Rechnitz on
pieni kylä Itävallassa, melkein Unkarin rajalla. Rechnitz on myös paikka, missä kreivittären päivällisvieraat maaliskuussa 1945 päättivät teloittaa parisataa juutalaista, ja palata sitten linnaan juhlimaan.
Rechnitz on myös itävaltalaisen Nobel-kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmä.
Uudehko teatteriporukka
Jalostamo-kollektiivi työsti pari vuotta Jelinekin pitkää tekstiä ja sai sen lopulta tiivistettyä kolmeen tuntiin (plus väliaika). Kolme tuntia on pitkä aika mitä tahansa teatteria katsoessa (paitsi Shakespeareä), mutta jonnekin se aika vaan hujahti nopeaan. Tämä versio ei ole kovinkaan perinteistä teatteria millään muotoa, ja ehkä osittain
juuri siksi niin kiinnostava.
En voi väittää ymmärtäneeni läheskään kaikkia kultuurihistoriallisia viittauksia tai lainauksia. Pienen hetken tunnuin pääseväni asian ytimeen; nyt ihan oikeasti ymmärrän mitä nämä sanansaattajat minulle kertovat. Mutta seuraavassa hetkessä olin taas tipahtanut kärryiltä. Ongelma on omassa yleissivistymättämyydessäni.
Pidin kovasti nykytanssillista osuuksista, joissa varsinkin Jarkko Mandelin (vastasi myös koreografioista) pääsi loistamaan. Pelkistetty lavastus upeine eläimenpääorigameineen ja puuhakkeineen oli toimiva. Taustan videoseinät tukivat hyvin tekstiä. Välillä yleisökin otettiin mukaan esitykseen. Ei varmaan liene kellekään yllätys mitkä ne Itävallasta ensimmäisenä ihmisten mieliin tulevat asiat ovat: mäkihyppy, alpit, suklaa, Hitler... Ja sitten Sound of Music! Tähän teemaan palataan vielä monesti.
Historian professori kertoo meille tapahtumista; sodasta, Rechnitzistä, Itävallasta. Soittaa ukuleleä. Taivaan enkeli ilmestyy julistamaan sanaa. Tuntuu että mitä tahansa on mahdollista, mitä tahansa saattaa tapahtua seuraavaksi.
Esityksessä pohditaan, ja se saa minutkin pohtimaan, vastuuta. Kenen se on? Pitäisikö siitä päästä eroon? En voi olla miettimättä samalla myös syyllisyyttä. Kuinka pitkälle esimerkiksi saksalaisten ja itävaltalaisten hirmuteot kantavat, eli onko tekijöiden lasten tai lastenlasten vielä tunnettava syyllisyyttä. Entäpä kokonaisen kansakunnan kollektiivinen syyllisyys? Tuomitsemmeko automaattisesti kaikki saksalaiset edelleen natsien tekojen tähden? Jotenkin se ajatus että "historia ja sen tarinat alkavat aina uudestaan" kuulostaa niin todelta ja niin tutulta. Vaativatko uhrit, tai heidän jälkeläisensä hyvitystä?
Itävallan Euroviisuvoitto Conchita Wurstin johdolla pääsee myös mukaan anekdoottimaiseksi välähdykseksi. Miten nämä kaikki liittyvät Rechnitzin kylän joukkomurhaan? Nouseeko Itävaltakin tuhkasta kuin feeniks, kuten Conchita lauloi? Vai nousiko se jo sodan jälkeen. Onko itävaltalaisille helpompi antaa anteeksi sota-asiat kuin Saksalle?
T.S. Eliotin Ontot Miehet saa enkelimme itkemään. Liikuttaa se minuakin.
Me olemme ontot miehet
me olemme täytetyt miehet
nojaamme toisiimme
päät oljilla täytettyinä. Voi!
Tässä on paljon irrallisia, absurdejakin juttuja. Joku yhteinen punainen lanka kuitenkin löytyy, ja se on katsojan käsissä. Tarinan henkilöt ovat sanansaattajia. Me tunnemme historian vain sanansaattajien kertomana, ja heistä jokainen kertoo eri tarinaa. Ja me näemme sen mitä he valitsevat, mitä he antavat meille. Emme mitään muuta.
Tässä yhdistetään jo mainitun nykytanssin/trikkauksen/akrobatian lisäksi myös agit prop-maista yhteislaulua, joka kuulostaa satumaisen hienolta ja kauniilta.
En tiedä pitääkö se paikkansa että taiteilijan tärkein tehtävä on vastustaa sotaa, mutta ehkä se yksi tehtävä voisi olla. Nietzscheä siteerataan myös useassa kohdassa.
Kolmeen osaan jaetussa esityksessä ensin pengotaan menneitä, sitten siirrytään lasketteluteemaan eli kamalia 80-luvun (vai käytetäänkö sellaisia vieläkin, en tiedä, omista ajoistani rinteissä on jo niin kauan) neonvärisiä asuja, monoja ja suksia. After ski pitää sisällään diskobiittiä, biletystä, vilkkuvia valoja ja orgian tapaista. Tauon jälkeen palaamme asiaan juhla-aterian merkeissä. Sensuellia ja groteskia. Hyvin toimii vastakkaisuudet. Vedetään sushia paljaalta pinnalta kuin vailla huomista. Näinkö kreivittären pidoissakin toimittiin, ja sitten välillä ammuttiin ihmisiä, kuin ohjelmanumerona? Ja koska kaikki eivät voi olla uhreja, jonkun pitää olla tekijä.
Illallisten tiimoilla pohditaan myös sitä, olivatko nämä Rechnitzissä ammutut sittenkin onnekkaita, koska heidän ei tarvinnut jonottaa kaasutukseen kuten niin monen muun juutalaisen. Niinpä. Onnikin on niin suhteellinen käsite.
Rankkoja teemoja, rankkaa tekstiä. Mutta erittäin nautittavaa, ajatuksia herättävää, ravistelevaa.
Kaikki näyttelijät olivat mukana tässä virtuoosimaisella taidolla. Kollektiivin omat
Anna Lipponen ja
Elisa Salo vahvistettuina kokeneella konkarilla
Tanjalotta Räikällä sekä nätyläisellä
Hannes Mikkelssonilla. Ja sitten se hieman hiljaisempi mies, mutta sitäkin ilmaisuvoimaisempi:
Jarkko Mandelin. Tanssikuviot toimivat paremmin kuin hyvin, ja oli ihana nähdä miten taitavan tanssijan ei tarvitse olla pajunvitsamaisen laiha!
Jukka-Pekka Pajunen on tehnyt suomennoksessa valtavan työn.
Hilkka-Liisa Iivanainen vastasi mm. ohjauksesta. Bravo koko työryhmä!
Radio Classicin vajaan puolen tunnin haastattelussa voi muuten kuunnella Iivanaisen ja Lipposen mietteitä esityksen tekoprosessista ym. Kannattaa! Kritiikki löytyy myös
Hesarista ja puffijuttu
Aamulehdestä (mukana myös video harjoituksista). Itselle suurin kipinä lähteä katsomaan oli Eijan suositus, kiitos!
Esitystä näkee Tampereen Teatterimontussa vielä 17.4. asti, ja ensi tammikuussa sitten Helsingin
Kiasma-teatterissa. Rankasta aiheesta ja ei-niin-tavanomaisesta toteutuksesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) kannattaa ehdottomasti varata aikaa ja käydä kokemassa tämä!
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Petri Kovalainen, muut kuvat omia.
