Anyway, näytelmä oli Nick Paynen Incognito. Kävin viime vuonna katsomassa herran kynäilemän The Same Deep Water As Me:n Donmarissa, ja arkistossa Constellations. Tällä Incognitolla oli paljonkin yhtymäkohtia tuohon viimeksimainittuun. Tosin se saattoi olla hivenen parempi, mutta ei tämäkään huono ollut.
Näytelmässä oli vain 4 esiintyjää, tavallisissa vaatteissa, mutta rooleja oli toistakymmentä. Katsomo oli kahden puolen lavaa ja teatteri ei ollut kovinkaan suuri. Ei numeroituja paikkoja, ja me istuttiin jollain kolmannella rivillä. Lavalla oli vain 2 vanhaa pianoa, eikä oikeastaan muuta, ja sellainen metallikehikko minkä alla kaikki tapahtuu. Niin, ja tuolit näyttelijöille lavan laitamilla, missä istuivat aina silloin kun eivät olleet esiintymässä. Roolinvaihdot kävivät salamannopeasti ja hienosti, hyvin pienillä äänen/eleiden muutoksilla. Joe Murphy hoiti ohjauspuolen.
Näytelmässä on 3 aikatasoa, jotka limittyvät toisiinsa yhä kiihtyvällä nopeudella. 1955 Princetonin yliopisto, missä patologi Harvey tekee Einsteinille ruumiinavauksen - ja varastaa tämän aivot omia lisätutkimuksiaan varten. 1953 Englannissa, missä potilas-Henrylle tehdään uraauurtava aivoleikkaus. Ja nykyajan Lontooseen sijoittuva osuus, missä Martha on kliinisen neuropsykologian lääkäri, joka alkaa hakemaan rajojaan avioeronsa jälkeen. Kaikki teemat kietoutuvat toisiinsa, ja liikutaan tietoisuuden, aivotutkimuksen ja minuuden syövereissä. Pianot ovat lavalla, koska Henry soittaa niitä, kohtaus kohtaukselta paremmin ja paremmin.
Aluksi oli hieman sekavaa, kun kohtauksista toisiin hyppelehdittiin niin nopeasti ja siinä meni vähän sekaisin kun piti miettiä kukas tyyppi tämä nyt on, koska edes rooliasuista tms ei saanut tukea. Mutta kaikki 4 näyttelijää olivat erinomaisen loistavia, ja ne superpikavaihdot roolista toiseen sujuivat kun tanssi. Ja sekin hankaloitti kun samoja kohtauksia näyteltiin uudelleen ja uudelleen, hieman varioituina.
Paynen Constellations käsitteli samantapaisia teemoja, ja se simppeli lavastus, ja kohtauksesta toiseen edes takaisin hyppiminen oli samanlaista. Ja se että käytiin samoja kohtauksia läpi uudelleen, hieman eri tavalla, mutta samoilla sanoilla. Ja itse asiassa Lucy Prebblen näytelmä The Effect (jonka näin 2012) oli myös samoilla aivotutkimusapajilla (joo, koitan siitäkin kirjoittaa lähiaikoina).
Tätä on kovasti kehuttu ja kaikki esityksetkin taitavat olla nyttemmin loppuunmyytyjä. Oikein kiinnostava ja hieno se oli, mutta ehkä aavistuksen kokeellinen ollakseen napakymppi. 90 minuuttiin (ilman väliaikaa) oli sullottu kamala määrä asiaa ja henkilöitä ja hetkellisesti vauhti hengästytti. Pari katsojaa lähti kesken kaiken poiskin.
Nick Paynea verrataan näytelmäkirjailijana mm. Tom Stoppardiin tässä Telegraphin ylistävässä kritiikissä. En tiedä liioitteleeko Charles Spencer hieman, mutta... Mutta juoni/teemat on tiivistetty hyvin:
Three different narratives are intertwined, two of them based on real-life stories. One of them concerns Thomas Stoltz Harvey, who performed the autopsy on Albert Einstein and stole his brain, hoping that it would lead to great discoveries about the human mind. The other case is based on Henry Molaison, known in scientific circles as Patient HM, who had parts of his brain removed to cure his epileptic seizures. But he suffered chronic memory loss as a result, and was for decades examined by neuroscientists attempting to uncover the secrets of the brain. In reality he was American, but in this play he is presented as a scrupulously polite Englishman, still speaking in the clipped middle-class voice of the 1950s and anxiously awaiting the return of his wife decades after she left him.
The third story concerns the relationship between a neuropsychologist called Martha and a lawyer called Patricia. They meet through a lonely hearts column, but Martha neglects to tell her new lover that she was married for 21 years and has a grown-up son.
All four members of the cast – Paul Hickey, Amelia Lowdell, Alison O’Donnell and Sargon Yelda – play their multiple roles with consummate skill, swapping characters at the drop of a hat and moving between wit and deeper feeling without any crashing of the dramatic gears. There is also a strikingly ingenious design by Oliver Townsend, featuring, among other elements, a jar of pickled brain.
Time Out hehkuttaa myös puheopettajaa (ja syystä)!
Payne is a gifted playwright, not the greatest scientist who has ever lived, so rather than drawing some profound conclusion about humanity, ‘Incognito’ essentially serves to point out unfathomable we remain even to ourselves. And it is written with much wit and tenderness, deftly directed by Joe Murphy, and there are beautiful performances from the four-strong cast who play all the roles (kudos to dialect coach Helen Ashton for some magnificent accent work).
Independent kehuu, Constellationsia myös:
Nick Payne is not a dramatist who baulks at tackling big ideas. His award-winning Constellations took on quantum theory, astronomy, bee-keeping, and free will as it sent its metaphysical love story hopping around a multiverse of divergent outcomes.
Now, in Incognito, he explores the brain and the intimate connections between memory and the human sense of selfhood. As with the sudden snapshot shifts into alternative scenarios in the earlier work, the form of this canny, haunting new piece is metaphoric: a playful, funny-sad attempt to put theory into action.
Kiinnostavasti Guardianin Michael Billington näkee yhtymäkohtia myös Caryl Churchillin A Number -näytelmään. Sattumalta kävin katsomassa sen arkistossa muutamaa päivää myöhemmin.
Staged with admirable clarity by Joe Murphy and very well acted by Paul Hickey, Amelia Lowdell, Alison O'Donnell and Sargon Yelda, Incognito requires fierce concentration, and would repay a second viewing. It journeys to Newcastle, Oxford and London's Bush theatre – I'd urge you to see a play that has something of the complex fascination of Caryl Churchill's A Number.
Sitäpaitsi teatteri missä saa £3,5:lla käsiohjelman JA näytelmätekstin on aina hyvä paikka. Jäätiin esityksen jälkeen juomaan lasit viiniä siihen teatterin aulabaariin ja näyttelijätkin ilmaantuivat tiskille notkumaan. Kävin juttelemassa muutaman sanasen kaikkien kanssa (paitsi Amelia Lowdel katosi jonnekin) ja olivat ilahtuneita kommenteista ja kehuista.
Virallisten kuvien copyright Bill Knight
Loput omia.
