Näytelmä on ollut iso hitti jo useassa maassa, ilmestymisestään 2011 saakka. Useimmissa maissa Rambert on sen vielä itse ohjannutkin, ja niin meilläkin. Maanantainakin Pienen näyttämön katsomossa oli aika täyttä. Hienoa että myös ei-niin-usein-nähty ranskalainen teatteri kiinnostaa. Samaan aikaan Omapohjassa pyörii myös Terhi Panulan monologi Ihmisen ääni eli lisää ranskalaista draamaa sitä haluaville.
Rakkauden päätös puhuu rakastamisen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Siinä on oikeastaan kaksi valtavaa monologia peräkkäin. Ensin mies nimeltä Timo (Timo Torikka) puhuu suunsa puhtaaksi, 50 minuuttia. Sitten Katariina (Katariina Kaitue) vastaa ja antaa tulla samalla mitalla. Taas 50 minuuttia. Ja mitä se toinen tekee sillä välin kun toinen paasaa? Ottaa vastaan, kärsii, kyyristelee, tuntee sanojen painon kehossaan, ja varmasti myös sielussaan. Sanat satuttavat. Ne tuntuvat todellakin tulevan kummallakin sydämestä.
Pascalin vaatimuksena on ollut että näyttelijät ovat roolinimiltään samat kuin he oikeastikin ovat. Ainakin siitä tulee hyvin henkilökohtaista ja intiimiä, kun toinen toistelee sitä etunimeä puheen lomassa.
Näyttämö on paljas ja karu, mustavalkoinen. Vain tylyt loisteputket valaisevat mustiin rentoihin olovaatteisiin puettua kaksikkoa. He ovat asemoituneet lavan vastakkaisille sivuille, kuin näkymättömiin poteroihin suojaan toiselta. Vaan sanoja ei pääse pakoon. Katsoja miettii mikä on tarinan tausta, miksi tämä rakkaus on tullut päätökseen ja loppunut. Mutta emme tiedä muuta. On vain tämä hetki ja puhetulva joka meinaa hukuttaa toisen alleen.
Katariinan "aktiiviset silmät" seuraavat Timoa kun tämä vuorotellen muistelee heidän intiimejä hetkiään, julistaa suureen ääneen lähtöänsä ja viittaa myös katsomoon monta kertaa "jos täällä nyt olisi meitä ihmisiä katsomassa". Olemme paikalla mutta heille emme ole läsnä. Noin puolen tunnin kohdalla Timo toteaa: "ei kukaan puhu näin pitkään" - ja jatkaa vielä kymmenen minuuttia. Pohdin että hänelle suomentajana tekstin opettelu on ehkä olut helpompaa. Ja kyllä sitä riittääkin! Tämä näytelmän ydin on teksti ja toki kaksi vereslihalla sitä tulkitsevaa näyttelijää.
Kesken kaiken lapsikuoro ilmaantuu lavalle "harjoittelemaan", vetäisee äimistyneen yleisön iloksi klassikkobiisin ja poistuu yhtä nopeasti. Mikä riemullinen ja yllättävä veto!
Torikka on piinaavan hyvä roolissaan. Vuorotellen iholle tuleva ja etäisyyttä ottava. Tulee sellainen vaikutelma että eropäätös on hänestä peräisin. Hän on päättänyt ettei halua naista enää. Välillä mies on jo ihan hillitön, tulee likipitäen päälle. Uhkaavaa. Kun lopulta tulee Katariinan vuoro puhua odotan että hän on vaisu ja puolusteleva. En tiedä mistä tämä odotus mieleeni syntyy. Ehkä hänen alistuvasta asennosta ja itseensä käpertymisestä Timon sanavyöryn piiskaamana. Vaan kaikkea muuta. Palavasilmäinen ja kantavaääninen nainen ei alistu eikä myötää. Hän vastaa kaikkiin miehen ryöpyttämiin syytöksiin suoraselkäisenä ja tomerana - ja nyt on miehen vuoro antaa periksi, joustaa ja kyyristyä kuuntelemaan ripitystä. "On sinun vuorosi tehdä vähän silmäjoogaa". Vaikka sanat ovat välillä todella viiltäviä, ja sanottu ihan tosissaan, niin katsomossa hykerretään naurusta useampikin kerta. Kaitue on ihan liekeissä tekstinsä kanssa! Nuija, mulkku, kyrpä - siinä saa Timo tuta naisen koko verbaalisen arsenaalin. Nainen haluaa kuitenkin pitää suhteesta monia muistoja. Ryhdistäydy Timo, me eroamme! on se lopullinen niitti.
Kuoren alla on odottamassa uudet ihmiset joilla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan ketkä rakastivat toisiaan. Uusi alku odottaa, ehkä jopa uusi ihmissuhde kulman takana. "Rakkaus on ruumis, sinä olet sen iho". Vaikka tämä on aika raastavakin esitys, enkä tiedä tarjoaako se kauheasti toivoa, niin silti olo on jotenkin katarttinen sen näkemisen jälkeen.
Kannattaa lukaista Torikan mietteitä bloggauksesta.
Muutaman kerran meinasi oma otteeni herpaantua, kun esityksessä ei ole muuta mihin tarttua kun loputtomalta vaikuttava tekstivyöry. Onneksi ei ollut väliaikaa rikkomassa esityksen rytmiä (lapsikuoro ajoi saman asian), mutta oli tämä vähän pitkä rupeaman istua. Mutta näytelmä kantoi loppuun asti kuitenkin hyvin. Joskus sitä tarvitsee tämänkin kaltaista teatteria.
Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti