Compagnia Finzi Pasca: Bianco su Bianco / Espoon kaupunginteatteri 28.9.2019

Odotin sirkusta, mutta sainkin jotain muuta. Sveitsiläisen Finzi Pasca-ryhmän Bianco su Bianco jätti hieman hämmentyneen olon. Mitä minä oikein näin? Olihan tässä sirkuselementtejäkin, mutta enemmän paljon muuta. Tämä oli performanssi ennemminkin, ja fyysistä teatteria, tarinankerrontaa.

Brasilialainen Helena Bittencourt ja hollantilainen Goos Meeuwsen esiintyvät hehkulamppuja täynnä olevalla lavalla. Tai tulikärpäsmetsähän tämä on. Valot ja niiden monipuolinen käyttö muodostaa esitykselle rungon, kuten myös innovatiivinen äänisuunnittelu. Huppupäinen hahmo kuljeskelee valojen joukossa hiipien ja äännellen. Kuin joku outo munkki tai hidas kuolema. Outoja ääniään miksataan sitten yhteen ja pääsemme kuulemaan niitä erilaisissa kerrostumissa. Sämplättyyn äänimattoon lisätään naisen sanoja, ja sanat kaikuvat ja jäävät soimaan. Nainen kertoo Ruggerosta monipolvista tarinaa, ja tipahdan kärryiltä pian. Milloin se esitys alkaa?

Nainen puhuu portugalia ja katsojille on kyllä tekstitys. Se ei silti auta minua pysymään tarinassa mukana. Tarinankerronnan lomassa on pieniä temppuja, hieman jongleerausta hatuilla, temppuilua lamppujen kanssa, sellaista klovneilua. Kaiken aikaa  nainen jatkaa rönsyilevää tarinankerrontaansa.

Nykysirkukselta ei odotakaan samanlaista touhua kuin perinteiseltä, eli oikeastaan lavalla voi tapahtua mitä tahansa. Silti tämä Daniele Finzi Pascan ideoima ja ohjaama esitys oli enemmänkin kuin tarinatuokio, ja sitä sirkusosuutta oli minimaalisen vähän. Kuulemme Ruggeron elämäntarinaa, joka jättää minut haaleaksi. Välillä on tuulikone mukana, välillä kitara tai valaistu valkoinen mekko. Hieman lattia-akrobatiaa ja vitsailua mm. naisen alleista eli käsivarsien löllymisestä. Ei oikeastaan naurattanut. Ruggeron tarina sai kuvitusta, laulua, sahansoittoa. Ruggeron ja Elenan tarina muuttuu osaksi esitystä. Keitä nämä ihmiset oikein ovat ja mikä on se yhteys esitykseen? Virtahepo ja possukin lavalla nähdään.

Katsomossa oli aika paljon väkeä ja jonkun verran myös lapsia. Mietin siinä että miten he tämän esityksen kokevat, varsinkin jos odottivat sirkusta. Siis sellaista vähän nopeatempoisempaa ja tempukkaampaa. Jos ei osaa portugalia eikä lukeakaan, niin ohi meni paljon. Ja lisäksi jonkun verran tekstiä oli kääntämättäkin.

Esitys oli surrealistinen ja absurdi, siinä ei ollut päätä eikä häntää, paitsi Ruggeron elämäntarina, taustan kantavabna voimana. Nainen on tarinankertoja, mies klovni. Esitys ei oikeastaan ala lainkaan, tai ainakin minä odotan että koska se alkaisi. Se lipuu hiljalleen ohi, ja sitten se päättyy. Bianco su Bianco on kiertänyt maailmalla paljon ja on ilmeisesti siis kehuttu ja pidetty.

Tunti 20 minuuttia ja esityksen jälkeen en tiedä mitä sanoisin tai ajattelisin. Tämä oli hyvin erilainen  esitys mitä odotin ja jätti minut ainakin hyvin erikoiseen tilaan. En nyt voi sanoa ettenkö tykännyt yhtään, mutta ei nyt ainakaan mennyt sinne wau-osastoon. Hetkittäin kyllä tuntui että nyt pääsin kärryille, mutta sitten tipahdin taas. Visuaalisesti valometsä oli kyllä tosi hieno mutta muuten ei nyt iskenyt.


Kuvien copyright Javier Valenzuela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

A Quiet Evening of Dance by William Forsythe / Alminsali, Juhlaviikot 23.8.2019

Aivan mahtavaa että pääsin kuin pääsinkin katsomaan tätä tanssiesitystä, jos kohta en sinä iltana kun olin kaavaillut. Sillä näin hienoa tanssivierailua pääsee harvoin Suomessa todistamaan. William Forsythe on amerikkalainen koreografilegenda, ja oli mahtavaa päästä katsomaan hänen työtään Juhlaviikoille.

A Quiet Evening of Dance alkaa nimensä mukaisesti. Ilman musiikkia. Ensimmäisellä puoliajalla näemme Alminsalissa neljä lyhyempää esitystä. Ainoat äänet ovat satunnainen linnunlaulu nauhalta sekä tanssijoiden loihtimat huohotukset, kenkien suhahdukset, kahinat, naksuttelut ja muut kuiskitut äänet. Aika kiehtovaa huomata miten paljon musiikki tekee tanssiteokseen. Nyt kaikki on hyvin pelkistettyä, arkista. Kuin olisi seuraamassa harjoituksia. Tanssijoiden verkkari/treenivaatetyyli tukee tätä hieman arkista esillepanoa. Dorothee Mergin laatimat vaatteet ovat rennot, mutta värimaailmoiltaan sellaisia harmonisia ja kauniita, yhteensopivia. Pikantit lisän esiintyjille tuovat eriväriset tanssijalkineet sekä pitkät hansikkaat!

Lainkaan arkista sen sijaan ei ole tanssi! Se on kaunista, teknistä, taitavaa. Elementtejä baletista, flamencosta, välillä pelkkää käsien liikkeitä. Miten tanssillista voi olla pelkkä käsien liike! Katsekontakti toiseen, pienet eleet ja intiimit ilmeet. Kiihtyvä tahti, ja hidastuvat liikkeet. Pyrkimys synkronisoituun liikkeeseen ja sitten taas siitä luopuminen. Balettimaisuutta on paljon, mutta myös paljon muuta. Välillä piano piipahtaa säestämässä, mutta sitten se taas katoaa. Jännite, sekä tanssijoiden välillä että yleisön kanssa, on käsinkosketeltavaa. Tanssijaparit vaihtuvat lennossa. Minimalistinen musiikki, tai enimmäkseen sen puute, pakottaa keskittymään vain tanssiin. Tanja Rühlin suunnittelemilla valoillakaan ei tehdä mitään erikoista, ne vain himmenevät ja kirkastuvat. Liike vie katsojan kaiken huomion.

Väliajan jälkeen mukana on musiikkia, osia Rameaun Hippolyte et Aricie-barokkioopperasta. Korvia hivelevän kaunista. Kuten tanssikin. Monta lyhyttä osaa, erilaisilla kokoonpanoilla. Seitsemän tanssija, jotka saavat aikaan mielenkiintoisia tuokiopaloja. Muutamissa kohtauksissa on hersyvää huumoria, osa on vakavampia, osalla tanssijoista on pilkettä silmäkulmassa. Perinteisen baletin ryhti yhdistyy kokeellisempaan, mikä kiehtova yhdistelmä. Ja jumpe nämä ovat teknisestikin taitavia. Välillä pitää nojautua eteenpäin, ja silti pelkään että jotain jää näkemättä. Hidasta ja intiimiä, mutta ei kiusallisen aistikasta. Mitään ei tyrkytetä, vaan annetaan katsojalle kauniisti kattaen. Musiikki tukee tunnelmaa hyvin. Hilpeämpi ja nopeampi meno näkyy heti myös liikekielessä.

Yksi suosikkikohtauksistani on kun Riley Watts ja Ander Zabala tanssivat keskittyneen koreasti, hieman yläluokkaisen hienostuneesti, ja kesken kuvioiden Rauf "Rubberlegz" Yasit pyyhältää paikalle, suorittaa hillittömän breakdancemaisen lattiapyörähdyskuviosarjan ja jatkaa matkaansa pois. Katsoen vielä olan yli haastavasti, että tehkääpä perässä! Kumijalan tanssi on muutenkin huikea yhdistelmä street dance-juttuja perinteisempään ilmaisuun, ja sitä on hengästyttävää seurata. Mies on vielä aika isokokoinen eikä mikään hippiäistansija. Käsittämätön notkeus! Sama mies "häiriköi" esitystä myöhemminkin, kun muilla menossa hovitanssimainen kohtaus. Hyvinhän siihen sekaan sopii lattiasykkyräkiepit! Lempinimen voi nyt ymmärtää erinomaisesti.

Tanssijoista eniten iloa ja huumoria viljeli Brigel Gjoka, jonka olemuksesta tuli välittömästi hyvälle tuulelle. Siinä missä esimerkiksi Watts oli tosi ryhdikäs ja ylvään oloinen tanssija, Gjoka oli riemuisa ja riehakas. Etevä naiskolmikko Jill Johnson, Brit Rodemund ja Parvaneh Scharafal täydensi joukkion. Niin hienoa, pakotonta ja kaunista.

Kerrassaan ihana ilta. Väliajalla olin hieman hämmentynyt, ehkä siitä musiikin puutteesta, mutta toinen osio sai minut ihan ekstaasiin.

Sinällään on hyvä että käsiohjelma on tarjolla vain verkossa, mutta kyllä aika moni tuntui kaipaavan jotain, vaikka edes A4-kokoista paperia missä olisi jotain tietoa esityksestä.

Lämmin kiitos Juhlaviikoille tästä upeasta satsauksesta!


Kuvien copyright Bill Cooper, paitsi kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Turkka kuolee / Ruusu Haarla & Julia Lappalainen, Kansallisteatteri 21.5.2019

Päällimmäinen ajatus: kyllä Jouko Turkan (1942-2016) varjo on pitkä ja vahva.

Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen tapasivat vuonna 2010 Teatterikorkeakoulussa. Ruusu opiskeli ohjaajaksi ja Julia näyttelijäksi. Nyt tämä lahjakas kaksikko on tarttunut melkoisen isoon aiheeseen, eli Jouko Turkkaan. Hienoa, että viime vuoden Teatterikesän ensi-illan jälkeen tätä on nähty syksyllä Korjaamolla ja Riihimäellä, ja nyt sitten vielä muutama esitys Willensaunassa. Mulla jäi Teatterikesässä väliin, koska kesto pompsahti yhtäkkiä paljon aiemmin ilmoitettua pidemmäksi, ja Korjaamon esitys piti perua muista syistä. Kolmas kerta toden sanoo!

Miten Turkan kaltaisesta suomalaisen teatteri- ja kulttuurimaailman jättiläisestä (niin hyvässä kuin pahassa) voi saada aikaa esityksen? Ja vieläpä kahden sellaisen tekijän toimesta joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia Turkasta. Molemmat valmistuivat Turkan kuolinvuonna. Toisaalta ehkäpä tämä vaatii juuri tietynlaisen etäännyttämisen ja ulkopuolella olemisen. Ja kyllä se Turkan henki varmaan leijailee suomalaisen teatterimaailman yllä vielä vuosia...

Kannattaa muuten kuunnella myös Yle Areenalta tämä viime kesäinen Kulttuuriykkösen ohjelma, missä esitystä ja Turkkaa ruoditaan Haarlan ja Lappalaisen toimesta.

Turkka kuolee kestää 3 h 20 min. Pitkä aika. Mutta tylsää ei tule! No okei, ehkä sen 20 minuuttia olisi voinut tiivistää sieltä ja täältä pois. Haarla ja Lappalainen ovat tehneet esityksessä kaiken itse, paitsi Fabian Nyberg hoitaa valosuunnittelut ja on myös avustanut lavastuksessa ja videoissa. Hattua nostan kyllä tämän kaksikon monipuolisen lahjakkuuden edessä. Ensinnäkin se kaikki valtava taustatyö!

Turkka kuolee on herkullinen yhdistelmä nauhoitettuja haastatteluja (sekä oikeita näyttelijöitä että näyttelijöitä esittämässä näyttelijöitä), lehtileikkeitä ja kalvosulkeisia, ja lisäksi Haarla & Lappalainen itse muuntautuvat lavalla moniksi hahmoiksi, Turkasta Jussi Parviaiseen. Toki he myös omina itseinään tutkailevat asiaa. Ja yleisökin saa esittää kysymyksiä. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta toimii kyllä hyvin. Ajallisesti edetään Turkan syntymästä kuolemaan (kalvosulkeiset!) mutta keskittyen toki hänen Teatterikorkeakoulun vuosiin, ensin professorina, sitten rehtorina ja sitten taas professorina. Turkalla oli kyllä melkomoisia maneereita, ja kaikkien imitoinnit tuovat hyvin hänen hahmonsa näkyville.

Muistan toki näitä Turkan juttuja, skandaaleja ja kuvioita itsekin. Tosin asuin vuodet 1986-90 ulkomailla, niin silloin ei tullut niin kamalan tarkkaan seurattua esim. printtimediaa. Ja nettiähän ei ollutkaan :-) Ja siihen aikaanhan moni isoimmista Turkan ympärillä vellonneista skandaaleista ajoittuikin.

Mutta paljon uutta tietoa ja sellaista kokonaisuutta esitys valotti paremmin kuin hyvin. Välillä tunnelmat olivat katsomossa epäuskoiset; että tapahtuiko tämmöistä todella. Sitä huomaa olevansa vuorotellen huvittunut ja järkyttynyt. Ei nämä kuviot enää toimisi näin. Näkee hyvin miten Turkka jakoi silloin, ja jakaa varmaan vieläkin, mielipiteitä. Nerous ja hulluus tuntuvat todellakin kulkevan käsi kädessä.

Turkka kuolee herätti kyllä paljon ajatuksia, muistoja ja pohdintaa. Minkälaisen mankelin läpi Turkka oppilaansa pisti. Toiset selvisivät vahvoina, toiset eivät. Mutta olisiko toisenlaisilla metodeilla näistä samoista suosaloista, jarteista ja koivuloista tullut yhtä arvostettuja ja lahjakkaita näyttelijöitä? Oliko se nimenomaan Turkan ansioita vai heidän omaa lahjakkuuttaan. No, sitähän ei voida tietää. Turkka enteili näitä metoo-juttuja ja oli siten aikaansa edellä. Nykyajan ilmapiirissä tuntuu jotenkin hassulta ajatella miten 80-90 -luvuilla monet ihannoivat näitä menetelmiä. Nyt on menty, ilmeisesti siis Teakissakin, siihen toiseen ääripäähän: ohjaaja ei saa/uskalla sanoa enää näyttelijälle mitään, vaan pitää siloitella ja hyssytellä. Ei kai sekään ihan hyvä ole. Tätäkin esityksessäkin käsitellään. Jos ohjaajan on tarkoitus kaivella sieltä näyttelijän ytimestä juuri siihen rooliin tarvittavat reaktiot esiin, niin ovatko kaikki metodit sallittuja?

Oliko Jouko Turkka hullu vai nero? Siihen saa jokainen miettiä itse vastauksensa, Turkka kuolee tarjoaa paljon eväitä tähän pohdintaan, mutta ei varsinaisesti ota kantaa puoleen eikä toiseen. Voihan se olla että Jouko itse nauraa käkätteli kulisseissa kaikkea kohua mitä aiheutti, ja tahallaan lisäsi vettä myllyyn. Mene ja tiedä. Kai hänet kuitenkin nähtiin jonkunlaisena teatterin pelastajana, ainakin joissain piireissä.

Turkan persoonan ja sen ajan teatterikentän lisäksi esityksessä käydään läpi myös Ruusu Haarlan omaa sukuhistoriaa ja hänen paikkaansa alkoholistitaiteilijamiesten jatkumossa.

Oli aivan mainiota kun Lappalaisen esittämä hahmo esitelmöi Turkka-asiaa, akateemisen kuivasti ja toteavasti, ja sitten Haarla Turkaksi pukeutuneena (kalju ja verkkarit riittää) pölähtää paikalle kommentoimaan, solvaamaan meitä katsojia ja varastamaan koko show'n. Lukuisia kertoja. Hykerryttävää. Olisiko esityksen ydinsanoma tässä: Kattokaa itteänne ja päättäkää haluatteko Turkan elävän vai kuolevan? Niinpä. Ehkä se on niin (kuten Turkka oli todennut) että keskinkertaisuus ei jää kenenkään mieleen, pitää olla tosi hyvä tai tosi kamala.

Kun esityksen lopussa Turkka on vanha ja hauras mies, joka esittelee kiviään eikä ole kirjoittanut tai ohjannut mitään vuosikausiin, niin minulle tulee jopa hieman sääli häntä. Minne se luovuus ja hulluus ja maanisuus katosi? Tai miksei se ainakaan enää kanavoidu teatterin hyväksi? Vai oliko 2009 saatu kunniatohtorius se viimeinen sulka hattuun ja sen jälkeen työ oli tehty?

Lopuksi kuuntelemme Pink Floydin Wish you were here -biisiä ja mietimme maailman menoa.


Kuvien copyright Carolin Büttner.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

100% Cotton / Kansallisteatteri 13.5.2019

Kansallisteatterissa esitettävä vierailunäytös 100% Cotton on niin ajankohtaista dokumenttiteatteria kun voi vaan olla. Tuntuu että juuri viimeisten parin viikon aikana on mediassa ollut tosi paljon esillä vaateteollisuus, ja sen ongelmat. Tai ovatko ne jutut sitten vaan enemmän tarttuneet omiin silmiini, mene ja tiedä. Tähän saumaan kuitenkin käsikirjoittaja ja ohjaaja Riikka Kuneliuksen väitöskirjatutkimus ja sitä sivuava teatteriesitys iskee sopivasti. Esitys, sen taustatyö ja jokaista näytöstä seuraava yleisökeskustelu tuovat materiaalia väitöskirjaan.

Tutkimus tarkastelee teatterin mahdollisuuksia toimia yhteisen ajattelun tilana. Voiko teatteri auttaa meitä luomaan yhteyden ihmisiin, joiden elämään jokapäiväinen kulutuskäyttäytymisemme meidät kietoo mutta joita emme arjessamme kohtaa? 

Tutkimusasetelman keskiössä on aihetta käsittelevä teatteriesitys sekä sen jälkeen toteutettava yleisökeskustelu, joka on yksi keskeisistä aineistonkeruun menetelmistä.

Näistä lähtökohdista siis mennään, vaikka minä katsoin esitystä ennenkaikkea teatterina, en osana tutkimuksentekoa. Mutta aihe kiinnosti, niin tottakai. Ja itsestään selvänä pidin myös osallistua keskusteluun, varsinkin kun itse esitys kesti vain reilun tunnin. Meitä jäi paikalle seitsemän katsojaa, mutta sitäkin aktiivisempaa ja kiinnostavampaa meidän keskustelumme oli. Tunteita ja ajatuksia siis heräsi, mutta en tiedä miten paljon tutkimusaineistoa rönsyävästä jutustelustamme sai kasaan.  Olisin toki odottanut ja suonut että koululaisryhmä olisi jäänyt paikalle myös, koska heidänkin kommenttejaan olisi ollut kiinnostavaa kuulla. Välimatka oli yksi keskustelumme kantavia teemoja, mihin palasimme aina uudelleen. Globaalissa maailmassamme välimatkat ovat kutistuneet, mutta miten se vaikuttaa loppupeleissä "niiden muiden" ongelmiin? Poissa silmistä, poissa mielestä.

Esityksen aiheena oli siis puuvilla. Sen tuotanto, sen kulutus, sen aiheuttamat ongelmat. Omapohjan pikkuisella näyttämöllä Elisa Salo ja Diana Tenkorang kertovat tarinoita, kantavat ja pukevat t-paitoja ylleen, järjestävät ja lukevat meidän katsojien kirjoittamia puuvilla-aiheisia sana-assosiaatiolappuja, näyttelevät pienen kuvauksen Thomas Sankaran (mm.Burkina Fason ensimmäinen presidentti) ja Blaise Compaorén elämästä. Välillä katsoimme videoklippejä burkinafasolaisten puuvillantuottajien arjesta ja vaikeuksista. Todella silmiä avaavaa, kaikin puolin. Lannoitteet, torjunta-aineet ja siemenet ostetaan kaikki samalta firmalta (velaksi), joka toki myös sitten ostaa puuvillasatosi. Sanelemaansa hintaan. Ja sitten vielä sanotaan että orjuutta ei enää ole, höpön höö. Se on vain muuttanut hieman muotoaan.

Visuaalisesta suunnittelusta vastasi Katja Muttilainen ja erityisesti valojen käyttö toimi hienosti.

Kysymykset ja ajtukset kieppuvat päässäni. Suomalaiset ovat kokonaan riippuvaisia muualla tuotetusta puuvillasta - mutta mitä vaihtoehtoja meillä on? Mihin me pukeudumme tulevaisuudessa, missä vaiheessa puukuitukangasprosessit ovat? Miten voi tukea köyhiä viljelijöitä ja estää riistoa? Nämä samat kysymykset ja ongelmat pätevät niin moneen muuhunkin, hedelmien ja vihannesten tuotannosta vaikka mihin. Esityksessä nostetaan myös se esiin, että meillekin opetetaan koulussa kehruujennit ja puuvillaplantaasit, mutta ei sitä miksi toiset maat ovat alkutuottajia. Mikseivät he jalosta itse tuotteitaan? Jos länsimaissa farkut maksavat saman verran mitä puuvillanviljelijä saa tonnista (1000 kg) niiden raaka-ainetta, niin jossain on jotain mätää.

100% Cotton herätti syyllisyyttä ja häpeää koko länsimaisen kolonialismiin perustuvan yhteiskunnan puolesta. Se herätti myös tiedonhalua, ja omien kulutustottumusten muutosta. Lopuksi pääsi hipeltämään puuvillaakin. Tämä esitys olisi syytä kaikkien kertakäyttömuodin suurkuluttajien nähdä. Vaikuttavaa.


Kuvien copyright Mikael Ahlfors.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.