Branagh Lontoossa!!! Hurraa!

Kummallista tämä tiedottamisen vaikeus... Ensin vihjailtiin ja vinkattiin, että näytelmiä on tulossa, mutta sen jälkeen totaalinen hiljaisuus. Kunnes PIM, tänään yhtäkkiä tulikin liput myyntiin! Vähän niinkuin salavitiä.

1.2. kirjoitin asiasta eli Kenneth Branagh-vetoisista näytelmistä, mitä on loppuvuodeksi kaavailtu Lontooseen. No, niitä on kuin onkin VIISI!! Kaikki Lontoon Garrick Theatressa. Ensi syksystä vuosi eteenpäin. Jeeeee...

Maestro esittelee itse uuden kautensa lyhyellä videolla, tadaa! Sitten olisi yksi haastattelu aiheesta, kiinnostavaa luettavaa...

Ensimmäisenä Shakespearen The Winter's Tale 17.10.15-16.1.16. Sir Branagh itse mukana Leontesin roolissa, ja Paulinana Dame Judi Dench! Ohjauksesta vastaavat Branagh & Rob Ashford (jotka kimpassa ohjasivat muutama vuosi sitten Macbethin Manchesteriin). Tähän hankin jo liput.

Sitten samaan aikaan (24.10.15-13.1.16) esittävät myös Terence Rattiganin harvemmin nähtyä komediaa, Harlequinade, missä näyttelee herra Branagh myöskin. Ostin lipun myös tähän.

Ensi vuoden puolella The Painkiller. Ranskalaisen Francis Veberin farssi, ja päärooleissa Branagh & Rob Brydon. Ohjauksesta vastaa Sean Foley. Esitysajat 5.3.-30.4.16.

Shakespearen Romeo & Juliet nähdään kesällä (12.5.-13.6.16), päärooleissaan parhaillaan Branaghin ohjauksessa elokuvissa Cinderellassa nähtävät Lily James ja Richard Madden. Toki Sir myös ohjaa itse tämän...

Sokerina pohjalla sitten vielä John Osbornen The Entertainer (20.8.-12.11.16). Pääroolissa toki taas hra Branagh. Rob Ashford ohjaa tämän sitten yksinään.


Näihin kolmeen jälkimmäiseen pitää hankkia liput sitten kun on a) rahaa ja b) alan suunnittelemaan ensi vuoden teatterireissujan tarkemmin.

Sanomattakin on selvää miten innoissani olen kaikista viidestä, ja ehkä saadaan jatkoakin...


Kuvan copyright Johan Persson

Cause Célèbre / (Old Vic) V&A Archive 7.3.2014

Taas yksi Terence Rattiganin näytelmä nähty! Tämä jäi näytelmäkirjailijan viimeiseksi työksi, ja hyvä että hän ehti nähdä tämän vielä lavalla ennen kuolemaansa.

Anne-Marie Duff ja Tommy McDonnell

Oli toki muitakin syitä katsoa tämä kuin se että on Rattiganin näytelmä. Pääosassa taituroinut Anne-Marie Duff oli yksi niistä. Ohjaaja Thea Sharrock toinen. Ja muitakin kiinnostavia näyttelijöitä: Freddie Fox, Niamh Cusack mainitakseni. Ja yllättäen myös Timothy "Benedict Cumberbatchin isä" Carlton!

Carlton ja Fox käsiohjelmasta

Anne-Marie Duff on ihastuttava, elegantti, sensuelli Alma Rattenbury. Joka on ollut aiemminkin naimisissa, ja nyt sitten vanhemman miehen kanssa (Carlton). Näytelmässä liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyisyys käsittelee oikeudenkäyntiä (Alma pidätetty miehensä murhasta) ja mennyt osuus aikajaksoa 4 vuoden takaa, kun Alma palkkasi nuoren apupojan/autonkuljettajan (josta tuli tämän rakastaja). Kolmiodraama siis.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin, ja sijoittuu Bournemouthiin ja Lontooseen 1934-35. Aikoinaan tämä murha ja oikeudenkäynti oli valtava skandaali ja mediatapahtuma - mikään ei ole siis muuttunut. Ihmiset jonottivat oikeudenkäyntiin! Ei kai silloinkaan suuri yleisö voinut vastustaa juttua missä oli huumeita, viinaa, seksiä, rahaa ja julkkiksia). Media tuomitsi Alma Rattenburyn, ehkä osittain siksi kun tämä oli julkkis itsekin. Rattigan oli muuten 23 v silloin 30-luvun alussa, eli muisti ne asiat hyvin kirjoittaessaan tätä 70-luvun puolivälissä.

Edith Davenport oli kuitenkin fiktiivinen hahmo, joka perustui Rattiganin omaan äitiin. Omakohtaisuutta Rattiganin oman elämän ja näytelmän välillä on muitakin; hänkin hemmotteli omia paljon nuorempia miesystäviään ja seuraavassa hetkessä kohteli näitä kun palvelijoitaan.

Oliko murhaaja lopulta Alma vai tämän rakastaja George Wood (Tommy McDonnell), tätä oikeus pohtii.

Freddie Fox on loistava Jack Davenportina (joka saa sukupuolitaudin epämääräisestä paikasta Paddingtonissa) ja Niamh Cusack tämän äitinä. Alman oikeudenkäynti on linkki Davenportien ja Rattenburyjen välillä, koska Edith Davenport toimii valamiehistön puheenjohtajana. Hän on itse eroamassa pettävästä miehestään, ja inhoaa kaikkea mitä Alma edustaa.

Alma: Flesh being willing but the spirit being weak.
Judge: It's the other way around I think.
Alma: I expect so.

Lavastus ja puvustus hyvin ajankuvaista, kaunista. Takaumat on toteutettu oikeudenkäyntilavastuksen eteen valojen avulla. Sellainen oikeussalidraama tämä on enimmäkseen, ja miten flirttaileva Alma alistuu kohtaloonsa ja haluaa suojella nuorta rakastajaansa.

Ja muistinko jo mainita että A-M Duff oli ihana, kuten aina!

"When an older person loves a younger, it's the younger who dominates. Because the younger has so much more to give" sanoo Edith Davenport näytelmässä. Niinpä.

Esitys taltioitu Old Vicissä 12.5.2011.


Charles Spencer/Daily Telegraph:

Anne-Marie Duff is electrifying as Rattenbury, capturing all the complexity of a woman driven by love and lust, at times repellent in her manipulation and vulgarity, at others deeply moving in her flayed emotions and what we come to recognise as a truly noble generosity of spirit. 

Niamh Cusack is equally moving as the jury foreman, whose suffocating love for her son — excellent Freddie Fox —seems almost as dangerous as Rattenbury’s passion for her toy boy, played by Tommy McDonnell with a persuasive mixture of the vulnerable and the cocksure.



Esityskuvan copyright Alastair Muir

After the Dance / NT Archive 13.6.2012

Yksi kesäkuun matkan päätarkoituksista oli käydä National Theatren arkistossa katsomassa After The Dance ja Frankensteinin toinen versio. Ja olin varannut ajan keskiviikkoaamulle. Eli aikainen herätys, junalla Wokingista Waterloohon. Arkisto aukeni klo 10 ja menin sinne sitten heti silloin. Ihan kivenheitto asemalta. Arkistossa on asiakkaiden käyttöön 4 päätettä ja siellä saa sitten katsoa tallenteita näytelmistä ihan ilmaiseksi. Kunhan varaa ajan. Hyvä palvelu ja sain pientä korvausta vastaan myös käsiohjelman kopiot.

Aloitin After The Dancella. Taas yksi Rattiganin näytelmä. Oli NT:n kesän 2010 hitti, Thea Sharrockin ohjaama, ja naispääosa Nancy Carroll sai tästä Olivier-palkinnon viime vuonna. Ja nyt kaikista näytelmistä mitä olen Rattiganilta tähän mennessä nähnyt niin ehdottomasti paras. Taltioinnin laatu ei ollut kovin päätä huimaava, mutta ei se kauheasti haitannut. Monta erinomaisen loistavaa roolisuoritusta. Nancy Carroll oli ihan huippu Joan Scott-Fowlerina - ja täysin Olivierinsa ansainnut. Näytelmä sai myös 3 muuta Olivier-palkintoa.

Ja tietysti Benedict Cumberbatch David Scott-Fowlerina oli ihan loistava, siis niin mielettömän hyvä ettei paremmasta väliä. Teatterilava on kyllä se paras paikka tälle miehelle.

Faye Castelow on myös erinomainen Helen Bannerina, joka on kihloissa Davidin serkun kanssa ja joka rakastuu itseään reilusti vanhempaan Davidiin. Yksi parhaista sivurooleista oli John Reid, eli Adrian Scarborough, joka sai myös sivuosa-Olivierin roolistaan...Pariskunnan luona lorviva puolijuoppo, jolla on kuitenkin tärkeä rooli Joanin uskottuna. Ja joka sohvalta heittelee hyviä kommentteja, mutta on lopulta myös jonkunlainen järjen äänikin.

Faye Castelow ja Benedict Cumberbatch

Näytelmän keskiössä oli nelikymppinen bailaava pariskunta, jotka haluavat jatkaa nuoruutta ja bilettämistä. Kunnes mies ihastuu itseään reilusti nuorempaan naiseen, joka haluaakin perustaa kodin, muuttaa maalle, hankkia lapsia jne. Ja ennenkaikkea parantaa miehen alkoholismilta.

Wikipedian tiivistelmä:

David and Joan Scott-Fowler were 'Bright Young Things' of the 1920s, whose ambition is to treat everything as trivia and to live lives of pure sensation. They always maintained that they married for amusement and not for love. However, Helen Banner, a serious young woman, has fallen in love with David and is determined to change his lifestyle, free him from Joan, stop him from drinking and re-awaken the serious historian in him. 

Unfortunately, Joan does indeed love David very deeply and is trapped by her posture of carelessness. At a party they are holding, Joan is bruised by the clash between private agony and public joy and she kills herself. The characters are shattered by the revelation and even though David and Helen plan to get away from this life, the play ends with a clear sign that David will continue as he did.

Näytelmä sai hirveän upeat arvostelut aikoinaan, ja ihan syystä.

 Yksi erityisen hieno juttu oli kuulla Benedict soittamassa pianoa!

The Guardianin kriitikko Michael Billington kirjoitti mm. näin:
 
But what makes the play so gripping is Rattigan's ­ability to see the sadness of these doomed fantasists as well as their superfluity.

The marvel of Sharrock's production, however, lies in its microscopic detail: there's a moment when the magnificent Nancy Carroll, as David's wife, shattered by the news that he plans to leave her, simply sits rock-still in a chair ­conveying a wealth of unspoken torment. But ­everything about this production is dead right, from the orgiastic partying of the ageing socialites, even including a glimpse of oral sex on a balcony, to the use of a haunting 1920s foxtrot, Avalon, with its echoes of Puccini.

The individual performances are excellent. Benedict Cumberbatch ­conveys not just the surface ­smoothness of the self-destructive David but also the intelligence of a man who ­realises he is a wastrel. Faye Castelow is all swan-necked determination as the naively redemptive Helen, John ­Heffernan captures the knotted anguish of her discarded boyfriend, while Adrian ­Scarborough is unimprovable as a ­parasitic house guest who acts as a Pinerotic raisonneur.

 Nancy Carroll & Benedict

Charles Spencer, Daily Telegraphin kriitikko, kirjoitti näin:

The performances are first rate. Nancy Carroll is almost unbearably moving as the apparently jolly and resilient Joan Scott-Fowler who has never quite dared to reveal to her husband just how much she loves him. Her eerily quiet sobs and shrieks when she learns he is trading her in for a younger model provide the play’s emotional heart. 

Adrian Scarborough gives a funny and touching performance as the apparently parasitic friend, delivering one-liners with delicious aplomb while slowly revealing a deep sense of morality. Benedict Cumberbatch is compelling as the alcoholic husband who sees a chance of a better life but realises he cannot bring it to fruition.

New Statesmanin kriitikko sanoi näin: On paper, it might be hard to see why she falls for him, but on stage Benedict Cumberbatch, from the moment he enters, radiates a charisma that could blind a girl to his emotional immaturity and selfishness.

Tämä oli kyllä teatteria parhaimmillaan. Tykkäsin ihan hirveän hurjan paljon :-) Arkistossa meni viitisen tuntia, koska katsoin After The Dancen jälkeen myös Frankensteinin toisen version. Mutta teen siitä erillisen postauksen, koska torstaina näin sen toisen version, niin käsitellään ne sitten samalla.

South Downs & The Browining Version / Harold Pinter Theatre 12.6.2012

Tiistai-iltana oli vuorossa Harold Pinter Theatre ja siellä 2 lyhyttä näytelmää. Mulla oli hyvä paikka, parvekkeella ekassa rivissä. Oli joku halvempi lippu, kun oli kaide ja näköalarajoitteinen, mutta loistava paikka ja ei se kaide haitannut siinä mitään. Koko teatteri oli aika pieni ja intiimi, ja ei läheskään täynnä.

Illan teemana oli käyttää samoja näyttelijöitä molemmissa. Päärooleissa Anna Chancellor ja Nicholas Farrell. Ohjauksesta vastasi Jeremy Herrin.

Ensimmäinen näytelmä South Downs oli David Haren käsialaa, vartavasten kirjoitettu pariksi Rattiganin The Browning Versionille. Se sijoittui vuoteen 1962 ja poikakouluun. Tarina kertoo epävarmuudesta, pojasta joka on erikoinen ja ei oikein sopeudu kouluun ja kavereihin. Siitä epävarmuudesta mitä erilainen nuori joutuu kokemaan. Vähän surullinenkin tarina ja koulukiusatun kohtalot on aina vähän ahdistavia.

David Hare sanoo, että näytelmä kuvaa uskonnollista koululaitosta, ja sitä miten uskonto muokkaa juurikin koululaisia. John Blakemore (jota nuori Alex Lawther näyttelee) saa apua/sympatiaa vanhemman opiskelukaverin äidiltä. Tämä äiti (Anna Chancellor) on myös Blakemoren idoli (näyttelijätär). Tärkeimpiä hetkiä näytelmässä on kun Blakemore toteaa luokkatoverilleen Jenkinsille "I don't like me either. But it's the character I've been given and I can't do anything about it". Emme voi valita ketä olemme tai muuttaa itseämme, se on jokaisen kohtalo. Blakemore ei pysty sopeutumaan ja muuttamaan itseään poikakoulun normeihin sopivaksi. Mutta tarinalla ei kuitenkaan ole vallan onneton loppu.

Hare kirjoitti näytelmän nimenomaan Rattiganinille tribuutiksi ja siksikin se käsittelee samoja teemoja kuin The Browning Version.

Väliajan jälkeen päästiin Terence Rattiganin kimppuun. The Browning Version sijoittuu 1940-luvulle ja poikakouluun, tai oikeastaan eläkkeelle jäävän opettajan Andrew Crocker-Harris (Nicholas Farrell) ja vaimonsa Millien (Anna Chancellor) kotiin. Samoja teemoja tässä kun muissakin Rattiganin näytelmissä: rakkautta, uskottomuutta, epävarmuutta, miten ei voi paeta itseään.

Tykkäsin molemmista kovasti, mutta tällä kertaa South Downs vei hienoisesti voiton.

Illan lopuksi kävelin öisen Trafalgar Squaren poikki, metrolla Waterloohon ja siitä junalla Wokingiin.

Less Than Kind / Theatre Royal Windsor 7.3.2012

Keskiviikkoillaksi ajettiin majoittumaan Sloughiin (kyllä, juuri se sama paikka minne loistava The Office-sarja sijoittuu. Kukaan ei varmaan olisi muuten Sloughista kuullutkaan.) ja saman tien lähdettiin kohti Windsoria, minne oli n. 4 mailin matka. Hain teatteriliput ja sitten syömässä Thai Corner-nimisessä paikassa ihan muutaman metrin päässä teatterilta. Ruoka oli hyvää, jos kohta palvelu ei niin huippua.

Terence Rattiganin näytelmä Less Than Kind oli pitkään ”kadonneena”, koska siitä oli olemassa vaan muokattu versio, mutta onneksi yksi kopio alkuperäisestä oli säilynyt, ja tämä oli nyt sitten se. Vuoteen 1944 sijoittuva komedia ”tankkiministeristä” ja hänen naisystävästä, ja jälkimmäisen Kanadasta palaavasta teinipojasta. Konfliktin luo ministerin (joka on teollisuuspohatta) ja pojan (joka on vasemmistoradikaali) välit, koska poika ei hyväksy naimisissa olevan miehen ja leskiäitinsä suhdetta. Aiheesta huolimatta, näytelmä oli viihdyttävä ja kaikki lahjakkaita ja hyviä rooleissaan.


James Wilby oli ministerinä tosi oivallinen, ja oli hienoa nähdä herra elävänä lavalla. Sara Crowe rouva Brownina oli myös hyvä, hieman bimbo nainen joka junailee päivälliskutsuja ministerin lukaalissa, mutta joutuu tiukan valintatilanteen eteen. Tykkäsin kovasti myös nuoresta David Osmondista Michael Brownina, joka joutuu pohtimaan uudelleen poliittista näkökantaansa ja äitinsä valintoja ja omaa suhdettaan ministeriin. Herkullisissa sivurooleissa ?? (nimi pitää tarkistaa käsiohjelmasta myöhemmin, se on nyt jossain) sisäkkönä ja Caroline Head ministerin muualla asuvana vaimona. Oli erinomaisen hyvä näytelmä, ja oli ihanaa nähdä vihdoin Terence Rattiganin näytelmä!


Theatre Royal Windsor oli pienehkö, mutta ihan suht juhlava paikka. Ja sijainti oli aika kuninkaallinen kanssa, suoraan Windsorin linnan alapuolella. Yleisöä oli hirmuisen vähän, vanhempia pariskuntia sekä muutama nuorempien miesten porukka. Harmittavasti aplodit olivat lyhyet; ei taputettu kertaakaan edes takaisin, plääh.

The Rattigan Enigma

Katselin tänään BBC:n iPlayerilla viime kesänä kuvattua dokumenttia The Rattigan Enigma. Joka kertoi brittiläisestä näytelmäkirjailija Terence Rattiganista (1911-1977). Mulla oli tää odottamassa katselua ja sattumalta sitten kun muutama postaus sitten puhuin siitä NT:n arkistoihin menosta ja että pitäisi Frankensteinin lisäksi katsoa myös se After The Dance. No se on juurikin Rattiganin näytelmä vuodelta 1939.

No, syy katsomiseen oli oikeastaan (no yleisen mielenkiinnon lisäksi) se että Benedict Cumberbatch juonsi tämän dokumentin. Ehkä siksi että hän esiintyi 2010 kesällä After The Dancessa pääroolissa. Tai ehkä siksi että kumpikin kävivät Harrow'n yksityiskoulua. BC vierailee ohjelmassa kuitenkin niin vanhassa opinahjossaan kuin Rattiganin vanhassa talossakin, haastattelee teatterialan ihmisiä jne.


Dokumentti tehtiin viime vuonna, kun tuli kuluneeksi 100 vuotta Rattiganin syntymästä. Tosi monista hänen näytelmistään on tehty elokuvia, viimeisimäpänä The Deep Blue Sea (pääosassa Rachel Weisz ja Tom Hiddleston). Rattigan oli erinomainen kriketinpelaaja, toisessa maailmansodassa ilmavoimissa ja menestynyt näytelmäkirjailija, mutta koki olevansa monin eri tavoin yhteiskunnassa ulkopuolinen.

No joka tapauksessa, näytelmänsä on aika lailla yläluokkaiseen elämänmenoon keskittyviä. Asia vaatii lisää perehtymistä, minulta siis. Ylipäätään brittiläiset näytelmäkirjailijat, oli sitten Noel Coward, Tom Stoppard tai Peter Shaffer. Pitäisi tutustua enemmän = nähdä näytelmiä.

Ja joo, jos jotakuta kiinnostaa katsoa tämä ohjelma, niin löytyy YouTubestakin, kunhan hakee vaan nimellä.