Idän pikajunan arvoitus / Ryhmäteatteri, Suomenlinna 19.6.2019

Kyllähän se nyt pitää nähdä miten junaan sijoittuva murhamysteeriklassikko taipuu Suomenlinnan lavalle, ja miten Kristo Salminen selviää mestarietsivä Hercule Poirotin roolista. Agatha Christien kirjoittama, Ken Ludwigin näyttömölle sovittama (ja rutkasti karsima) ja Juha Kukkosen ohjaama Idän pikajunan arvoitus oli Ryhmäteatterin tämän kesän esitys. No, selvisikö murhaaja kun Poirot vaivasi pieniä harmaita aivosolujaan?

Täytyy kyllä sanoa, että murhaajaa en muistanut, en vaikka olen lukenut kirjan joskus, ja viimeisimpänä nähnyt tuoreimman leffaversionkin loppuvuodesta 2017. Se nyt ei ainakaan tehnyt sen suurempaa vaikutusta, vaikka ohjaajana ja pääroolissa olikin yksi kaikkien aikojen suosikkini eli Kenneth Branagh. Ei ollut minusta kovin sopiva Poirot, mutta seuraava osa Kuolema Niilillä on jo tekeillä. Niin että mitäpä minä näistä tiedän.

Ja monen mielessä, myös minun, brittinäyttelijä David Suchet on ainoa oikea Poirot. Mutta Kristo Salminen oli kylläkin positiivinen yllätys tämän pienen ja pyylevän belgialaisetsivän nahoissa. Viiksiään taajaan sukiva ja hurmaavasti murtaen puhuva Poirotin rooli istuu hyvin Salmiselle myös fyysisesti.

Käytännössä koko näytelmä tapahtuu junan ensimmäisessä luokassa, matkan alkaen Istanbulista. Mukana on Poirotin lisäksi joukko ihmisiä, joista yksi sitten päättää päivänsä. Poirotin tehtävänä on ratkaista miksi tämä epämiellyttävä mies Ratchett (Jani Virman) kuoli ja kuka teon takana oli. Kuvioon kuuluu lumisateen pysäyttämä juna ja jo lähtölaiturilla havaitut jännitteet ihmisten välillä. Pikkuhiljaa, kuin sipulin kerrokset, katsojille paljastuu kanssamatkustajien keskinäiset suhteet, ja motiivit. Hyvän juonen tavoin katsojien epäilykset kohdistetaan vuoronperään kaikkiin junamatkustajiin. Kaikilla on jotain salattavaa tottahan toki.

Eksentrisiä vanhempia naisia esittävät Sara Paavolainen (ruhtinatar Dragomiroff) ja Minna Suuronen (rouva Hubbard) ovat mainioita, varsinkin Suurosen teatraalinen ilmaisu. Myös Toni Wahlström (liiankin avuliaan puuhakkaana monsier Bouc'ina) tekee vaikutuksen. Helena Vierikko hyvin hermostuneena (mutta varsin uteliaana!) Greta Ohlssonina hymyilyttää. Ja sitten on nainen johon Poirot ihastuu eli tarmokas kreivitär Andrenyi (Johanna Kokko). Suurin osa hahmoista on karikatyyrimäisiä, liioiteltuja, mutta se sopii hyvin tähän esitykseen.

Janne Siltavuoren oivaltava junanvaunulavastus on todella toimiva. Kevyt rakenne mahdollistaa hyvän näkyvyyden kaikkialta katsomoista. Toisesta päästään tunneliin pujahtava junavaunu on hieno ilmestys. Ville Mäkelän valot ja Jussi Kärkkäisen suunnittelemat valot luovat hyvin junatunnelmaa, ja ääniefektitkin (esim. ovien avaamisen ja sulkemiset) toimivat hyvin, koska hyteissä ei ole seiniä tai ovia lainkaan. Ninja Pasasen hieno pukusuunnittelu vie hyvin meidät ajassa taaksepäin 1930-luvulle.

Esitys on hyvin tehty, mutta ehkä hieman tasapaksu. Loppuratkaisu yllättää, mutta ei herätä sekään mitään intohimoja. Eihän tämä komedia ole, eikä naurua paljoa katsomosta kuulukaan. Katsoja joutuu Poirotin tavoin pohtimaan moraalia ja oikeutusta; onko aina niin että jos rikkoo lakia saa maksaa siitä. Vai pitääkö lakia aina noudattaa. Toteutuiko oikeus tällä kertaa?

    

Jälkeenpäin mietin että miksiköhän tämä Christien teksti on alunperin suomennettu arvoitukseksi kun alunperinhän se on murha. Okei, onhan se arvoitus se murhakin, mutta onko murha-sanaa karteltu liian raakana? Esitys oli 2 h 40 minuuttia pitkä, ja siihenkin tapahtumia ja henkilöitäkin oli karsittu reilusti. Silti liian pitkä aika istua liian kapeilla penkeillä. Kun molemmilla puolilla istuu isokokoisempi ihminen niin kyllä saa kärvistellä koko esityksen ajan.

Hyvän omantunnon linnakkeessa on aina kolea vaikka linnakkeen muurien ulkopuolella olisi hellepäivä. Siksikin paksut harmaat huovat ovat ihanat! Linnut pitävät kova meteliä ja käypä yksi varpunen melkein junassakin. Extrakiitos ihanalle myyntihenkilökunnalle, kun joku ei ymmärtänyt lunastaa lippujaan Kauppatorilla olleesta kojusta, niin sain ne sitten saaresta.

Idän pikajunan arvoitus on virkistävä poikkeus suomalaisessa kesäteatteritarjonnassa. Ryhmis tekee aina hieman korkeatasoisempaa (lue: ei kevyttä huumoria tai puskafarssia) kesäteatteria, ja siitä kiitos! On sille hömpälle komediallekin paikkansa, mutta se ei ole Suomenlinnassa.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Kangastus 38 / Kansallisteatteri 7.10.2017

Montaa Kjell Westön kirjaa en harmikseni ole lukenut, ja vuonna 2013 ilmestynyt Kangastus 38 kuuluu niihin. Mutta Westö vieraili Bloggariklubissa syyskuussa ja siitä heräsi kipinä, että kyllä, tämä pitää nähdä. Historiallisia asioita käsittelevät näytelmät kiinnostavat aina. Eli Mikaela Hasánin ohjaama ja yhdessä Michael Baranin kanssa dramatisoima Kangastus 38 Kansiksen Pienellä näyttämöllä kutsui lokakuussa!

Koska en ollut lukenut kirjaa, en kauheasti tiennyt mitä odottaa. Joku Rouva Wiik tässä oli pääosassa ja tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1938. Siinä se suunnilleen oli. Westön omin sanoin tämä olisi intiimi, kamarimusiikin tyyppinen kertomus ajassa, isojen kysymysten täyttämässä ajassa. Toisen maailmansodan kynnyksellä, kun Suomessakin keskustellaan juutalaiskysymyksestä, Hitleristä, kansallissosialismin noususta Saksassa. On asianajaja, jonka yläluokkainen Keskiviikkokerho kokoontuu säännöllisesti; lähinnä juoruamaan ja juomaan viinaa. On rouva Wiikin menneisyys, joka pulpahtaa pintaan kun hän joutuu kohtaamaan työantajansa ystävät. Yksi ystävistä kokee antisemitismin omakohtaisesti, ja se saattaa olla yksi syy hänen mielenterveytensä järkkymiseen.

Tarinasta paljastuu kokoajan kerroksittain lisää, ja jännite näyttämöllä on paikoitellen käsinkosketeltavaa. Rouva Wiikin aiemmat kokemukset paljastuvat vähitellen ja kaikkien henkilöiden naamiot liukuvat sivuun. Kaiken taustalla leijuu sodan odotus, ja Helsinki. Helsinki on hyvin vahvasti läsnä, Katri Renton lavastuksen ja ennenkaikkea upeiden projisointien kautta. Paula Lehtosen videoissa on lehtileikkeitä, valokuvia ja videomateriaalia, millä saadaan loihdittua 30-luvun lopun Helsinki katsojan silmien eteen. Lavastuksen funkisportaikko muuntuu lakitoimiston rapuista laivan rakenteiksi, mutta vie ajatukset vastavalmistuneelle Olympiastadionillekin.

On nerokas ratkaisu jakaa Rouva Wiikin hahmo kolmelle näyttelijälle. Samanlaisissa kampauksissa, meikeissä ja asuissa tämä kolmikko tuo ilmi Wiikin eri puolet. Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin ovat kaikki hieman erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Rouva Wiik on muuttunut nainen, mutta hänellä on napakan asianajajan sihteerin/assistentin lisäksi muitakin puolia. Intohimoinen, kärsivä, ja kaunaa kantava. Mitä edellisessä työpaikassa on tapahtunut? Mitä 20 vuotta aiemmin tapahtui? Kaikki selviää, kunhan kärsivällisesti jaksaa seurata tarinaa.

Keskiviikkokerholaiset ovat vanhoja kavereita, ja kaikki ovat menestyneitä, ainakin ammatillisesti. Ylilääkäri Lindemark (Antti Pääkkönen), liikemies Grönroos (Petri Liski), taiteilija Jary (Kristo Salminen), lääkäri Arelius (Esa-Matti Long) ja asianajaja Thune (Timo Tuominen) jakavat menneisyytensä lisäksi muutakin. Välit kiristyvät ja toiset joutuvat taipumaan. Periaatteessahan miehet ovat pienten puolella - mutta äänestävät silti porvareita, kuten yksi heistä toteaa. Hienot roolisuoritukset kaikilta, ja varsinkin Timo Tuominen oli valtavan isossa osassa. Tämä se jaksaa olla kannustava ja reipas, vaikka oma yksityiselämä sortuu. Kristo Salmisen esittämänä Jaryn epätoivo on riipaisevaa; kun kukaan ei tunnu kuuntelevan ja ottavan todesta hänen ja juutalaisten asiaa. Mutta kuka miehistä kantaa isompaa salaisuutta? Kulissit, todellisuus, menneisyys.

Jotenkin oli karmaisevaa että 30-luvulla myös Suomessakin uskottiin toisten rotujen ylemmyyteen. Näytelmässä juutalaiskysymystä pohditaan moneen kertaan ja monelta kantilta, vaikkei se olekaan se pääteema suinkaan. Näytelmässä oli paljon muitakin asioita mitä olin tiennyt, mutta unohtanut. Historiallisia faktoja sekoitetaan oivallisesti Westön kertomukseen. Kuten esimerkiksi 100 metrin juoksijan Abraham Tokazierin voitto, ja sitten neljänneksi siirtäminen Olympiastadionin avajaiskisoissa kesällä 1938. Käsittämättömiä asioita, näin vuoden 2017 vinkkelistä - vai ovatko sittenkään? Monissa maissa edelleenkin mahdollisia tapahtumia, ja kyllä rasismi eri muotoineen on ajankohtaista meilläkin. Valitettavasti.

Loppu on ehkä hieman sekava näin kirjaa lukemattomalle, mutta yhtä kaikki hirveän dramaattinen. Vaikka pieniä vihjauksia siihen tuli pitkin näytelmää, niin yllätti se silti. Huh!

Kangastus 38 on liki kolmetuntinen, mutta pitää hyvin otteessaan alusta loppuun asti. Käsiohjelman historiallisista tietoiskuista extrakiitos. Ehdottomasti näkemisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja hyvin koskettava näytelmä. Sitäpaitsi esitys missä kuullaan thereminin soittoa saa erityismaininnan!


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rikhard III / Kansallisteatteri 30.11.2016

Tätä oli odotettu, kuin kuuta nousevaksi.

Shakespeare.
Rikhard III.
Kansallisteatteri.

Odotukset olivat siis melkoisen korkealla. Jotenkin tämä tuntui alusta asti sellaiselta esitykseltä, jolta oli lupa odottaa suuria. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Tuntuu että tässä versiossa on kaikki kohdallaan. Paatunut Shakespeare-fanikin (eli minä) hyrisi tyytyväisyydestä. Hienoa että Kansallisteatterikin ehti juhlistamaan Shakespearen juhlavuotta, vaikka ihan näin viime tingassakin. Ja miksi sitten juuri tämä Shakespearen klassikko? Miksipä ei, teemoiltaan Rikhard III ainakin on niin valitettavan ajankohtainen.

Willensauna sopi esityspaikaksi paremmin kuin hyvin. Sopivan intiimiä, kaikki on juuri siinä lähellä. Kun Gloucesterin herttua nojautuu eturivin ihmisten pariin supattamaan, niin sitä tietää todellakin olevansa mukana. Näyttämön ja katsomon raja hämärtyy. Tapahtumia tuodaan hyvin myös katsomon puolelle, esimerkiksi tyrmäkohtaukset ja Gloucester rukouksen pauloissa tapahtuu oikeastaan näyttämön ulkopuolella. Sisääntulot on myöskin toteutettu hyvin monipuolisesti koko tilaa hyödyntäen.

Ensimmäisenä on pakko kehua musiikista loistavaa Mila Lainetta! Elävä musiikki oli tämän näytelmän henki ja sielu. Upeaan pukuun sonnustautunut Laine istui lavalla koko esityksen ajan, soittaen luuttua, selloa, nokkahuilua, rumpua - ja laulaen! Herttileijaa miten kaunis äänikin vielä. Ensimmäisessä näytöksessä kuultu kappale oli saanut sanoitukset Rikhard II -näytelmästä (se kolmannen näytöksen kohtaus missä RII puhuu kaveriporukalleen kuninkaiden kuolemasta ja "sillä Kuolema on perustanut hovin onttoon kehään, joka kiertää kuninkaiden ohimoita"). Ensimmäiset isot aplodit siis musiikista!

Enemmän ehkä näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä on ohjannut ennenkin; tämä on hänen kolmas ohjaustyönsä. Eivätkä LAMDA:ssa suoritetut Shakespeare-opit ole menneet hukkaan. Nikkilän Rikhard III on napakka, hallittu, kaunis, sopivan pituinen, oivallisesti kaikki näytelmän ydinkohdat sisäistänyt ja todella hyvin tehtyä teatteria. Joka mittapuulla. Sitäpaitsi tässä on todella paljon huumoriakin, monella eri tavalla.

Myös näyttelijävalinnat ovat todella onnistuneet. Kristo Salminen on sopivan niljakas ja kiero nimiroolissa. Gloucesterin herttua on vallanhimoinen mies, joka ei karsasta mitään keinoja päästä sinne minne haluaa eli kuninkaaksi. Salminen pyörittelee silmiään, kuiskailee, esittää harrasta, juonii, mukanöyristelee  ja mielistelee. Surkastunut käsi, lievä kyttyrä, rasvainen tukka ja upea meikki täydentää lookin. Kyllä tämä on varsin uskottava mies. Ja juuri sopivan vastenmielinen. Manipuloiva Rikhard kontroilloi myös muusikkoa. Ja on tällä hienoja reploja... kuninkaansa/veljensä kuolemankin mies kuittaa: "sellaista se hosuminen teettää".

Niin loistava kuin Salminen onkin, niin miten minusta silti tuntuu että se on Antti Pääkkönen joka varastaa show'n? Ensinnäkin tämän kuningatar Margareeta on jotain niin mykistävän upeaa ettei paremmasta väliä. Jo ulkoinen habitus juhlavine pääkoristeineen saa miltei suun loksahtamaan auki, mutta kun Margareeta avaa suunsa niin en tiedä pyörtyisinkö onnesta! Vimmainen sellonsoitto säestää Margareetan kirousta, jota väkevämpää en muista nähneeni tai kuulleeni lavalla konsanaan. Sen lisäksi että Pääkkönen on huikea Margareeta, on hän myös sopivan jähmeä kuningas Edvard IV, reppanan luottavainen Clarence (se Clarencen ilme kun tämä tajuaa veljensä pettäneen tämän!), luihunoloinen Stanley ja vieläpä ruttolääkärinaamioinen pormestarikin. Upeita suorituksia kaikki tyynni.

Heikki Pitkänen ahkeroi myös tukun upeita rooleja. Näistä Edvardin (Rikhardin veljen siis) leskirouva Anna upeine silmienpyörityksineen salpasi hengen. Myös lordi Hastings on vallan upea tyypittely. Ja naukuvaääninen salamurhaaja Tyrrel! Lisäksi Pitkänen on toinen hieman överiksi vedetyistä murhaajista. Juha Varis on aivan mahtava juonitteleva Buckingham ja myös poikansa luonteesta kärsivä Yorkin herttuatar (eli Rikhardin äiti) sekä toinen grosteskimurhaajista. Milka Ahlroth voimakkaassa silmämeikissään vakuuttaa apeana Elisabethina (kuningas Edvardin leski) ja myös Towerin Brakenburynä. Ihanan raikkaina nuorten prinssien rooleissa hehkuvat Helmi Oja ja Isabella Ruotimo.

