Lemminkäisen äiti / Ryhmäteatteri 4.10.2024

Ryhmäteatterin syksyn uutuusnäytelmä on Anna Krogeruksen kirjoittama Lemminkäisen äiti. Hauska ja koskettava teksti eräästä perheestä ja sen tavoista käsitellä arkea, elämää ja sen mukanaan tuomia ongelmia. Mukana toki Kalevala-twistiä. Eero-Tapio Vuori ohjaa isoksi paisuvaa kertomusta. 2,5 tuntia on ehkä hieman liian pitkä seurata tämän normaalin mutta kovasti kipuilevan perheen arkea.

Äiti Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) on kodin, työn, vanhenavan äidin ja kotonaan lorvivan pojan välillä sukkuloiva keski-ikäinen, väsynyt nainen. Työ 9-luokkalaisten äidinkielenopettajana on raskasta, eikä elämä kotonakaan helppoa ole. Puoliso Aku (Santtu Karvonen) on uponnut töihinsä ja siinä sivussa polkee hysteerinsena kuntopyöräänsä, luurit korvillaan. Pari kohtaa toisensa ainoastaan pariterapeutin etävastaanotolla, ja silloinkin lähinnä toisiaan syytellen milloin mistäkin. 

Heidän poikansa Nico (Aapo Salonen) on entinen jääkiekkolupaus, josta ei tullutkaan sankaria. Äiti toimii curling-vanhempana kantaen pizzat naaman eteen. Poika pelaa ja on hautautunut asuntoonsa ja monen nykyajan nuoren tavoin potee ilmastoahdistusta. Kaikille taitaa olla yhteistä elämänhalun menettäminen, tai ainakin jonkunlaiseen limboon ajautuminen ja henkinen uupumus. Elinan äiti Maire (Marja-Leena Kouki) keskustelee kuolleen miehensä kanssa, unohtelee enenevässä määrin asioita ja tukeutuu karjalaiseen perimäänsä. Viides tärkeä henkilö on ukrainalaistaustainen Anastasia (Nana Saijets), jonka elämä kietoutuu yhteen Lemminkäisen perheen kanssa.

Kalevalan mytologia näkyy tarinassa monessa kohtaa, hienosti myös Janne Siltavuoren oivaltavassa triptyykki-lavastuksessa. Avautuvat kolme taulunkehysikkunaa kurkistavat erilaisiin koteihin. Tästä aspektista tykkäsin kovasti! Vaan miten käy arjen pyörityksessä itsensä hylkiöksi tuntevan Nicon, ja onnistuuko äiti-Lemminkäinen tuomaan hänet takaisin Tuonelan joen partailta? Miten käy yhä huterammaksi käyvän Mairen ja pelastuuko Elinan ja Akun nariseva liitto? Toinen ei ole tarpeeksi läsnä pojan elämässä ja toinen halaa tämän hengiltä. 

Monen mutkan kautta päädytään varsin seesteiseen loppuun, joka ei ehkä ole ihan sellainen mitä odotti. Mainiota muuten että Maire-mummossa on muutakin kuin miltä päällepäin näyttää.

Esityksessä käytetään suomen lisäksi venäjää ja ukrainaa, ja tuomalla mukaan Anastasian saadaan otettua kantaa myös Ukrainan tilanteeseen.

Minna Suuronen on varsin erinomainen samaistuttavassa roolissaan. Kaiken arjen pyörityksen keskellä hänen Elinansa koittaa löytää omaakin aikaa meditaatioharjoituksilla. Toinen hersyvä roolityö on Marja-Leena Koukilla, tämän Maire on oikea ehta karjalaismummo! Energiaa! Varsinkin toisessa näytöksessä mummo on ihan timanttia. 

Herkullisen pienen roolin videolla tekee Elinan ja Akun parisuhdeterapeutti, jota esittää teatterinjohtaja Juha Kukkonen. Luoja paratkoon jos joskus tarvitsen terapeuttia parisuhteeseen ja tuommoinen osuu kohdalle. Mutta mikä pistämätön roolityö!

Ville Mäkelän tarkka valosuunnittelu ohjaa hienosti katseet aina oikeaan taulunkehykseen. Mika Haaranen vastaa hienoista erämaavideoista.

Näytelmä loppuu toiveikkaasti mustarastaan lauluun. Ihmisten elämä on muuttunut, luultavasti jopa parempaan suuntaan. Ei ehkä yhdessä, mutta paremmin. Ehkä on vielä toivoa, ripaus.

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalasatama / Ryhmäteatteri 16.2.2024

Joskus käy niin että kirjasta tehty teatteriesitys toimii mielestäni paremmin kuin kirja johon se pohjautuu. Luin Tuuve Aron kirjan Kalasatama tammikuussa 2021, ja ihan kelpo lukukokemus se oli, jos kohta hetkittäin hieman haasteellinenkin. Sekoileva päähenkilö lääkäri- ja pillerikierteessä, suhdesotkut ja oma historia, kasvaminen aikuiseksi ja oman identiteetin löytyminen. Hyvät ainekset siis. 

Vaan käsikirjoittaja Salla Viikka onnistuu kirjoittamaan sen pohjalta vieläkin paremman teoksen Ryhmäteatterin näyttämölle ja Sini Pesonen ohjaamaan siitä todella hyvin toimivan esityksen. Kalasatama lavalla on hillittömän hauska, viiltävän nostalginen (vaikka olenkin muutaman vuoden päähenkilö Riksua vanhempi), välillä haikea ja surumielinenkin, mutta ennenkaikkea ihan vaan loistava! Todellakin toimii.

Kalasatama on kertomus Riksusta (Joanna Haartti) joka on hakeutunut Kalasataman terveyskeskukseen unettomuuden ja masennuksen vuoksi. Riksu on menestyvä ja aikuinen kirjailija, jonka eksä lähettelee antikristus-tekstareita. Miten tähän on tultu? Lakoninen lääkäri (Santtu Karvonen) määrää kaikenlaisia pään sekoittavia pillereitä ja kemikaalicocktail vie Riksun erilaisille tripeille, harhoihin, uniin. Takaisin lapsuuteen, nuoruuteen, oman identiteetin löytymiseen, vanhempien kanssa elämiseen. Kaikkia niitä noloja, surullisia, hauskoja, ankeita ja haikeita muistoja. Mitä oikeasti tapahtui, ja mikä on pillereiden tuomaa harhaa, katsoja päättää.

Nämä takaumat/unet ovat enimmäkseen aivan järisyttävän hauskoja, mutta muunkinlaisia tunteita avaavia. Äiti (Minna Suuronen) seuraa telkkarista Jorma Pulkkisen juontamaa Ruutuysiä ja Levyraatia, tilaa ostoskanavalta Aromipesän (ja vähän muitakin tuotteita!). Riksun nuoruuteen kuuluu mm. Suosikin Bees & Honey -palsta, Carolan laulaminen just Riksulle (Främling), Tupla-mainos ja vaikka mitä. Toinen toistaan viihdyttävämpiä muistoja. 

Enkä tiedä kumpi tekee hulvattomampia roolisuorituksia; Minna Suuronen vai Santtu Karvonen? Suurosen esikoiskirjailijatar saa vedet valumaan silmistä ja ihottumasta kärsivä kodinkonemyyjä sopii Karvoselle kuin nenä päähän. Huippuporukan lavalla täydentää Markku Haussila ja Heli Hyttinen (mikä Carola-tulkinta!), kumpikin tulkiten huikean määrän erilaisia rooleja. Lavalla piipahtaa myös Onni Vesikallio useissa pienissä rooleissa.

Olen nähnyt Joanna Haartin lavalla useita kertoja, mutta kyllä tämä roolityö on ihan omissa sfääreissään. Säteilevä, heittäytyvä, maanisen intensiivinen ja taiturimaisesti rakennettu roolityö on kyllä aivan mieletön elämys. Pilke silmäkulmassa näkyy ja tuntuu varmasti katsomon viimeiselle riville asti. Tätä on näyttelijäntyö parhaimmillaan. Riksu on kamppaillut vähemmistöstressin ja ulkopuolisuuden kanssa, mutta nyt aikuisena on sinut lesboutensa kanssa. Vaikka lääkkeistä tulee pakkoliikkeitä ja harhoja, ja ne saavat ohikävelijät luulemaan häntä persuja äänestäväksi heteroksi (kamalaa!). Tavallaan Riksulla on identiteettikriisi, mutta ei lesboudesta johtuva, vaan nykymaailmanmenosta. 

Välillä esitys hipoo karnevalistista sketsishow'ta, välillä luodataan syvissä ja tummissa vesissä. Tylsää ei kyllä ole hetkeäkään. Ainoa asia mistä voisi sanoa negatiivista on hieman liian pitkä kesto. Ehkä siitä olisi voinut pikkiriikkisen nipistää pois? Näin tämän muutama päivä ensi-illan jälkeen, joten ehkäpä se siitä vielä tiivistyy hieman. 

Mutta yleisö viihtyi, me kaikki ulvoimme naurusta ja annoimme väliaplodeja. Kalasatama saa myös pohtimaan sosiaalisia roolejamme, ja millaista oli kasvaa nuorena silloin kasarilla ja ysärillä. Olihan se nyt aika ahdasmielistä ja tunkkaista aikaa, herranjumala sentään. Näytelmän arvuuteltava kuva Ruutuysi-ohjelmasta on malliesimerkki: ei voida nähdä mitään (hetero)normista poikkeavaa.

K Rasilan kalseanvärinen Kalasataman metroasema/terveyskeskus -lavastus on kuulemma varsin aidonnäköinen, ja muuntautuu kätevästi Riksun lapsuudenkodiksi, kustantamon bileiksi, diskoksi ja mihin tarvitaankaan. Läpikuultava seinämä metrolaiturin ja aseman välissä on kekseliäs ja sitä hyödynnetään monin eri tavoin. Kirkkaat loistevalot ja muut Ville Mäkelän suunnittelemat valaistukset tukevat autenttista tunnelmaa metroasemasta. Puhumattakaan Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelusta, ohisuhahtavine metroineen ja muineen. Myös musiikkivalinnat ovat myös just eikä melkein. 

Iso kiitos kuuluu myös taitavalle visualisointitiimille: Henna-Riikka Taskisen puvut, Ia Luhtasen maskeeraus sekä Ninja Pasasen tarpeisto luovat sekä ajankuvaa että miellyttävää katsottavaa. Tai ei aina ehkä niin miellyttävää, mutta ainakin mieleenpainuvaa (se Suurosen esittämän esikoiskirjailijan asuste on syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi).

Kiitos työryhmälle ja teatterille että teillä vielä on käsiohjelma, vieläpä sellainen missä on muutakin kuin pakolliset tekijätiedot ja paljon valokuvia. Aikajana sukupuoli/seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja isoista tapahtumista on varsin tarpeellinen muistutus siitä, että tasa-arvon eteen on vielä tehtävä työtä (vaikka toki paljon edistymistä onkin saavutettu).

Kalasatamaa voi suositella kaikille 1970-luvulla syntyneille, hersyvää irtiottoa arjestaan kaipaaville, oikeastaan ihan kaikille teatterin ystäville. Tarkkanäköinen esitys, joka myös viihdyttää koko rahalla. Jo pelkästään Haartin roolityön erinomaisuuden takia kevään, ja koko vuoden, must-see!

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Idän pikajunan arvoitus / Ryhmäteatteri, Suomenlinna 19.6.2019

Kyllähän se nyt pitää nähdä miten junaan sijoittuva murhamysteeriklassikko taipuu Suomenlinnan lavalle, ja miten Kristo Salminen selviää mestarietsivä Hercule Poirotin roolista. Agatha Christien kirjoittama, Ken Ludwigin näyttömölle sovittama (ja rutkasti karsima) ja Juha Kukkosen ohjaama Idän pikajunan arvoitus oli Ryhmäteatterin tämän kesän esitys. No, selvisikö murhaaja kun Poirot vaivasi pieniä harmaita aivosolujaan?

Täytyy kyllä sanoa, että murhaajaa en muistanut, en vaikka olen lukenut kirjan joskus, ja viimeisimpänä nähnyt tuoreimman leffaversionkin loppuvuodesta 2017. Se nyt ei ainakaan tehnyt sen suurempaa vaikutusta, vaikka ohjaajana ja pääroolissa olikin yksi kaikkien aikojen suosikkini eli Kenneth Branagh. Ei ollut minusta kovin sopiva Poirot, mutta seuraava osa Kuolema Niilillä on jo tekeillä. Niin että mitäpä minä näistä tiedän.

Ja monen mielessä, myös minun, brittinäyttelijä David Suchet on ainoa oikea Poirot. Mutta Kristo Salminen oli kylläkin positiivinen yllätys tämän pienen ja pyylevän belgialaisetsivän nahoissa. Viiksiään taajaan sukiva ja hurmaavasti murtaen puhuva Poirotin rooli istuu hyvin Salmiselle myös fyysisesti.

Käytännössä koko näytelmä tapahtuu junan ensimmäisessä luokassa, matkan alkaen Istanbulista. Mukana on Poirotin lisäksi joukko ihmisiä, joista yksi sitten päättää päivänsä. Poirotin tehtävänä on ratkaista miksi tämä epämiellyttävä mies Ratchett (Jani Virman) kuoli ja kuka teon takana oli. Kuvioon kuuluu lumisateen pysäyttämä juna ja jo lähtölaiturilla havaitut jännitteet ihmisten välillä. Pikkuhiljaa, kuin sipulin kerrokset, katsojille paljastuu kanssamatkustajien keskinäiset suhteet, ja motiivit. Hyvän juonen tavoin katsojien epäilykset kohdistetaan vuoronperään kaikkiin junamatkustajiin. Kaikilla on jotain salattavaa tottahan toki.

Eksentrisiä vanhempia naisia esittävät Sara Paavolainen (ruhtinatar Dragomiroff) ja Minna Suuronen (rouva Hubbard) ovat mainioita, varsinkin Suurosen teatraalinen ilmaisu. Myös Toni Wahlström (liiankin avuliaan puuhakkaana monsier Bouc'ina) tekee vaikutuksen. Helena Vierikko hyvin hermostuneena (mutta varsin uteliaana!) Greta Ohlssonina hymyilyttää. Ja sitten on nainen johon Poirot ihastuu eli tarmokas kreivitär Andrenyi (Johanna Kokko). Suurin osa hahmoista on karikatyyrimäisiä, liioiteltuja, mutta se sopii hyvin tähän esitykseen.

Janne Siltavuoren oivaltava junanvaunulavastus on todella toimiva. Kevyt rakenne mahdollistaa hyvän näkyvyyden kaikkialta katsomoista. Toisesta päästään tunneliin pujahtava junavaunu on hieno ilmestys. Ville Mäkelän valot ja Jussi Kärkkäisen suunnittelemat valot luovat hyvin junatunnelmaa, ja ääniefektitkin (esim. ovien avaamisen ja sulkemiset) toimivat hyvin, koska hyteissä ei ole seiniä tai ovia lainkaan. Ninja Pasasen hieno pukusuunnittelu vie hyvin meidät ajassa taaksepäin 1930-luvulle.

Esitys on hyvin tehty, mutta ehkä hieman tasapaksu. Loppuratkaisu yllättää, mutta ei herätä sekään mitään intohimoja. Eihän tämä komedia ole, eikä naurua paljoa katsomosta kuulukaan. Katsoja joutuu Poirotin tavoin pohtimaan moraalia ja oikeutusta; onko aina niin että jos rikkoo lakia saa maksaa siitä. Vai pitääkö lakia aina noudattaa. Toteutuiko oikeus tällä kertaa?

    

Jälkeenpäin mietin että miksiköhän tämä Christien teksti on alunperin suomennettu arvoitukseksi kun alunperinhän se on murha. Okei, onhan se arvoitus se murhakin, mutta onko murha-sanaa karteltu liian raakana? Esitys oli 2 h 40 minuuttia pitkä, ja siihenkin tapahtumia ja henkilöitäkin oli karsittu reilusti. Silti liian pitkä aika istua liian kapeilla penkeillä. Kun molemmilla puolilla istuu isokokoisempi ihminen niin kyllä saa kärvistellä koko esityksen ajan.

Hyvän omantunnon linnakkeessa on aina kolea vaikka linnakkeen muurien ulkopuolella olisi hellepäivä. Siksikin paksut harmaat huovat ovat ihanat! Linnut pitävät kova meteliä ja käypä yksi varpunen melkein junassakin. Extrakiitos ihanalle myyntihenkilökunnalle, kun joku ei ymmärtänyt lunastaa lippujaan Kauppatorilla olleesta kojusta, niin sain ne sitten saaresta.

Idän pikajunan arvoitus on virkistävä poikkeus suomalaisessa kesäteatteritarjonnassa. Ryhmis tekee aina hieman korkeatasoisempaa (lue: ei kevyttä huumoria tai puskafarssia) kesäteatteria, ja siitä kiitos! On sille hömpälle komediallekin paikkansa, mutta se ei ole Suomenlinnassa.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Yksi lensi yli käenpesän / Ryhmäteatteri, Suomenlinna 8.6.2018

Moni lienee lukenut Ken Keseyn kirjan, ja vielä useampi on nähnyt Milos Formanin siitä ohjaaman loistavan, loistavan elokuvan. Yksi lensi yli käenpesän on siis kovin tuttu teos. Teatteritkin sitä toteuttavat aika ajoin (aika useinkin itse asiassa nyt Ilonasta katsottuna). Itse olen nähnyt kaksi versiota: Lempäälän nuorisoseuran esittämänä 2013 ja Tampereen teatterin vuonna 2002. Dramaattinen teksti, tärkeitä asioita ja yhteiskunnallinen ote; mikäpä niistä on näytelmää tehdessä.

Ryhmäteatteri ei ole epäröinyt tarttua kesäteatterivalikoimassaan klassikoihin ja muihinkin kuin kepeisiin komedioihin. Siitä iso hatunnosto. Kaikki katsojat eivät halua nähdä kesälläään pelkkää hömppää. Suomenlinnassa on tullut nähtyä loistavia satuklassikoita Ronja Ryövärintyttärestä ja Veljeni Leijonamielestä Liisaan Ihmemaassa. Ja maailmankirjallisuuden huippuja Cyrano de Bergaracista Shakespearen Myrskyyn. Puhumattakaan Tarusta Sormusten Herrasta, silloin vuosikymmeniä sitten. Joten Yksi lensi yli käenpesän sopii enemmän kuin hyvin vietäväksi Hyvän omantunnon linnakkeeseen. Siellä kalseiden muurien keskellä, harmaisiin huopiin kääriytyneenä voi katsojakin päästä mukaan mielisairaalatunnelmointiin 1960-luvulle. Ohjaaja Juha Kukkonen työryhmineen on tuonut tarinan hyvin näyttämölle. Ensi-illassa esitys kesti 2 h 40 min, mutta ehkä se siitä vielä hieman tiivistyy.

Valta ja sen väärinkäyttö. Tärkeä teema näytelmälle, ja jotenkin erityisen tärkeää tänä päivänä. Keseyn teksti (ja siitä Dale Wassermanin sovittama näytelmä) Sami Parkkisen suomennoksena toimii hyvin. Kuulostaa tuoreelta. Päällikö Bromdenin (Robert Koch) epäpoljentoisella runomitalla puhuma teksti tuo mieleeni beat-runoilijat Kerouacin tai Burroughsin (kulttuuribloggaajakollegani Simon mieleen taas tuli Paleface). Jotenkin ihmisoikeuskysymykset laajemmaltikin tulivat hyvin esiin, siis kun Päällikkö kertoo miten hänen isänsä vei viina ja yhdellä nimikirjoituksella luovutti kaiken pois; maat ja vesiputouksenkin. Heimon pyhät maat. Miten valtaa väärinkäytettiin silläkin tavalla.

Roolitus on oikein onnistunut, ja sekin toimii että mielisairaalan potilaista puolet on muutettu naisiksi. Kovin miehinen esityshän tämä muuten olisikin. Robin Svarström kanavoi sisäistä Jack Nicholsoniaan taitavasti. Kunnianosoitus, vai häpeämätön varkaus? Ikoninen ilmestys elokuvasta kuitenkin, ja hyvin Svarström on Randall McMurphynsä sisäistänyt. Tämä on hulvaton, anarkistinen oman edun tavoittelija, joka koittaa lusmuilla irti pakkotyöstä menemällä mielisairaalaan. Suo siellä, vetelä täällä. Mielisairaalan asukeille McMurphy on raikas tuulahdus, jolle mielellään voi rahansa erilaisissa vedonlyönneissä hävitäkin. Hänet nähdään eräänlaisena Jeesus-hahmona, joka tulee pelastamaan asukkaat ja uhmaamaan valtaapitävää rakennetta, jota edustaa hyytävä hoitaja Ratched (Minna Suuronen).

Näiden kahden vastavoiman valtataistelu on yksi teoksen jännite; kumpi murtuu, kumpi voittaa. Voiko pieni ihminen peitota vahvan koneiston, mitä hoitaja Ratched edustaa, välillä johtokunnan selän taakse piiloutuen. Yrittää ainakin voi, ja välillä se kannattaakin. Jos ei oman itsensä tähden niin muiden, kuten McMurphykin lopulta tekee. Päällikkö Bromden on se joka tässä voittaa; oman itsensä, ja mieltään pelottaneet möröt. Vapaus on ikkunan takana, kunhan ei enää tunne itseään pieneksi. Ja McMurphy opettaa tämän Päällikölle.

Minna Suuronen on eleetön ja ilmeetön Ratched. Valtava peruukki ja jäykkä olemus. Kuitenkin McMurphy saa tämän rakoilemaan ja murtumaankin hetkittäin. Rooli on vaativa, ja vaatii näyttelijältä tietynlaista uskaltautumista, olla näin viilipyttymäisen paha. Tunnen kyllä pienen hetken sympatiaakin Ratchedia kohtaan. Siinä kun tämä huomaa että potilaat ovat vaihtaneet McMurphyn puolelle. McMurphy on moraalinen voittaja. "Neiti, te olette nilkoista niskatukeen asti täynnä paskaa" ei ole kiva kommentti kuulla "omilta" potilailta.

Tässä on vakavia teemoja mutta onneksi näytelmään mahtuu myös paljon hilpeitä hetkiä. Mielisairaalan potilaat ovat hetkittäin aika hulvattomia hahmoja. Tiia Lousteen professori Harding on aamutakissaan hiihtelevä järjen ääni, jolta löytyy looginen ja tieteellisesti pohdittu kommentti asiaan kun asiaan. Mutta oman puolison (reilusti nuorempi opiskelijapoika) mahdollinen uskottomuus on sellainen seikka mikä saa Hardingin tolaltaan. Tästä ryhmäterapiasessiokohtauksissa otetaan ilo irti. Loistava roolisuoritus! Scanlon (Amira Khalifa) rakentelee pommia ja on tv-uutisten pauloissa, mutta niin vaan hänenkin roolihahmonsa kasvaa ja kehittyy näytelmän edetessä. Rubikin kuutiota räpläävä Cheswick (Mikko Penttilä) on taas hiirulainen ison miehen hahmossa.

 

Vaikka valtaosa potilaista onkin (McMurphyn täydeksi ällistykseksi) laitoksessa vapaaehtoisesti, niin on vaikea nähdä heitä ulkomaailmassa ja yhteiskunnassa sen toimivina jäseninä. Ei ainakaan näytelmän alussa. Mutta lopussa... kenties. McMurphy tuo kaikille toivon tuulahduksen ja näyttää uusia mahdollisuuksia. Oivallinen Tommi Eronen on hysteerisen hauska Martini, parrakas äijänkäppyrämenninkäinen, joka nylkyttää Päällikkö Bromdenin jalkaa tai laukoo nasevia heittojaan, silloin kuin ei kyyristele pelokkaana nurkissa. Hersyvä hahmo kaikin puolin; ja Eronen on aina niin hyvä.

Sen sijaan Billy Bibbitt (Samuli Niittymäki), voi Billy. Traaginen ja surullinen hahmo, jonka voimakastahtoiset naiset ovat lintanneet änkyttäväksi ja epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Äitinsä ja hoitaja Ratchedin valtaa poika ei uskalla uhmata, ennenkuin McMurphy saa tätä rohkaistua. Surullisilla seurauksilla. Tulee tippa linssiin. Niittymäki tuo sen kaiken epävarmuuden, ja hetken uhmakkuudenkin (Candyn vierailun jälkeen), esille hienosti. Jokaisella potilaalla on kuitenkin oma tärkeä paikkansa kertomuksen dramaattisessa kaaressa.

Ville Mäkelän loistava valosuunnittelu toimii. Syttyvät ja sammuvat kalseat loisteputket, tehokkaine ääniefekteineen, loivat karua valoaan ja välittivät ajan hidasta kulumista laitosmiljöössä. Päivä seuraa toistaan, mikään ei näennäisesti muutu. Paitsi sitten kun muuttuu. Janne Siltavuoren väritön mielisairaalamiljöö sopii hyvin muurien keskelle. Musiikkivalinnoista myös iso kiitos.

Monenlaisia ajatuksia tämän katsominen taas herätti, ja se lienee tarkoituskin. Monessakin kohdassa todetaan että paikka on varsinainen hullujen huone. Oi ironia. Se valtataistelu Ratchedin ja McMurphyn välillä; miten pienillä tavoilla voi toista härnätä, koitella kepillä jäätä että millä saa toisen pokan pettämään. Puolin ja toisin. Se on kuin tennisottelua, millaisella pallolla toinen vastaa syöttöön. Kauanko yksi erä jatkuu. Se tyly hetki kun McMurphylle valkeaa totuus ja ne lopulliset keinot mitä Ratched voi häntä vastaan käyttää.

    

Huopa on hyvä asia. Cheswick on päässyt kertomaan katsojille käyttäytymisohjeita ennen esitystä.

Ehdottomasti suosittelen tämän näkemistä, mutta muistuttaisin vielä, että vaikka ulkona olisi 35 asteen helle, niin linnakkeessa on aina viileää, ellei suorastaan kylmää. Pipot ja villapaidat ja muut on oikeasit hyvä ottaa mukaan. Ja ne talon villahuovat tulee hyvään tarpeeseen.

Ylen sivuilla on hyvä juttu esityksestä, kannattaa käydä lukaisemassa.



Kuvien copyright Mitro Härkönen, paitsi viimeiset kolme kuvaa omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valheet ja Viettelijät / Ryhmäteatteri (Suomenlinnan kesäteatteri) 15.6.2015

Tämän näytelmän näkeminen kuului kesäsuunnitelmiin, ja onnekseni voitinkin Ryhmäteatterin järjestämässä kilpailussa ensi-iltaliput. Ja onneksi illassa ei ollut mitään sen kummempaa mitä ei olisi voinut jättää väliin (Royal Opera Housen Boheme oli tarkoitus käydä Toijalassa katsomassa). Lisäbonuksena paikalla oli myös Talle ja Eija, joista ensimmäinen ehätti jo kirjoittamaankin mietteitään enskarista.

 Kulttuurin ystävät Suokissa: minä, Talle, Eija

Valheet ja Viettelijät on vanha (1782) tarina, jota on versioitu monia monia kertoja. Minä moukka vain olen onnistunut kaikki ne missamaan. Siinäkin oli siis yksi syy miksi halusin lähteä Suomenlinnaan katsastamaan Ryhmäteatterin tämän kesän uutuuden. Viime kesinä Ryhmis on keskittynyt koko perheen seikkailuihin (joista näin Ronja Ryövärintyttären 2011 ja Liisa Ihmemaassa kesällä 2013). Harmikseni Peter Panin missasin 2012.  Mutta ei historiallisesta draamastakaan (Cyrano de Bergerac, 2010) niin kauaa ole.

Tarina ei siis ollut entuudestaan mitenkään tuttu, ja joukko ranskankielisiä nimiä hämäsi hieman... Entiset rakastavaiset mittelevät saako kreivi kellistettyä varatun naisen ja muutenkin hyppäävät sängystä toiseen kuin pupujussit. Edistymisistään raportoidaan perinteisen kirjepostin avulla. Ja sitten valehdellaan, vietellään, kieroillaan, ja lasketaan luikuria koko rahan edestä. Hienovaraisia kaksimielisyyksiä viljellään läpi esityksen, mutta odotin ehkä vähän tuhmempaa otetta tai jotain. Vähän enemmän kuin vihjaluja.

Suurimmat aplodit annan pukusuunnittelusta Niina Pasaselle. Todella kauniita, näyttäviä, ja ajan hengen mukaisesti yliampuvia pukuja oli kaikilla naisilla. Lisäksi tanssijanelikon rokokoo-henkiset farkkualusasut olivat ylihienot. Myös kampaukset/peruukit olivat upeita (jos kohta Valmontin hippi/hevitukka ei iskenyt). Myös lavastus oli simppelin kaunista ja toimivaa. Saranoitu ja pyörillä liukuvat peiliovet ja ylös-alas kulkeva peili. Niitä sitten palvelijat availivat ja sulkivat näpsäkästi. Ja nopeasti, sillä kohtaukset vaihtuivat niin nopeasti että hyvä kun kyydissä pysyi. Katsoja meinaan.

Mutta niinhän siinä käy, että kun on moraalisesti rappeutunut, niin eihän siitä hyvä heilu. Loppu ei ole kenenkään kohdalla onnellinen. Siinä mielessä nostan esitykselle hattua, että kesäteatteriesityksessä on muitakin sävyjä kuin kikatus. Sai tässä nauraakin toki, mutta ei sillä tavalla kunnolla. Ritari Danceny (Paavo Kinnunen) oli vähän överin innokas nuori mies, joka kirvoitti naurut katsomosta melkein joka kerta lavalla ollessaan. Myös ihanan raikas Sonja Salminen (Cecile de Volange) oli aika hauska ja viihdyttävä. Naiivi tyttöressu, joka joutuu myös keskelle pyöritystä. Cecile on kovin kömpelö ja paha suustaan :-)

Itse pääparina nähdään kokeneet konkarit eli Minna Suuronen (markiisitar de Merteuil) ja Antti Virmavirta (kreivi de Valmont). Suuronen on roolissaan näyttävä ja erinomainen, mutta tällä kertaa Valmontin roolitus kyllä ontuu, ja kovasti. Virmavirta on hyvä ja taitava näyttelijä, mutta ei minusta yhtään sopiva tähän. Semminkin kun pitkä liehuletti ja mauttomat vaatteet tuovat ennemminkin mieleen kasaritukkahevibändin solistin (Poisonin Bret Michaels, anyone? Tai vielä autenttisempi esimerkki on mainiosta The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert -leffasta. Siinä esiintyvä Terence Stamp, joka vetää transsukupuolisen Bernadetten roolin - googlettakaa!!) joka on paremmat päivänsä nähnyt. Letinheittomaneerit eivät auta lainkaan. Vaikea kuvitella kenenkään naisen lankeavan tämän eteen hurmiossa. Vaikka Valmont esittää kuinka hurskasta hyväntekijää...

Jotenkin samanlainen rooli kun Humisevan Harjun Heathcliffin eli karismaa pitäisi olla annettu niinkun sammiokaupalla. Nyt ei vaan toimi. Harmittaa, sillä Valmontin verettömyys heijastuu koko näytelmään. Valmontilla on Maine, ja nyt sitä on jotenkin vaikea uskoa että tässä on mies josta äidit varoittavat tyttäriään...

Megaluokan viettelystä olisi Valmontille palkkana uudistaa suhdettaan markiisittaren kanssa, mutta todisteet pitää olla kirjallisessa muodossa sitten. Tämä osoittautuu yllättäen vaikeaksi.

Onneksi naisnäyttelijät loistavatkin sitten vaisun Valmontin edestäkin! Saija Lentonen oli ihastuttavan herkkä madame de Tourvelina, joka koittaa viimeiseen asti vastustaa Valmontin viettely-yrityksiä. Tarja Heinulan madame de Volange on kovin herkkäuskoinen ja vietävissä (ja hänen oranssi-vihreä pukunsa on ehdottomasti mun suosikki!). Valmontin täti madame Rosamonde (Eeva-Maija Haukinen), jonka kotona maalla suuri osa aktiviteeteistä tapahtuu, on aivan hurmaava vanha rouva. Joka pitää rahvaan rettelöintiä ihan hupsuna! Rouvaparka, ei tiedä mitä tuo rahvas saakaan vielä aikaan muutamia vuosia myöhemmin... Viime vuonna Ihmemaan Liisassa mainion roolin riimittelevänä Ruskeana Rusakkona tehnyt Juha Pulli oli nyt jotenkin vaisu Valmontin palvelija Azolan.

Neljä upeaa tanssijaa (joiden pukuja jo kehuinkin) vetivät Apocalyptican tahdissa aina valkoiset peruukit heiluen akrobatiaa lähenteleviä tanssikuvioitaan. Huh! Erityisesti Johannes Hiltunen jäi mieleen. Yksi tanssijoista oli Karoliina Kauhanen, kellä oli myös toinen rooli kamarineito Juliena. Miten kaunis ja herkkä ilmestys, kuin metsänkeiju!

Kaikki koreografiat (a'la Panu Varstala ja Eero Vesterinen) ja erityisesti taistelukoreografiat (Oula Kitti) ovat enemmän kuin näyttäviä. Kiitos myös rohkeista musiikkivalinnoista! Ai niin, kiitoksia myös tuotantoblogista, missä pääsi seuraamaan harjoituksia jne. Hienoja valokuvia ja kiinnostavia haastatteluja.

Juha Kukkonen on taitava ohjaaja, mutta ehkä tämä on nyt hieman tämmöinen välituotanto? 

Tänään kun luin HS:n kriitikon mietelmät näytelmästä niin tuntuu kuin olisimme olleet katsomassa eri esitystä. En mä sitä ihan noin kokenut, mutta makuja on monia.

Vertailun vuoksi menen tammikuussa katsomaan brittiversiota samasta, kun Donmarissa esitetään. Päärooleissaan Michelle Dockery, Janet McTeer ja Dominic West. Saapas nähdä mitä tuumaan Westin karismasta Valmontin roolissa. Esitys myi loppuun puolessa päivässä, mutta liput on plakkarissa :-)

Voitin liput esitykseen Ryhmäteatterin kilpailusta.

Kuvat Ilkka Saastamoinen

paitsi lavastuskuva enskarista oma, niin ja toi missä me hymyillään sillalla.

Ronja Ryövärintytär / Suomenlinnan kesäteatteri (Ryhmäteatteri) 25.8.2011

Oltiin myös katsastamassa Suomenlinnassa Ryhmäteatterin Ronja Ryövärintytär Riikan, Ailin ja Ailin tyttären Suskin kanssa. Mukava ilta torikäynteineen ja kaikkineen!

Esitys oli taattua Ryhmis-laatua, joskin pääosan esittäjät ei ihan napanneet. Onneksi loistokkaat sivuroolimiehitykset pelasti, ja ei ne lavasteet ja puvusteetkaan pöllömpiä olleet. Kreeta Salminen oli Ronja ja Ylermi Rajamaa Birk.