Musta, mustempi, romani / Rakastajat-teatteri, Teatterikesä 4.8.2021

Käsi sydämelle: mikä on oma suhteesi romaneihin? Ketä peloteltiin pienenä, että jos et ole kiltisti niin mustalaiset vievät? Kuka nauraa manne-vitseille ja kuluneille stereotypioille? Näinhän se on, romanit ovat edelleen parjattu vähemmistö, jotka on valtaväestön toimesta suljettu tiukkoihin lokeroihin. Romani kelpaa pitsiliinojen kaupustelijaksi, ennustajaksi, ravihevosten omistajaksi, iskelmälaulajaksi - eipä paljon muuhun. No toki koristamaan rikostilastoja ja lapsia pelottelemaan.

Porilaisen Rakastajat-teatterin vierailuesitys Musta, mustempi, romani Teatterikesässä oli ehdottomasti katselulistallani ykkösenä. Ja sainkin kokea huikean hienon esityksen. Se oli sekä viihdyttävä että silmiä avaava. Elina Izarra Ollikaisen kirjoittama ja ohjaama esitys tarjoili dokumenttiteatteria, dramatisoituja henkilökuvia, historiaa ja nykypäivää. Tiukkaa faktaa ja laveaa kerrontaa. Yleisö otettiin hienosti mukaan esitykseen ja enkä ollut ainoa joka lopussa pyyhki silmiään. 

Ihmisen identiteetti on jännä asia. Jos tunnet itsesi valkoiseksi, mutta ympäristö kokee sinut romaniksi, kumpaa olet? Oletko valmis luopumaan esimerkiksi romaninaisten perinteisestä asusta sopeutuaksesi paremmin yhteiskuntaan? Kysessähän on viime kädessä siitä miten ihminen määrittelee itsensä. Ihanan yhteisöllisyyden kääntöpuolena romaniyhteisö on myös melko sulkeutunut. Jokainen pitää huolta omistaan ja omista asioistaan. Eron sattuessa romanilapset kuuluvat miehen suvulle. 

Kun näyttelijä Kai Tanner kertoo olevansa sukujuuriltaan Ranskasta tai Espanjasta ennemmin kuin romani - kertooko tämä enemmän hänestä vai suvaitsemattomasta yhteiskunnasta? "Mistäs sinä olet kotoisin" on pelottava kysymys, mitä valtaväestön edustajana ei edes ymmärrä. Kaitsun sanoin: "Euroopassa on miljoona tapaa olla romani" ja Musta, mustempi, romani kertoo niistä muutaman. Tannerin lisäksi lavalla nähdään Henrik Hammarberg, Outi Vuoriranta sekä Yasmin Ahsanullah. Jokainen tekee kaunista ja tarkkanäköistä työtä monissa eri rooleissaan.

Romanien historia on täynnä syrjintää, epätoivoa, vaeltamista ja häpeää. Siinä missä Suomessa romanit taistelivat toisessa maailmansodassa muiden rinnalla, niin muualla Euroopassa heitä teurastettiin miljoonittain. Kai Tanner kertoi työryhmän vierailusta Viron Kloogaan, mistä on löytynyt natsien leirejä. Pala nousi kurkkuun.

Esitys on taitavasti rytmitetty. Katsojan on oltava valppaana kun hyppäämme tutustumaan Karjalan evakko-Kyöstin elämäntarinaan, Romaniassa asuvan tytön taipaleesta Helsinkiin kerjäämään tai nuorten orastavaan romanssiin. Monia kohtaloita, iloa ja surua, syrjintää ja hyväksyntää. Ehkä maailma muuttuu, ehkä asenteet muuttuvat. Ainakin voi toivoa niin.

Johannes Vartolan kaunis valosuunnittelu limittyy saumattomasti Mirkka Nyrhisen lavastukseen. Eleetöntä ja minimalistista, varjokuvia ja häiveitä. Ja musiikki! Tanssia, monessa muodossa, Heli Keskikallion koreografiat (ja Maria Kausen flamencot). Tanssivat EU-teltat ovat jotenkin surumielisiä, mutta samalla hilpeitä. Nyrhisen puvut yhdistävät perinteitä moderniin.

Monia asioita raapaistaan vain pinnalta. Ei kellään ole vastauksia mitä tehdä kerjäläisille tai miten syrjintä suomalaisessa (saatikka eurooppalaisessa) nyky-yhteiskunnassa saadaan loppumaan. On kuitenkin erittäin kiinnostavaa kuulla Diakonissalaitoksen toimialajohtajan tai europarlamentaakon mietteitä asiasta. Oikeusvaltioperiaate ei toteudu. Tänä päivänä suomalaiset tietävät hyvin mustien kohtaamasta väkivallanteoista Amerikassa (I can't breathe!) - mutta kuinka moni tietää miten romaneja kohdellaan Euroopassa? Viranomaisten väkivaltatekojen seurauksena kuolee kymmeniä ihmisiä, siis tänäkin päivänä.

Musta, mustempi, romani on monella eri tavalla tärkeä esitys. EU:n perusoikeuksien raportti on ristiriidassa Romaniassa asuvien ihmisten arjen kanssa. On ironista että tämän kohtauksen taustalla kuullaan Beethovenin Oodi ilolle, tuo EU:n virallinen yhteislaulu. Romanilipun väreillä koristellut takit yllään joukko ihmisiä vetää EU-telttoja hitaasti eteenpäin. Ehkä muutos tulee yhtä hitaasti ja vääjäämättä.

Teatterikesän kaksi esitystä menivät jo, mutta Musta, mustempi, romani vierailee pääkaupunkiseudulla lokakuussa, eli kuusi näytöstä Teater Viiruksessa! Näin tärkeä esitys kuuluu jokaisen ihmisen yleissivistykseen. Laatuteatteria.

Kuvien copyright Christian Vaarapuro.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Metroporis / Rakastajat-teatteri 24.9.2020

Kylläpä porilainen Rakastajat-teatteri tarjoili korona-aikaan sopivaa illanviettoa Metroporis-esityksellään! Vauhdikas yhdistelmä musiikkia, sirkusta, burleskia, kahlekuningasnumeroa ja vähän kaikenlaista toimi hyvin. Monipuolinen esiintyjäkaarti ja huolella mietitty kokonaisuus viihdytti ja jopa väliaikanumeroista oli huolehdittu. Hyvä irtiotto arjesta!

    

  

Katsojat istuivat omissa pöytäseurueissaan ja joka paikasta näki hyvin. Esitys oli varsin liikkuva eli koko tilaa hyödynnettiin mainiosti. Metroporista mainostettiin 1920-lukujen iltamina, ja siihen aikaan ajatukset kyllä menivätkin. Kolme noin puolen tunnin show'ta ja väliajoillakin oli sideshow-perinteen mukaista ohjelmaa. Niin puvustus (Ronja Aalto) kuin meikit ja peruukitkin veivät ajatukset 20-luvulle. Musiikissa oli vähän modernimpiakin vaikutteita, mutta aika kivasti siellä 20-luvun tunnelmissa oltiin.

      

Ohjaaja Meri-Maija Näykki on ollut mukana luomassa mielenkiintoisia esityksiä ja hänen käsialaansa tämäkin show on. 2400 sekuntia, Unhola, Uittovoima... erilaisissa paikoissa tapahtuneita ja mieleenjääneitä juttuja. Metroporis on kiinnostava cocktail jossa jokaisen esiintyjän voimavarat hyödynnetään hyvin. Angelika Meuselin kahlekuningas Toivo Karhu esittelee pakotaitojaan hieman surkuhupaisasti, mutta esiintyjäseurueen juhlapuhe onnistuu hieman paremmin. Ja kyllähän porilaisyleisöön LUKKOpaidasta vapautuminen iskee. Aina kahlekuninkaan esitystä saa jännittää.

Pikkutuhma Henrietta van Fittan (Henri Välikangas) ei onneksi pelkää mitään tauteja ja esittelee kuinka monta taskumattia saa leidi piilotettua asuihinsa. Kieltolakishow jää hieman kesken, mutta onneksi kuulemme virkistävän laulun "Matti, Matti, anna meille viinaa", joka jää soimaan päähän. Ja jos on Henrietta pikkutuhma, niin Sanna Pointer-Lippinen (Kerttu Pussinen) on sitten jo puolituhma. Tämän burleski-esitys on hieno yhdistelmä viettelyä, ilma-akrobatiaa ja stripteasea. Ja saamme nauttia myös valistavista pikku luennoistakin.

Tuulahduksen tulevaisuudesta toi joka-alan asiantuntija Pointer-Lippisen robotiikkaa ja tekoälyä taiteeseen yhdistävä projekti Soleil 2.0 (Ramona Reinvall), joka sirkusrobottina taituroi katonrajan verkoissa ja kolmipyöräsellä. Esityksessä omat jonglöörinumeronsa sai myös Suomen Chaplin eli Adam O'Connor-McMahon ja porukan täydensi juontaja-muusikko Matteo Gomitolino (Juho Keränen), joka myös operoi laterna magicaa eli taikalyhtyä väliajalla (käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin katsomassa juttuja molemmilla väliajoilla - ensin meren kummajaisia ja sitten skandaalia). Tämä kuusikko oli vielä vahvistettu muusikolla (Sami Rosnell) ja kahdella tullivirkailijalla (Tiina Laakso ja Jarno Santalähde).

    

Futuristinen dragshow oli myös aika mielenkiintoinen, kuten myös päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta, kahvimukin, sateenvarjon, kännykän ja huutavan vauvan kanssa. Myös karhu esiintyy, tuoden tuulahduksen menneen maailman sirkusesityksistä. Jos ennen ei saanut stripata tarkoituksella, niin eläinten avustusta ei katsottu pahalla. Olisipa nykyäänkin kiinnostavaa nähdä koulutettu saukko riisumassa rintsikoita stripparilta!

Yleisö oli kyllä ensi-illassa hienosti mukana. Tosin me kyllä harjoiteltiinkin alussa erilaisia huuteluita ja taputuksia, mutta hyvin niitä käytettiinkin!

Matteo ja Taikalyhty väliajan sideshow-esityksessä

Väliajalla pääsi myös kokeilemaan Agit-Cirkin kehittämää VR-sirkusta. Mahtava elämys katsoa akrobatiaa virtuaalisesti, harmillisesti vain 3 ehti kummallakin väliajalla. Miniesityksiä oli valittavissa kolmesta erilaisesta.

Kaikki huipentuu hienoon akrobaattiseen kynttelikkö-numeroon, wau! Soleil 2.0 oli selkeästi imenyt oppia ladatessaan itseään verkossa. Metroporis oli hieno show, 2,5 tuntia elämyksiä kaikille aisteille. Kyllä kannattaa lähteä jos varietee/kabaree yhtään kiinnostaa, ja vaikkei niin kiinnostakaan. Saatavilla on myös show & dinner -paketteja ja sitäkin voin lämpimästi suositella (varsinkin karitsa oli suussa sulavaa). Kiitos taas Rakastajat!


Esityskuvien copyright Katri Leikola, promokuva Mikael Leppiniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, ruuan maksoin itse.

