Esitys on sanaton, vain Lau Naun ja Pekko Käpin suunnittelema minimalistinen ja muuntuileva äänimaisema taustalla. Ja japaninkielinen dialogi jostain hämärän oudosta elokuvasta (Toshio Matsumoto: Funeral Parade of Roses). Lavan eteen on laskettu verho siten, että näemme elokuvasta vain alareunan missä englanninkielinen tekstitys rullaa. Hmmm... Välillä musiikki saa joiku-tyylisen sävyn, ja kierroksia lisää. Mutta se elokuvan äänimaisema hämmentää eniten. Kiehtova kombo. Näkymättömissä oleva leffa antaa jotenkin esitykselle raamit. Äänisuunnittelu muutenkin on isossa osassa esitystä.
Mutta mitä tekee itse taiteilija Walo? Kamppailee kolmannen raajansa kanssa. Aluksi mies irroittaa jalkansa, ja tämä irtojalka joutuu sitten kaikenlaisiin tilanteisiin. Siitä on moneksi. Aavesäryn oloisesti siitä ei pääse eroon, vaikkei se enää paikallaan olekaan. Esitykseen on saatu jotenkin mukaan myös oudonkarheaa erotiikkaa, modernia tanssia, slapstick-juttuja (käsi jää tekojalan sisään jumiin). Miten miehellä voi olla niin intiimi suhde (irto)jalkaansa, joka ei ole edes osa häntä? Vai juuri siksi? Kolmejalkainen mies on visuaalinen kummajainen, kuin jostain friikkisirkuksesta karannut. Hilpeä karusellimusiikki korostaa tätä ajatusta mielessäni. Ketä tämä irtoraaja edustaa, osaa miestä vai jotakuta muuta? Jotakuta joka lähti - ja jätti jälkeensä vain jalan jota palvoa ja rakastaa? Saako sitä puukolla edes hengiltä? Aina voi yrittää. Outoa ritualistista tanssia.
Eero Alavan valosuunnittelu on kiehtova. Välillä spottivalolla korostetaan jotain kohtaa, ja varjoja käytetään myös hienosti. Lisäestetiikkaa Anne Jämsän hyvin yksinkertaiseen lavastukseen ja pelkistettyyn puvustukseen tuovat lopuksi naisten korkokengät ja helmikorvikset.
On tässä aavistus jongleeraustakin mukana, mutta vain kursorisesti muistuttamassa että sekin taito on hallussa. Enemmän esitys pakoilee kaikkia määreitä ja rajoituksia. Se seksin pohjavire pulpahtelee pintaan monessa kohtaa. Itsekuohintayritys, käteenveto, taustalla oleva valtava pillu. Välillä aika roisiakin kuvastoa, mutta sopiihan se jotenkin tähän, kuin irtojalka housuihin.
Taide on joskus tämmöistä. Yllättävää, spontaanin oloista, kaunista ja kummallista. Esityksiä on vielä jäljellä kolme, eli jos kaipaat jotain mitä et todellakaan tiennyt haluavasi nähdä, niin nyt on siihen tilaisuus. Ei ihan nuorille katsojille (Ikäsuosituskin 16+). Vanha pornoleffateatteri on mitä oivallisin paikka Phantom Limbille, eli sinne Pitkänsillan kupeeseen mars mars.
Kuvien copyright WHS Teatteri Union.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti