Joskus käy niin että kirjasta tehty teatteriesitys toimii mielestäni paremmin kuin kirja johon se pohjautuu. Luin Tuuve Aron kirjan Kalasatama tammikuussa 2021, ja ihan kelpo lukukokemus se oli, jos kohta hetkittäin hieman haasteellinenkin. Sekoileva päähenkilö lääkäri- ja pillerikierteessä, suhdesotkut ja oma historia, kasvaminen aikuiseksi ja oman identiteetin löytyminen. Hyvät ainekset siis.
Vaan käsikirjoittaja Salla Viikka onnistuu kirjoittamaan sen pohjalta vieläkin paremman teoksen Ryhmäteatterin näyttämölle ja Sini Pesonen ohjaamaan siitä todella hyvin toimivan esityksen. Kalasatama lavalla on hillittömän hauska, viiltävän nostalginen (vaikka olenkin muutaman vuoden päähenkilö Riksua vanhempi), välillä haikea ja surumielinenkin, mutta ennenkaikkea ihan vaan loistava! Todellakin toimii.
Kalasatama on kertomus Riksusta (Joanna Haartti) joka on hakeutunut Kalasataman terveyskeskukseen unettomuuden ja masennuksen vuoksi. Riksu on menestyvä ja aikuinen kirjailija, jonka eksä lähettelee antikristus-tekstareita. Miten tähän on tultu? Lakoninen lääkäri (Santtu Karvonen) määrää kaikenlaisia pään sekoittavia pillereitä ja kemikaalicocktail vie Riksun erilaisille tripeille, harhoihin, uniin. Takaisin lapsuuteen, nuoruuteen, oman identiteetin löytymiseen, vanhempien kanssa elämiseen. Kaikkia niitä noloja, surullisia, hauskoja, ankeita ja haikeita muistoja. Mitä oikeasti tapahtui, ja mikä on pillereiden tuomaa harhaa, katsoja päättää.
Nämä takaumat/unet ovat enimmäkseen aivan järisyttävän hauskoja, mutta muunkinlaisia tunteita avaavia. Äiti (Minna Suuronen) seuraa telkkarista Jorma Pulkkisen juontamaa Ruutuysiä ja Levyraatia, tilaa ostoskanavalta Aromipesän (ja vähän muitakin tuotteita!). Riksun nuoruuteen kuuluu mm. Suosikin Bees & Honey -palsta, Carolan laulaminen just Riksulle (Främling), Tupla-mainos ja vaikka mitä. Toinen toistaan viihdyttävämpiä muistoja.
Enkä tiedä kumpi tekee hulvattomampia roolisuorituksia; Minna Suuronen vai Santtu Karvonen? Suurosen esikoiskirjailijatar saa vedet valumaan silmistä ja ihottumasta kärsivä kodinkonemyyjä sopii Karvoselle kuin nenä päähän. Huippuporukan lavalla täydentää Markku Haussila ja Heli Hyttinen (mikä Carola-tulkinta!), kumpikin tulkiten huikean määrän erilaisia rooleja. Lavalla piipahtaa myös Onni Vesikallio useissa pienissä rooleissa.
Olen nähnyt Joanna Haartin lavalla useita kertoja, mutta kyllä tämä roolityö on ihan omissa sfääreissään. Säteilevä, heittäytyvä, maanisen intensiivinen ja taiturimaisesti rakennettu roolityö on kyllä aivan mieletön elämys. Pilke silmäkulmassa näkyy ja tuntuu varmasti katsomon viimeiselle riville asti. Tätä on näyttelijäntyö parhaimmillaan. Riksu on kamppaillut vähemmistöstressin ja ulkopuolisuuden kanssa, mutta nyt aikuisena on sinut lesboutensa kanssa. Vaikka lääkkeistä tulee pakkoliikkeitä ja harhoja, ja ne saavat ohikävelijät luulemaan häntä persuja äänestäväksi heteroksi (kamalaa!). Tavallaan Riksulla on identiteettikriisi, mutta ei lesboudesta johtuva, vaan nykymaailmanmenosta.
Välillä esitys hipoo karnevalistista sketsishow'ta, välillä luodataan syvissä ja tummissa vesissä. Tylsää ei kyllä ole hetkeäkään. Ainoa asia mistä voisi sanoa negatiivista on hieman liian pitkä kesto. Ehkä siitä olisi voinut pikkiriikkisen nipistää pois? Näin tämän muutama päivä ensi-illan jälkeen, joten ehkäpä se siitä vielä tiivistyy hieman.
Mutta yleisö viihtyi, me kaikki ulvoimme naurusta ja annoimme väliaplodeja. Kalasatama saa myös pohtimaan sosiaalisia roolejamme, ja millaista oli kasvaa nuorena silloin kasarilla ja ysärillä. Olihan se nyt aika ahdasmielistä ja tunkkaista aikaa, herranjumala sentään. Näytelmän arvuuteltava kuva Ruutuysi-ohjelmasta on malliesimerkki: ei voida nähdä mitään (hetero)normista poikkeavaa.
Iso kiitos kuuluu myös taitavalle visualisointitiimille: Henna-Riikka Taskisen puvut, Ia Luhtasen maskeeraus sekä Ninja Pasasen tarpeisto luovat sekä ajankuvaa että miellyttävää katsottavaa. Tai ei aina ehkä niin miellyttävää, mutta ainakin mieleenpainuvaa (se Suurosen esittämän esikoiskirjailijan asuste on syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi).
Kiitos työryhmälle ja teatterille että teillä vielä on käsiohjelma, vieläpä sellainen missä on muutakin kuin pakolliset tekijätiedot ja paljon valokuvia. Aikajana sukupuoli/seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja isoista tapahtumista on varsin tarpeellinen muistutus siitä, että tasa-arvon eteen on vielä tehtävä työtä (vaikka toki paljon edistymistä onkin saavutettu).
Kalasatamaa voi suositella kaikille 1970-luvulla syntyneille, hersyvää irtiottoa arjestaan kaipaaville, oikeastaan ihan kaikille teatterin ystäville. Tarkkanäköinen esitys, joka myös viihdyttää koko rahalla. Jo pelkästään Haartin roolityön erinomaisuuden takia kevään, ja koko vuoden, must-see!
Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti