esitys loppuisi koskaan. Matkaamme ajallisesti eteenpäin, halonhakkaajineen agraari-Suomesta eteenpäin, päätyen käsidesin ja hengityssuojainten luokse. Sataan vuoteen mahtuu paljon asioita. Esimerkiksi monenlaista kuulokuvaa (Kenen joukoissa seisot kajahtaa komeasti jonkun työväentalon backstagellekin kuultuna), ja ennenkaikkea monenlaisia näköhavaintoja. Esityksen voisi varmaan nähdä sadasti ja silti joka kerralle löytäisi uutta katsottavaa, oivallettavaa ja ihailtavaa. Tällä haavaa kaikki esitykset ovat loppuunvarattuja (paitsi yksi, mutta sekin varmaan menee sillä välin kun tätä kirjoitan), koska joka esitykseen mahtuu vain 15 ihmistä kerralla. Toivon hartaasti että niitä saataisiin lisää!

Goldbergin koneita nähdään monenlaisia, osa käyttää ihmisen työpanosta alkuunsysäävänä voimana, osa jotain muuta. Metsurin tekemät klapit sysäävät vaunun liikkeelle, kunhan siinä on tarpeeksi massaa. Esitys on sanaton (toki lähtöselvityksen ja opastuksen saa kummallakin kotimaisella), ja opaskyltit ovat kaksikielisiä. Välillä radiosta tai televisiosta tulee suomenkielistä ohjelmaa. Matkan varrella pääsemme todistamaan myös urheilu-Suomen kultahetkiä, menneen talven lumia nekin. Mykkiä ihmishahmoja putkahtaa esiin yllättävissä paikoissa, osana lavastettuja pikku näyttämöitä. 

Mietin miten kauan tätä on vintille rakennettu. Mietin myös miten kauan kestää kaiken asettaminen esityskuntoon. Mietin monenlaista kun vaellan tunnin verran vintillä hämärässä, yllätyksestä toiseen. Nauruja, epäuskoisia äännähdyksiä, mutta enimmäkseen me vain olemme hiljaa nauttimassa.

Jarkko Forsmanin valosuunnittelu on dynaamista ja millintarkkaa. Sen lisäksi että se opastaa katsojia eteenpäin, se myös ohjaa katseemme oikeaan suuntaan. Myös Niklas Nybomin mukaansatempaavat äänet herättävät mykät kuvaelmat eloon. Lavastaja Johanna Latvala on tehnyt mielikuvituksellisen ja jättimäisen urakan taikoessaan nämä näkymät vintille. Mikä määrä tavaraa ja miten hienoja kohtauksia. Sandrina Lindgren ja Janna Haavisto ovat toimineet sekä luovina teknikoina että asuista vastaavina, huikea urakka sekin. Ville Kurki on dramaturgina. Ishmael Falke ohjaajana on tehnyt myös ison työn pitääkseen kaiken kasassa. 

Grus Grus Teatteri on kyllä vertaansa vailla. Näinä korona-aikoina kun muualle lentämään ei pääse, niin he lanseeraavat henkinen lentoyhtiö -konseptin. Aikamoisia matkoja tämän henkisen lentoyhtiön siivillä on päässyt vuosien varrella kokemaan. Esitykset jaksavat aina yllättää ja sävähdyttää ja Väistämätön oli kyllä ihan lyömätön. Toivottavasti saadaan lisäesityksiä, koska haluan tälle lennolle uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen... 

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Full Measures / Grus Grus teatteri & Tehdas teatteri, 22.9.2019

Kun Grus Grus Teatteri ja/tai Tehdas teatteri tekee jotain uutta, niin siihen on jo valmiiksi lyöty laatuleima. Sama koskee oikeastaan kaikkea mitä Ishmael Falke ja Sandrina Lindgren puuhaavat, varsinkin yhdessä. Onneksi ennätin katsomaan uusimman teoksensa Full Measures, koska tätä ei todellakaan kannata missata.

Esityksessä lavalla on nainen, mies ja lukuisa määrä timpurinmittoja. Tiedättehän, sellaisia keltaisia kasaantaittuvia kapistuksia. Tunnin aikana ehditään kaikenlaista; pureutua mittaamiseen usealta eri kantilta ja tarkastella länsimäisen taiteen historiaakin. Mitä kaikkea sitä voikaan mitata, vähän itsestäänselvyyksiä, mutta hieman uudesta näkökulmasta.

Idit Hermanin yhdessä Falken ja Lindgrenin kanssa ohjaama Full Measures on kiinnostava sekoitus objektiteatteria, fyysistä komediaa ja jonkunlaista minimalistista performanssiesitystä. Puhetta on, englanniksi, ja se tukee hyvin esitystä, sukeltaen mittaamiseen jonkunlaisena tarkentavana esittelynä. Miten kaiken voi ilmaista vieläkin pienemmässä mittakaavassa ja aina tarkemmin. Sanaleikkejä sisältävä esitys on aina jo lähtökohtaisesti hyvä. Runollisen puheen voisin lukea vaikka painettunakin teoksena. Kehonkieli on minimaalista, hyvin tarkkaa ja liioittelematonta. Kuin hidasta tanssia.

Esitys sujuu siis kuin paritanssi: mitta taipuu moneen, lentokoneesta kellotauluun ja asunnon pohjapiirrokseen. Olemmeko me kaikki mittaamisen orjia? Voiko parisuhteen perustana olla toisesta saadut sopivat mittaustulokset ja -arvot?

Niklas Bertel Nybom on taas kerran suunnitellut upeat äänitehosteet mittojen kuvioita taustoittamaan, ja nauhaltakin kuullaan erilaisia high-alkuisia sanontoja. Tämähän on myös opettavainen esitys. Tyyli on jotenkin lakoninen, kaikki on verkkaista ja eleetöntä ja ilmeetöntä. Huomiota ei viedä pois itse asiasta eli mittauksen ihmemaailmasta. Ainoana lavastuksena on muutama tuoli ja metallikehikko, joka toimii mittojen telineenä alussa ja lopussa. Tuttuun tapaan Jarkko Forsman vastaa hienosta valosuunnittelusta.

Lopulta mittojen loputon muotoilu päätyy viidakoksi ja kauniisti valaistu Garden of Even on yllättävä, mutta sitten kuitenkin jotenkin looginen lopputulema. Ja viidakossa voi luopua lopuistakin sivilisaation rippeistä ja palata alkujuurilleen. Linnunlaulun ja teknon tahtiin. Kaiken mittaamisen tavoite ei aina ole se suurin, pisin, isoin, vaan myös keskiarvo, keskiverto kelpaa. Ehkä jopa paremminkin.

Tunnin mittainen Full Measures on ajankohtainen ja ajaton, tekninen ja luonnonläheinen. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän, vain juuri sopivasti. Pienimuotoinen ja kansainvälinen esitys, joka toivon mukaan kaksikon edellisen yhteistyön (Näkymättömät maat) tavoin lähtee valloittamaan Suomea ja maailmaa. Tässä, kuten siinäkin, esiintyjien kehot pannaan likoon ja otetaan mukaan esitysalustaksi. Kaunista ja oivaltavaa, hypnotisoivaakin.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuntematon leijona / Grus Grus teatteri & Turun kaupunginteatteri 14.2.2019

Eipä sitä lavalle tarvita kuin yksi mies ja yksi leijona. Sillä saa jo aikaan varsin toimivan, napakasti kantaaottavan ja helkkarin hauskan esityksen. Ishmael Falke on tämä mies, ja lavakumppanina on ei enempää eikä vähempää kuin Suomen leijona, siis se vaakunaeläin. Tuntematon leijona sai ensi-iltansa Tehdas Teatterilla jo viime keväänä, mutta enpä silloin kerennyt paikan päälle. Onneksi nyt sitten kolme lisäesitystä Turun kaupunginteatterin pikkiriikkisellä Sopukka-näyttämöllä että minäkin pääsin katsomaan.

Sitä on välillä varsin hyvä että joku ronkkii ja tonkii ja sohii suomalaiseen sielunmaisemaan, kansallisiin (kipu)pisteisiin ja ikonisiin symboleihimme. Ishmael Falke on oivallinen henkilö juuri tähän. Tel Avivissa syntynyt, mutta Suomessa ikuisuuden asunut nukketeatteritaiteilija ja kulttuurin sekatyöläinen on mukana ollut kymmenissä esityksissä monenlaisissa hommissa, ja tullut tutuksi niin minulle, turkulaisille kuin kansainvälisille yleisöille.

Tämä esitys on stand-up duetto nukketaiteilijalle ja kansalliselle symbolille. Kyllä sen voi niinkin ilmaista. Falke on hoonosti soomea puhuva siivooja, joka törmää vaakunasta irti vääntäytyvään leijonaan työkeikallaan. Tästä seuraa tunnin mittainen dialogi, missä leijona kertoo (sujuvalla suomella toki) kokemuksistaan ja elämästään, ja siivooja kyselee ja ihmettelee. Leijona tarinoi leppoisan tuttavallisesti, ja muistelee elämäänsä Afrikassa, lauman alfauroksena. Kunnes joutui vaakunaan killumaan, eikä kelvannut normaalit leijonapuuhat siihen. Nukkuminen, syöminen ja paneminen olisi sujunut paljon paremmin, kuin kiemuraisessa asennossa poseeraus, sapelin päällä tasapainoillen ja miekka suun lävistäen. Mutta miksi se sitten tuli Suomeen, jäänyt lämpimään Afrikkaansa? Väärin lupauksin, tietysti - ei ole vielä luvattua naarasleijonaa kumppaniksi löytynyt.

Parhaat esitykset vievät katsojan tunteiden vuoristoradalla, hillittömästä naurusta liki kyyneliin. Tämä on juurikin sellainen esitys. Kun leijona kertoo hännälleen iltasatua byrokratiametsästä outoine asukkaineen, tai kun se tarinoi karkumatkastaan Ruokolahdelle (jossa kohtasi mm. Dannyn!) tai miten muumipeikko maistui raejuustolta sen päätyessä leijonan kitaan. Ei voi kun tyrskiä ääneen naurusta. Huikea Suomi100-teemainen räppi viihdyttää, myös katsomon vallanneita nuoria. Suomi-kliseet saavat huutia (Aalto-jakkarallla kanteleella soitettu Kalliolle kukkulalle, vaikka hieman muutetuin sanoin) ja Jeesus-myytti samoin. Osa jutuista on niin nerokkaista, että oivallus tulee pienellä viiveellä (miten Jeesus paransi Marian "haavan").

Kuulemme lopulta totuuden leijonan elämästä ja menneisyydestäkin. Se raastaa sydäntä.

Falke on taas kerran aivan lyömättömän taitava esiintyjä. Siivoojan roolissa hän on kömpelö ja jotenkin reppana, mutta leijonana pörheä ja pätevä, totuuksia laukova nykymaailmanmenon kriitikko. Huutia saavat niin maahanmuuttoasiat kuin nykypolitiikka.

Kyllä sitä tietysti on joskus pohtinut miksi vaakunaeläimemme on tuontitavaraa. Olisihan meillä ollut jaloja metsäneläimiä vaakunaan omastakin takaa, ilmeisimmistä karhusta ja hirvestä vaikka ilvekseen, suteen ja miksei haukeenkin. Ehkäpä nämä suomileijonariipusta kaulassaan kantavat nahkapäät voisivat joskus pohtia tätäkin puolta - vaakunaeläin onkin maahanmuuttaja!

Sanomattakin lienee selvää että tämä esitys kannattaa katsastaa mikäli kohdallenne osuu. Asiahan ei mitenkään vanhene, vaikka Suomi täyttikin jo 100 vuotta - ja vaakunaleijona enemmänkin.


Valokuvien copyright Rewan Black Bor.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viimeinen pisara / Grus Grus Teatteri & Turun kaupunginteatteri 12.12.2018

Pääsenkö, enkö pääse, vai pääsenkö sittenkin. Tämän Grus Grusin esityksen kanssa meinasi lopulta käydä niin etten ollut pääsemässä katsomaan lainkaan, mutta sitten illalle aikomani teatteri peruuntuikin, ja kun nyt olin jo orientoitunut Turkuun lähtemään niin... Superkiitos Turun kaupunginteatteriin Emmille että vaihto Neiti N:stä tähän onnistui ns. lennossa!

