Saara Turusen Q-teatteritrilogia sai päätöksensä syyskuun loppupuolella, mutta ennätin vasta marraskuussa sitä katsomaan. Ei vaan oikein sopinut kalenteriin ja sitten kun olin menossa tulin kipeeksi. Lopulta ostin lipun Tallelta joka myös sairastui, kun alkoi näyttää siltä että jää kohta kokonaan näkemättä. Järjen hedelmät jatkoi kahden edellisen osan Tavallisuuden aave (2016) ja Medusan huone (2019) polkuja. Omaperäistä, visuaalisen pelkistettyä, oudohkoa, mutta samalla hienosti syvällä sisimmissäni resonoivaa teatteria.
Näyttämöllä on huone, visuaalisesti aika vaatimaton ja mitätön, jossa on useita ovia. Taustalla haitariovi, joka aina välillä avautuu paljastaen vihannes/hedelmämaalauksia tai sitten jotain aivan muuta. Milja Ahon lavastus on monellakin tapaa minimalistista. Näyttämöllä on muutenkaan vähän lavasteita.
Ihmisiä (ja eläinpäisiä hahmoja) kulkee, välillä leikitään lasten tuolileikkejä, enimmäkseen ei edes puhuta. Katsoja saa havainnoida, miettiä, assosioida vapaasti. Turusen näytelmissä jätetään paljon tilaa katsojan omille ajatuksille, ei selitellä eikä väännetä rautalangasta mitään. Monesti ajatukset (ainakin omani) hurahtavat antiikin mytologioihin. Munakello tikittää, ja hiljaisuus kestää. Kun Pirkko Hämäläisen hahmo alkaa puhumaan, sitä melkein pelästyy, hiljaisuuteen on jo niin tottunut.
Taas kerran musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu (Tuuli Kyttälä) ovat napakymppi. Munakellon jatkuva tikitys sulautuu nakuttavaan musiikin rytmiin. Välillä kellojen tikityksen kakofonia tuo mieleen tuomiopäivän kellot.
Järjen hedelmät on kokoelma irrallisia, absurdeja kohtauksia, missä oudot ihmiset tulevat, menevät, kohtaavat, eroavat. Välillä mätetään naamaan Nutellaa tai mokkapaloja, masturboidaan sohvalla tai lauletaan papin kanssa. Ja taustalla (biologinen) kello nakuttaa, aika loppuu ja lapsenteolla on kiire. Lopulta viikatemies johdattaa kaikki kuoleman tanssiin, mutta sitä ennen äitiys antaa odottaa ja haikara poikkeaa jos on poiketakseen. Onko työ tärkeintä, vai olisiko pitänyt miettiä lastenhankintaa aiemmin? Hedelmällisyys laskee ja katoaa lopulta.
Yksi teema on ns. normaali elämä. Miten olla kuin muutkin, eikä erottua massasta? Hämmentynyt pappi sanoo "kun täällä ei sais", ja miksei Henna voi rukoilla sivistyneesti vaan pitää vääntelehtiä maanisesti? Se eläimellisyyden kitkeminen, ja miten pitää olla "ihmisiksi" toistuu moneen kertaan. Mutta kuka saa määrittää millaista se oikeanlainen elämä on, pappiko?
Viisihenkinen ensemble sujahtaa roolista toiseen nopeasti ja tekee tarkkaa työtä. Katja Küttner, Anssi Niemi, Ylermi Rajamaa, Kreeta Salminen ja Pirkko Hämäläinen on sopiva seos nuorta energiaa ja vuosien tuomaa ammattitaitoa. Taitavat! Pidän kaikkien tavasta ottaa pitkiä katsekontakteja katsojiin, viipyileviä ja pohtivia. Katseet ottavat mukaan esityksen taikapiiriin, mukaan yhteiseen salaisuuteen. Ja olipas kivaa nähdä sekä Hämäläistä että Salmista pitkästä aikaa teatterin lavalla!
Roosa Marttiinin suunnittelema puvustus on vaalean hailakkaa, ja sitä hurjemmilta satunnaiset väriläiskät tuntuvat. Ada Halosen valot (ja välillä hienot varjokontrastit) eivät tee itsestään numeroa, vaan toimivat tarkoituksenmukaisesti, kaikkeen sulautuen ja sopeutuen.
Pidän Saara Turusen kirjoista ja myös näytelmistä. Jotain minimalistista ja anteeksipyytelemätöntä näissä on, absurdia ja hellää. Tunnelma on melankolinen ja viipyilevä, ja satunnaisesti näemme sellaisia hauskoja välähdyksiä. Tai huumori on katsojan silmissä ja omassa tulkinnassa. Ilman väliaikaa esityksen kesto on reilut 1,5 tuntia, ja hyvä ettei tässä ole taukoa.
Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti