The Merchant of Venice / Almeida Theatre 10.1.2015

Huh mikä versio Shakespearen klassikosta! Las Vegas! Kultaa ja kimalletta! Elvis!

Hetkittäin toimi upeasti, hetkittäin oli jo niin absurdi etten tiedä oliko aina niin hyvä. Mutta yksi suosikkiohjaajistani eli Rupert Goold oli päättänyt vetää kunnon överit ja sijoittaa Venetsian Kauppiaan yltäkylläiseen, muoviseen ja pinnalliseen pelikasinomaailmaan. Toimi! Goold ohjasi tämän jo 2011 RSC:lle (silloin Shylockin roolissa oli Sir Patrick Stewart).

Väreinä oli kulta ja sininen, ja poppi soi täysillä jo kun yleisö tulee sisään. Näyttelijät hilluvat kasinolla havaiji-paidoissa ja kasinon työntekijät minihameissa. Videoruudut näyttämön sivuilla pyörittävät kasinon mainoksia. Esitys alkaa vähän salavitiä, kun volyymi nousee ja Elvis alkaa laulamaan Viva Las Vegas, tanssityttöineen. Mikä aloitus! Vaikka alku on lupaava ja ei esityksessä varsinaisesti mitään vikaa ole, niin jotenkin silti en nyt ihan haltioissani ole. Hyvää perusteatteria, kaikki toimi, joten en valita.

Antonio istuu pelipöydän ääressä. Kai sitä Shakepeareä voi esittää leveällä jenkkiaksentillakin. Bassanio on rento jätkä aurinkolaseissaan. Nerissa ja Portia Belmont Productionsin Destiny-ohjelmassa ovat ihan järisyttävän kauheita pissiksiä, jotka vääntävät jenkkiä ja viilaavat kynsiään. Kikattavia ja kimittäviä pimatsuja.

Tässä versiossa Shylock on pelikasinon omistaja, Lancelot Gobbo on Elvis-impersonaattori ja Portia osallistuu tosi-televisio-ohjelmaan nimeltä Destiny sulhasen saadakseen. Ja nämä kosijat sitten! Marokon prinssi on nyrkkeilysankari kullanvärisissä housuissaan (menee muuten Vinta Morgan ihan täydestä nyrkkeijänä!). Aragonin prinssi on taas kauhea stereotyyppinen espanjalainen Torremolinos-tyyppi. Naamiaisissa on kaikkia tyyppejä Batmanista & Robinista alkaen.

Kiinnosti nähdä mitä seiskakymppinen veteraaninäyttelijä Ian McDiarmid (monelle tuttu Star Wars-leffojen Palpatinen roolista!) saa irti Shylockista. No, ehkä inasen pettynyt, koska mies oli hieman väsähtäneen oloinen. Shylock on aika ketku, puhuu koukeroisella aksentilla. McDiarmidin ääni on todella hieno, tumma ja selkeä, sellainen vanhanaikaisen tyylikäs lavaääni. Scott Handy Antonion roolissa oli tosi erinomainen. Varsinkin siinä kun Shylock meinaa ottaa lainansa takaisin tämän rinnuksista ja Antoniota roikotetaan oransseissa vanginhaalareissaan ranteista. Huh! Mies hikoaakin niin paljon ja täristen eläytyy niin että katsomossa jo hirvittää (ja tekee mieli huutaa että irrottakaa miesparka, minä maksan!). Tässä traagisimmassa kohtauksessa, kun Antonio on aivan murtunut, Elvis muuten laulaa Love Me Tender!

Susannah Fielding Portiana on tosi loistava myös. Ensin bimbona ja sitten naamioituessaan miesjuristiksi, tämä tekee tosi vakuuttavaa työtä. Ja se juristin pinkki pörrökynä! Eikä Nerissakaan (Emily Plumtree) huono olo, kaikkea muuta. Jamie Beamish (Lancelot Gobbo eli Elvis!) toimii Shylockin palvelijana ja vetäisee laulunumeroita Elvarina aina kun silmä välttää. Finlay Robertson oli myös mainio Lorenzona. Entäpäs sitten Bassanio, tuo syypää Antonion rahanlainaamiseen. Tom Weston-Jones oli hyvä!

Loppu tulee jotenkin yllättäen. Tunnelma on haikea ja surullinen, ja vaikka tässä tulee paljon pariskuntia, kukaan ei tunnu olevan kuitenkaan onnellinen. Portia ainakin tuntuu huomaavan tuoreen miehensä Bassanion tunteet Antoniota kohtaan. Ainakin Guardianin Michael Billington noteerasi tämän saman:

Goold is not the first director to realise this is a play about money: money lent, borrowed, stolen and invested. But his most brilliant touch is to juxtapose the casino culture of Vegas with the showbiz fantasy-land of Belmont. Susannah Fielding’s Portia isn’t just the prize in a ritzy TV gameshow called Destiny: in one of the evening’s wittiest touches she justifies the text’s classical allusions by dressing as a golden-wigged Hesione to be won by a Herculean Bassanio. But the beauty of Fielding’s performance lies in its ambivalence. One moment her Portia is an instinctive racist. In the trial scene, she stages a breathtakingly last-minute rescue of Antonio. But the abiding image is of Fielding going heart-rendingly berserk, to the strains of Are You Lonesome Tonight, as she realises her husband is unshakeably in love with a man.

 

Almeida on suht tuoreita löytöjäni lontoolaisista teattereista, ja kaikki siellä näkemäni esitykset on olleet menestyksiä. Teatterin yhteydessä oleva pieni ravintola tarjoaa erinomaisia kylmäsavulohi-tuorejuustovoileipiä, ja viinilistakin on kattava. Ilmainen netti tekee paikasta houkuttelevan poiketa reilusti ennen esitystä. Taisi olla kolmas kerta kun sai minut koukkuunsa...

Sitäpaitsi siellä ei tarvitse värjötellä kylmässä ulkona stage doorilla, koska näyttelijät tulevat suoraan sisäaulaan. Bonus!

Blondien bimbojen ja Shylockin kuvien copyright Tristram Kenton.
Muiden kuvien copyright Ellie Kurttz.
Nimmari- ja sen sellaiset kuvat olen ottanut toki itse.

Whishaw palaa lavalle - Almeidaan 2015

Muutama viikko sitten Sunday Times Magazine julkaisi Ben Whishaw'n haastattelun (Minja osti mulle Lontoosta ko. lehden, mutta se on vielä Minjalla), ja ystävällinen toimittaja julkaisi juttunsa myös netissä.

Muutenkin kiva juttu, mutta yksi yksityiskohta pomppasi esille: "Next year he’ll be in a play at the Almeida Theatre, another Bond movie, and he’s just been announced as the voice of Paddington Bear taking over from Colin Firth."

Pienellä taustatutkimuksella, kyselyillä ja salapoliisityöllä selvisi myöskin mitä, missä ja milloin. Eli kyseessä on kreikkalainen tragedia Bacchae, Euripideen viimeinen, postuumisti julkaistu näytelmä. Ohjaajana toimii James McDonald, joka ohjasi mm. näytelmän nimeltä Cock Royal Courtille (pääosissa Andrew Scott ja Ben Whishaw). Anne Carson on kääntänyt näytelmää, ja muutama kuukausi sitten harjoittelivat sitä workshop-tyyliin johonkin hyväntekeväisyysjuttuun.

Sama nainen muuten on kääntänyt Sofokleen Antigonen, jota olen menossa ensi maaliskuussa katsomaan Barbicaniin (pääosassa Juliette Binoche). Ja ensi viikolla vuorossa toinen Euripides-näytelmä eli Medea (pääosassa Helen McCrory).

Lisätietoja näytelmästä Wikipediassa.

Almeida julkaisee syyskuun alussa seuraavat näytelmänsä ja esitysajat.

Varsin mielenkiintoista!