Viimeinen Pisara on sirkusta, mutta miten erilaista sellaista! Tai ehkä sirkus ei ole tarpeeksi lavea termi kattamaan esitystä, sillä siinä yhdistyy tanssi, akrobatia, fyysinen teatteri. Lisäksi kantaa otetaan ilmastonmuutokseen. Harvemmin ehkä nykysirkus ottaa näin selkeästi kantaa vakaviin teemoihin. Yhteistyö ja sen tuoma voima on valttia!

     

Turun Taideakatemian sirkuslinjan 3. vuoden opiskelijat toteuttavat dystooppisen maailman yhdessä ohjaajien Ville Kurjen ja Janna Haaviston kanssa. Vankilamaisessa tilassa on lauma ihmisiä, vai ovatko nämä zombeja, vankeja, potilaita? Poispääsyhalut ovat ainakin melkoiset, ja yhä korkeammalle koitetaan, keinoilla millä hyvänsä. Kalle Terästön ihmeellinen äänimaisema vyöryy päälle rapinoineen ja napsunoineen, kitinöineen ja vinkunoineen. Välillä tämä sakki kipuaa yläilmoihin, kevyesti kuin marakatit. Onko pelastus jo lähellä? Vertikaaliköysi, löysiä vaijereita, patjahyppyjä. Periaatteessa modernin sirkuksen perusjuttuja, mutta jotenkin raikkaasti tehty; niitä käytetään ei niin tutuilla tavoilla. Turun kaupunginteatterin pienin näyttämö eli Sopukka on hyvin intiimi, ja näemmä tosi korkeakin tila. Sopii tälle hyvin.

Huolestuneet ilmeet eivät kuitenkaan katoa seurueen kasvoilta, ja ehkä ihan aiheesta. Jyrähtelyt ja rapiseva rappaus katosta. Hypnoottinen ja rytminen musiikintapainen säestelee tätä kaaosta. Mahtaako koko paikka sortua? Sitä jää miettimään että miksi tämä sakki on kerätty tänne, ovatko he vapaaehtoisesti siellä vai vankeina. Ovatko he viimeiset selviytyjät jostain katastrofista?

Tykkäsin myös siitä ei-konventionaalisesta asiasta että esiintymisasut eivät kimaltaneet eivätkä säihkyneet vaan ihan päinvastoin. Harmaita, värittömiä, lököttäviä - ei mitenkään perinteisiä sirkusasuja. Näistä saamme kiittää myös Janna Haavistoa. Tämä esitys avaa hyvin omiakin päänsisäisiä pinttymiä millaisia juttuja (ja millaisissa asuissa) voi sirkuksessa esittää. Siitäkin tykkäsin ettei ole selkeää muottia minkänäköinen, -muotoinen tai -kokoinen ihminen voi esiintyä sirkuksessa. Olematta määritelty voimamieheksi tai akrobaatiksi tai trapetsitaitelijaksi. Vaan kuka vaan voi olla mitä vaan.

En oikein tiedä mitä odotin, mutta Viimeinen pisara ei ollut ainakaan sitä. Tällä erää esitykset olivat tässä, mutta olenpas iloinen että kaikesta hämmennyksestäni huolimatta sain nähdä tämän. Grus grus tekee aivan omintakeisiaan esityksiä; koskaan ei voi oikein tietää mitä sieltä saa. Ainakin odotukset ylittyvät joka kerta.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Evangeliet enligt Lasarus / Grus Grus Teatteri & Åbo Svenska Teater 8.9.2017

Joskus ihmiselle tekee ilmeisesti ihan hyvää poistua omalta mukavuusalueltaan. Mulla yksi niistä epämukavuusalueita on ruotsin kieli. Miksipä sitten katsomaan ehdoin tahdoin senkielistä esitystä? Koska olen tykästynyt Grus Grus Teatterin juttuihin. Koska nukketeatteri ja Ishmael Falke. Ja koska mä ihan oikeasti luulin että tässä ei a) puhuta edes kauheasti b) esitys on tekstitetty suomeksi. Ja kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla!

Selvisin kuitenkin hengissä, ymmärsin puheesta ehkä noin 85% ja jopa viihdyinkin! Vaikkei raamatullisten tekstien ymmärrys olekaan vahvinta kieliosaamistani, semminkin kun toinen näyttelijöistä puhui vielä riikinruotsia.

Ishmael Falken ohjaama (ja yhdessä Sofia Molinin kanssa käsikirjoitama) Lasaruksen evankeliumi oli mielenkiintoinen tutkielma Lasaruksesta, hänen siskoistaan Martasta ja Mariasta. Mitä ihmettä Jeesuksella oli tämän kaiken kanssa tekemistä? Johanneksen evankeliumissa Lasarus oli se tyyppi kenet Jeesus herätti henkiin. Sen verran raju temppu tämä henkiinherätys oli että se ikäänkuin naulitsi Jeesuksen kuolemantuomion. Näin siis Raamatun mukaan. Pienen minuutin maistiaisen esityksestä voi muuten katsella täällä.

Mutta Åbo Svenska Teaterin pienellä studionäyttämöllä nähdään näyttämöltä enimmäkseen kateissa oleva Lasarus. Tämä on jo kuollut ja siskonsa kertovat tarinaa. Lasarus sairastui, ja siskorassut toivoivat vanhan kaverin Jeesuksen tulevan auttamaan. Turhaan. Ruumisarkussa Lasarus tulee lopulta paikalle, mutta mitä enää on tehtävissä? Auttaisiko soitto Jeesuksen puhelinpalveluun?

Tahti on välillä niin verkkainen että katsojakin vaipuu horrokseen. Pitkiin aikoihin ei sanota mitään. Tämä hypnoosinomainen tunnelma rikkoutuu kuitenkin yhtä nopeasti kuin alkoikin.

  

Esitys yhdistelee herkullisesti mukaan myös akrobatiaa. Loistava esiintyjäkaksikko Sandrina Lindgren ja Sofia Molin ovat ilmeikkäitä, notkeita, loistavia ja kaikenpuolin säteileviä Marttana ja Mariana. Hetkittäin he vajoavat itsekin jonnekin transsinomaiseen tilaan, asioita ja kuvioita ja lauseita toistellen. Ikuinen luuppi, kuin se elämä missä Lasaruskin (tai Lasse kuten siskot häntä kutsuvat) joutuu pyörimään. Jälleensyntymisen ja kuoleman välissä. Haluavatko naapurit ja tuttavat juhlia Lassen paluuta? Mene ja tiedä. Mutta siskot ainakin haluavat. Tytöt kyllä huolehtivat, syöttävät, juottavat ja lukevat Lasselle. Lasse ei vaan huoli maallisista herkuista enää. Siskot lukevat Pinokkiota Lasselle ja tämä näyttäisi ymmärtävän. Tai ainakin kuuntelevan. Aika pysähtyy ja katoaa. Ympyrä sulkeutuu lopulta ja kaikki katoaa pimeyteen. Ehkä siskokset lopulta luopuvat ajatuksesta että Lasarus oikeasti eläisi ikuisesti. Tai elää toki, muistoissa. Mutta mitä itse tekisit jos kuollut veljesi palaisi takaisin?

Jumalanpilkkasyytteitä ei tästä esityksestä varmaan saada aikaan. Lasarusta esittävä hyvin todentuntuinen ruutupaitainen nukke sopii hyvin esittämään elämän ja kuoleman rajalla häälyvää miestä. Lasaruksen zombiemaisuus tulee kyllä esille ihan loppumetreillä, valojenkin juuri sopivasti sammuessa. Ensi-illassa ollut lukiolaisyleisö (sekä minä) ainakin pomppasi metrin ilmaan.

Reilun tunnin jaksaa istua ilman taukojakin. Lasaruksesta on vain kolme esitystä ainakin nyt tähän hätään, ja niistä viimeinen perjantaina 15.9. Ehkä jatkossa lisää? Kannatti kyllä ehdottomasti valita tämä Lasarus, niiden kaikkien muiden houkuttelevien ensi-iltojen sijaan mitä samalle perjantaille oli tarjolla.

Kuvan copyright Jussi Virkkumaa.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet - koko totuus / Grus Grus teatteri, Turun linna 29.9.2016

Hieman kiire meinasi tulla, mutta kerkesin kumminkin! Ei ehkä ollut viisain päätös suunnitella esitystä Turkuun klo 19, kun lento Helsinkiin laskeutui vasta klo 15. Ja mistä ihmeestä olisin voinut ennustaa, että juuri se lento starttaa Lontoosta 1,5 tuntia myöhässä! Onneksi matkalla saimme kurottua aikataulua hieman kiinni, mutta silti laskeuduimme Helsinkiin likemmäs tunnin myöhässä. Lopussa kiitos seisoo, sillä parkkeerasin Turun linnan eteen puolisen tuntia ennen esitystä.

Mikä ihmeen esitys sitten sai minut suunnittelemaan kieltämättä aika päätöntä aikataulua? En tiedä olisiko mikään muu kuin Shakespeare pystynyt siihen. Mutta niin vaan oli, että mahdollisuus nähdä Hamlet niinkin upeassa miljöössä kuin Turun keskiaikaisessa linnassa oli vastustamaton. Okei, olisihan sitä ollut mahdollisuus nähdä esitys myöhemminkin (esityksiä on 2.2.2017 asti), mutta halusin päästä ensi-iltaan. Ja kun meitä kokoontui muutama Shakespeare-fani eri puolilta Suomea tähän ensi-iltaan...

Sillä voiko tätä missata? Grus Grus Teatteri toteuttaa Hamletin linnassa, eivätkä katsojat istu paikoillaan, vaan kulkevat pienissä ryhmissä läpi linnan, kohtauksia eri tiloissa todistaen. Meidät jaettiin kahteen porukkaan eli Rosencranzeihin ja Guildernsterneihin. Ja sitten matkaan!

Tämänkaltaisessa teatterissa kukin ryhmä (R:t ja G:t jaettiin vielä olla ja ei-olla -ryhmiin eli lopulta meitä oli 4 seuruetta) kokee kohtaukset hieman eri järjestyksessä. Eli kaikille ei välttämättä tule suinkaan minkäänlainen "tolkullinen" tai kronologinen esitys. Mutta sen ei kannata antaa haitata lainkaan, vaan ottaa tämä elämyksenä, eikä varsinaisesti näytelmänä. Itse satuin siihen porukkaan joka näki kohtaukset kutakuinkin siinä järjestyksessä missä pitääkin. Voin kuvitella että jos ei alkuteos ole lainkaan tuttu, niin ehkä kaikki ei ihan avaudu. Kyllä siellä yksi vanhempi mies kovasti mutisi ettei tajua mitään :-)

Linnahan on mitä oivallisin miljöö tämmöiselle spektaakkelille. Jo pelkästään hiljaiset muurit, kauniisti valaistut käytävät ja pimeät nurkkaukset luovat sopivaa tunnelmaa. Pääsimme lisäksi käymään sisäpihallakin (parvekkeen kautta) ja kyllä linna on sitten satumaisen hieno, näin iltavalaistuksessa ja tyhjänä turisteista!

Vierailun aluksi piti vannoa käsi pääkallolla (kyllä, meille jokaiselle jaettiin oma pieni maskottikallo!) että olemme vaiti... Ja kyllä siellä porukka aika hipihiljaa onkin. Tuli likipitäen harras tunnelma, kun vaelsimme hiljaisten oppaiden perässä huoneesta toiseen.

Esiintyjät ovat laatuluokkaa. Jaakko Ohtonen (Hamlet) singahtelee huoneesta ja kohtauksesta toiseen. Hyvin väkevä tulkinta, tykkäsin! Sofia Molin oli ilkikurinen ja hieman hysteerisenkin oloinen Gertrude, jonka kikatus oli niin tarttuvaa että omatkin suupielet nousivat virneeseen. Hän puhui meidän ryhmälle kuin olisi puhunut Guildensternille (ja sehän me olimmekin), kysellen Hamletin kuulumisia ja välillä pussaillen paikalle poikennutta Claudiusta (Markku Tuulenkari). Saamme tehtäväksemme piristää Hamletia, vieden hänet vaikka sieneen tai sudokujen pariin. Kesken kaiken Ofelia (Venla Kinnunen) pinkissä peruukissaan ryömii paikalle, mutta Hamlet tokaisee: "mene sinä siitä luostariin portto". Polonius (Jarno Sakki) kuolee muuten hyvin äänekkäästi.

Surutta Shakespearen tekstiä on palasteltu, otettu repliikkejä sieltä ja täältä, ja muokattu niistä ihan uudenlainen sovitus. Vaihdettu niitä myös jonkun toisen sanomiksi, jos dramaturgia niin vaatii. Paljon on henkilöitä, puheita ja kohtauksia jäänyt poiskin, mutta en osaa kaivata tähän mitään lisää. Tämä toimii, jos ei koita analysoida kukas nyt noin oikeasti sanoi ja missä kohtaa.

  

Mahtava oivallus oli tehdä hovinarri Yorick (Janna Haavisto) miimikkotyylillä! Tämän esittämät kohtaukset olivat ihan parhautta. Kun hän miimitulkkaa Hamletin "Olla vai ei olla, siitä on nyt kyse" -puheen! Pidin erittäin paljon myös haudankaivajan (Ishmael Falke) kohtauksesta Sturenkirkokssa. Se vedetään kontrabasson ja sorminukkien avulla. Tässä kohdassa selittynee se näytelmän ikärajakin (jonka olin jossain näkevinäni, mutta nyt ei ainakaan kotisivuilla enää ole mitään mainintaa ikärajasta?), sillä sen verran raisuiksi nämä sorminuket heittäytyvät. Ja hei, haudankaivajalla on oranssit Helsingör kommune / begravelse -haalarit yllään!!! Muutenkin puvustus on sopiva sekoitus periodiasuja ja modernia kummallisuutta (Darth Vader!).

Päähenkilöiden lisäksi näimme pieniä vilauksia myös Laerteksesta, isän haamusta, vartijoita, nunnia (heidän laulunsa kuulosti upealta!) jne. Ohjauksesta saamme kiittää Ville Kurkea, joka vastasi myös työryhmän kanssa käsikirjoituksesta. Ei ole kyllä ollut helppo homma se. Siis sen kaiken logistiikan suunnittelu, kuka ryhmä siirtyy minnekin törmäämättä juuri toisiinsa. Ja kenen esiintyjän on oltava missäkin kohtaa linnaa tiettyyn aikaan. Lavastus oli Turun linnan muurarien käsialaa :-)

Loppukohtauksessa Hamlet pääsee vetämään lyriikkaa mikkiin beatnik-hengessä, jazzmusiikin säestyksellä. Sanoja, sanoja, sanoja! Epäilkää ihan kaikkea! Kuolema tulee kaikille! Älkää esittäkö helppoja kysymyksiä, kun saatte vain helppoja vastauksia - ja se johtaa tuhoon!

Ja miekkailua, tottakai. Mitä olisi Hamlet ilman miekkailua.

Oli kyllä henkeäsalpaavan hieno ja taatusti erilainen Hamlet. Tätä voisi suositella ihan kaikille, jotka haluavat nähdä hienon ja vähän erilaisen esityksen. Tai jos olet hieman jo kyllästynyt perinteisiin Hamlet-tulkintoihin. Tai jos olet vain Shakespearen ystävä. Meidän sakki kyllä tykkäsi! Oliko tämä ihan koko totuus Hamletista? Mene ja tiedä, mutta pirun hyvä tämä oli.

Jalkaan vaan hyvät kävelykengät (valitettavasti liikuntaesteisille tämä voi olla hieman haasteellinen) ja päälle lämmintä (linnassa ei varsinkaan koleammalla ilmalla ole ihan kamalan lämmintä). Lippuja saa näytelmän kotisivuilta ja esityksiä on jäljellä vielä 12, mutta harvakseltaan.

Ainoa miinus illasta tulee hieman huonolle organisoinnille puhelinten keruun suhteen ja sisääntulosta. Linnassa oli samaan aikaan jokin konsertti, ja nämä vieraat päästettiin sisäpihalle sitä mukaan kun he tulivat paikalle. Me muut värjöttelimme ulko-oven edustalla, likipitäen syysmyrskyn kourissa. Kun sitten pääsimme portista sisään, alkoi aikaavievä kännyköiden pussittaminen. Sitten vasta pääsimme sisään. Tähän kaikkeen meni aika reippaasti aikaa, ja niinpä esityskin pääsi alkamaan hieman myöhässä. Toivon mukaan tulevissa esityksissä kännyköitä aletaan keräämään pois jo aiemmin. Myös niiden palauttaminen oli hidasta ja ruuhkautui pahasti. Sinällään oli loistava ajatus kerätä puhelimet pois.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Ville Kurki ja Franziska Rauch