Ah. Mikä kauneus. Musiikki, miljöö, tanssi. Pähkinänsärkijä livenä Lontoossa on Elämys.
Eikä se taika vähene minnekään, vaikka tämän baletin olisi nähnyt vaikka kuinka monta kertaa. Vaan onhan se Covent Gardenin oopperatalo sellainen paikka missä tätä on erityisen ihanaa katsoa, vaikka istumapaikka olisi hieman kauempanakin. Paitsi että vaikka istuin kaukana, niin mun mielestä se oli silti tosi hyvä sijainti. Kiikareilla sai lähikuvia jos halusi, mutta kokonaisuudet hahmottuivat hienosti.
Ei huono paikka taaskaan, lippu maksoi £26
Katselin joulun maissa dokumenttia tämän kauden Nutcrackerin valmistumisesta ja siinä mainittiin muutamia uudistuksia mitä mm. koreografiassa nähtiin tänä vuonna. Tai siis viime vuonna, kun tämä aloitti esityskauden. Musta muutoksia oli enemmänkin kuin vaan siinä ohjelmassa mainittu kiinalainen tanssikohtaus. Mutta ei se mitään, hienoa oli kaikki silti. Mä en muista aiemmin olleen lattiaa pitkin "lipuvia" enkeleitäkään. Ja musta kaikissa niissä erimaalaisissa tansseissa mitä Clara ja Hans-Peter pääsevät seuraamaan oli hieman erilaiset kuviot kuin viime vuonna. Espanjalainen hyvin sensuelli; kolme miestanssijaa haaremihousuissa ja yksi nainen. Kiinalaisessa tanssissa oli vain kaksi miestä ja tosi hauska koreografia. Teknisesti nopea ja vaikean näköinen; piruetteja ja breakdance-kuvioita. Venäläisessä oli kaksi kasakkaa, hyvin paljon pelkistetympi kuin aiemmin.
McRae ja Salenko hehkuivat!
Ja sitten tässä oli Steven McRae! Joku blogini lukijoista saattaa ehkä muistaa onnettoman Anastasia-esityksen viime marraskuulta? Tai ei esityksessä ollut mitään vikaa, muuta kuin McRae ei vastoin ennakkotietoja tanssinutkaan siinä (vaimonsa synnytti). No, nyt toivoin ettei tulisi mitään viime hetken loukkaantumista tai muuta estettä. Ja ei tullut! McRae tanssi henkeäsalpaavan hienon Prinssin roolin. Taas tunnustan: itkin sitä katsellessani.
Gary Avis oli taas kerran ihastuttava Drosselmeyer ja Iana Salenko todella upea Makeishaltiatar. Varsinkin se McRaen ja Salenkon grand pas de deux lopussa oli jotain sellaista katsottavaa että harvoin näkee. Huh! Kaunista katsottavaa.
Lisäksi oli tosi hienoa nähdä norjalainen Lukas Bjørneboe Brændsrød vihdoin tanssimassa ihan nimetyssä roolissa, eikä vain nimettömänä osana ryhmää. Lukas nimittäin oli Hiirikuningas! Helkatti miten hienot hypyt! Nyt meinas jäädä (ja jäikin) Kansallisbaletin Atte Kilpisen Hiirikuningas toiseksi. Oli mahtavaa nähdä livenä miten hintelästä teinipojasta on tullut tosi muhkeareisinen (ja voisiko jopa sanoa) aikuinen mies. Lukashan oli se yksi kolmesta norjalaispojasta, joista R&A:ssa 2014 näkemäni Ballet Boys -dokkari kertoi. Dokumentti seurasi poikia useamman vuoden ajalta, ja sen lopussa Lukas pääsi Royal Ballet Schooliin. Kolme vuotta siellä ja sitten hänet kiinnitettiin Royal Balletiin 2015/2016, ensin vuodeksi erityiseen nuorten tanssijoiden diiliin ja kauden 2016/2017 alusta Artist-nimikkeellä.
Esityksen jälkeen oli vielä mahtavaa treffata herra McRae. Olin myös raahannut mukanani kirjan herrasta, minkä nimmaroi. Ehkä ensi kerralla irrotan sen mun ihanan kalataulun kehyksistä ja vien senkin...? Lukas ehti pujahtaa, mutta jätin hänellekin suklaata. Ei kai balettitanssijoille voisi sellaisia tuliaisia viedä, tarttee ensi kerraksi keksiä jotain järkevämpää...
Virallisen esityskuvan copyright Johan Persson, muut omia. Ja joku nainen otti nuo minusta ja Stevenistä.
Olin ostanut liput tähän Kenneth MacMillanin koreografioimaan balettiin jo aikapäiviä sitten. Visusti tanssijalistauksia katsellen, että varmaan on sitten silloin kun suosikkitanssijani Steven McRae tanssii. Itse balettikin kyllä kiinnostaa, sillä Anastasia kertoo Venäjän viimeisen tsaarin perheestä, ja erityisesti tyttärensä Anastasian kohtalosta.
Mutta mutta. Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Kyllähän mä tiesin että riski on olemassa, sillä McRae oli kaikissa some-kanavillaan laittanut kuvaa viimeisillään raskaana olevasta vaimostaan, että hetkenä minä hyvänsä on synnytyksen aika. Mutta pettymys oli silti ihan valtava kun juuri ennen esitystä tuli kuulutus että McRaen roolin tanssii Federico Bonelli! Voi kettu sentään! Illemmalla oli jo uudesta lapsesta (Frederick Charles McRae) kuviakin tarjolla. Mutta ei se paljoa mua lohduttanut.
Kaksi ensimmäistä näytöstä kertoi tsaariperheen elämästä, jonka vallankumous julmalla tavalla päätti. Musiikki Tšaikovskia, ensimmäisestä sinfoniasta ja muistakin. Lavastus ja puvustus on myös ns. perinteistä. Miehillä sotilasunivormuja, naisilla venäläisiä päähineitä. Ja sitten vallakumoukselliset maalaishenkisine asuineen. Perinteistä, kaunista ja taitavaa työtä tanssillisestikin.
Mutta kolmas näytös oli kuin eri teoksesta. Nyt ollaan mielisairaalassa, Anna Andersonin hiukset ovat keritty lyhyiksi, ja mekkokin on sairaalakaapu. Lavastuksena sairaalasänky ja värimaailma vihertävää ja kalvakkaa. Musiikki on nyt hyvin erilaista myös, lähinnä Bohuslav Martinun Fantaisies Symphoniques -teosta. Joten tanssikin on ehkä lähempänä nykytanssia kuin perinteisempää balettia. Välähdykset ja muistikuvat, houreet ja todellisuus, menneisyys ja nykyisyys. Kaikki sekoittuu naisen mielessä. Mikä oli totta ja mikä ei. Geenitesteillä on osoitettu ettei Anna Anderson ollut Anastasia, vaikka hän itse halusi niin uskotellakin. Tämä ristiriita on tuotu hienosti esiin kolmannessa näytöksessä. Musiikki ei niin iskenyt, mutta tanssi oli sitäkin hienompaa!
Baletti oli kyllä Lauren Cuthbertsonin juhlaa. Tämä oli lavalla paljon, nimiroolissa kun oli, ja tanssi upeasti! Mukana oli riipaisevaa tunnetta ja varsinkin kolmannen näytöksen tanssi oli niin vahvaa ja taiturimaista. Loppujen lopuksi se McRaen eli nyt sitten Bonellin rooli oli aika pienehkö, ja hyvin Bonellikin veti. Tämän parina oli ihastuttava Sarah Lamb, Tsaarin entisenä heilana. Tämän totaalisesti muista poikkeava asu oli tyrmäävä - musta upea asu. Kolmiodraamaa tanssin merkeissä, kun tsaaripari ja vierailijat tanssivat. Gary Avis oli ihan vaikuttava tsaari Nikolai. Rasputin (Eric Underwood) luimi taustalla synkeänä kaksi ekaa näytöstä, mutta kolmannessa hänkin pääsi tanssimaan kunnolla, eniten Annan kanssa. Yksi vallankumouksellinen (18-vuotias Prix de Lausanne tanssija Vincenzo di Primo) oli mestarillinen; aivan upeita hyppyjä!
Kolmannen näytöksen kohokohdat olivat Anna/Anastasian duetot. Aviomiehensä (Thomas Whitehead) ja Rasputinin kanssa. Upeaa tanssia, huh. Esityksessä oli myös näyttäviä joukkokohtauksia, tottakai. Sotilaita rivistöissä, keisarilliset tanssiaiset, vallankumouksellisia, tsaariperhe.
Kaikenkaikkiaan nautinnollinen ilta, vaikka juuri se tanssija ketä halusin nähdä olikin pois. Mun paikka oli todella hyvä hinta-laatusuhteeltaan (£27) ja siitä näkyi kaikki hyvin, vaikka olikin ylimmällä parvella. Viereen sattui istumaan myös yksin oleva ihminen ja meillä oli paljon puhuttavaa kummallakin väliajalla. Ja mulla on onneksi jo lippu tammikuulle katsomaan Pähkinänsärkijää, missä Steven McRae (toivottavasti!) tanssii! Ettei hätä ole tämän näköinen.
Tätä esitystä olin odottanut kuin kuuta nousevaksi siitä asti kun kuulin että tämmöinen on ylipäätään suunnitteilla. Lipunkin ostin joskus tammikuussa. Meitä oli lopulta Hämeenlinnan Bio Rexissä vain kuusi katsojaa; harmi ettei suurempaa väkijoukkoa kiinnostanut. Olisi todellakin kannattanut. Mutta hieman myöhemmin julkaistiin tieto että tämä ilmestyy jossain vaiheessa DVD:lläkin! Hienoa!
Niin joo. Tämä Royal Ballet'n versio Mary Shelleyn Frankenstein -romaanista on koreografi Liam Scarlettin ensimmäinen kokopitkä baletti. Lyhyempiä teoksia mies on toki tehnyt aiemminkin. Niistä olen ainakin nähnyt lyhyen Viscera-teoksen. Mulla ei ollut oikein mitään odotuksia, siis esimerkiksi miten tämä vertautuu muihin Frankenstein -versioihin. Moni tuntui vertaavan Danny Boylen ohjaamaan muutaman vuoden takaiseen teatteriversioon. No oli tämä tosi erilainen. Tämä keskittyi hyvin paljon Victor Frankensteiniin, ja tämän suhteeseen/romanssiin Elizabethin kanssa. Herran luoma hirviö jää vähän statistiksi, mikä on suuri harmi, sillä tässä olisi ollut mahdollisuuksia vaikka mihin. Olio on meinaan paljon kiinnostavampi hahmo ja tarjoaa enemmän esimerkiksi kehitystä persoonana.
Tarinahan on tuttu: eksentrinen lääketieteen opiskelija päättää kuollutta äitiään surressaan kokeilla kuolleiden henkiin herättämistä, mutta tuloksena onkin hirviö. Pelästynyt Victor ajaa luomuksensa pois, mutta tämä jäljittääkin "isänsä" takaisin Geneveen ja palaa piinaamaan ja kostamaan. No Victorin rakkaimmathan siinä kärsii, tottakai.
Laura Morena tanssii Elizabethin roolin. He ovat Victorin kanssa varttuneet yhdessä (ja esityksen alussa heidät nähdäänkin lapsina) ja suhde syventyi rakkaudeksi vasta myöhemmin. Federico Morelli on sitten Victor. Haastattelussa hän puhuu miten paljon Victor ikävöi äitiään. Ja osittain varmaan juuri läheisen kaipuu ajaa Victorin tuhoisalle matkalle luomaan uutta elämää, tai ainakin herättämään vanhaa elämää henkiin. Nämä kummatkin jäävät jotenkin vaisummiksi, taustalle, vaikka Victor onkin lavalla melkein koko ajan.
Hirviön upean roolin tanssinut Steven McRae tulkitsee roolihahmoaan rakkaudennälkäiseksi. Olio ei muuta kaipaa luojaltaan kuin rakkautta ja hyväksyntää, mutta Victor vain torjuu tämän. Musikaalisuus on iso osa balettia, erityisesti McRaen mielestä Scarlettin baletteja. Baletin taiteellinen johtaja Kevin O'Hare naureskeli väliaikahaastattelussa miten Steven on esittänyt paljon prinssejä ja nyt on luvassa hieman erilainen rooli. Ja ihan tunnistamattomaksi mies onkin maskeerattu. Olion puku on groteski kaikkine arpineen ja muineen, ja se jättää myös paljon paljasta pintaa (ja ihoonkin on maalattu arpia). Ja harmikseni ihana punainen tukkakin on peitetty arpisen kaljun alle, pöh.
Kaikki tanssivat todella hienosti, tottakai. On näyttäviä joukkokohtauksia palvelusväen, lääketieteen opiskelijoiden ja tanssiaisvieraiden esittäminä. Victor tanssii anatomiasalissa upean soolon. Tykkäsin kauhesti myös Victorin pikkuveljeä Williamia esittäneestä Guillem Carbera Espinachista, mikä iloinen nuori mies hörökorvineen ja leveine hymyineen. Ja loistava tanssija! Tällä oli lastenhoitaja Justinen (Meaghan Grace Hinkis) kanssa ihania duettoja. Sellaisia elämäniloisia. Ehkä siksi kummankin ankea kohtalo tuntui vielä kurjemmalta, koska sitä heidän pursuavaa elämäniloa oikein korostetaan. Vielä vaatteillakin: William kirkkaanpunaisissa.
Victor ja Elizabeth myös tanssivat yhdessä, vaikka Victor onkin vajonnut jonkinasteiseen synkkämielisyyteen kotiin palattuaan. Ja kaikkea tätä Olio kyttää puun takana, vaanii kaikkia... Eniten minua kyllä koskettaa Olion tanssi. Hän koittaa imitoida Victorin liikkeitä, ja alun kömpelyys vaihtuu sulavammaksi. Steven McRaen tanssi on väkevää, ilmaisuvoimaista ja kaunista. Kun hän tanssii yksin ja kun hän tanssii Williamin kanssa. Victorin opiskelukaveri Henry (ihan hirveän hyvä Alexander Campbell) on tullut tämän kanssa Geneveen ja tanssii myös upeita pieniä sooloja.
Kolmannessa näytöksessä Olio tanssii hienon dueton myös Elizabethin kanssa. Heidän tanssinsa onkin intohimoisempaa ja dramaattisempaa kuin Victorilla ja tuoreella vaimollaan. Ehkä kuitenkin kaikista koskettavin on lopussa tapahtuva Olion ja Victorin tanssi yhdessä. Olio hakee hyväksyntää ja rakkautta, mutta Victor on kykenemätön siihen. Kasvojen ilmeet ja koko liikekieli on niin riipaisevan kaunista, että taas saa kaivaa nenäliinoja esiin. Hetkellisesti Victorkin antautuu tanssimaan, ja luoja ja luomus saavat yhdessä aikaan upean elämyksen. McRae on fysiikaltaan liki täydellinen. Mutta loppu, se on niin riipaisevan kaunis ja surullinen, että sydän meinaa pakahtua.
Lowell Liebermannin säveltämässä musiikissa oli niin rauhallisempia, romanttisiakin sävyjä, ja sitten taas sopivan hurjaa, synkkää ja dramaattista. Erityisesti kun oli Olion vuoro tanssia. Kun Victor ja Elizabeth ovat lapsia ja nuoria ja vastarakastuneita on musiikki sen mukaisesti kevyttä ja ilmavaa. Hirviön luomishetkellä on sitten suuria tunteita musiikissakin. Illan kapellimestari Koen Kessels sanoi väliaikahaastattelussa että musiikki on teknisesti aika vaativaa ja koska esityksellä on pituutta liki 3 tuntia (toki kahden väliajan kanssa) niin se vastaa neljän konserton peräkkäistä soittamista. Ja valssikohtaus on puhdasta Tsaikovskia, pienenä kunnianosoituksena baletin mestarisäveltäjälle.
Lavastuksesta ekstramaininta John MacFarlanelle, meinaan hienolta näyttää. Sama heppu on suunnitellut myös taianomaisen kauniit puvut. Tykkäsin kovasti siitä miten esimerkiksi muilla lääketieteen opiskelijoilla oli pliisut pastellisävyiset tai hailakat asut, mutta Victor oli mustissa. Ja sama korostui Williamin syntymäpäivillä, taas vieraat olivat vaaleissa, juhlasankari punaisessa ja isoveljensä kokomustissa. Kolmannen näytöksen häätanssiaisissa on vieraidenkin puvuissa väriä; tummaa punaa, tummaa vihreää ja tummaa liilaa. Ja hääpari valkoisissa. Ja sitten häihin ilmaantuva Olio, punaisissa housuissa ja takissa, ihan kuin korvaten Williamin niillä. Miten hän soluttautuu tanssimaan häävieraiden joukkoon! Ja saa Victorin pikkuhiljaa sekoamaan.
Jo esirippu (tai se väliverho) on upea pääkalloineen ja Victorin muistiinpanokirjoituksineen - ne on siihen heijastettu. Toisen näytöksen alussa kallo vielä kääntyy katsomaan yleisöä. Kolmannen näytöksen alkaessa kallo on saanut lihaksia ympärilleen, ja silmänkin, ja on siten vielä hurjemman näköinen. Sade ja tuuli on tehty projisoinneilla ja äänillä. Projisointeja on muutenkin aika paljon. Myös Ingolstadin yliopiston anatomianluokka on todella hieno paikka, pieniä yksityiskohtia myöten. MacFarlanen naapuri sattui keräilemään kaikenlaisia kapistuksia ja viktoriaanisen ajan teknisen näköisiä vimpaimia, ja lainasi niitä tähän. MacFarlane halusi saada Steven Spielbergmäistä tunnelmaa.
Esityksessä nähdään myös erilaisia silmänkääntötemppuja muutamia, esimerkiksi kun Victor rakentaa luomustaan, ja miten se yhtäkkiä muuttuukin eläväksi! Siinä kyllä kipunoi ja räiskyy kun olio herää henkiin.
Näissä ROH-balettitaltioinneissa on ihana bonus, kun on haastatteluja ja kaikkea ekstraa ennen ja jälkeen esityksen ja väliajoilla. Darcey Bushell ja Ore Oduba jututtavat niin tanssijoita, illan kapellimestari Koen Kesselsiä, säveltäjä Lowell Liebermannia, baletin taiteellista johtajaa Kevin O'Harea kuin toki Liam Scarlettiäkin. Osa on nauhoitettu etukäteen ja osa livehaastatteluja. Tämä esitys on muuten taltioitu edellisellä viikolla eli 18.5. Jos kiinnostaa nämä haastattelut, niin taitavat kaikki olla katsottavissa kotisivuilla.
Tämä on tainnut saada aika ristiriitaisia kritiikkejä, mutta minä pidin ihan kauhean kovasti.
Valokuvien copyright Andrej Uspenski (ekat 3 ja vikan) ja Tristram Kenton (loput), paitsi Dave Morgan Victor & Elizabeth -kuva ja Emma Kauldhar Olio & Elizabeth -kuva.
No niin, kolme päivää ja kolme eri versiota Pähkinänsärkijä-baletista on nyt takana. Olipas se mielenkiintoinen ja mieltä avartava kokemus! Miten samasta tekstistä (E.T.A. Hoffamanin tarinasta Nußknacker und Mausekönig) voi saada aikaan kolme näin erilaista tulkintaa! Ihanaakin ihanampi Tšaikovskin musiikki sen sijaan on sama kaikissa.
Maratonin aloitti Kansallisbaletin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas lauantain matineanäytöksessä (oli muuten 149. esitys!). Sunnuntaina kävin katsomassa viime vuotisen taltioinnin Moskovan Bolshoi baletista Finnkinon Kinopalatsissa ja tänään sitten Royal Ballet'n esitys Lontoosta (taltioitu viime viikolla), jonka näin Hämeenlinnan BioRexissä. En tiedä minkä verran se sitten vaikuttaa tykkäämisiini, että vain yksi oli livenä ja muut leffateatterissa.
Kaikissa oli toki eri sovitukset ja koreografiat. Suomen nykyinen versio (jota on esitetty vuodesta 2002 asti) pohjautuu Wayne Eaglingin ja Toer van Schaykin koreografiaan vuodelta 1995 - ja jälkimmäinen herroista on vielä suunnitellut lavastuksen ja puvutkin. Bolshoi-versio on Juri Grigorovitshin käsialaa vuodelta 1966, Marius Petipan koreografian pohjalta. ROH-version taas on laatinut Peter Wright vuonna 1984, Lev Ivanovin mukaan (mutta Petipan alkuperäiskoreografiasta), mutta hänkin on muutellut sitä reilun 30 vuoden aikana. Miten erilaisia nämä ovatkaan! Eivätkä vain tanssillisesti vaan myös juonellisesti.
Käytän tässä muuten sitten aina sitä nimeä kustakin henkilöstä mitä kukin tuotanto käyttää. Näissä on eroja, koska hahmotkin vaihtelevat! Suomi-versiossa päähenkilö on Klaara, Bolshoissa Marie ja Royal Ballet -versiossa Clara. Tämän pikkuveli on Pekka tai Fritz. Samoin esittäjät vaihtuvat (siis tottakai esittäjät vaihtuvat, mutta...); Bolshoissa sama tyyppi esittää sekä Pähkinänsärkijää että Prinssiä, mutta kahdessa muussa näissä rooleissa on eri tanssijat.
ROH-versiossa Gandalfmainen herra Dosselmeyer on tavallaan pääroolissa, koska tämä suuri taikuri ja silmänkääntäjä on läsnä melkein koko esityksen ajan, orkestroiden koko spektaakkelia. Hän häärii taustalla, koordinoiden ja vetäen temppuja hihastaan yhtä helposti kun hän loihtii maagisia kuvaelmia Claralle. Bolshoi-versiossa hän on aluksi Marien kummisetä, mutta muuttuu sittemmin velhoksi. Kakkosnäytöksessä herraa ei kauheasti enää nähdä Suomen ja Bolshoin versioissa.
On aika mainiota, että kun hollantilaiskaksikko sovitti teosta Suomeen, niin joulukuusi jätettiin pois (koska sellaisia ei ollut yleisesti käytössä 1800-luvun alussa mihin tämä versio sijoittuu) mutta sen sijaan joulupukin apulaisena häärää vuohipukki! Ja joulupukkikaan ei ole mikään punanuttu, vaan sellainen perinteinen, kelsiturkki nurin -mallinen.