1984 / Playhouse 2.6.2014

Jaa-a. Siitä on aikaa kun olen kirjan lukenut, ja muistikuvat ovat aika hataria. Isoveli valvoo ja kontrolloi. Mutta halusin nähdä tämän, koska oli kovasti kehuttu ja Almeidassa menestyksellä esitetty. Ja koska erän lippuja sai hintaan £19,84, niin ei kauheasti kukkarossakaan kirpaissut. 1984 siirtyi West Endin Playhouse Theatreen siis tässä loppukeväällä loppuunmyytyjen Almeida-esitysten jälkeen. Ja oli tää Olivier-ehdokkaana parhaasta uudesta näytelmästäkin.

Tässä oli taas käytetty paljon nykyisin varsin muodikasta kameraa. Eli tapahtumia kuvataan niin lavalla kuin sen takanakin ja näytetään katsojille screenillä. Tuntuu että tätä nykyä joka toisessa näytelmässä hyödynnetetään tätä tekniikkaa ja en tiedä onko se aina toimivin ratkaisu. Näytelmässä oli muutenkin paljon videokuvaa ja valoja käytetty tehosteina. Siispä. Aivan nerokkaan hienosti lavastettu (Chloe Lamford). Siitä iso kiitos.

Ohjaajina ja George Orwellin tekstin muokkaajina toimivat Robert Icke ja Duncan MacMillan. Ja vaikka omat muistikuvat alkuperäisteoksesta ovatkin aika hatarat, niin hyvältä versiolta tämä vaikutti.

Se tarttee sanoa että mä en ihan käsitä miten ihmeessä niin nopeat vaihdot lavalla onnistuivat. Siis valot räpsähti pois pariksi sekunniksi, ja tadaa, kun ne tulivat takaisin, niin porukka oli kadonnut kokonaan, tai ilmaantunut tai jotain. En ymmärrä miten se on mahdollista edes tehdä niin nopeasti.

Pitäskö mun sanoa joku sananen näyttelijöistäkin? Ihan tasaisen hyviä olivat kaikki.

Mun paikka oli ihan erinomaisen hyvä, vaikka oli "näkörajoitteinen" mukamas. Käytävän vieressä ja loistava näkyvyys lavalle. Parvella joo, mutta ei mitään valittamista. Oli vielä reppu mukana niin sitä sai pidettyä käytävällä/rappusella.

Ihan silti en ymmärtänyt miten tämä niin kohuttu ja kehuttu oli. Visuaalisesti erittäin näyttävää, mutta muuten? Ei ollut tämääkään mikään vuosikymmenen hitti. Kyllä sen nyt katsoi mielellään, mutta ei mitään säkenöivää teatteria.


Virallisen kuvan copyright Tristram Kenton
Muut omia, kuinkas muuten

American Psycho / Almeida Theatre 15.1.2014

Jos joku olisi joskus sanonut että Bret Easton Ellisin hyytävän loistavasta kirjasta Amerikan Psyko tehdään musikaali, ja että pääroolissa nähdään paremminkin Doctor Whona tunnettu Matt Smith, ja että tämä on vielä loistava esitys, niin en tiedä olisinko uskonut. Mutta nähtyäni tämän... spektaakkelin, on pakko äimistellä ja todeta: hieno on!

Luin kirjan hetimmiten kun se suomennettiin 1993 (alunperin ilmestyi 1991) ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Toisaalta se hieman tylsäkin 80-luvun lopun NY:n juppielämän kuvaus; pelkkiä vaate- ja tuotemerkkien luetteloa... Mutta toisaalta sitten öisin tapahtuvat käsittämättömän raa'at murhat ja seksikekkerit mitä päähenkilö sijoituspankkiiri Patrick Bateman harrastaa. Se kontrasti näiden kahden maailman välillä... Kirjasta vuonna 2000 tehtyä elokuvaa (pääroolissa Christian Bale) en ole jostain syystä koskaan nähnyt. Ehkä koitan lähiaikoina.

Miten tästä saa toimivan musikaalin? En tiedä, mutta jotenkin Almeida Theatre on tässä onnistunut. Ohjauksesta vastaa mestarillinen Rupert Goold (joka on suht tuore Almeidan taiteellinen johtaja ja ohjannut mm. loistokkaan Hollow Crown tv-sarjan Richard II osan, mistä Ben Whishaw sai Baftan viime vuonna).

Lavastus (Es Devlin) oli simppeliä ja onnistunut tavoittamaan sen 80-luvun juppihengen. Valkoista, tyylikästä, avaraa. Puvustus (Katrina Lindsay) noudattelee samaa linjaa. Nyt ne sen ajan olkatoppaukset, neonvärit yms tuntuvat kauheilta, mutta... Sitäpaitsi lähinnä tässä ollaan kalliissa design-puvuissa, ja ne nyt ovat suht ajattomia.

Tämä oli vähän sellainen nostalgiatrippi, koska itse muistan koko 80-luvun niin hyvin, muoteineen, musiikkeineen ja muineen. Kohtaus missä ollaan aerobicissä jumppaamassa sai tyrskimään naurusta.

Ja koska tämä on musikaali, niin kaikki laulavat ja tanssivat. Täytyy sanoa että Matt Smith oli ehkä heikoin laululahjoiltaan, mutta ihan hyvin tämä kuitenkin selvisi. Muutoin oli roolissa erittäin sopiva. Tyylikäs, itseriittoinen, loppua kohti hulluuttaan enemmän esille tuovana. Mutta hyvin hillitty ja hallittu. Ja jenkkiaksenttikin sujuu. Jonathan Bailey (kenet olen nähnyt viime vuonna NT:n Othellossa Cassiona sekä toissa vuonna Harold Pinter Theatren South Downs-näytelmässä) oli hyvä Tim Price.

Batemanin suorittamat kidutukset ja murhat oli toteutettu näyttävästi, ilman tippaakaan näyttämöverta! Videoefektit ja punaiset valot toimivat hyvin tässä. Muutenkin projisoinnit olivat näyttävät.

Tarttee sanoa että musiikkikin oli aika tarttuvaa, ajan hengen mukaista. Seassa oli muutama tuttu biisikin esim. Tears For Fearsin Everybody Wants to Rule the World, Phil Collinsin In the Air Tonight, Huey Lewis and the Newsin Hip to be Square ja Human Leaguen Don't You Want Me :-) Sopivat hyvin mukaan! Muu musiikki oli hyvin samoja linjoja noudattavaa.

Almeidan aulassa oli valtava Patrick Bateman juliste

Huhuja on kuulunut jotta tämä siirtyisi West Endille, joten vahvistusta niille odotellessa. Saatan mennä katsomaan uudelleenkin siinä tapauksessa. Nämä liput möivät loppuun aika nopsakkaan, melkein kokonaan jo ennen kuin edes ilmoitettiin pääroolin esittäjää. Muistan että alunperin kun kuulin projektista olin suht innostunut, mutta sitten se asia jotenkin vaan unohtui ja jäi. Kunnes sitten ilmoitettiin Matt Smithistä, ja tiesin olevani tammikuussa Lontoossa, ja onnistuin saamaan matinealiput. Paikat olivatkin superhyvät, jossain viidennellä rivillä melko keskellä.

Käsiohjelmasta vielä bonuspisteet; se on 76-sivuinen lehti oikeastaan. Ja koska tämä oli matinea, ei Matt Smithiä näkynyt stage doorilla (tai ei niille mitään stage dooria ollut, näyttelijät tulivat suoraan aulaan...). Muu cast tuli kyllä. Kuten Coriolanuksessakin, herra Tähti sainaa vain samana päivänä paikalla olleiden ohjelmia yms. eli illalla olisi ollut mahdollisuus palata. Mutta silloin oli toinen näytelmä, joten ei päässyt. Sitä paitsi Almeida on sen verran kaukana; Angelin asemalta vielä tovinkin kävelymatka. Oli mun eka vierailu Almeidaan, mutta ei taatusti vika. Mukavan oloinen paikka, ja ravintolakin näytti hyvältä.

Esitys on saanut lähinnä pelkkiä kehuja kritiikoilta. Tässä

Guardianin Michael Billington antoi 4 tähteä:

They drink and dine at the "in" places, agonise over whether it's OK to wear tasselled loafers with a business suit and, in the case of Bateman's girlfriend, react to a brutal murder by getting some facials at Elizabeth Arden.

Even if Bateman himself is an unreliable narrator, his apparent killing spree is a reaction against the emptiness of a world in which brand names provide the only real values.

But how to capture this on stage? Goold's production does it with a cool wit that actually enhances the story's satire.

Es Devlin's design is a slatted white box that acquires an hallucinogenic quality as the story unfolds. And the production has any number of swift transitions that underline the mixture of the savage and the sardonic.

Ja vielä:


Inevitably the stand-out performer is the excellent Matt Smith who, with his square jaw and clean-cut aspect, perfectly embodies Bateman's preoccupation with appearances.

But he also has the capacity to suggest there is a strange emotional vacancy and spiritual hollowness within this solitary fantasist. Without enlisting our sympathy, he makes Bateman wholly believable.

Verinen kuva copyright Tristram Kenton
Sliipattu kuva copyright Manuel Harlan
loput kuvat omia

Hedda Gabler / (Almeida) V&A Archive 7.3.2013

Lontoon reissulla maaliskuussa kävin 7.3. katsomassa myös V&A arkistossa vanhan Almeida Theatre:n näytelmän Hedda Gabler. Olen tämän Ibsenin näytelmän nähnyt ennenkin Suomessa, ja ei ole mikään semmoinen huippusuosikki (itse asiassa ei Ibseniltä mikään ole), mutta koska tässä oli Benedict Cumberbatch, ja koska siitä on arkistossa tallenne niin.

Joo, näytös oli kuvattu 13.7.2005 Almeidan matineassa. Richard Eyre ohjasi. Lavastus ja puvustus oli runsasta, rönsyilevää ja aikaa kuvaavaa. Upeita pukuja oli etenkin Heddalla!

Pääroolissa narttumaisena Heddana, joka on joutunut tylsiin naimisiin, on Eve Best. Onnistuu mun mielestä tuomaan hyvin esiin sen onnettoman olemuksen. Hedda kohtelee miestään tylysti. Kumpikin haluaa tietynlaista elämäntyyliä ja -laatua, ja kun se karkaa heidän ulottuviltaan, niin siitä tulee lisää konfliktia parisuhteeseen. Puolen vuoden häämatka oli rasittava ja tylsä, akateemikon vaimon elämä ei olekaan niin hohdokasta kun Hedda on kuvitellut - mies oli hautautunut dokumentteihin ja arkistoihin...

Heddan hieman reppanaa ja pitkäveteistä (no ainakin Heddan mielestä) miestä George Tesmania esittää varsin malliikkaasti Benedict. Tesman koittaa miellyttää vaimoaan, mutta on niin kovin tavanomainen ja akateemisen kuiva. Mutta innostuessaan Tesman muistuttaa Sherlockia :-))

Hedda kuluttaa aikaansa flirttailemalla perheen ystävälle tuomari Brackin kanssa (jota esittää oikein hienosti Iain Glen).

Konfliktit Heddan ja miehensä sekä tuomari Brackin välillä johtaa lopulta kriisiin ja näytelmän onnettomaan loppukohtaukseen (jota en paljasta siltä varalta että tarina ei ole tuttu!). BC tavoittaa hyvin Tesmanin tunnemyrskyn, kun tämä epälee vaimoaan uskottomaksi ja odottavan lasta toiselle miehelle. Itku ja hermojen menettäminen on hyvin todentuntuista. Ja Heddalle huutaminen! Tämän tunnepurkauksen jälkeen Heddakin alkaa kutsumaan miestään etunimellä ainaisen Tesmanin sijaan!

Jamie Sives oli muuten Eilert Loevborg, Heddan exä.

"People don't do things like that" - sanotaan lopuksi, Heddan ratkaisun jälkeen. Ei niin. Ja silti, niin ne vaan tekee.

Oli ihan katsomisen arvoinen taltiointi, vaikkei BC nyt mitenkään säkenöinyt lavalla.

Käsiohjelma on muuten kokonaisuudessaan luettavissa Almeidan sivuilla täällä. Hyvää palvelua!