Kuten huomata saattaa, tässä mennään aika monella roolisuorituksella per tyyppi, nimiroolia lukuunottamatta. Eli vaihdot ovat hetkittäin salamannopeita. Suuri hatunnosto pukijoille ja muille näyttämöassistenteille näistä. Välillä vaihdot ovat niin uskomattomia että sitä unohtuu hetkeksi äimistelemään. Kun vaikkapa Yorkin herttuatar vaihtaa Buckinghamiksi, liki lennossa. Tähän esitykseen sopii jotenkin ällistyttävän hyvin miehityksillä leikittely. Nikkilä kertoi, että alunperin piti koko roolitus hoitaa Shakespearen ajan hengessä miesnäyttelijöillä, mutta sitten päädyttiin kuitenkin ottamaan mukaan Milka Ahlroth ja pikkuprinssejä esittäneet tytöt. Hyvä niin. Mutta onneksi jäi jäljelle kuitenkin nämä roolinvaihdot; sopivat tähän erittäin hyvin.

Petrolinsiniset seinäkankaat, kynttilänvalo, viirit seinällä (ensin Yorkin aurinko, toisessa näytöksessä Rikhard III:n oma valkoinen villisika) ja toisen näytöksen pelkistetty look hienoine spottivaloineen. Niin Katri Renton lavastus kuin Pietu Pietiäisen valosuunnittelukin toimii. Erityisesti kynttilät ja soihdut olivat upeita, ja onneksi mikään ei syttynyt palamaankaan, vaikka Hastings kaatoikin yhden kynttilänjalan :-) Myös Saija Siekkisen puvustus oli loisteliasta. Kauniita pukuja jokainen. Ja lisäksi peruukit ja maskeeraus (Petra Kuntsi) olivat upean monipuolisia. Visuaalisesti esitys miellytti ainakin tämän katsojan silmää kovasti.

Ei oikeastaan haitannut lainkaan että tästä oli jätetty paljon henkilöitä poiskin (mm. Catesby, Rivers, Grey, Richmond) ja heidän replojaan ja tekojaan oli laitetty muille. Paljon oli myöskin tiivistetty tekstiä ja lisättykin juttuja, mm. yksi uusi lemmenjuoni tuomaan lisäjännitettä. Tiivistys ja muokkaus toimii, ja kokonaisuus on hyvin eheä. Matti Rossin kääntämä kieli soljuu vapaasti ja ymmärrettävästi. Jos sukulaisuusuhteet tuntuvat monimutkaisilta, niin käsiohjelmasta löytyy sukupuu kuvineen. Hyvä lisä, jos kohta aika hyvin esityksessäkin annetaan katsojille vinkkejä kuka on kuka.

Kaikesta tiivistämisellä ja muilla ratkaisuilla on esitys saatu puristettua reiluun kahteen tuntiin. Tuntuu ihan uskomattomalta saavutukselta, mutta on se mahdollista. Välillä tahti on aika kiivasta, mutta mm. musiikin rauhallinen tempo saa tahtia sopivasti tyynnytettyä. Loppuratkaisu on ehkä hieman hätäinen, mutta moderni ote lopettaa tämän kyllä aika tehokkaasti. Nikkilällä on sitäpaitsi hyvä perustelu miksei tässä ole esimerkiksi Bosworthin taistelua - viidellä aikuisnäyttelijällä on hankala tehdä massiivisia ja näyttäviä joukkokohtauksia.

Sitäpaitsi näytelmä alkaa miekkailulla. Ja tässä on myös perioditanssia, siitä myös superkiitos. Ja mansikoiden syöntikään ei ole koskaan ollut näin intiimiä.

Monta monituista versiota olen tästä näytelmästä nähnyt, tänäkin vuonna useamman. Ja kyllä tämä Kansallisteatterin inkarnaatio nousee sinne kärkijoukkoihin. Tähän asti teatterisuosikkini ovat olleet Tim Carrollin ohjaama Globe Theatren versio Apollo Theatressa 2013 (nimiroolissa Mark Rylance) ja Richard Gooldin ohjaama versio Almeidassa 2016 (nimiroolissa Ralph Fiennes). Sen sijaan esim. Jamie Lloydin ohjaus Trafalgar Studiossa 2014 (Martin Freeman nimiroolissa) oli valtava pettymys.

Kyllä tämä tekee heti mieli nähdä uudelleen, sillä katsomista ja nauttimista riittää useammallekin kerralle. Olemme pienellä Shakespeare-fanijoukolla menossa maaliskuussa, mutta saatan kyllä pistäytyä ennen sitäkin fiilistelemään. Uskoisin, että tälle on luvassa lisäesityksiä Willensaunassa ja/tai siirto Pienelle näyttämölle. Tällä tietoa esitykset loppuvat maaliskuussa ja ne alkavat olemaan jo aika täysiä.

Kävin ensi-iltaa edeltävänä iltana Kansallisteatterin Lavaklubilla kuuntelemassa ohjaaja Jussi Nikkilän mietteitä näytelmän tiimoilta. Toinen toimittaja Jari Forssin haastateltava oli WSOY:n suuressa Shakespeare-hankkeessa kustannustoimittajana toiminut Alice Martin. Keskustelu rönsysi laidasta laitaan, niin suomennoksesta Nikkilän vaikutteisiin (hän piti kovasti myös Rylancen versiosta!) ja työryhmän ylistyksestä klassikkonäytelmien toteutukseen.

Myös yleisöllä oli hyviä kommentteja ja kysymyksiä. Paljon keskusteltiin eri klassikkojen, myös Shakespearen, modernisoinnista ja eri esittämistavoista. Jussi Nikkilä totesikin osuvasti: "ehkä klassikkoja on myllätty jo niin paljon, niin ehkä nyt sitten voi tehdä perinteisesti". Yhden katsojan mielestä modernisoidut versiot ovat usein politisoituja. Yleisössä keskusteltiin myös ollaanko modernisoiduissa versioissa kiinnostuneita itse näytelmästä vai käytetäänkö näytelmää oman agendan ajamiseen? Nikkilä kyllä totesi, että teatteri olisi todella tylsää jos aina pyrittäisiin siihen 400 vuotta vanhaan ilmaisuun (Shakespearen tapauksessa). Sitäpaitsi aina tekijöillä on jonkunlainen oma agendansa. Tosin herran oma agenda jäi hieman epäselväksi (mutta esityksen jälkeen ihan sama mikä se oli!).

Lavaklubi oli ääriään myöten täynnä, ja esityksen liputkin ovat myyneet hyvin. Eli on ihana todeta että Shakespeare kiinnostaa suomalaisia näin hyvin. Selkeästi tämmöiselle epookkiversiolle on tarvetta ja tilausta. Ja tätä voi vallan hyvin tulla katsomaan vaikkei olisikaan kovin kummoisia pohjatietoja brittikuninkaallisista tai Shakespearestä. Toki jonkunlaisilla pohjatiedoilla tästä saa enemmän irti, mutta uskoisin että ihan pelkästään hyvänä näytelmänäkin toimii.

Kun lopuksi kummaltakin vieraalta kysyttiin miksi tämä Kansallisteatteri Rikhard III kannattaa tulla katsomaan, niin saatiin hyvät tiivistykset. Alice Martin: Tilaisuus saada tuntuma siihen millainen on Shakespearen näytelmä. Jussi Nikkilä: Siinä näytellään mielettömän hyvin.

On helppo yhtyä Alice Martinin sanoihin "tämä tuntuu Shakespeareltä". Niin todellakin tuntui.


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, Lavaklubin kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hirttäjät / Kansallisteatteri 9.3.2016

Täydet pisteet Kansallisteatterille että Martin McDonaghin Hirttäjät (Hangmen) nähdään näin tuoreeltaan Suomessa! Ensi-ilta Royal Court Theatressa Lontoossa oli nimittäin 10.9.2015. Itse kävin katsomassa sen 15.9. ja tykkäsin kyllä kovasti. Niin ovat tykäneet kriitikot ja yleisökin, koska se siirtyi West Endin Wyndham's Theatreen 1.12., ja esitykset siellä loppuivat vasta 5.3.2016.

Hirttäjät on aika musta komedia, noh, hirttäjistä. Mutta myös paljon muusta. Pääroolissa Harry Wade, mies joka on toiminut valtion virallisena hirttäjänä, ja pyörittää siinä sivussa pubia. Vaan nyt on koittanut aika kun hirttämiset loppuvat koko maassa, ja pyövelien pitää keksiä muuta elämäänsä. Reportteri tulee pubiin kyselemään Waden mielipidettä asiaan, ja vastahakoinen Wade suostuu kommentoimaan vain siksi, ettei vaan hänen kilpailijansa, Brittein paras hirttäjä Albert Pierrepoint saisi palstatilaa lehdessä.

Pohjois-englantilaisessa pubissa majailee mielenkiintoisia kantapeikkoja, ja Waden giniinmenevä vaimo Alice pyörittää paikkaa miehensä kanssa. Perheen möksöttävä teini häärää mukana. Sitten pubiin marssii outo hiippari Lontoosta, Mooney. Miehen jutut ovat kummia ja mitä ihmettä tämä toimittaa paikkakunnalla. Kun lähistöllä on hiljan löydetty teinitytön ruumiskin...

Noh, tapahtumat vyöryvät eteenpäin, mutta aika hidastempoista tahtia. Enimmäkseen tässä vaan puhutaan ja juodaan paljon olutta. Pubissa viihtyy myös paikallinen komisario Fry. Onko Mooney osallinen johonkin rikolliseen vai ei? Entäpä Waden vanha apulaishirttäjä Syd, mikä on hänen roolinsa? Syd on ollut hieman liian kiinnostunut yhden hirtetyn miehen sukukalleuksista, mikä maksoi hänelle aikoinaan työpaikan. Siitä jäi hieman hampaankoloon... Miten näytelmän alussa hirtetty Hennessy liittyy kaikkeen, ja oliko hän sittenkin viaton? Ja mitä tapahtuu kun Waden teinitytär katoaa? Entäpä salaperäiset yhteensattumiset päivämäärien kanssa, miten ne liittyvät toisiinsa? Miksi niin moni halusi tulla mieluummin Pierrepointin kuin Waden hirttämäksi?  "Vittu nyt mä kuolen ja mut hirttää toi sirkuspelle" :-)

Nää tyypit on kyllä herkullisia ja hauskojakin, vaikka kovin tosissaan tässä ollaan. Aika moni hieman ylinäyttelee osansa, kuin alleviivaten näiden ihmisten pöhköyttä. Kun mystinen Pierrepoint lopulta saapuu estradille, niin siitä vasta riemu repeää. Katsomossa nimittäin. Koska näytelmässä hän ei ehkä voisi huonommalla hetkellä saapua.

Petri Manninen on oikein mainio aika ärsyttävän, hankalan, itsekeskeisen ja lipevän Waden hahmossa. Aina hienoja roolitöitä tekevä Esa-Matti Long on tosi hieno änkyttävänä Syd-reppanana. Aika creepy on tämäkin heppu, jotenkin sellainen tapettiin sulautuva, mutta kuitenkin iso ja oleellinen osa koko tarinaa. Huonokuuloinen kanta-asiakaspappa Arthur (Timo Tuominen) tarttee tulkkausapua kaikkeen kun ei meinaa kuulla.

Petri Liski on komisario Fry - mies joka jättää lopulta Waden selviytymään itse sotkuistaan... Alina Tomnikov solahtaa hienosti ärsyttäväksi ja nauraa kiekuvaksi teiniksi. Paula Siimes on Waden tyrkky/juoppovaimo, jolla taitaa olla aika pehmeä kohta sydämessä Pierrepointille. Pakko mainita myös Hennessy (mainio Samuli Niittymäki) jolle kuoleminen Waden toimesta on paha paikka, kun Pierrepointkin olisi olemassa.

Heikki Pitkänen on sitten tosi creepy Mooney. Mies josta ei ota selvää onko tämä lintu vai kala. Mutta ei ainakaan siiderimies! Hyvin Pitkänen vetää tämän aika haastavan roolin vähän ehkä skitsofreenisenä Mooneynä. Vähän nasaali ääni ja urbaanit vaatteet täydentävät Mooneyn roolin.

Mutta kyllä taitaa silti show'n varastaa ihan loppuvaiheissa vasta pubiin purjehtiva diiva ja leuhka Pierrepoint (Kristo Salminen). Miehestä on ollut puhetta koko esityksen ajan, onhan hän ollut se Brittein paras hirttäjä! Saksalaisiakin veti sodan jälkeen hirteen isoja määriä, siinä missä Wade ei niihin koskenut lainkaan (laukkakilpailut olivat tärkeämpiä osa-aikaiselle vedonvälittäjälle). Varsinkin Pierrepointin hiukset aiheuttavat ison härdellin, ja minä ainakin meinaan tukkalaitteen haistelussa tipahtaa penkiltä hysteerisessä naurukohtauksessani.

Tarja Simosen puvustus ja varsinkin tukat/peruukit on mahtavia! Jari Kettunen vastaa naamioinnista, niin oletan siihen siten kuuluvan peruukitkin. Sami Parkkinen on suomentanut, ja pääsääntöisesti ihan jees. Tietenkin suomen kielellä on vaikeampi tavoittaa niitä murre-eroja, koska tässä nimenomaan kaikki muut vetävät hyvin paksulla pohjoisaksentilla, paitsi Lontoosta tuleva Mooney. Sitten mua hieman ärsytti jatkuvan "eiks näin" hokeminen. Onko se sitten liitetty mukaan kuvaamaan sitä hieman maalaisjunttimaista puhetyyliä? Mika Myllyaho vastaa ohjauksesta. Lavastaja Kati Lukka on loihtinut hienosti lavalle peribrittiläisen pubimiljöön, joka aika näpsäkkään muuntautuu hirttopaikaksi tai kahvilaksi. Ruma aaltopeltitausta, pieniruutuiset ikknat, ja tiiliseinät. Musiikkina tuttuja 60-luvun hittejä, ja sitten väliin Samuli Laihon säveltämää hiljaista, mutta uhkaavaa musiikkia.

Onko oman käden oikeus oikeutettua? Miten ihmisen pää kestää toisten teloittamista ihan työkseen? Ja miten pää kestää kun sitä ei saakaan enää tehdä, vaan pitää elääkin normaalia elämää. Ja miten lopuksi tosipaikan tullen se porukka hajoaa ja pubissa näennäisesti vallinnut yhteisöllisyys lentää ulos ikkunasta.

Viihdyttävää sanailua ja näppärää dialogia. On tämä oikeasti hauska teksti, ja karikatyyrimäiset tyypit lavalla. Hieno ensemble! Ja vuoden pulisonki- & hiuspalkinto menee ehdottomasti Hirttäjille!


Kuvien copyright Tuomo Manninen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

He Eivät Asu Enää Täällä / Kansallisteatteri 29.10.2012

Maanantaina ajelu Helsinkiin, Kansallisteatteriin katsomaan Paavo Westerbergin kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän He eivät asu enää täällä. Oikein koskettava, hauska ja traaginenkin tarina kahdesta perheestä, tai pariskunnasta, jotka jakavat suuren surun ja miten kukin käsittelee surua ja selviytyy siitä.

He eivät asu enää täällä on odottamattomien käänteiden draama tragedian jälkeisestä elämästä ja keskiluokan turvattomuuden tunteesta. Se on tarina hauraista ihmisistä, jotka pyrkivät viimeiseen asti välttämään virheitä, mutta joutuvat kohtaamaan väistämättömän.

Eero Aho tekee taas loistavan roolin, ei kai se muunlaisia osaa tehdäkään. Mä en ole nähnyt yhtään elokuvaa mitä se tähdittää, mutta teatteriroolit on olleet kaikki ihan huikean hyviä. On kyllä yksi Suomen karismaattisimmista näyttelijöistä. Tämän vaimona Katariina Kaitue, aina hieman kylmän ja kalsean oloinen, mutta kyllä ihan hyvä. Toista pariskuntaa esittävät Kristo Salminen (joka valitettavasti on isästään valovuosien päässä karismaltaan ja myös näyttelijätyössä, vaikka ihan ok esiintyykin) sekä Pirjo Määttä.

 

Eero Aho ja johtokimppu