Hassua miten hiirien/rottien osuus pieneni esitysten myötä. ROH-versiossa Hiirikuningas ja armeijansa nähdään vain pienen hetken 1. näytöksessä. Kansallisbaletin versiossa hiiret hyppäävät lavalla alvariinsa. Tai jostain syystä ne ovat rottia, joita kuitenkin johtaa Hiirikuningas.
No mitä sitten tanssijoista?
Tiina Myllymäki (joka nimitettiin heti meidän esityksen jälkeen Kansallisbaletin Tähtitanssijaksi!) oli ihastuttava Klaara. Sergei Popov (toinen uunituore Tähtitanssija!) oli sekä Drosselmeierin sisarenpoika että prinssi, ja hyvinpä tuokin esiintyi. Klaaran riiviömäistä pikkuveljeä, punatukkaista Pekkaa esitti Xiaoyu He, ja Henrik Burman taas herra Drosselmeyeriä. Raamikasta Pähkinänsärkijää tulkitsi yhtä raamikas Jani Talo.
Bolshoi-versiossa Anna Nikulina oli Marie ja kamalan tekorusketuksen omaava Denis Rodkin tuplaroolissa sekä Pähkinänsärkijänä että Prinssinä. Tässä isoimman vaikutuksen teki kiinalaisen tanssin miestanssija Egor Sarkov ja tämän leiskuvan korkeat hypyt. Ihan kuin miehessä olisi jouset jalkapohjissa!
ROH-versiossa oli vanha konkari Gary Avis Drosselmeyerinä, ihanan mystinen viitanheiluttaja! Francesca Hayward jotenkin hyvin nuoren ja raikkaan näköisenä Clarana. Hans-Peterin (Drosselmeyerin kummipoika) ja Pähkinänsärkijän tuplaroolissa nuori Alexander Campbell. Prinssinä Nehemiah Kish, joka oli kyllä hyvin kuninkaallinen, mutta varsin jäyhäilmeinen, Ja Sugar Plum Fairynä ihanan ihana Lauren Cuthbertson, joka tanssii aina niin kauniisti.
Näissä tuotannoissa on isoja eroja esimerkiksi sillä osallistuuko Clara/Marie/Klaara toisessa näytöksessä tansseihin mukaan, vai tyytyykö vain katselemaan. Lontoon versiossa on paljon kaikkia maagisia "taika"temppuja (esim. ilmaan nouseva Fritz, painovoimaa uhmaava Drosselmeyer) ja Bolshoin versiossakin Drosselmeyer lentää. Alla olevalla videolla paljastetaan muutamia temppuja.
Yksi ehkä kaunein kohtaus (niin tanssissa kuin musiikissakin) on 2. näytöksen Grand Pas Des Deux, missä tanssivat eri versioissa eri henkilöt. Prinssi ja Sugar Plum Fairy TAI Klaara ja Prinssi... Ainakin ROH-versiossa se oli upean upea kohtaus.
Kaikissa on tietenkin satumaisen kauniit, hyvin jouluiset ja maagiset lavastukset ja puvustukset - miten eri näköisenä joulukin näyttäytyy! Ja kaikki projisoinnit ja muut, upeaa. Mä tykkään kauheasti niistä erimaalaisten tansseista, ja niissäkin saadaan näemmä valtavasti variaatioita. Kansallisbaletilla oli upea adonis-Fauni Kreikkalaisessa tanssissa ja ruoskaa heiluttavamimmi Espanjalaisessa tanssissa, Bolshoilla taas hauskin Kiinalainen tanssi.
En ymmärrä enkä hyväksy näitä karkinrapistelijoita ja popkorninmussuttajia kun ollaan katsomassa balettia. En elokuvateatterissa, enkä varsinkaan kun ollaan katsomassa elävää esitystä. Kai lapsikin voisi olla vajaan tunnin (minkä yksi näytös Kansallisbaletissa kestää) syömättä jotain? Voiko? Tai jos on pakko syödä, niin voisiko ne rapisevat kääreet ottaa pois karkeista ennen esitystä, ja rapisevan pussin kanssa. Anteeksi jos olen niuho, mutta kyllä se rapina ja massutus häiritsee vielä enemmän kun on katsomassa balettia tai teatteria, kuin elokuvissa. Nytkin joka esityksessä oli joku äänekkäästi syövä, Hämeenlinnan BioRexissä vieressäni istui ihan aikuinen (ja selkeästi baletin ystävä, joka kävi väliajalla juttelemassa muualla istuville kavereilleenkin koreografioista) joka söi maailman rouskuvimpia leffasnacksejä ikinä, sellaisia hot rod-tyyppisiä. Ja kun kauhean nätisti väliajalla otin asian puheeksi, niin oli kovin loukkaantuneen oloinen. Huoh.
Sattui niin upeasti että uusien tähtitanssijoiden (Tiina Myllymäki ja Sergei Popov) kukituksen lisäksi oli Kansallisbaletin iltapäivän esityksen jälkeen oopperatalolla myös taiteilijatapaaminen. Myllymäen ja Talon lisäksi lasten uteluihin vastailivat Atte Kilpinen ja Terhi Räsänen. Lapsilla oli tosi hauskoja ja kiinnostavia kysymyksiä. Kauanko kukin on tanssinut (Tiina n. 22 v, Terhi n. 25-26 v, Atte n. 3 ja Jani 33v), ja miltä tuntuu olla Tähtitanssija (Tiina: lisää töitä!). Miten tanssija pystyy olemaan niin kauan paikoillaan (paljon harjoittelua) ja miten näkee hiirikypärän läpi (hyvin kun ei niistä punaisista silmistä katsota). Miksi teidän pitää harjoitella? Onks teillä hiki? Miten vois päästä jännityksestä eroon? Miksi joka vuosi esitetään Pähkinänsärkijä? Paras tuli melko lopussa: miksi nhiiripuvussa on niin paljon karvaa (Atte: "haluuksä tulla koskemaan mun karvaa?" - ja pieni tyttö meni paijaamaan).
Lopuksi sai nimmareita (kyllä, minäkin) ja ottaa kuvia itsestään tanssijoiden kanssa (tätä en sentään kehdannut, koska kaikki muut siinä jonossa oli n. 5-9 -vuotiaita). Tämmöisiin tilaisuuksiin on aina kiva päästä osallistumaan!
Mikä sitten oli paras Pähkinänsärkijä näistä kolmesta? Kyllä mä melkein taivun kotimaisen kannalle. Ehkä se vaikutti, että oli ainoa minkä näin livenä. Veikkaan että kärjessä olisi saattanut olla ROH-versio, JOS olisin nähnyt sen livenä ja JOS se olisi ollut semmoinen ilta että suosikkitanssijani Steven McRae olisi vetänyt Prinssin roolin. Muutama viikko sitten katsoin niiden version (vuodelta 2009, missä McRae tanssii nimiroolin) DVD:ltä (kiitos vaan Tampereen Metson kirjaston. Siellä on muuten kiva valikoima muitakin Royal Ballet -esityksiä, peräti kolme missä McRae tanssii). ja olihan se nyt huippu. Mutta näistä versioista Bolshoin on selkeästi "huonoin". Siis eihän se huono ole sekään, mutta kaksi muuta nyt on vaan parempia :-)
Ehkä ensi jouluna on mahdollisuus nähdä tämä Lontoon Covent Gardenissa, ja ehkäpä McRae tanssisi sinä iltana Prinssinä. Aina voi haaveilla...
Ensimmäiset 4 kuvaa Royal Ballet-versiosta, kuvaajana Tristan Kenton Seuraavat 2 kuvaa Kansallisbaletista, kuvaajana Sakari Viika Viimeiset 3 kuvaa Bolshoista, kuvaajasta ei mitään tietoa. Taiteilijatapaamisen kuvat omia.
Näin Kansallisbaletin esityksen ilmaisella pressilipulla, ja Royal Ballet'n version ilmaisella lipulla.
Kino Tapiola on kyllä yksi hienoimpia leffateattereita koko maassa, ja siellä on aina ilo viettää aikaa. Omaan allakkaan ei sopinut mennä Hämeenlinnan BioRexiin maanantaina katsomaan balettia (kun oli NT Liven Coriolanus-näytös toisaalla), joten piti sitten sunnuntaina huristaa Espooseen. Koska tämän halusin ehdottomasti nähdä. Neljä lyhyempää balettiesitystä.
Näissä tanssitaltioinneissa on ihanaa kun saa ekstroina kiinnostavia haastatteluita ja muita kulissien takaisia juttuja. Nytkin toimittaja Fiona Bruce ja ex-balettitähti Darcey Bushell höpisivät, haastattelivat ja hehkuttivat tulevaa iltaa. Baletin johtaja Kevin O'Hare haastatteli huipputanssija Carlos Acostaa, jonka jäähyväisbaletti Royal Balletissa illan päättävä Carmen on. Acosta on tehnyt siihen sekä koreografian, että tanssii Don Josen roolin.
Koreografi Liam Scarlettia haastatellaan myös baletistaan Viscera. Se tuleekin illan ohjelmistossa ekana. Musiikkina amerikkalaisen nykysäveltäjä Lowell Liebermannin 1. pianokonsertto. Ei kyllä ihan musiikkia minun makuuni. 14 tanssijaa lavalla, mutta kolme heistä on isommissa rooleissa.
Valojen käyttö on kyllä hienoa; se miten punainen ja sininen vuorottelee. Tanssijoiden vaatteet ovat persoonalliset. Marinela Nunez ja Ryoichi Hirano tanssivat kyllä kauniisti.
Tauolla lisää Carlos Acostan haastattelua, joka kertoo että halusi haastaa itsensä tanssiessaan vuosikaudet Royal Balletissa.
Afternoon of a faun (Prelude a l'apres-midi d'un faune) on pieni ja herkkä, kahden tanssijan välinen duetto. Musiikkina Debussyn samanniminen teos. Vaikka koreografi Jerome Robbins teki tämän jo 1953, niin kovin ajattomalta vaikuttaa. Sarah Lamb ja Vadim Muntagirov ovat kamalan nuoren näköisiä.
Kaunis mies harjoitustanssisalissa, venyttelee kuin kissa auringossa. Peilailee. Sensuelli. Nuori kaunis nainen tulee paikalle. Tanssivat yhdessä hyvin hidastempoisesti, laiskanlaisesti. Poika antaa lopuksi suukon poskelle ja tyttö poistuu. Kamalan romanttinen ja kaunis ja haikea. Kovin pienieleistä ja tosi koskettavaa. Tästä pidin tosi paljon.
Illan kolmas baletti on Tchaikovsky Pas de deux. Tämmöinen pieni kymmenminuuttinen minkä musiikki löytyi kuulemma jostain Bolshoi-baletin arkistojen uumenista 1953. Piti olla kuulemma alunperin Joutsenlammessa mukana, mutta mistä lie syystä jäänyt siitä aikanaan rannalle.
No, George Balanchine teki koreografian ja nyt sen tanssivat mestarilliset Iana Salenko ja Steven McRae. Tanssivat yhdessä, yksitellen, vuorotellen. Upeaa! Niin helpon ja kevyen näköistä, ja miten hikisiä tanssijat ovat. Olen ihan mykistynyt. Tämä pari tanssii todella kauniisti yhdessä. Ja mä voisin katsoa McRaen ulottuvia hyppyjä (ja kaunista hymyä) vaikka tuntikausia. Täydellistä.
Maan pinnalle palauttaa pieni dokumentti Royal Balletista, ja pieni katsaus World Ballet Day'hin, ja Kevin O'Harea haastatellaan taas lisää. Ja sitten on myös pieni dokumentti Carmenin teosta.
Vaikka Acostan Carmen-versio on selkeästi se esityksen kohokohta, niin en kyllä tiedä. Tykkäsin niin paljon Faunista ja McRae/Salenko-duetosta... Mutta onhan se Carmen hieno! Bizet'n mestarillinen ja dramaattinen musiikki ja hyvät tanssijat. Marianela Nunez vetää nimiroolin, ja Escamillona tanssii Federico Bonelli. Matthew Golding on Kohtalo, ja herra Acosta itse sitten Don Jose.
Tässä on mielettömän hieno lavastus (Tim Hatley) ja valot (Peter Mumford), ihan todella kauniit. Värihehkua ja tunnetta ja dramatiikkaa. Mustasukkaisuutta ja murhaa - todella näyttävää. Acosta tanssii kyllä juuri niin legendaarisen upeasti kuin pitääkin. Eikä muukaan sakki huonoa ole. Joukkokohtauksetkin sykkivät elämää.
Ilta huipentuu kukituksiin ja puheisiin ja lahjoihin ja kyyneliin, kun lava on yhtäkkiä täynnä Acostan juhlintaa. Aikamoinen tapa lähteä eläkkeelle! No, hetikohta jo ensi keväänä hän vierailee tuolla lavalla, ja eikä toki muutenkaan meinaa tanssia, tai koreografioita lopettaa. Lavalla on myös hänen pieni tyttärensä ja vaimonsa ja ties vaikka ketä. Itselläkin taisi tulla tippa linssiin Kino Tapiolan salissa.
Aina kun katselen näitä balettiesityksiä, niin ihmettelen samaa asiaa. Eli miten ahtaasti orkesteri joutuu soittamaan montussaan. Miten siinä saa edes kättä liikutettua kun soittaa viulua?
