A Quiet Evening of Dance alkaa nimensä mukaisesti. Ilman musiikkia. Ensimmäisellä puoliajalla näemme Alminsalissa neljä lyhyempää esitystä. Ainoat äänet ovat satunnainen linnunlaulu nauhalta sekä tanssijoiden loihtimat huohotukset, kenkien suhahdukset, kahinat, naksuttelut ja muut kuiskitut äänet. Aika kiehtovaa huomata miten paljon musiikki tekee tanssiteokseen. Nyt kaikki on hyvin pelkistettyä, arkista. Kuin olisi seuraamassa harjoituksia. Tanssijoiden verkkari/treenivaatetyyli tukee tätä hieman arkista esillepanoa. Dorothee Mergin laatimat vaatteet ovat rennot, mutta värimaailmoiltaan sellaisia harmonisia ja kauniita, yhteensopivia. Pikantit lisän esiintyjille tuovat eriväriset tanssijalkineet sekä pitkät hansikkaat!
Lainkaan arkista sen sijaan ei ole tanssi! Se on kaunista, teknistä, taitavaa. Elementtejä baletista, flamencosta, välillä pelkkää käsien liikkeitä. Miten tanssillista voi olla pelkkä käsien liike! Katsekontakti toiseen, pienet eleet ja intiimit ilmeet. Kiihtyvä tahti, ja hidastuvat liikkeet. Pyrkimys synkronisoituun liikkeeseen ja sitten taas siitä luopuminen. Balettimaisuutta on paljon, mutta myös paljon muuta. Välillä piano piipahtaa säestämässä, mutta sitten se taas katoaa. Jännite, sekä tanssijoiden välillä että yleisön kanssa, on käsinkosketeltavaa. Tanssijaparit vaihtuvat lennossa. Minimalistinen musiikki, tai enimmäkseen sen puute, pakottaa keskittymään vain tanssiin. Tanja Rühlin suunnittelemilla valoillakaan ei tehdä mitään erikoista, ne vain himmenevät ja kirkastuvat. Liike vie katsojan kaiken huomion.
Väliajan jälkeen mukana on musiikkia, osia Rameaun Hippolyte et Aricie-barokkioopperasta. Korvia hivelevän kaunista. Kuten tanssikin. Monta lyhyttä osaa, erilaisilla kokoonpanoilla. Seitsemän tanssija, jotka saavat aikaan mielenkiintoisia tuokiopaloja. Muutamissa kohtauksissa on hersyvää huumoria, osa on vakavampia, osalla tanssijoista on pilkettä silmäkulmassa. Perinteisen baletin ryhti yhdistyy kokeellisempaan, mikä kiehtova yhdistelmä. Ja jumpe nämä ovat teknisestikin taitavia. Välillä pitää nojautua eteenpäin, ja silti pelkään että jotain jää näkemättä. Hidasta ja intiimiä, mutta ei kiusallisen aistikasta. Mitään ei tyrkytetä, vaan annetaan katsojalle kauniisti kattaen. Musiikki tukee tunnelmaa hyvin. Hilpeämpi ja nopeampi meno näkyy heti myös liikekielessä.
Yksi suosikkikohtauksistani on kun Riley Watts ja Ander Zabala tanssivat keskittyneen koreasti, hieman yläluokkaisen hienostuneesti, ja kesken kuvioiden Rauf "Rubberlegz" Yasit pyyhältää paikalle, suorittaa hillittömän breakdancemaisen lattiapyörähdyskuviosarjan ja jatkaa matkaansa pois. Katsoen vielä olan yli haastavasti, että tehkääpä perässä! Kumijalan tanssi on muutenkin huikea yhdistelmä street dance-juttuja perinteisempään ilmaisuun, ja sitä on hengästyttävää seurata. Mies on vielä aika isokokoinen eikä mikään hippiäistansija. Käsittämätön notkeus! Sama mies "häiriköi" esitystä myöhemminkin, kun muilla menossa hovitanssimainen kohtaus. Hyvinhän siihen sekaan sopii lattiasykkyräkiepit! Lempinimen voi nyt ymmärtää erinomaisesti.
Tanssijoista eniten iloa ja huumoria viljeli Brigel Gjoka, jonka olemuksesta tuli välittömästi hyvälle tuulelle. Siinä missä esimerkiksi Watts oli tosi ryhdikäs ja ylvään oloinen tanssija, Gjoka oli riemuisa ja riehakas. Etevä naiskolmikko Jill Johnson, Brit Rodemund ja Parvaneh Scharafal täydensi joukkion. Niin hienoa, pakotonta ja kaunista.
Sinällään on hyvä että käsiohjelma on tarjolla vain verkossa, mutta kyllä aika moni tuntui kaipaavan jotain, vaikka edes A4-kokoista paperia missä olisi jotain tietoa esityksestä.
Lämmin kiitos Juhlaviikoille tästä upeasta satsauksesta!
Kuvien copyright Bill Cooper, paitsi kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
