Näytetään tekstit, joissa on tunniste Timo Torikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Timo Torikka. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. syyskuuta 2024

Eichmann - mistä yö alkaa / Tampereen työväen teatteri 6.9.2024

Stefano Massini kirjoitti muutamia vuosia sitten loistavan näytelmän eli The Lehman Trilogy. Näin sen Lontoossa ja myöhemmin myös suomalaisena striiminä (koska korona) kun Espoon kaupunginteatteri, Kansallisteatteri ja TTT sen yhdessä teatteri Metamorfoosin kanssa esittivät. Sen teksti teki suuren vaikutuksen, ja varsinkin tuo Lontoon-version kokonaisuus oli huikea. Hieno sukusaaga Lehmanin veljesten sukutarinasta ja urasta. 

Nyt Työviksen lavalla nähdään Massinin hieno ja melko tuore näytelmä Eichmann - mistä yö alkaa. Näytelmä on yhteistuotanto Kansallisteatterin kanssa, ja sitä esitettiin siellä viime keväänä. Näytelmä tutkii pahuutta ja sen arkipäiväistymistä, ohjaaja Kari Paukkusen johdolla. Ja sen se tekee varsin vakuuttavasti. Näyttelijäkaksikko ei ainakaan voi tästä enää parantua. Seela Sella ja Timo Torikka, lavantäydeltä karismaa ja vuosien tuomaa esiintymistaitoa.

Viime vuosina teatterilavoilla on nähty paljon juutalaisuutta ja natseja käsitteviä teoksia. Pieni maailma, Vieras eli Julmurin suviyö, Hitler ja Blondi, Meidän luokka, nyt ainakin ensimmäisenä tulee mieleen mitä olen nähnyt. Aika monessa näistä on Seela Sella ollut mukana tavalla tai toisella, ei tietenkään sattumaa. Kyllä tämä oikeistolaisuuden nousu Euroopassa ja muuallakin pistää tarkastelemaan menneisyyttäkin uudelleen. Ja erityisesti Saksan menneisyyttä. Hyvä niin, koska saamme nähdäksemme aivan upeita ja ajatuksia herättäviä teoksia. Eihän nämä asiat helppoja ole, ei varmaan näytelmäksi ja esitykseksi työstäminen, mutta ei katsominenkaan. Toki ei kaiken tarvitse aina niin helppoa ollakaan.

Näytelmässä Sella on Hannah Arendt, saksanjuutalainen filosofi, kirjailija, opettaja ja tutkija, joka näytelmässä kuulustelee ja kyselee asioita Torikan esittämältä Adolf Eichmannilta. Eichmann oli yksi suurimmista natsirikollisista. Näytelmä kantaa hienosti koko kaksi- ja puolituntisen kestonsa vain kahden näyttelijän voimin. Juuri mitään ei tapahdu, paitsi kahden ihmisen välistä dialogia. On nautinto kuunnella älykästä keskustelua, vaikka aihe on toki ikävä. 

Arendt ei syytä tai syyllistä, vaan kyselee, ja haluaa tietää millä Eichmann perusteli itselleen (ja muille) juutalaisten hävittämisen. Ja Eichmann selittää ja tilittää, hän vaan meni joukon mukana, hän vaan toteutti muiden visioita ja päätöksiä ja määräyksiä. Ihan vaan olosuhteiden uhri hänkin oli. Niin vakuuttava hän on ja perusteluissaan pedantti, että katsoja alkaa melkein uskomaan että näinhän se meni, pahuushan on normaalia. Melkein. Musta muuttuu valkoiseksi, melkein. 

Ydinkysymys on mistä (ja kenestä) pahuus alkaa, voiko sen hetken tavoittaa. Eichmann sanoo että hänellä ei henkilökohtaisesti ollut mitään juutalaisia vastaan, ei toki! Hän selittää pitkään ja kaunopuheisesti juutalaisista tuttavistaan ja päivällisistä nuoruudenaikaisen juutalaisen esimiehensä kotona. Ja miten hän on opiskellut jiddisiäkin. 

Mutta mikä kaikki hänen omasta tarinastaan ja historiastaan on totta? Mites sen jiddisin osaamisen laita on, Arendt tekee asiasta pienen testin... Pitäisikö tehtaisiin "pelastetut" juutalaisten olla kiitollisia siitä että jäivät henkiin? Oliko Adolf Eichmann hyvä natsi, joka halusi vain pelastaa mahdollisimman paljon juutalaisia? 

Omien sanojensa mukaan Eichmann ei halunnut nähdä verta ja meni oksentamaan nähtyään kuoliaaksi kaasutetut vuohet. Mutta eikö se ole ihan normaalia, ei se tee hänestä mitään poikkeuksellista tai hyvää natsia. Minä ainakin voisin pahoin tapettuja vuohia nähdessä. Eichmann kärsii näytelmässä samasta kuin Lady Macbeth konsanaan, pakonomaisesta käsienpesusta. Ei auttanut kumpaakaan. 

Eichmann on myös hyvä tiivis kertaus natsien valtaantulosta ja ajan historiasta. Miten kuolemasta ja henkiinjäämisestä tuli arkipäivää. Se myös kysyy onko Hannah Arendtilla, tai kellään muullakaan, oikeutta kommentoida holokaustia jos ei ollut itse leirillä. Näytelmä käsittelee myös arvokkuutta, miten meistä jokaisella on siitä oma käsityksemme. 

"Älkää tuomitko, meitä oli paljon". Onko se joku peruste olla tuomitsematta, se että meitä oli paljon? Ihmiskunta sulkee tänäkin päivänä silmänsä kun se näkee pahuutta, eli mikään ei ole periaatteessa muuttunut.

Häikäisevän upea valaistus ja pelkistetty lavastus on Mikki Kuntun käsialaa. Lavalla nähdään erilaisia betonimaisia porrastettuja tasoja, joilla näyttelijät liikkuvat sekä muutama tuoli, kirjoituspöytä kirjoituskoneineen. Pidän kovasti miten tulitikkupuntteja ja myös tikkuja käytetään tärkeänä elementtinä lavalla. Myös riippuvat ruumispussit ovat kaikessa karmeudessaan upeat.

Auli Turtiainen on puvustanut: Arendt vaaleissa ja väljissä vaatteissa, Eichmann harmaassa puvussa, solmukkeineen. Ei mitään silmäänpistävää, vaan tavallista ja massaan sulautuvaa. Tuomas Fräntin äänisuunnittelu on myös oleellinen osa esityksen aika minimalistista esillepanoa. Veden ääniä, pianomusiikkia, kirjoituskoneen nakutus, junan ääni - joka vie välittömästi ajatuksen juutalaisten junakuljetuksiin. Ja hyytävä musiikki. Bravo! Kaikki on toteuttu vaatimattomasti, joka korostaa tekstin painokkuutta.

Eichmannin tarina imaisee mukaansa, saa katsojan istumaan penkin reunalla. Se miten Adolf E fanittaa Hitleriä on aivan hyytävää. Lopuksi Seelan tulkitsema monologi on koskettava ja kerrassaan mestarillinen. Jos katsot yhden puhenäytelmän tänä syksynä, olkoon se tämä. Kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä tosin. Niin tärkeä ja hieno näytelmä.


Esityskuvien copyright Mikki Kunttu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 27. tammikuuta 2020

Rakkauden päätös / Kansallisteatteri 27.1.2020

Rakkauden päätös edustaa uutta ranskalaista draamaa Kansallisteatterissa. Näytelmän suomentaja ja toinen näyttelijä Timo Torikka oli vieraina Bloggariklubissa lokakuussa, kun vietimme ranskalaista iltaa. Jotenkin minulla oli päässyt unhoittumaan että hän on vaikuttanut paljon Ranskassa ja suomentanut muutaman muunkin näytelmän (ja yhden romaaninkin). Joka tapauksessa ajatus Rakkauden päätöksen kääntämisestä tuli Timolta näytelmäkirjailija (ja monilahjakkuus) Pascal Rambertille.


Näytelmä on ollut iso hitti jo useassa maassa, ilmestymisestään 2011 saakka. Useimmissa maissa Rambert on sen vielä itse ohjannutkin, ja niin meilläkin. Maanantainakin Pienen näyttämön katsomossa oli aika täyttä. Hienoa että myös ei-niin-usein-nähty ranskalainen teatteri kiinnostaa. Samaan aikaan Omapohjassa pyörii myös Terhi Panulan monologi Ihmisen ääni eli lisää ranskalaista draamaa sitä haluaville.

Rakkauden päätös puhuu rakastamisen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Siinä on oikeastaan kaksi valtavaa monologia peräkkäin. Ensin mies nimeltä Timo (Timo Torikka) puhuu suunsa puhtaaksi, 50 minuuttia. Sitten Katariina (Katariina Kaitue) vastaa ja antaa tulla samalla mitalla. Taas 50 minuuttia. Ja mitä se toinen tekee sillä välin kun toinen paasaa? Ottaa vastaan, kärsii, kyyristelee, tuntee sanojen painon kehossaan, ja varmasti myös sielussaan. Sanat satuttavat. Ne tuntuvat todellakin tulevan kummallakin sydämestä.

Pascalin vaatimuksena on ollut että näyttelijät ovat roolinimiltään samat kuin he oikeastikin ovat. Ainakin siitä tulee hyvin henkilökohtaista ja intiimiä, kun toinen toistelee sitä etunimeä puheen lomassa.

        

Näyttämö on paljas ja karu, mustavalkoinen. Vain tylyt loisteputket valaisevat mustiin rentoihin olovaatteisiin puettua kaksikkoa. He ovat asemoituneet lavan vastakkaisille sivuille, kuin näkymättömiin poteroihin suojaan toiselta. Vaan sanoja ei pääse pakoon. Katsoja miettii mikä on tarinan tausta, miksi tämä rakkaus on tullut päätökseen ja loppunut. Mutta emme tiedä muuta. On vain tämä hetki ja puhetulva joka meinaa hukuttaa toisen alleen.

Katariinan "aktiiviset silmät" seuraavat Timoa kun tämä vuorotellen muistelee heidän intiimejä hetkiään, julistaa suureen ääneen lähtöänsä ja viittaa myös katsomoon monta kertaa "jos täällä nyt olisi meitä ihmisiä katsomassa". Olemme paikalla mutta heille emme ole läsnä. Noin puolen tunnin kohdalla Timo toteaa: "ei kukaan puhu näin pitkään" - ja jatkaa vielä kymmenen minuuttia. Pohdin että hänelle suomentajana tekstin opettelu on ehkä olut helpompaa. Ja kyllä sitä riittääkin! Tämä näytelmän ydin on teksti ja toki kaksi vereslihalla sitä tulkitsevaa näyttelijää.

Kesken kaiken lapsikuoro ilmaantuu lavalle "harjoittelemaan", vetäisee äimistyneen yleisön iloksi klassikkobiisin ja poistuu yhtä nopeasti. Mikä riemullinen ja yllättävä veto!


Torikka on piinaavan hyvä roolissaan. Vuorotellen iholle tuleva ja etäisyyttä ottava. Tulee sellainen vaikutelma että eropäätös on hänestä peräisin. Hän on päättänyt ettei halua naista enää. Välillä mies on jo ihan hillitön, tulee likipitäen päälle. Uhkaavaa. Kun lopulta tulee Katariinan vuoro puhua odotan että hän on vaisu ja puolusteleva. En tiedä mistä tämä odotus mieleeni syntyy. Ehkä hänen alistuvasta asennosta ja itseensä käpertymisestä Timon sanavyöryn piiskaamana. Vaan kaikkea muuta. Palavasilmäinen ja kantavaääninen nainen ei alistu eikä myötää. Hän vastaa kaikkiin miehen ryöpyttämiin syytöksiin suoraselkäisenä ja tomerana - ja nyt on miehen vuoro antaa periksi, joustaa ja kyyristyä kuuntelemaan ripitystä. "On sinun vuorosi tehdä vähän silmäjoogaa". Vaikka sanat ovat välillä todella viiltäviä, ja sanottu ihan tosissaan, niin katsomossa hykerretään naurusta useampikin kerta. Kaitue on ihan liekeissä tekstinsä kanssa! Nuija, mulkku, kyrpä - siinä saa Timo tuta naisen koko verbaalisen arsenaalin. Nainen haluaa kuitenkin pitää suhteesta monia muistoja. Ryhdistäydy Timo, me eroamme! on se lopullinen niitti.

Kuoren alla on odottamassa uudet ihmiset joilla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan ketkä rakastivat toisiaan. Uusi alku odottaa, ehkä jopa uusi ihmissuhde kulman takana. "Rakkaus on ruumis, sinä olet sen iho". Vaikka tämä on aika raastavakin esitys, enkä tiedä tarjoaako se kauheasti toivoa, niin silti olo on jotenkin katarttinen sen näkemisen jälkeen.


Kannattaa lukaista Torikan mietteitä bloggauksesta.

Muutaman kerran meinasi oma otteeni herpaantua, kun esityksessä ei ole muuta mihin tarttua kun loputtomalta vaikuttava tekstivyöry. Onneksi ei ollut väliaikaa rikkomassa esityksen rytmiä (lapsikuoro ajoi saman asian), mutta oli tämä vähän pitkä rupeaman istua. Mutta näytelmä kantoi loppuun asti kuitenkin hyvin. Joskus sitä tarvitsee tämänkin kaltaista teatteria.


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.