Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsingin Juhlaviikot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsingin Juhlaviikot. Näytä kaikki tekstit

perjantai 23. elokuuta 2019

A Quiet Evening of Dance by William Forsythe / Alminsali, Juhlaviikot 23.8.2019

Aivan mahtavaa että pääsin kuin pääsinkin katsomaan tätä tanssiesitystä, jos kohta en sinä iltana kun olin kaavaillut. Sillä näin hienoa tanssivierailua pääsee harvoin Suomessa todistamaan. William Forsythe on amerikkalainen koreografilegenda, ja oli mahtavaa päästä katsomaan hänen työtään Juhlaviikoille.

A Quiet Evening of Dance alkaa nimensä mukaisesti. Ilman musiikkia. Ensimmäisellä puoliajalla näemme Alminsalissa neljä lyhyempää esitystä. Ainoat äänet ovat satunnainen linnunlaulu nauhalta sekä tanssijoiden loihtimat huohotukset, kenkien suhahdukset, kahinat, naksuttelut ja muut kuiskitut äänet. Aika kiehtovaa huomata miten paljon musiikki tekee tanssiteokseen. Nyt kaikki on hyvin pelkistettyä, arkista. Kuin olisi seuraamassa harjoituksia. Tanssijoiden verkkari/treenivaatetyyli tukee tätä hieman arkista esillepanoa. Dorothee Mergin laatimat vaatteet ovat rennot, mutta värimaailmoiltaan sellaisia harmonisia ja kauniita, yhteensopivia. Pikantit lisän esiintyjille tuovat eriväriset tanssijalkineet sekä pitkät hansikkaat!


Lainkaan arkista sen sijaan ei ole tanssi! Se on kaunista, teknistä, taitavaa. Elementtejä baletista, flamencosta, välillä pelkkää käsien liikkeitä. Miten tanssillista voi olla pelkkä käsien liike! Katsekontakti toiseen, pienet eleet ja intiimit ilmeet. Kiihtyvä tahti, ja hidastuvat liikkeet. Pyrkimys synkronisoituun liikkeeseen ja sitten taas siitä luopuminen. Balettimaisuutta on paljon, mutta myös paljon muuta. Välillä piano piipahtaa säestämässä, mutta sitten se taas katoaa. Jännite, sekä tanssijoiden välillä että yleisön kanssa, on käsinkosketeltavaa. Tanssijaparit vaihtuvat lennossa. Minimalistinen musiikki, tai enimmäkseen sen puute, pakottaa keskittymään vain tanssiin. Tanja Rühlin suunnittelemilla valoillakaan ei tehdä mitään erikoista, ne vain himmenevät ja kirkastuvat. Liike vie katsojan kaiken huomion.

Väliajan jälkeen mukana on musiikkia, osia Rameaun Hippolyte et Aricie-barokkioopperasta. Korvia hivelevän kaunista. Kuten tanssikin. Monta lyhyttä osaa, erilaisilla kokoonpanoilla. Seitsemän tanssija, jotka saavat aikaan mielenkiintoisia tuokiopaloja. Muutamissa kohtauksissa on hersyvää huumoria, osa on vakavampia, osalla tanssijoista on pilkettä silmäkulmassa. Perinteisen baletin ryhti yhdistyy kokeellisempaan, mikä kiehtova yhdistelmä. Ja jumpe nämä ovat teknisestikin taitavia. Välillä pitää nojautua eteenpäin, ja silti pelkään että jotain jää näkemättä. Hidasta ja intiimiä, mutta ei kiusallisen aistikasta. Mitään ei tyrkytetä, vaan annetaan katsojalle kauniisti kattaen. Musiikki tukee tunnelmaa hyvin. Hilpeämpi ja nopeampi meno näkyy heti myös liikekielessä.


Yksi suosikkikohtauksistani on kun Riley Watts ja Ander Zabala tanssivat keskittyneen koreasti, hieman yläluokkaisen hienostuneesti, ja kesken kuvioiden Rauf "Rubberlegz" Yasit pyyhältää paikalle, suorittaa hillittömän breakdancemaisen lattiapyörähdyskuviosarjan ja jatkaa matkaansa pois. Katsoen vielä olan yli haastavasti, että tehkääpä perässä! Kumijalan tanssi on muutenkin huikea yhdistelmä street dance-juttuja perinteisempään ilmaisuun, ja sitä on hengästyttävää seurata. Mies on vielä aika isokokoinen eikä mikään hippiäistansija. Käsittämätön notkeus! Sama mies "häiriköi" esitystä myöhemminkin, kun muilla menossa hovitanssimainen kohtaus. Hyvinhän siihen sekaan sopii lattiasykkyräkiepit! Lempinimen voi nyt ymmärtää erinomaisesti.

Tanssijoista eniten iloa ja huumoria viljeli Brigel Gjoka, jonka olemuksesta tuli välittömästi hyvälle tuulelle. Siinä missä esimerkiksi Watts oli tosi ryhdikäs ja ylvään oloinen tanssija, Gjoka oli riemuisa ja riehakas. Etevä naiskolmikko Jill Johnson, Brit Rodemund ja Parvaneh Scharafal täydensi joukkion. Niin hienoa, pakotonta ja kaunista.

Kerrassaan ihana ilta. Väliajalla olin hieman hämmentynyt, ehkä siitä musiikin puutteesta, mutta toinen osio sai minut ihan ekstaasiin.


Sinällään on hyvä että käsiohjelma on tarjolla vain verkossa, mutta kyllä aika moni tuntui kaipaavan jotain, vaikka edes A4-kokoista paperia missä olisi jotain tietoa esityksestä.

Lämmin kiitos Juhlaviikoille tästä upeasta satsauksesta!


Kuvien copyright Bill Cooper, paitsi kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 2. syyskuuta 2017

The Artist / Thom Monckton, Circo Aereo, Juhlaviikot 2.9.2017

Thom Monckton on omalla sarallaan ihan lyömätön. Mun ensikosketus oli Lontoon MIME festareilla muutama vuosi sitten. Siellä näin The Pianist-nimisen mestariteoksen. Ja olin kertalaakista myyty. Sen jälkeen olenkin sitten käynyt katsomassa kaiken missä vain Moncktonin nimi vilahtaa. Circo Aereo on tässä(kin) taustapiruorganisaationa, joten hyvissä käsissä ollaan.


Tämä uusin teos on vähän niinkuin henkinen jatkumo maailmanmenestys-Pianistille. Elikkäs nyt ollaan kuvataiteen maailmassa. Sanna Silvennoisen ohjaama The Artist on tunnin mittainen esitys maalarista, joka koittaa epätoivoisesti maalata taulua. Mutta kaikenlaiset sattumukset haittaavat taiteen tekemistä. Esityksessä ei puhuta sanaakaan, mitä nyt "ulkomaalaisen" kuuloista muminaa, joten se sopii kaikenikäisille ja -kielisille. Katsomossa olikin tosi paljon lapsia, jotka kuulostivat kyllä viihtyvän hyvin. Ei sillä, kaikki siellä nauroivat ja kovaa. Ihan syystä.


Oli se sitten katosta tippuva vesi, taittuvat tikapuut tai taulunkehyksien kokoaminen - kaikesta saa kyllä paljon irti komiikkaa kun sen vaan osaa. Ja tämän taiteilijan kaltainen sohelo ja niittipyssy. Jokainen varmaan arvaa ettei siitä voi seurata mitään hyvää. Hauskaa siitä sen sijaan seuraa. Moncktonin selkärangan tilalla lienee kuminauhaa, koska niin elastiset (tanssi)liikkeet tällä on. Moonwalk sujuu myös! Huomaan myös äimistyväni miten nopeasti hedelmiä voi latoa kulhoon ja pois, kerta toisensa jälkeen. Ruualla leikkiminen saa muutenkin ihan uusia ulottuvuuksia tässä esityksessä! Ja kun malli ei ihan vastaakaan kuvaa ratkaisuna on mallin (tässä tapauksessa omena) uudelleenmaalaus. Keltaisten sukkien ja banaanien yhteys on mykistävää.


Yleisöä otetaan mukavasti mukaan esitykseen myös. Tosin pingis voisi sujua paremminkin jos vain yleisö vastaisi pallotteluun aktiivisemmin. Mutta yleistöstä löytyy onneksi malli maalarille! Tosin mallina olo ei luonnistu, kun vaatimukset ovat liian haastavat. Joten taiteilija vaihtaa roolit päikseen. Yleisö ulvoo naurusta. Sen sijaan taulun kankaassa, tai siis sen takana, pelehtiminen on hieman aavemaista, karmivaakin. Miten ihmeessä sekin temppu tehdään? Kuinka monta käsiparia tällä taiteilijalla on?

Tuomas Norvion, Atte Kantosen ja Mikko Perkolan musiikki ja kahden ensiksimainitun äänisuunnittelu tukee hienosti esitystä. Hienovaraista ja sopivasti taustalla pysyttelevää. Mutta ilman sitä mykkä esitys olisi paljon valjumpaa. Bonuspisteet siitä että kaikki näyttämöllä nähdyt taulut ovat Moncktonin itsensä maalaamia! Nähdään me taiteilija lopulta ihan itse työssäkin eli maalaamassa. Loppuhuipentuma on juurikin sellainen; todellinen huipentuma! Nerokas ja oivaltava! Jos antaisin tähtiä tai pisteitä tai arvosanoja esitykselle niin tämä saisi täydet.


Esityspaikkana oli loistavasti teemaan sopivan Ateneumin taidemuseon Ateneum-sali. Sopivan kokoinen auditorio mukavilla penkeillä. The Artist päättikin mun Helsingin Juhlaviikot ja olipas tosi kiva päätösesitys. Muutamien Juhlaviikkojen esitysten jälkeen The Artist jatkuu Atskissa vielä 16.9. asti.

On suomalaisten katsojien onni että Thom Monckton on päättänyt asettua tänne asumaan ja tekemään taidetta. Sirkuskenttämme olisi todella paljon tylsempi paikka ilman. Ja hienoa että rahoitus on nyt ainakin viideksi vuodeksi turvattu, Taiken taiteilija-apurahan turvin (onnea siitä!).


Esityskuvien copyright Sanna Breilin, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 22. elokuuta 2017

Birdie / Agrupación Señor Serrano, Juhlaviikot 22.8.2017

Korjaamo on sellainen helsinkiläinen paikka missä olen halunnut vierailla monesti. Nyt onneksi vihdoin siihen tuli tilaisuus, kun Juhlaviikkojen ja Stage-festivaalin yhteisesitys Birdie vieraili Vaunusalissa. Mutta sisäpiha olisi houkuttanut jäämään syömään ja iltaa istumaan...

Agrupación Señor Serrano on espanjalainen teatteriryhmä ja Birdie jotain sellaista mitä en ole koskaan nähnyt lavalla. Käsittämättömän hieno sekoitus monenlaista. Hitchcockin Linnut-elokuva teemoineen, lintuineen, stillkuvineen, pätkineen ja äänineen muodosti yhden osion esitystä. Sitten oli kameroiden kanssa heiluvat miehet, jotka kuvasivat niin satoja pikkueläimiä (siis sellaisia minkä kanssa pienenä leikin minäkin), sanomalehden sivuja, pienoismalleja. Luoden realistisen näköisiä maailmoja ja maisemia. Oli nauhalla englantia puhuva nainen, joka taustoitti tapahtumia, toimi kertojana. Mykkäelokuvien tapaisia tekstiplansseja, linnunlaulua ja liverrystä. Valokuvaajan aamua kuvattiin parilla kameralla, on tupakat ja suihkut. Ja lehdenluku. Sanomalehteä muokataan omilla kartoilla, kaavioilla ja kuvilla, asettamalla päälle kalvoja ja systeemejä ja kuvaamalla se. Tämmöinen interaktiivinen sanomalehti onkin eri näppärä! Iso osa esityksestä nähdään siis lavan lisäksi myös valkokankaalla.


Tapahtumapaikkana on Melilla. Espanjalaisten omistama kaupunki, keskellä Marokon rannikkoa. Pieni alue, joka on kokonaan aidattu estämään laitonta maahanmuuttoa. Tästä raja-aidasta muodostuu yksi Birdien teemoista ja näkökulmista. Täytyy tunnustaa, minulle Melilla on ihan uusi asia, mutta ei ole enää. Sen verran tietoa esitys tarjoaa.

Kaksi miestä hoitaa kamerat ja toiminnan, kolmas tekee musiikit ja ääniefektit laitteiltaan. Herrat Àlex Serrano, Pau Palacios ja David Muñiz. Ja sitten on vielä salaperäinen hahmo punaisessa hupparissaan. Tyyppi joka istuu paikallaan koko reilun tunnin, selkä yleisöön. Kukaan ei puhu mitään, paitsi naisääni nauhalta. Jazzahtavaa musiikkia. Green screeniä käytetään loihtiessa efektejä. Esityksessä on paljon myös kuva-analyysiä. Kultainen leikkaus, värisävyt, mistä osista kuva rakentuu. Miten yhdestä valokuvasta saakin näin paljon irti infoa! Ovatko kuvan aidalla olevat tyypit muuttolintuja, pääskyjä - vai pakolaisia?

Tuntematon paha hyökkää kaupunkiin, pelottaen asukkaita. Jotka koittavat linnottautua sisälle. Pakolaiset/siirtolaiset/muukalaiset koittavat kavuta Melillaa ympäröivän muurin yli, paremman elämän toivossa. Sisäpuolella on vehreää, ihmiset pelaavat golfia, mutta ulkopuolella on karu aavikko ja köyhyys. Pitäisi katsoa Linnut uudelleen. Mutta ainakin nyt siitä poimitut pätkät muistuttavat mieleen sen vihamielisyyden mitä toiset lintuja kohtaan tuntevat. Ovatko linnut vain heijastumia peloistamme? Pelkäämmekö kaikkea vierasta automaattisesti, jo pienestä pitäen, vai mistä nämä fobiat tulevat?

Esityksen väliotsikotkin (lainauksia elokuvasta) luovat sillan lintujen ja pakolaisten välille: I They're coming, II They're birds, aren't they?, III Don't they ever stop migrating? IV It's the end of the world?


Valot, savut, projisoinnit, vesiastiassa sekoittuvat värit - ihmeellisen upeasti kaikki toimii yhdessä. Ja se maassa, kaiken keskellä oleva pienoismalli. Katsomoon ei hahmotu muuta kun ne pienet muovieläimet mitkä on aseteltu muodostelmaan. Mutta kun kamera alkaa seurata niitä, avautuvat yksityiskohdatkin. Erilaisia eläimiä, kaikki pyrkimässä samaan suuntaan. Myös ryömiviä ihmislapsia. Kaiken yllä lentää pääsky. Välillä sataa vettä (sumutinpullosta), välillä lunta (siivilän läpi jauhoa/tomusokeria), jotka kameran välittämänä näyttävät realistiselta. Rikkinäisiä polttoainesäiliöitä ja öljyyn kuolleita eläimiä. Tuuli ujeltaa, tuhoutuneita rakennuksia ja sulaneita eläimiä. Tuhoa ja kauhistusta. Mutta yhtä kaikki, toiset yrittävät pois tästä ankeudesta. Väliin Tippi Hedren huutaa "they're coming!". Hukkuneita eläimiä. Hätämajoitustelttoja. Minne tämä koko lauma pyrkii? Verkkoaidalle, jonka takaa näkyy vehreä paratiisi. Golfkenttä.

Oliko tämä pahaa unta mitä valokuvaaja Jose näki? Golfinpelaaja, poliisin edustaja jne sanovat mielipiteensä nauhalla. Eläimet ja koko pienoismalli kerätään pois. Kuvio on toistunut miljoonia kertoja, Elämä on liikettä. Kaikki rajat ovat veren punaamia.

Käsittämättön upea ja hieno esitys. Miten erilaisista elementeistä saadaan koostettua toimiva ja ajatuksia herättävä kokonaisuus. Punahupparinen tyyppikin liikkuu lopuksi (ei se ollutkaan nukke); sehän oli valokuvasta tuttu tyyppi. Uskomatonta miten kaikki kiertyy lopuksi yhteen. Ja se birdie, kaksine merkityksineenkin.

Esitys kiertää maailmaa ensi vuonnakin, kannattaa ehdottomasti koittaa päästä katsomaan. Ja kannattaa katsoa trailerikin (äskeisestä linkistä löytyy sekin).


Kuvien copyright Pasqual Gorriz.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 21. elokuuta 2017

Jotta näkisin sinut paremmin / Bravade & co, Juhlaviikot 21.8.2017

Selatessani Juhlaviikkojen ohjelmaa katsoin ensin kaikki missä oli tanssia ja sirkusta, ja sitten ne missä oli jotenkin teatteria. Bravade & co Jotta näkisin sinut paremmin herätti kiinnostukseni, koska esittelytekstissä lupailtiin mm. poikkitaiteellisuutta, barokkimusiikkia ja nykytanssia. No sehän on sitten just mulle!


Muista menoista ja omasta säätämisestäni johtuen ehdin nippa nappa Oopperatalon Alminsaliin ennenkuin ovet suljettiin. Omalle paikalleni pääsin sitten vasta väliajan jälkeen. Naiskvartetti soittaa erikokoisilla nokkahuiluilla vanhaa musiikkia, mm. Dowlandia. Korvani nauttivat suunnattomasti. Tanssijat Elina Häyrynen ja Jukka Tarvainen esiintyvät, liikkuen elegantin yksinkertaisen näköisesti. Tanssin rytmi ja näennäinen helppous sointuvat näennäisen yksinkertaiseen musiikkiin. Välillä kuulemme nauhalta soittajien tarinointia mm. yleisön roolista konserttitilanteissa ja omista erilaisista rooleistaan (mm. äiti, vaimo, sisko, opettaja, ystävä). Myös esiintyvän taiteilijan riittämättömyyden tunteesta.

Hanna Käyhkön suunnittelemat valot ovat isossa roolissa koko illan aikana. Välillä tanssijat sukeltavat pimeyteen ja putkahtavat esiin valoista. Isot valokiskot nousevat ylös kattoa kohti. Näyttävää.


Nokkahuiluja on hyvin monen eri kokoisia. Näistä soittimista suurimmat ovat parimetrisiä, mutta se ääni on silti samanoloinen, jykevämpi vaan. Nokkahuiluilla voi myös miekkailla, pelata golfia tai käyttää sitä kaukoputkena tai aseena. Mielikuvitus on rajana. Soittimet ovat telineissä kuin pyssyt konsanaan, ja sieltä soittajanelikko vaihtaa uusiin, loihtiakseen uusia säveliä. Ennen väliaikaa siirrytään vanhemmasta musiikista hieman modernimpaan eli Sebastian Fagerlundin viime vuotiseen teokseen Windways. Eron kyllä huomaa. Tanssijatkin ovat avanneet hiuksensa.

Väliajan jälkeen on vuorossa illan pääteos. Antti Auvinen on säveltänyt teoksen Air (Ayre) nokkahuilukvartetille, videolle ja elektroniikalle. Tämä on tilausteos Bravadelle ja nyt siis kuulemme ja näemme sen kantaesityksenä. Yhtään en tiedä mitä odottaa. Konsertin jälkeenkään en tiedä mitä koin. Videokuvaa sidotusta naisesta, läheltä ja kauempaa, roikkumassa köysissään. Nokkahuilujen sahausta. Ja kaiken yllä outo ja erikoinen äänimaisema. Miten nokkahuiluista voikaan lähteä tuollaisia ääniä! Mylvintää, huokauksia, valitusta, kirskahtelua, ujellusta ja vinkunaa. Pillastunut papukaijalauma viidakossa. Naputuksia ja koputuksia. Onko täällä aaveita? Tanssijat makaavat kasassa, kierivät ja vääntelevät. Välillä tulee mieleeni äänikuvia epäkunnossa olevasta R2 D2-droidista (Star Wars-elokuvista), välillä hinkutautiset possut. Tai surumielinen norsu pohtimassa mitä sen lajitovereille tapahtui. Ajatukset harhailevat eivätkä pysy nokkahuiluissa enää lainkaan.


Hattua nostan Bravadelle! Nämä hallitsevat kyllä soittimensa uskomattomalla tavalla. Kiitos Sunniva Fagerlund, Pauliina Fred, Hanna Haapamäki ja Hanna Kangasniemi.

Hyvin hämmentävä konsertti. Alkuosa oli "normaalia" musiikkia ja tanssia, mutta Auvisen teoksessa kaikki tuntuu lähtevän lapasesta totaalisesti. Tavallaan hirveän hienoa ja vaikuttavaa, mutta ehkä liian korkealentoista minulle. Jos ei muuta niin ainakin nyt tiedän miten monipuolinen soitin on nokkahuilu!


Kuvien copyright Pietari Purovaara.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Chekhov's First Play / Dead Centre, Kansallisteatteri, Juhlaviikot 20.8.2017

Kansallisteatterin Suuren näyttämön katsomon penkeillä odottaa kuulokkeet. Juhlaviikkojen katsojat kyselevät kummeksuen mitä näillä tehdään. No, luurit korville ja virittäytymään tunnelmaan. Vuorossa dublinilais-lontoolaisen Dead Centren... poikkitaiteellinen (?) versio Tšehovin ensimmäisestä näytelmästä Platonov tai kuten he sitä kutsuvat: Chekhov's First Play. Klassisen musiikin soidessa niistä kuulokkeista upottaudun slaavilaisiin melankoliaan...


Sitten ohjaaja tulee lavalle, testataan kuulokkeita (tyyliin tämän äänen kuulet nyt oikealta, tämän äänen vasemmalta) ja hän myös valaisee miksi meillä on kuulokkeet. Tulemme näkemään esityksen ohjaajan kommenttiraidalla! Koska teos on niin monimutkainen ja sekava, hän on päättänyt auttaa meitä katsojaraukkoja. Hän kertoilee näytelmästä, sen teemoista, ja miten klassikot voivat olla kovin raskaita (mutta antoisia). Hän puhuu paljon myös Tšehovin aseesta eli miksei koskaan saa näytelmän alussa esitellä asetta, ja sitten sitä ei käytetä myöhemmin näytelmässä.

Seuraamme samalla näytelmää missä rikas maanomistajatar Anna Petrovna ruokailee ja porukkaa tulee ja menee lavalla. Puvustus ja lavastus ovat ehtaa Tšehov-kuvastoa. Välillä repliikoista ei meinaa saada selvää, koska ohjaaja kommentoi liiankin kärkkäästi kuulokkeissa. Esimerkiksi syömistä. Miten nämä rikkaat syövät jatkuvasti, mutta ovat silti nälkäisiä (metafora).


Tarina etenee lavalla, ja ohjaaja luureissamme turhautuu enemmän ja enemmän. Hän puuttuu venäjänkielisten nimien ääntämiseen, haukkuu näyttelijöitä noin muutenkin ja puhuu heidän päälleen. Siellä muka jo unohdellaan repliikkejäkin. Haukkuu jo omaa ohjaustyötäänkin. Lopulta hän unohtaa jo koko näytelmän kommentoinnin ja alkaa tilittämään oman elämänsä ongelmia ja millaisia taiteellisia haaveita hänellä oli. Näytelmän pyörii edelleen siellä taustalla, mutta kuulokkeista kuuluu enää vain ohjaajan katkeraa sanatulvaa.

Kunnes PAM. Ohjaaja on ampunut itsensä. Täysin yllättäen katosta tulee valtaisa purkupallo kettingin päässä, ja rusakoi lavasteet. Siinä menee Anna Petrovnan kartanon seinät. Alamme kuulemaan liikenteen ääniä, ja nykyaika tursuaa pikkuhiljaa tajuntaamme. Yksi mies katsomosta nousee ja menee lavalle. Näyttelijät poistavat mikrofonit, istuvat pöydän ääreen ottamaan snapsia. Teknomusa soi. Murskauspallo sytytetään tuleen ja yleinen hulabaloo saa lavalla vallan. Katsoja äimistelee mitä tässä nyt tapahtuu. Minne joutui 1700-luvun maalaisidylli Venäjällä? Platonoville annetaan punaviinitippa suoneen, muut tilaavat kiinalaista noutoruokaa ja vaihtavat siviilivaatteet ylleen.


On tässä lokkikin ja tottakai venäläistä rulettia. Ja kun lopussa Nick Cave laulaa People are no good, niin mikä voisi olla tšehovilaisempaa? Elämä jatkuu, ja Tšehov jatkoi samojen teemojen kehittelyä myöhemmissä näytelmissään. Platonov toteaa ettei hän ole ollut oma itsensä viime aikoina. Loppuvatko äänet päässämme koskaan?

Erittäin outo,  mutta myös erittäin kiinnostava esitys. Ehkei Tšehovin ensimmäinen todellakaan ollut mikään mestariteos, mutta paljon siellä oli teemoja ja ajatuksia mitä mies hyödynsi myöhemmin näytelmissään. Dead Centren tulkinta avaa uusia ovia ja näkökulmia. Sekä myös uusia tapoja tehdä teatteria. Ohjaajat Ben Kidd ja Bush Moukarzel ovat löytäneet Tšehov-ytimen ja muokanneet siitä ihan oman versionsa.

Katsojat poistuvat hämmentyneinä. Mitä ihmettä tässä oikein tuli nähtyä reilussa tunnissa.


Kuvien copyright Dead Centre.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 19. elokuuta 2017

Vixen / Silent Opera, Juhlaviikot 19.8.2017


En ole koskaan nähnyt Leoš Janáčekin oopperaa Ovela Kettu, mutta onneksi sen tietäminen ei ollut edellytys tälle brittiläisen Silent Operan ja suomalaisen Koomisen Oopperan yhteistuotannolle Vixen, mikä oli osana Helsingin Juhlaviikkoja. Esitykset olivat Pasilan vanhalla konepaja Brunolla, mikä oli myös itselle uusi vierailukohde. (Ovelaa kettua pääsee muuten kuulemaan ja katsomaan Oopperatalolle taas 14.10. alkaen. toivon pääseväni).


Silent Operalla on kiinnostava tapa lähestyä teosta. Katsojat saavat kuulokkeet ja vaeltavat esitystiloissa esiintyjien mukana. Musiikki tulee osittain nauhalta, osittain livenä soitettuna ja yhdessä hyvin miksattuna laulajien kanssa muodostaa korviisi oivan keitoksen. Immersiivistä teatteria, jossa oikeasti tunnet olevasi osa esitystä.


Esitys alkaa kuin varkain. Katusoittajilta näyttävä porukka soittelee kaikenlaista tuttua ja tunnistettavaa väkijoukon keskellä. Pitkä mies hakee baaritiskiltä kaljaa ja tarjoilee tölkkejä seisoskeleville ihmisille. Moni ei uskalla ottaa (pöhköt). Resuinen punatukkainen tyttö (kaulassaan kettutatuointi) kuljeskelee joukossamme kerjäämässä rahaa. Esiintyjillä on mikrofonit ja katsojilla kuulokkeet. Pienten teknisten ongelmien ja säätämisten jälkeen pääsemme vauhtiin.


Puoleentoista tuntiin puristettu draama on kiinnostava. Punatukkainen tyttö (upeaääninen Rosie Lomas) vaeltelee kaduilla rinkkanssa kanssa, kun asuntolanhoitaja (helkkarin raamikas baritoni Ivan Ludlow) pelastaa hänet ja vie asuntolaansa. Siirrymme heidän mukanaan toiseen, isompaan tilaan, jossa on pienen keskellä sijaitsevan lavan lisäksi paljon upottavia sohvia. Tilaan johtavan käytävän seinillä on paljon lappuja kadonneista nuorista. Samaan aikaan kaiuttimista kuuluu listausta katoamisvuosista ja nuorten ikiä. Bändi pujottelee meidän välitse jatkuvasti soittaen pelimannityyliin. Mutta asuntola ei ole kettutytön paikka. Teinipojat kiusaavat ja vaikka täällä saa ruokaa ja uusia vaatteita, niin katu tuntuu sittenkin paremmalta paikalta. Siispä tyttö karkaa ja päätyy takaisin kadulle.


Kolmannessa tilassa (korkeakattoinen Bruno on jaettu pressuilla ja väliseinillä näihin osioihin) yleisö istuskelee reunoilla tuoleilla, sohvilla ja verhoilluilla kuormalavoilla. Seuraamme Tytön kituuttamista kadulla, uuden ihmissuhteen syttymistä ja myös kaljoittelevan asuntolanhoitajan epätoivoisia yrityksiä löytää tyttö. Mutta tyttö on nyt onnellinen. Dark Fox (Timothy Dickinson) on uusi rakas (joka muuten jakaa todella herkullisia omenamuffinsseja! Kannattaa siis nostaa kättä jos joku jotain tarjoaa!). Onnea ei kuitenkaan kestä kauaa, ja niinhän tämä loppuu kuin monet muutkin oopperat. Kuolemaan ja suruun. Ja kaipaukseen.


Tässä on todella nerokkaita oivalluksia, niin lavastuksen (Kitty Callister) kuin puvustuksenkin suhteen. T-paidat piirrettyine kettuineen ja ylipäätään normaalit vaatteet farkkuineen ja muineen poikkeavat perinteisestä oopperasta yhtä paljon kuin koko tuotantokin. Ihanan raikasta ja oivaltavaa, ja toimii varmasti myös houkuttimena "oikeaan" oopperaan. Mutta oikeaa oopperaahan tämäkin on, oikeilla muusikoilla ja oikeilla oopperalaulajilla. Loistavat muusikot ja laulajat, jotka vaihtoivat paikkoja päikseen sujuvasti. Varsinkin Rosie Lomas ja Ivan Ludlow tekivät ison vaikutuksen.


Ohjaaja Daisy Evans vastaa myös libretosta. Musiikki on sekä alkuperäistä mutta mukaan on tehty paljon moderniakin ja siitä saamme kiittää herroja Stephen Higgins ja Max Pappenheim. Lisäksi vielä Jake Wiltshiren suunnittelema valoshow oli todella hienoa katsottavaa.


Kuulokkeilla seurattu esitystapa on tosi hyvä. Ei kuule yleisön rapistelua, yskimisiä tai muutakaan ylimääräistä hälyä. Musiikki ja laulu tulee todella lähelle, koska se tulee suoraan korviisi. Kaikilla on sama äänentoisto eli istumapaikka eikä akustiikka vaikuta mihinkään. Vaikkei esityksessä ollut väliaikaa, niin liikkuminen muutaman kerran auttoi puutumiseen. Menisin ilman muuta katsomaan vastaavia juttuja uudelleenkin!

Vixen oli aivan loistavaa viihdettä; kaunista musiikkia modernilla otteella, kiinnostava lavastus ja loistavan karismaattiset esiintyjät! Tämmöistä lisää.


Esityskuvien (4 keskimmäistä) copyright Saara Autere, muut kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

WHS: Cutting Edge / Helsingin juhlaviikot 31.8.2016

Huh, olipas sitten hypnoottinen esitys! Nykysirkus/visuaalinen teatteriryhmä (kumpi vaan määritelmä lienee yhtä oikea) WHS vetää uudessä Cutting Edge -esityksessään kaulankatkaisukuolemat ihan uusiin sfääreihin. Oopperatalon Alminsali oli täynnä innostunutta yleisöä, ja veikkaanpa että tämä vaikutti moniin muihinkin aika kokonaisvaltaisesti.


Tunnin verran kestävä esitys oli mystinen sekoitus kaikenlaista, ja ainakin tämä katsoja vajosi jonkunsortin transsiin tai hypnoosiin sitä katsoessaan. On miekkoja, iso kavalkadi klassikkomaalauksia mestattuine päineen (siis niitä on käsittämätön määrä), kaunista musiikkia, nopeita liikesarjoja, putoavia päitä. Nainen pohtii "I just googled what's the meaning of life" - niin, mikä se elämän tarkoitus onkaan. Kuolema? Missä se elämän ja kuoleman raja kulkee? Siinäkö kun miekka (tai giljotiini, tai mikä hyvänsä) irroittaa pään?

On tanssia, on akrobatiaa, on kauneutta. Lava, joka vaijerien varassa liikkuu ja kallistuu, suorastaan leijuu ilmassa. Nainen jolta irroitetaan pää tai jalat, kaikki käy. Näitä klassisia taika/sirkustemppuja. Outoa, kiehtovaa, hypnotisoivaa. Lopussa kun läpikuultava kangas heiluu ja musiikki soljuu ylitseni, en enää tiedä olenko hereillä vai valveilla, ja näenkö lavalla hahmoja vai ovatko ne vain mielikuvitukseni tuotetta. Ihan sama, oudon kiehtovaa kuitenkin.


Katosta laskeutuva ja leijuva moottorisaha (tai sen kaltainen kapistus) uhkaa hymynaamaa, luurankomiestä ja Che Guevara-heppua. Hmmm... Huimaa!

Kovin vaikea koittaa pukea sanoiksi kokemaani. Se oli jotenkin meditatiivinen kokemus, ja paluu maan pinnalle aplodien alkaessa oli vaikeaa. Olisin voinut jäädä sinne transsiin ikuisiksi ajoiksi.


Kiitos Kalle Nio ohjauksesta ja koko konseptista. Kiitos loistavat esiintyjät Jukka Tarvainen, Vera Selene Tegelman ja Inês Campos. Kiitos upeasta valosuunnittelusta Jere Mönkkönen ja Joonas Tikkanen. Ja kiitos Kalle Nio ja Taneli Rautiainen luovasta lavastussuunnittelusta. Ja erityisesti Samuli Kosminen (ja Kalle Nio) äänisuunnittelusta - se meni luihin ja ytimiin.

Kolmen Juhlaviikkojen esityksen jälkeen Cutting Edge lähtee maailmalle. Hienoa!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Kalle Nio

tiistai 23. elokuuta 2016

Neuromaani / Marian sairaala, Helsingin Juhlaviikot 21.8.2016

Mahdollisuus kokea immersiivistä teatteria Helsingissä, jo vain kiinnostaa. Vai interaktiivista? Vai millä nimellä tätä ilmiötä pitäisi kutsua. Sellainen yhdistelmä performanssia ja larppia ja tanssiteosta ja ties vaikka mitä. Yksi suurimmista, sanotaan nyt sitten vaikka teatterikokemuksista, oli muutaman vuoden takaisin Drowned Man - a Hollywood fable, josta tykkäsin käsittämättömän paljon. Se oli hyvin intensiivinen kokemus, ja jätti riman aika korkealle.


No, Valtteri Raekallio vastaa tämän Neuromaanin suunnitelusta ja toteutuksesta. Toki mukana on iso joukko muita taiteilijoita. Käsikirjoituksesta vastaa Raekallio yhdessä Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa, pohjautuen tämän samannimiseen romaaniin eli Neuromaaniin. No, kirjaa en ole lukenut (tai kokenut), enkä usko että näin tulee käymään. Sen verran sitä selasin, ja olen siitä lukenut, etten tiedä onko se minun juttuni. Ainakin haastava ja kiinnostava lukukokemus se olisi. 

Sitä on tämä esityskin. Vanhaan Marian sairaalaan on lavastettu/rakennettu STYX-Instituutti. Käytössämme on useita kerroksia ja paljon käytäviä ja potilashuoneita ja muita tiloja. Sinne on viety paljon STYX-Instituutin kamoja ja papereita ja vaikka mitä, sekä lavasteltu muutenkin sopivaa tavaraa. On vaikea tietää onko jotkut paperit ilmoitustauluilla autenttisia Marian sairaalan papereita (esim. Uudenmaan sairaanhoitopiirin pesula-aikatauluja), mutta ei sillä ole lainkaan väliäkään. Osa huoneista ei ole edes kovin sairaalamaisia, vaan on kaikkea muutakin. Videoinstallaatioita, outoja katettuja päivällispöytiä, pirstottuja peilejä. Kellarin labratiloissa pauhaa musiikki täysillä. 

  

Me potilaat haahuamme ympäriinsä, sairaalakaavuissa ja tutkimuslaitteet (lue: mp3-soitin) korvilla. Henkilökunta on tietenkin asiaankuuluvasti sonnustautunut lääkärintakkeihin tai hoitajien uniformuihin. Välillä näemme henkilökunnan välisiä draamoja, joita puretaan tanssin liikkein. Välillä he siirtyvät johonkin tilaan vaihtamaan vaatteitaan ja esiintyvät siviileissä. Näen muutaman intiimin ja koskettavan esityksen. Sattumalta niissä huoneissa olen joko yksin tai kesken performanssin joku muukin tulee sisään. Papereita pöydältä huiskiva lääkäri. Outo nainen esiintymässä katosta roikkuvan hehkulampun kanssa. 


Se tässä on se pointti, että meillä kaikilla on uniikki ja yksilöllinen kokemus. Aloitamme kaikki samasta tilasta, lääkäri kutsuu meidät yksitellen nimeltä vastaanotolle (esilääkityksen olemme saaneet jo ilmoittautuessa sisään), ja antaa sairaalan varusteet ja tutkimusvälineet. Sitten pötkötämme sairaalasängyssä kuuntelemassa tutkimuslaitettamme. Ja siitä alkaa se oma kokemus. Meillä on valintamahdollisuus, riippuen siitä miten haluamme tarinan etenevän. Vaihdan huonetta siirtyen yläkertaan, tiettyyn huoneeseen, ja homma jatkuu. 

Noin seitsemän tutkimushuoneen jälkeen totean että minulta loppuu aika (2 tuntia) jos etenen annettujen vaihtoehtojen mukaan. Koska tutkimuslaitteestahan näkee aina paljonko sen kyseisen huoneen ääniraitaa on jäljellä. Sitten aloin kokemaan yhtä huonetta kerrallaan, kerros kerrallaan. En tiedä miten paljon tarinan juoni ja tekstin kronologisuus kärsi, koska sellaista ei kauheasti alunperinkään ollut. Näin taitaa Neuromaani -kirjassakin olla sama logiikka, eli lukujen lopussa saa tehdä valintoja ja siirtyä valinnan osoittamaan lukuun. Hyppelehtivää, eikä siis kronologista.


Toisaalta en tiedä oliko tarkoituskaan kokea ihan joka huonetta/paikkaa. Teoksen laatu nyt vaan on sellainen, että kaikkea ei voi eikä ehkä kannatakaan koittaa ehtiä "suorittamaan". Kaiketi paras strategia olisi vierailla useamman kerran, ja ottaa jokainen käyntikerta omana elämyksenään. 

Kakkoskerroksessa oli tarjolla tee/kahvibuffet (5€) jossa saattoi huilia. Mulla ainakin oli kuuma (ja monta käveltyä kilometriä jo takana) ja tukala, kun raahasin kassia & takkia mukana. Narikka (en tosin kysynyt olisiko sellaista ollut jossain) olisi ollut tosi hyvä. Marian sairaala on kyllä miljöönä upea (tämä oli ensimmäinen vierailuni sinne koskaan). Kuulin myös ohimennen kun yksi potilas kertoi olleensa siellä ennen töissä - mahtoi olla mielenkiintoista palata näissä merkeissä vanhaan työpaikkaansa.


Paikalla oli myös tosi paljon ulkomaalaisia, eli tutkimuslaitteissa lienee mahdollista valita myös englanti (vaikkakin Juhlaviikkojen sivuilla puhutaan vaan suomesta esityskielenä?). 

Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen kokemus. Ei kuitenkaan ihan täydellinen. Mielestäni esiintyjiä oli aika vähän, tai sitten omat reittini eivät vaan kohdanneet heitä tarpeeksi. Jatkuvasti päässä pidettävät kuulokkeet blokkasi huoneiden omaa äänimaailmaa. Ehkä niitä olisi pitänyt ottaa pois päästä useammin. Ihmismäärä oli muuten sopiva, eli missään paikassa ei tullut tungosta tai potilaspedit loppuneet kesken. Ainoa missä oli ruuhkaa oli aistideprivaatiohuone. Sinne piti jonottaa, ja kun sinne pääsin, niin yksi isohko ulkomaalaisryhmä ei oikein osannut käyttäytyä. Saatuani pari kertaa kipeästi pallosta päähäni päätin poistua. Ei siinä paljon deprivaatiota kerry kun toiset viskelee palloilla :-(

Vastaantulon aulan vessassa ollut lappunen


Voisin tätä suositella kyllä. Mukaan hyvät kävelykengät, kevyesti vaatetta, ei kantamuksia, vesipullo, avoin mieli. Itse kärsin lievästä suorittamismaniasta, joten tämä oli ehkä inasen stressaavaa mulle, koittaa kokea KAIKKI HETI TÄNNE NYT. Ehkä kannattaisi lähteä mukaan rennolla asenteella, että teoksesta ei saa välttämättä sen enempää irti, vaikka juoksisi tukka putkella huoneesta toiseen. Jos olet kaveriporukalla tai pariskuntana liikkeellä, niin tee omat valintasi, irtaudu porukasta ja anna mennä. Jälkikäteen voitte sitten vertailla mitä kukin koki ja millä tavalla.

Neuromaaniin voi osallistua vielä Juhlaviikkojen aikaan 27.8. asti, ja sitten taas Zodiakin toimesta 31.8.-24.9.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Valtteri Raekallio
Loput kuvat omia.

maanantai 22. elokuuta 2016

Everything by my side / Helsingin Juhlaviikot 21.8.2016

Yksi tämän vuoden Helsingin Juhlaviikkojen mielenkiintoisimmista esityksistä oli tämä argentiinalaisen Fernando Rubion Everything by my side. Jo pelkästään se esiintymispaikka ja -tapa kiehtoivat. Keskellä Helsinkiä, Keskuskadulla, ihmisvilinässä. Jokainen katsoja kaksin sängyssä esiintyjän kanssa, peiton alla, intiimisti. Pitihän se mennä kokemaan. Esityksiä oli vain kolmena päivänä eli eilen loppui se lysti.

  

Ja olihan se kokemus. Siinä kun oli hyvin lämpimässä pesässä kaksin, silmät kiinni, niin ihmisten ja liikenteen ääni lakkasi kokonaan kuulumasta. Oli vain partnerini (minä olin sängyssä viisi eli oma näyttelijäni oli Tarja Heinula) ja hänen lempeä äänensä, ja silloin tällöin höyhenenkevyesti kasvojani koskettava kätensä. Esitys kesti kymmenisen minuuttia, mutta se tuntui hetkeltä ja samalla ikuisuudelta. Yhtä hyvin olisin voinut kellua siinä ajattomuudessa kymmenen tuntia tai kymmenen päivää.

Vajosin jonkunlaiseen transsinoloiseen, meditatiiviseen tilaan. Sanat valuivat ylitseni ja sisääni. Pitkiä taukoja, hiljaista puhetta, mutta mitään muuta ei siihen tilaan ja maailmaan mahtunut. Ei ole edes mitään merkitystä enää mitä hän sanoi, mutta sillä hetkellä se oli maailman tärkein tarina. Henkilökohtainen, viiltävä, yksinäisyyttä torjuva, lohtua antava.

Katsojien vaihtuessa näyttelijät istuvat ja odottavat


Ihan käsittämätöntä miten tuommoinen lyhyt esitys voi olla niin koskettava ja voimaannuttava. En olisi halunnut tulla pois peiton alta lainkaan, mutta lähtösanat oli sanottu. Ja piti lähteä. Tästä jäi lämmin olo sisäisesti (ja ulkoisestikin, koska oli lämmin päivä, ja vaikka olin täkin alla t-paidassa, niin kuuma tuli koska olin melkein huppukuurossa).

Tätä on esitetty aiemmin useissa suuskaupungeissa, ja vaikka konsepti (yksi näyttelijä esiintyy yhdelle katsojalle kerrallaan) ei olekaan uusi, niin esiintymispaikka (sänky) on. Esitys herätti ohikulkijoissa paljon huomiota ja keidenköhän kaikkien kotialbumeihin itsekin mahdoin päätyä?

Viitossänky jäi kylmäksi lähtöni jälkeen


Oli kyllä hieman hämmentävää kun ei saanut sanoa hei, tai kiitos tai mitään esiintyjälle. Sitä joutui kohtaamaan toisen hiljaisena. Se saattoi kyllä olla itselle ihan hyväkin. Joten haluan nyt sitten sanoa kiitos. Lämmin kiitos. Niin Juhlaviikoille, Fernando Rubiolle kuin Tarja Heinulallekin. Sekä mukavalle henkilökunnalle (sain vaihdettua klo 18 lippuni klo 16.45:ksi, kun oli yksi paikka siihen vapaana).

Upea elämys!


Kuvat otin ihan itse ennen ja jälkeen oman vuoroni.