Verigreippi: Troilus ja Cressida / Lainsuojattomat-festivaali 21.8.2020

Joskus vuosia sitten asetin itselleni tavoitteeksi nähdä kaikki Shakespearen näytelmät elävänä teatterissa. Ja nyt sain sitten tämän yleensä aika vähän esitetyn Troilus ja Cressidan haaviini, jes! Juha Hurmeen hulvattomasti dramatisoima ja ohjaama näytelmä oli Verigreippi-ryhmän juhlaa. Alunperin viime joulukuussa ensi-iltansa saanut kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin proggis kiertelee pitkin poikin Suomea, joten tämä osuu matkallesi (seuraavan kerran esimerkiksi Vantaalla 12.9.!) niin suuntaa äkkiä katsomoon. Ei todellakaan jätä kylmäksi, eikä edes haaleaksi.

Reilussa tunnissa laukatttiin läpi koko troijalaisten ja kreikkalaisten monimuotoiset yhteenotot ja ihmissuhdekiemurat. Neljän taitavan ja muuntautumiskykyisen näyttelijän käsissä homma toimi. Johanna Keinänen, Anja Lappi, Liisa Ruuskanen ja Miko Kivinen on tämä Verigreipin huippunelikko.

Lavalla hyppelehtii kymmeniä henkilöitä, mutta pienillä vinkeillä kyllä pysyi hyvin kärryissä ketkä ovat troijalaisia (pipot housuissa ja kaulukset skarppina) ja ketkä kreikkalaisia (pipot päässä ja löysä olemus). Muutoin Jaana Kurttilan visuaalinen suunnittelu oli pelkistettyä; mustat t-paidat, kuviolliset sukkahousut (Shakespearea sukkahousuissa, jee) ja ne valkoiset myllynkivikaulukset loivat ihan tarpeeksi kontrastia. Joillain päähahmoilla oli paidassaan nimikin, mutta ei sekään olisi ollut tarpeellista. Groteskit kasvomaalaukset toivat oman absurdin lisänsä esitykseen. Ja kyllä saippuakupliakin voidaan ottaa mukaan esitykseen hyvillä mielin. Lavalla ollut teltta muuntautui kääntämällä Troijaksi tai Kreikaksi, tarpeen mukaan. Hyvä lavastus.

Kieli oli sopivasti Hurme-mankelin läpikäynyttä, letkeää ja hauskaa. Välillä runomitassa, ja sitten taas ei. Vaikka oikeastihan tämä on näytelmänä tragedia, niin Hurmeen jäljiltä vähintäänkin tragikomedia, jopa farssi. Eihän tämä mikään paras Bardin tuotannon edustaja ole, mutta Verigreipin tulkinta on niin omaperäinen ja viihdytysarvoltaan suuri, että kannattaa silti katsoa. Kielen ei todellakaan kannata antaa pelottaa pois! Seksiä, väkivaltaa ja juonitteluja, kaksintaisteluja, sotaa ja verikekkereitä. Bonuksena humoristinen sivuhahmo narri Thersites. Hyvät aineet toimivaan esitykseen siis. Lopuksi vielä lavan valtaavat mainiot myrmidonit, pehmoeläimillä vuoratut myyttiset tyypit.

Ja jos et muuten tiedä mikä sairaus oli winchesteriläisen hanhen purema, niin sekin esityksessä selviää (hieno Shakespeare-esitelmä mukana siis).

Shakespeare tulkitsi historiaa omalla tavallaan, ja Verigreippi Hurmeen johdolla vielä siitä omalla twistillään. Railakasta, raikasta ja erittäin reipasta. Anarkiaa ja hulvattomuutta, niin että välillä sai nauraa ääneen ja lopun aikaa hykerrellä itsekseen. Musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu (Vesa Kivisen) olivat juuri passelit, vai mitä tuumaatte Rocky-elokuvien tunnarista miesten palatessa taistelukentältä? Testosteronin tuoksua saattoi liki kosketella. Myös sopiva annos zorbas-musiikkia kuului asiaan, kansantanssejakin toki. Hyvin sopi myös kitara Kivisen käteen!

Ah, hurmaava ilta, kiitos Hurme, Verigreippi ja Lainsuojattomat!

Kulttuuritehdas Kehräämölle oli tehty katsomoon viihtyisiä pöytäryhmiä eli koronarajoituksia noudatettiin hyvin. Osalla katsojia oli maskit, osalla ei, mutta missään vaiheessa katsomossa ei ahdistanut.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Promokuvan copyright Jenny Juntunen, kiitoskuvat omia.

3 kuvaa huomisesta / Espoon kaupunginteatteri 27.2.2020

Kolmen näytelmäkirjailijan, kolmen ohjaajan ja kolmen eri teatterin yhteistuotanto 3 kuvaa huomisesta tuo kiinnostavan illan spekulatiivista fiktiota näyttämölle. Se sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa ja siirtyy maaliskuun puolivälissä Poriin Rakastajat-teatteriin. Kolmas porukka mukana tässä on Quo Vadis. Mahtavaa yhteistyötä!

Ja miten mielenkiintoisia esityksiä nämä olivatkaan. Keinoäly, virtuaalitodellisuus, robotiikka, tulevaisuus, tietoisuus, minuus, algoritmit, tekijänoikeudet, geenimanipulaatio... Kiinnostavat teemat siis jotka puhuttelevat kyllä tämän päivän ihmistä, oli tämä spefin/scifin ystävä tai ei.

Ensimmäisenä näimme Marko Järvikallaksen näytelmän nimeltä Piraatti, jonka oli ohjannut Tuire Tuomisto. Ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa ja pariskunnan (Angelika Meusel & Kai Tanner) tytär on kuollut. He ovat kuitenkin hankkineet laittoman piraattirobotin johon tyttären minuus on siirretty. Utelias naapuri (oivallinen Niina Hosiasluoma) ja virallinen taho eli turvallisuusmies (Jan-Christian Söderholm) kuitenkin tarkkailevat tilannetta, ja vanhemmille on raskasta joutua piilottelemaan tietoisuuttaan uudelleen rakentavaa tytärtään. Tämä toimitetaan kuitenkin viranomaisten haltuun, ja tilalle annetaan EU-hyväksytty malli. Sakon uhalla on tämä eurooppalaisen ihmiskuvan standardi pakko ottaa vastaan. Vaan tämäpä herättääkin vanhempien inhon, ei ole enää heidän tytär tämä, vaikka kuinka muistot/minuus olisikin. Piraattirobottina Maija Rissanen ja uutena robottina Minerva Kautto (toimii kertojana).

Monisyinen tutkielma siitä mitä (lähi)tulevaisuus saattaisi tuoda tullessaan ja miten ihmiset siihen suhtautuvat. Hauskakin, mutta jotenkin mustalla tavalla. Saako tälle nauraa? Mihin asti ihmiset ovat valmiita menemään rakkaittensa puolesta? Jere Kolehmaisen äänisuunnittelussa oli elektronista huminaa, kilkatusta ja sellainen kujertava teknoäänimaisemamatto. Myös projisoinnit ovat näyttävät.

Kaikki kolme näytelmää olivat Paula Koivusen lavastamia ja puvustamia. Hyvin yksinkertaista ja pelkistettyä, muutamia liikuteltavia korokkeita ja sermejä, hyvin arkisia vaatteita. Ei siis mitään avaruuskankaita tai futuristista, eli puvustuksellakin ohjataan ajatuksia siihen suuntaan että tämä kaikki voisi tapahtua vaikka jo nyt, eikä missään satojen vuosien päässä.

Pienen roudaustauon aikana Niina Hosiasluoma puhui hieman ihmisen ideaalista vapaudesta. Niin, mitä se on, siinäpä pohdittavaa.

Harri Virtasen kirjoittama Turingin testi on moneen osaan jakautuva, eri aikatasoissa liikkuva ja aluksi hieman sekavaltakin vaikuttava pienoisnäytelmä. Ohjauksesta vastaa Erik Söderblom ja lavalla nähdään kolme näyttelijää Jan-Christian Söderholm miehenä, Maija Rissanen naisena ja Angelika Meusel vanhempana naisena. Turingin testissä mitataan tekoälyn "älykkyyttä" eli onnistuuko kone imitoimaan ihmistä vastaamalla esitettyihin kysymyksiin uskottavasti ja ihmismäisesti. Kolmikko naputtaa läppäreitään ahkerasti, Turingin testiä tehden. Kuka heistä on ihminen, kuka ei?

Pariskunta riitelee, välillä naisen kropasta kuuluu pahaenteistä ritinää, ovatko toinen tai molemmat androideja? Pikkuhiljaa asiat selviävät... Mies leuhkii tallentaneensa joka riidan (miten kamala ajatus!). Kaikki riidat toistuvat, vuodesta toiseen, aiheet ovat samoja. Välillä konsultoidaan tekoälyterapeuttia siitä onko sitä nyt robotti vai ihminen, niin, millä sen voi todentaa, ainakin siinä vaiheessa kun tekoäly saavuttaa Turingin testissä pärjäävän tason. Ja onko tietoisuudella sukupuolta? Ovatko tunteet vain aivosähköä ja voiko niitä siten olla myös tekoälyllä? Kuinka kauan voi elää toisen kanssa ilman että tämä huomaa eroa androidin ja ihmisen välillä? Voiko robotti nauttia seksistä? Teemmekö itse päätöksiä vai tekevätkö algoritmit ne meidän puolestamme (mietippä vaan omaa somesurffailuasi). Tämä esitys herättää kyllä kiinnostavia pohdintoja.

Täytyy muuten kehua ja kiittää taitavaa näyttelijäjoukkoa. Roolista toiseen vaihdellaan nopeaan ja intensiteetillä heittäydytään kaikkeen. Hienoja roolitöitä kaikilla. Arvostan tämmöistä ammattitaitoa.

Väliajan jälkeen illan kolmanteen, ja pisimpään, näytelmään. Siinä missä Piraatti ja Turingin testi olivat puolisen tuntia kumpikin, on Okko Leon Data Error on kolmisen varttia. Maarit Pyökärin ohjaama esitys on hetkittäin ratkiriemukas, ja hetkittäin tulee kyllä haikean surku ja sääli päähenkilöä. Nenäänsä kaivava perusmiesjunttiäijä Matti (Mika Piispa) katselee telkkarista kuinka multimenestynyt upea Elena (Minerva Kautto) kertoo talk show'ssa vetäytyvänsä sivuun eri hommistaan (joita kyllä riittää). Matti päättää että Elena on nainen hänen makuunsa, mutta äitimuori (savolaismummona pistämätön Maija Rissanen) palauttaa tämän maan pinnalle. Eipä tuollainen maailmannainen voi kiinnostua mahakkaasta ja rumahkosta maajussista.

Vaan annappa olla! Tästä alkaa Matin hulvaton varustelukierre millä mies vaihtaa 300 lypsäväänsä ja 900 hehtaaria metsäänsä lukuisiin operaatioihin. Nyt geenimanipuloituna kroppa timminä ja komeana sekä mieli tekoälyllä buustattuna voikin lähteä kosiomatkalle! Vaan mikään ei riitä, ei edes suoritettujen tutkintojen määrä, kun Matti haluaa aina lisää ja lisää. Hänestä tulee täydellinen lisääntymiskumppani Elenalle, kiitos myös meemihoitojen.

Vaan kuinkas sitten kun Matin ihmispitoisuus laskee liian alas, miten käy hänen ja Elenan onnen? Kun data error iskee onko koko järjestelmän buuttaus ja tehdasasetusten palautus ainoa vaihtoehto? Tämä on oikeasti todella kiinnostava teos, sen lisäksi että se naurattaa ihan kippura-asteelle asti. Hulvaton ja täysin odottamaton bollywood-henkinen tanssikohtaus kesken kaiken vie koko näytelmän aivan uusiin sfääreihin. Niina Hosiasluoma on luokattoman hyvä kummassakin roolissaan, ja Angelika Meuselin konsulttimyyjä on nainen paikallaan. Mutta uskomattoman muuntautumiskykyisen ja hienon roolityön tekee kyllä Mika Piispa. Tämän Mattia tulee ensin sääli, ja sitten vielä enemmän sääli. Loppu on armoton, mutta jotenkin hyvin vääjäämätön. Kertakaikkisen nerokas pienoisnäytelmä!

Loppuvuodesta 2017 sama tekijäkolmikko Järvikallas, Leo ja Virtanen kirjoitti yhdessä Turun kaupunginteatterissa esitetyn Kybersielut, joka käsitteli pitkälti samoja teemoja kuin nämä kolme pienoisnäytelmää. Sekin oli oikein nautittava. Toivottavasti saamme lisää tätä, joko yhdessä tai erikseen kirjoitettuina. Scifiä tai spefiä ei ole koskaan liikaa näyttämölläkään. Hatunnosto koko tekijäporukalle ja teattereille!


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viettelyksen asuntovaunu / Rakastajat-teatteri 2.2.2018

Viikonloppumatkani Poriin alkaa Rakastajat-teatterista Leea Klemolan ohjaamalla Viettelyksen asuntovaunu -teoksella. Ilmeisesti paikkakunnalla (tai varsinkin Satakunnan Kansan yleisönosastolla) esitys on herättänyt kiivasta keskustelua. Kai kiroilu ja alastomuus sitten on Porin kaltaisilla paikkakunnilla vielä kauhea synti teatterin lavoilla? Sattumalta juuri tämän esityksen jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus, hienoa!

Tämä Miko Kivisen ja Klemolan yhdessä kirjoittama ja ideoima teos on kunnianosoitus Viettelyksen vaunu -näytelmälle (jota en ole koskaan nähnyt, synti ja häpeä, en missään muodossa). Mutta se toimii kyllä hyvin näinkin, tietämättä muuta kun peruskuvion esikuvastaan. Varmaan esitys saisi hieman lisäarvoa jos Viettelyksen vaunun olisi nähnyt, mutta näillä mennään.

Viettelyksen asuntovaunu tapahtuu... yllätys yllätys asuntovaunussa! Tai sen pihamaalla enimmäkseen. Paikka on porilainen leirintäalue ja vaunussa asuu entinen tangoprinsessa, nykyinen wannabe-romaniartisti Merita (Kai Tanner) sekä sukupuolenkorjausprosessia läpikäyvä Teppo, ent. Teija (Angelica Meusel). Paikalle pölähtää Tepon veli, taksikuskina toiminut Kari (Miko Kivinen) työkalupakkiensa kanssa. Leirintäalueen (ja äitinsä) hoitajana toimii Manna (Niina Hosiasluoma). Näiden neljän monimuotoiset ja monipolviset suhteet toimivat näytelmän keskipisteenä. Siinä sivussa alkavat menneetkin tapahtumat pulpahtelemaan pintaan. Sisarukset ruotivat omia kipukohtiaan, Meritalle ja Tepolle on tulossa perheenlisäystä, ja Manna ja Karikin päätyvät petipuuhiin.

Viettelyksen asuntovaunu on värikäs, räävitön, hillittön hauska, aika traaginenkin. Vuoristoratamainen kyyti etenee sellaisella vauhdilla, että aina ei meinaa edes pysyä perässäkään. Karin yllätysvisiitti poikii monenlaista, ja hänen suhteensa kaikkiin muihin saa välillä surkuhupaisiakin käänteitä. Ja pikkuhiljaa selviää sekin miksi Kari on paikalle tullut, mutta kyllä siihen sitten koko liki kolmetuntinen käytetään. Kertaakaan ei silti tunnu että tämä kestäisi liian kauan, koska monisyinen tarina tempaa mukaansa aivan täysin.

Näytelmän kieli on elävää ja hersyvää, ja voisiko jopa sanoa (vaikka se hyvin kliseiseltä kuulostaakin) hyvin elämänmakuista. Kun Kari pölähtää paikalle hän liki ensitöikseen toteaa Tepolle: sähän olet ihan mies, johon tämä vastaa: niin ne vaan leikkelee pikkusiskoista miehiä tuolla keskussairaalassa. Suorasukaisesti voi Mannakin todeta Karille: Ruvetaanks me nyt sit nussiin? Ehkä roisi kieli on yksi syy mistä jotkut herkkähipiäiset katsojat ovat pillastuneet? Kyllähän tässä kiroillaan, mutta ei se ole mitenkään tavanomaisesta elämästä poikkeavaa. Tälläinhän ne ihmiset puhuu! Vai onko se alastomuus se isoin ja kauhistuttavin juttu mikä on kirvoittanut katsojat raapustamaan tuohtuneita mielipiteitään lehteen? Kun ei tässä vähän vaan vilahda alaston pylly nurkan takana, vaan kyllä katsoja saa ihan aimo annoksen, edestä ja takaa. Mutta hei, kyllä suomalainen katsoja on taatusti alastomia ihmisiä nähnytkin. Ja jos ei ole, niin ehkä nyt on sitten korkea aika. Vai sekö kauhistuttaa että alastomat ihmiset eivät olekaan mallinmitoissa? Hei, tervetuloa suomalaiseen arkitodellisuuteen; isoin osa meistä ei näytä sellaiselta kun bikineissään lehtien sivuilla poseeraavat missit.

Näyttelijöiden työtä on ilo ja nautinto katsoa. Aivan oivallisesti Meusel on Tepponsa sisäistänyt! Ulkoisesti taakse vedetyt hiukset ja pienet viikset... hyvin menee läpi. Mutta silti siellä on se iso epävarmuus sisällä, osaako hän olla oikea mies (koska nyt vasta kokeillaan elämää miehenä ennen "sisäromppeiden poistoa"). Mieheksi kelpaaminen, "oikeana" miehenä oleminen ja eläminen askarruttaa ja ahdistaa. Onko hän sitten myös raiskaaja ja mulkku? Kipakkaa kommentointia miehenä olemisesta kirjoittajilta, bravo!

Kai Tanner on myös oikea varsinainen ilmestys Meritana. Uhkea ja hieman hyökkäävän naisellinen hiipuvan uransa kanssa kamppaileva artisti, jonka sisäsyntyinen diiva dominoi pienempää Teppoa ja joka säteilee egoa ja karismaa ympäristöönsä ihan tukahtumisvaaraan asti. Meritan ja Tepon suhde on varsin myrskyisä ja holtitonkin, ja Karin ilmestyminen kuvioihin ei kauheasti auta asiaa. Merita on suuri taiteilijapersoona ja muiden tehtävänä tuntuu olevan hänen passaaminen ja tarpeidensa tyydyttäminen. Kun Merita ja Teppo kumpikin napsii hormoneita kilpaa niin ei se helppoa ole.

Kari elää hetkittäin ihan omissa sfääreissään, mm. uskotellen menevänsä Ville Haapasalon leipiin Venäjälle. Hän näkee monet asiat täysin omasta vinkkelistään ja niinpä poliisien saapuminen paikalle loppuratkaisussa on Karille todellinen yllätys. Miko Kivinen luo jotenkin sitä Karin mielenmaisemaa hyvin samaistuttavaksi. Omalla tavallaan hänkin on epävarma mies. Vaikka remonttihommat sujuvatkin, niin sitten yllättävät erektio-ongelmat nakertavat itsetuntoa. Manna vaikuttaa hieman hitaalta ja ehkä hieman hidasjärkiseltäkin, ja Nina Hosiasluoman verkkainen näytteleminen tekee hänestä semmoisen tarkkailijatyypin. Lakoniseen tyyliinsä hän saattaa todeta Karille: Oliks nää treffit tässä vai oliks vielä jotain? Manna tarkkailee ja toteaa, ja toimii kun tarve vaatii.

Lavastus ja tilankäyttö on tosi kekseliästä. Osa tapahtumista (esimerkiksi Mannan koti) sijaitsee pienen nousevan katsomon takana, eli niitä tapahtumia emme nää lainkaan, kuulemme vaan. Vaikka katsoja tietää siellä olevan vain narikan ja eteisen, niin vaikutelma leirintäalueen jatkumisesta on tehty todella uskottavasti. Myös Tepon ja Meritan asuntovaunun sisällä tapahtuu kaikenlaista mistä katsoja saa vinkkejä vain ikkunan kautta. Ja sisäänlaitettujen mikrofonien. Paljon kaikkea kuuluu vaikka vähän näkyy. Toimii kyllä hyvin. Annukka Pykäläinen on suunnittellut lavastuksen lisäksi myös hienon puvustuksen. Meritan yliampuvista mustalaishenkisistä asuista alkaen. Toimii. Johannes Vartolan äänisuunnittelu on tarkkaa ja taitavaa; asuntovaunu on katoton joten sieltä kuuluu hyvin, ja mikitys auttaa. Muuten teatterin tila on pieni ja intiimi, ja mikrofoneja ei näyttelijöillä ole. Ihanaa vaihtelua aktiivikatsojalle tämä luomuäänenkäyttö!

Käsiohjelmassa on kaikkea kiinnostavaa, esimerkiksi henkilöhahmojen historiasta. Ja myös sanat Meritan näytelmän lopussa kaihoisasti esittämään Mustalaisten leiri -biisiin.

Viettelyksen asuntovaunu on tosi tarkkanäköistä teatteria, paljon ajankohtaista pohdintaa sukupuolirooleista ja niiden esittämisestä, miehisyydestä ja sen tuomasta epävarmuudesta. Kukaan meistä ei pääse tiettyjä asioita pakoon, vaikka kuinka istuisi auton ratissa ja ajaisi pois. Suosittelen ehdottomasti näytelmää avarakatseisille ihmisille, mutta ennenkaikkea tiukkapipoisille: jospa se pipo hieman löystyisi ja sitä oppisi katsomaan hieman rankempaakin esitystä ilman ryppyotsaisuutta. Mahdollisuus katsomiseen on Porissa aina 28.3. asti, ja sen jälkeen huhtikuussa Espoon teatterissa neljän esityksen verran. Bonuksena vinkki Poriin menijöille: kantsuu mennä paikalle ennen puolta seiskaa, sillä siihen asti on hanajuomat ja talon viini todella edullisessa tarjouksessa. Ja lohileivät on tosi hyviä!

Keskustelutilaisuudessa tekijät kertoivat taustoista, siis työskentelyprosessista ja kaikesta, ja yleisö sai kommentoida ja kysyä. Paikalle jäi parikymmentä katsojaa, eikä yhtään negatiivisia kommentteja kuulunut (missä ne kaikki paheksuvat ihmiset olivat?). Näytelmän suunnittelu alkoi syksyllä 2016. Rakastajat-teatteirn porukka oli pitkään halunnut tehdä jotain Leea Klemolan kanssa, ja kun aikataulut ja muut sopivat vihdoin yhteen, niin pohjateokseksi valittiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunu. Aihe ja henkilöiden väliset dynamiikat tulivat ikään kuin valmiina tuosta. Leeaa kiehtoi miksi näytelmän Stella jäi väkivaltaisen miehen luokse. Siinä missä Blanche on alkuperäisteoksessa näkökulmahenkilö, niin tässä sitä roolia vetää Kari. Erityisesti Suomessa sukupuoli määrittyy pitkälle töiden kautta, ja tätäkin aspektia työryhmä halusi tarkastella. Angelicalla ja Kailla on pitkä yhteinen työsuhde (teatterin perustajajäseniä vuodesta 1991) ja siksikin heidät haluttiin pariskunnaksi. Mutta käännettiin vaan sukupuoliroolit ympäri (onnistunut ratkaisu minun mielestäni).

Työryhmä kehui kilvan että tämä on ollut poikkeksellinen näytelmä heille. Paljon työltä, paljon improamista, paljon muutoksia ja hiontaa. Leea käy yleensä katsomassa ohjaamiaansa esityksiä joka näytöksessä, mutta välimatkojen takia nyt se ei ole ihan onnistunut. Esitys on muuttunut viikottain, eli kun ensi-ilta oli jo joulukuun alussa, niin näin helmikuun alussa oli jo varmaan hyvin erilainen näytelmä. Mahdollisuuksien mukaan Klemolan töitä pitäisi käydä katsomassa useasti, heti alussa, puolivälissä esityskautta ja taas loppuvaiheilla... Näytelmän Merita on romani, vaikkei ole elänyt siinä kulttuurissa. Mielenkiintoisen lisänsä asiaan tuo se, että Meritan tulkitsija Kai Tanner on itse puoliksi romani, joten teemat eivät sikäli olleet ihan tuulesta temmattuja.

Kiitos antoisasta keskustelusta koko näyttelijänelikolle sekä Leea Klemolalle.



Esityskuvien copyright Leea Klemola, yleisökeskustelukuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Karkotetut / Rakastajat-teatteri 2.3.2017

Nyt on rankka esitys. Vaikka seuraankin uutisia ja luen lehtiä, niin poistuin esityksestä järkyttyneenä. Tapahtuuko tämmöistä oikeasti Suomessa, vuonna 2017? Kyllä vain. Porilainen Rakastajat-teatteri on ajan hermolla ja asian ytimessä. Karkotetut saattaa olla yksi tämän vuoden tärkeimpiä näytelmiä, ja sitä soisi esitettävän myös pääkaupunkiseudulla (koska sieltä harvaa tulee lähteneeksi Poriin "asti" teatteriin). Ja jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä tämä.

Käsiohjelmassa käsikirjoittaja ja ohjaaja Elina Izarra vastaa kysymykseen "Onko tämä näytelmä totta?" (on ja ei). Hän valottaa taustoja ja monivuotista hanketta näytelmän taustalla.

Karkotetut ruotii ei vain Suomen, vaan koko Euroopan (ja itse asiassa maailmanlaajuista) ongelmaa. Miljoonat ihmiset asuvat siirtolaisina ja osa ilman minkäänlaisia lupia vieraissa maissa. Vuosittain lähetetään/karkotetaan suuri määrä ihmisiä pois asuinmaastaan. EU käyttää valtavia summia rahaa vuodessa näihin palautuksiin. Ja mitä näille ihmisille sitten tapahtuu? Minne he joutuvat ja miten heidän elämänsä järjestyy? Seuraako mikään taho mitä näille karkotetuille tapahtuu sen jälkeen kun heistä on päästy eroon? (vastaus: ei seuraa).

Karkotetut-näytelmässä seurataan tarkemmin kahden perheen kohtaloa. Kumpikin tarinoista pohjautuu oikeisiin ihmisiin ja oikeisiin tapahtumiin. Toisaalta on Ugandasta lähtenyt Kabiite, joka on päässyt uuden elämän syrjään uudessa kotimaassaan. Mutta millä todistat paluun Ugandaan olevan vaarallista? Millä todistat suhteesi rakkaaseen, koska tämä on naimisissa toisen kanssa, ja vielä samaa sukupuolta kuin sinä? Tytön kohtalo on raastava, epäreilu ja silti kaikessa kurjuudessaankin jollain tavalla lohdullinen.

Toisessa perheessä on Kolumbiasta aikoinaan Suomeen muuttanut Salma ja tämän Suomessa syntynyt tytär Maria. Äiti opiskelee, elättää perhettään siivoamalla ja on naimisissa irakilaisen miehen kanssa. Sitten juuri ennen äidin maisteriopintojen päättymistä (kirjaimellisesti JUURI ennen publiikkia) perhe karkotetaan. Pelkästään jo se tuntuu uskomattomalta, mutta vielä pahemmalta tuntuu seurata perheen arkea takaisin Kolumbiassa. Miten Mariaa kiusataan koska tällä ei ole mitään yhteistä paikallisten lasten kanssa, miten tämä ikävöi Suomea ja lumea. Lopuksi perhe pääsee takaisin Eurooppaan, edes hieman lähemmäksi Suomea.

Esityksen jälkeen olin vihainen, surullinen ja kauhistunut. Ymmärrän että karkotusasioissa toimitaan lain puitteissa, mutta missä on terve järki? Miksi laki on tämmöinen? Miten nämä asiat ovat edes mahdollisia? Miten eri virastot ja virkailijat pallottelevat ihmisiä luukulta toiselle ja siirtelevät ihmisiä kuin roskia. Poliisit, maahanmuuttovirasto, hallitus - kukaan ei ota vastuuta mistään. Kapulakielellä vaan suolletaan tekstiä ja täysin absurdeja päätöksiä ja lauselmia. Ihmisiä pidetään Suomessakin aidatuilla alueilla kuin karjaa, odottamassa vain kunnes heidät voidaan kipata jonkun muun maan murheeksi.

   

Tätä oli hetkittäin jopa vaikea katsoa, koska tuntui niin pahalta. Onneksi mukana on paljon huumoriakin, muuten ei tätä pystyisi käsittelemään. Osa hahmoista (kuten yli 150 saattolennolla mukana ollut pirtsakka poliisi tai EU:n kidutuksen vastaisen komitean todella salaperäinen jäsen toinen kulmakarva kohollaan tai pystyyn nukahtava poliisihallituksen poliisi - joita kaikkia muuten esittää mestarillisesti Tomi Alatalo) on vedetty niin överiksi että ne ovat jo huvittavia. Hyvä niin. Huumori keventää tätä sopivasti. Ilman huumoria tämä olisi kai liian ranteet auki -meininkiä. Osa asioista on kyllä semmosia ettei tiedä itkisikö vai nauraisiko (esimerkiksi suomalaisten poliitiikkojen lausunnot tai se virastojen pompottelu ja vastuun siirto). Mutta pakko se kai on nauraa, vaikka hysteerisenä, koska se toinen vaihtoehto on liian raskas.

Ruotsissa on sattunut myös kuolemantapaus saattokeikan yhteydessä. Mutta sehän on ihan ookoo, koska siellä on "suuremmat volyymit" näitä tapauksia. Ylilyöntejä sattuu. Yksi kuollut mutiainen sinne tänne.

Videoita käytetään myös aika paljon, haastatteluita, puheita ja muuta. Ja musiikkia! Helsingin poliisisoittokunta tahdittaa perinteisellä musiikillaan monia kohtia, muuttaen ne niin absurdeiksi että ihan kuin olisimme jossain toisessa todellisuudessa. Muutenkin hetkittäin tuntuu että tämä on täysin fiktiivistä, koska eihän tämmöistä voi oikeasti tapahtua tai olla olemassa. Miten joku ihmisen "toimeentuloedellytys" voi olla 2200€ KÄTEEN tienattua rahaa (ja vielä 400€ lapsesta). Kuinka moni suomalainenkaan saa sen verran? Voin valistaa että itse en ole koskaan tommoisia palkkoja nähnytkään, mutta ei mua ole vielä karkoitettu sentään pois tästä lintukodosta. Olenkin syntynyt tänne. Ai mutta niinhän tämän näytelmän Maria-tyttökin oli, mutta karkotetuksi tuli hänkin. Perusteena mm. ettei lapsella ole siteitä Suomeen. Kenellä niitä sitten on ellei täällä syntyneellä ihmisellä??? Ulkomaalaislaki menee kaikessa edelle, vaikka pitäisi ajaa lapsen etua. Huoh, raivo nousee taas pintaan, vaikka tämän näkemisestä on kohta kaksi viikkoa.

Koko näyttelijänelikko tekee hirveän hienoa työtä. Kaikilla on iso tukku rooleja klaarattavanaan, ja yksi isompi päärooli. Miia Lindström on koskettava Kabiite, Ulla Raitio upea kolumbialaistyttö Maria ja Angelika Meusel tämän äiti-Salma. Tomi Alatalo on Amir, mies joka varailee lentoja Suomeen tulijoille. Siihen ei tarvita kummia maskeja, vaatteita tai peruukkeja; taitava näyttelijäntyö riittää. Punatukkainen Raitio on täysin uskottava kolumbialaistaustaisena pikkutyttönä. En käsitä miten näin rankkaa aihetta käsitellessä voi näyttelijän psyyke pysyä kasassa. Hattua nostan koko porukalle. Pauliina Koivusen kuormalavoihin perustuva lavastus ja arkinen puvustus loivat hyvät puitteet. Johannes Vartolan valo- ja äänisuunnittelu (sekä yhdessä ohjaajan kanssa tehty videosuunnittelukin) täydensi petollisen yksinkertaisen näytelmän visuaalisen ilmeen.

Yhdessä kohdassa yleisön edustajat lukivat Marian suomalaisten luokkakaverien tälle lähettämiä kirjeitä. Mullekin lykättiin yksi luettavaksi, ja se oli aika vaikeaa, koska vain kovasti pinnistelemällä pystyin siihen ilman että olisin turskahtanut vollottamaan.

Teatterilla on jonkunlaista valtaa ja voimaa, ainakin vaikuttaa katsojiin. Olen hyvin iloinen, että tämä on yksi tapa toteuttaa sitä. Vaikka Karkotetut oli katsomiskokemuksena ahdistava ja raskas, niin olen enemmän kuin iloinen että sain nähdä tämän. Tämä haastoi ja kosketti, herätti ja vaikutti. Suosittelen rankkuudesta kaikille; esityksiä Porissa 5.4. saakka.


Kuvien copyright Eeva Meusel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.