Käsikirjoittaja ja ohjaaja Anne Rautiainen tekee hienoa ja monimuotoista teatteria, niin nytkin. Tampereen työväen teatterilla tammikuussa ensi-iltansa saanut Frida kertoo Frida Kahlosta, tuosta poikkeuksellisesta naisesta. Alunperin Rautiaisen Frida valmistui Kuopion kaupunginteatteriin vuonna 2016, ja nyt sitten uudistettuna versiona Tampereella. Lavalla nähdään väriä, visioita, taidetta - ja hyytävä Kuolema. Se seuraa Fridan elämän liepeillä, välillä ottaen lähempää kontaktia, välillä lymyillen hieman kauempana. Myös musiikki on tiukasti läsnä koko esityksessä, vaikkei tämä varsinaisesti musikaali olekaan.
Frida Kahlo eli värikkään ja tapahtumarikkaan elämän, ja hänen tarinaansa on kerrottu monin eri tavoin, elokuvissa, kirjoissa. Rautiaisen lähestymiskulma on unenomainen, näyttäen Fridan elämän monine kipupisteineen värikkäänä, maalausten ja musiikin täyttämänä kaleidoskooppina. Oman tiensä kulkijoita, niin Kahlo kuin Rautiainen. Näyttämöllä on tanssia, taidetta, yltäkylläisyyttä ja runsautta. Ehkä hieman intiiimimpi näyttämö olisi tuonut kaiken tämän lähemmäksi katsojaa, nyt Työviksen suurelle näyttämölle asiat hieman katoavat.
Ja musiikki, se on alati läsnä! Laulajana Petra Karjalainen ja kitaristina Tuomas Luukkonen tulkitsevat sielukkaasti pääsääntöisesti latinalaisamerikkalaisia lauluja ja hienolta kuulostaa. Vaikkei sanoja ymmärrä niin ei tarvitsekaan, tulkinta puhuu puolestaan. Nappivalinta tämä kaksikko.
Elsa Saisio on erinomaisen hieno Fridan roolissaan. Ensin elämänhalua pulppuavana teininä, sitten onnettomuuden jälkeen sänkyyn sidottuna rampana ja sen jälkeen ilmaisuvoimaisena taiteilijana. Ja miten kaunis lauluääni, lavakarisman lisäksi! Kuvioon kuuluu miehiä (ja naisia), joista tärkeimmäksi nousee kanssataiteilija Diego Rivera (Pentti Helin) kun nuoruudenrakkaus Alejandro lähtee Fridan onnettomuuden jälkeen.
Liitto Riveran kanssa on myrskyisä, eikä vähiten miehen naisseikkailuiden ja molempien kiivaan latinotemperamentin vuoksi. Frida ehtii lyhyeksi jääneen elämänsä aikana moneen: työväenluokan aktivismi, oma taide yhdistettynä kansanperinteeseen, Diegonkin uran tukeminen. Valitettavasti omia lapsia hänelle ei suoda; esityksen keskenmenokohtaus on järisyttävän rankka.
Saision ja Helinin yhteiset kohtaukset ovat suuren kokoeron takia liikuttavia, mutta kumpi heistä on henkisesti niskan päällä? Kahden taiteilijan liitto on haasteellinen ja siinä missä Diego maalaa mitä näkee, maalaa Frida mitä on sisällä. Värikylläiset ja symboliset työt ovat vahvasti esillä näytelmässäkin; ne suorastaan heräävät eloon. Symboliikkaa on lavalla yleisemminkin. Marie Antikainen on luonut Fridan taiteen näköisen lavastuksen, ja puvut myös.
Meksikon värejä, kuoseja ja tunnelmia, mutta myös kuoleman läsnäoloa, sitä on paljon. Pukujen yksityiskohdat eivät näkyneet niin taakse missä istuin, mutta kuvista sitten, ja ne nähtyäni arvostan vieläkin enemmän. Tykkäsin kovasti myös peilien käytöstä lavalla. Pepina Granholmin kampaukset ja maskeeraus täydentävät esiintyjien ulkomuodon.
Liisa Ruuskanen on luonut Tampereen konservatorion tanssijoille hienot koreografiat, ja niitä on paljon. Tanssillisia elementtejä on muutenkin runsaasti, joukkojen liikkumista. Yksi esimerkki on mainio toimittajien parvi Diegon ja Fridan laskeuduttua Amerikkaan. Ulkoisesti esitys muistuttaa paikoitellen musikaalia, mutta runsaista lauluista huolimatta ei sitä taida kyllä olla. Ainakin se on hyvin erilainen musikaali, ja hyvä juuri näin! Janne Teivaisen valot ja Matias Ojasen upeat videot/projisoinnit lisäävät oman lisänsä runsaaseen visuaaliseen maalailuun, jota on ilo katsoa. Myös Antti Puumalaisen äänisuunnittelu on rehevää.
Hienoja roolitöitä ovat kaikki. Erityisen ihanaa nähdä Eriikka Väliahde Fridan siskon Christinan roolissa! Juha-Matti Koskela on mainio Rockefeller, mies jolle Diegon taide onkin liikaa. Myös Minna Hokkasen Diegon naisena vakuutti. Paljon pieniä ja tärkeitä rooleja.
Erityiskiitos Janne Siltavuorelle tyylikkään Kuolema-nuken suunnittelusta ja toteutuksesta. Se oli todella vaikuttava, ja miten hienosti valoilla/varjoilla se saatiin esiintymään, toki hienolla nukettajatyöllä myös.
Kun lempeästi hymyilevä Kuolema (Maiju Saarinen) tulee vihdoin hakemaan Fridaa viimeiseen tanssiin, se on varmaan kivuntäyteisen elämän jälkeen odotettu vieras. Miten kauniisti toteutettu kohtaus! Tämäkin. Frida on täynnä värikylläisyyttä, elämän paloa ja intohimoa! En arvannut että pitäisin esityksestä näin paljon, se ui ihon alle kaikella kauneudellaan, ja myös traagisuudellaan. Vaikka olisi toki pitänyt luottaa Anne Rautiaisen laatuun. Frida on suuri kertomus suuresta taiteilijasta.
Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti