Käsiohjelmassa käsikirjoittaja ja ohjaaja Elina Izarra vastaa kysymykseen "Onko tämä näytelmä totta?" (on ja ei). Hän valottaa taustoja ja monivuotista hanketta näytelmän taustalla.
Karkotetut ruotii ei vain Suomen, vaan koko Euroopan (ja itse asiassa maailmanlaajuista) ongelmaa. Miljoonat ihmiset asuvat siirtolaisina ja osa ilman minkäänlaisia lupia vieraissa maissa. Vuosittain lähetetään/karkotetaan suuri määrä ihmisiä pois asuinmaastaan. EU käyttää valtavia summia rahaa vuodessa näihin palautuksiin. Ja mitä näille ihmisille sitten tapahtuu? Minne he joutuvat ja miten heidän elämänsä järjestyy? Seuraako mikään taho mitä näille karkotetuille tapahtuu sen jälkeen kun heistä on päästy eroon? (vastaus: ei seuraa).
Karkotetut-näytelmässä seurataan tarkemmin kahden perheen kohtaloa. Kumpikin tarinoista pohjautuu oikeisiin ihmisiin ja oikeisiin tapahtumiin. Toisaalta on Ugandasta lähtenyt Kabiite, joka on päässyt uuden elämän syrjään uudessa kotimaassaan. Mutta millä todistat paluun Ugandaan olevan vaarallista? Millä todistat suhteesi rakkaaseen, koska tämä on naimisissa toisen kanssa, ja vielä samaa sukupuolta kuin sinä? Tytön kohtalo on raastava, epäreilu ja silti kaikessa kurjuudessaankin jollain tavalla lohdullinen.
Toisessa perheessä on Kolumbiasta aikoinaan Suomeen muuttanut Salma ja tämän Suomessa syntynyt tytär Maria. Äiti opiskelee, elättää perhettään siivoamalla ja on naimisissa irakilaisen miehen kanssa. Sitten juuri ennen äidin maisteriopintojen päättymistä (kirjaimellisesti JUURI ennen publiikkia) perhe karkotetaan. Pelkästään jo se tuntuu uskomattomalta, mutta vielä pahemmalta tuntuu seurata perheen arkea takaisin Kolumbiassa. Miten Mariaa kiusataan koska tällä ei ole mitään yhteistä paikallisten lasten kanssa, miten tämä ikävöi Suomea ja lumea. Lopuksi perhe pääsee takaisin Eurooppaan, edes hieman lähemmäksi Suomea.
Esityksen jälkeen olin vihainen, surullinen ja kauhistunut. Ymmärrän että karkotusasioissa toimitaan lain puitteissa, mutta missä on terve järki? Miksi laki on tämmöinen? Miten nämä asiat ovat edes mahdollisia? Miten eri virastot ja virkailijat pallottelevat ihmisiä luukulta toiselle ja siirtelevät ihmisiä kuin roskia. Poliisit, maahanmuuttovirasto, hallitus - kukaan ei ota vastuuta mistään. Kapulakielellä vaan suolletaan tekstiä ja täysin absurdeja päätöksiä ja lauselmia. Ihmisiä pidetään Suomessakin aidatuilla alueilla kuin karjaa, odottamassa vain kunnes heidät voidaan kipata jonkun muun maan murheeksi.
Tätä oli hetkittäin jopa vaikea katsoa, koska tuntui niin pahalta. Onneksi mukana on paljon huumoriakin, muuten ei tätä pystyisi käsittelemään. Osa hahmoista (kuten yli 150 saattolennolla mukana ollut pirtsakka poliisi tai EU:n kidutuksen vastaisen komitean todella salaperäinen jäsen toinen kulmakarva kohollaan tai pystyyn nukahtava poliisihallituksen poliisi - joita kaikkia muuten esittää mestarillisesti Tomi Alatalo) on vedetty niin överiksi että ne ovat jo huvittavia. Hyvä niin. Huumori keventää tätä sopivasti. Ilman huumoria tämä olisi kai liian ranteet auki -meininkiä. Osa asioista on kyllä semmosia ettei tiedä itkisikö vai nauraisiko (esimerkiksi suomalaisten poliitiikkojen lausunnot tai se virastojen pompottelu ja vastuun siirto). Mutta pakko se kai on nauraa, vaikka hysteerisenä, koska se toinen vaihtoehto on liian raskas.
Ruotsissa on sattunut myös kuolemantapaus saattokeikan yhteydessä. Mutta sehän on ihan ookoo, koska siellä on "suuremmat volyymit" näitä tapauksia. Ylilyöntejä sattuu. Yksi kuollut mutiainen sinne tänne.
Videoita käytetään myös aika paljon, haastatteluita, puheita ja muuta. Ja musiikkia! Helsingin poliisisoittokunta tahdittaa perinteisellä musiikillaan monia kohtia, muuttaen ne niin absurdeiksi että ihan kuin olisimme jossain toisessa todellisuudessa. Muutenkin hetkittäin tuntuu että tämä on täysin fiktiivistä, koska eihän tämmöistä voi oikeasti tapahtua tai olla olemassa. Miten joku ihmisen "toimeentuloedellytys" voi olla 2200€ KÄTEEN tienattua rahaa (ja vielä 400€ lapsesta). Kuinka moni suomalainenkaan saa sen verran? Voin valistaa että itse en ole koskaan tommoisia palkkoja nähnytkään, mutta ei mua ole vielä karkoitettu sentään pois tästä lintukodosta. Olenkin syntynyt tänne. Ai mutta niinhän tämän näytelmän Maria-tyttökin oli, mutta karkotetuksi tuli hänkin. Perusteena mm. ettei lapsella ole siteitä Suomeen. Kenellä niitä sitten on ellei täällä syntyneellä ihmisellä??? Ulkomaalaislaki menee kaikessa edelle, vaikka pitäisi ajaa lapsen etua. Huoh, raivo nousee taas pintaan, vaikka tämän näkemisestä on kohta kaksi viikkoa.
Koko näyttelijänelikko tekee hirveän hienoa työtä. Kaikilla on iso tukku rooleja klaarattavanaan, ja yksi isompi päärooli. Miia Lindström on koskettava Kabiite, Ulla Raitio upea kolumbialaistyttö Maria ja Angelika Meusel tämän äiti-Salma. Tomi Alatalo on Amir, mies joka varailee lentoja Suomeen tulijoille. Siihen ei tarvita kummia maskeja, vaatteita tai peruukkeja; taitava näyttelijäntyö riittää. Punatukkainen Raitio on täysin uskottava kolumbialaistaustaisena pikkutyttönä. En käsitä miten näin rankkaa aihetta käsitellessä voi näyttelijän psyyke pysyä kasassa. Hattua nostan koko porukalle. Pauliina Koivusen kuormalavoihin perustuva lavastus ja arkinen puvustus loivat hyvät puitteet. Johannes Vartolan valo- ja äänisuunnittelu (sekä yhdessä ohjaajan kanssa tehty videosuunnittelukin) täydensi petollisen yksinkertaisen näytelmän visuaalisen ilmeen.
Yhdessä kohdassa yleisön edustajat lukivat Marian suomalaisten luokkakaverien tälle lähettämiä kirjeitä. Mullekin lykättiin yksi luettavaksi, ja se oli aika vaikeaa, koska vain kovasti pinnistelemällä pystyin siihen ilman että olisin turskahtanut vollottamaan.
Teatterilla on jonkunlaista valtaa ja voimaa, ainakin vaikuttaa katsojiin. Olen hyvin iloinen, että tämä on yksi tapa toteuttaa sitä. Vaikka Karkotetut oli katsomiskokemuksena ahdistava ja raskas, niin olen enemmän kuin iloinen että sain nähdä tämän. Tämä haastoi ja kosketti, herätti ja vaikutti. Suosittelen rankkuudesta kaikille; esityksiä Porissa 5.4. saakka.
Kuvien copyright Eeva Meusel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti