Ei myöskään haitannut lainkaan että lavalla oli 2 suht hyvää näyttelijääkin eli Stephen Mangan (Jeeves) ja Matthew Macfadyen (Wooster). Kolmantena lavalla nähtiin Mark Hadfield, mikä esitti erilaisia rooleja (ja hiton hyvin esittikin, hetkittäin meinasi varastaa koko show'n).
Duke of Yorkissa ja oltiin parvella, oikein kivoilla paikoilla. Mukana myös Phil, ja ennen esitystä käytiin syömässä Laredossa ihan kivenheiton päässä (tosi kiva meksikolainen paikka, missä maailman paras ja tuorein guacamole - tekevät sen siinä pöydän ääressä ja maustavat miten haluat).
Philin kanssa katsomossa
Esityksessä oli kai ihan juonikin, mutta tarttee tunnustaa että mä en ihan pysynyt kärryillä. Sellasta tyypillistä Jeeves & Wooster meininkiä eli Bertie joutuu pulaan ja Jeeves sen nokkeluudellaan pelastaa. Bertie siis kertoo tarinaa yleisölle, ja muut avustavat sitä tarinan kuvittamisessa. Myönnän kyllä että ruuan kanssa nautittu viini ja alkudrinkit ja Philin väliajalla tarjoama viini aiheuttivat myös lievää uupumista/keskittymiskyvyn herpaantumista. :-) Tai sitten juoni oli vaan mun aivokapasiteetille liikaa. Tosin se ettei missään ollut päätä eikä häntää ei haitannut lainkaan; hyvin se hauskuutti silti. Tai ehkä juuri siksi. Ei mikään elämää syvempi näytelmä, mutta ei sitä aina tarvitse niin vakavia näytelmiä katsoa. Että nimi on enne: perfect nonsense!
Hei, juonihan on näppärästi selitetty tässä Guardianin/Michael Billingtonin kritiikissä!
The basic idea is that Bertie, played with engaging toothiness, if slightly excessive goofiness, by Stephen Mangan, is giving us his version of events at Totleigh Towers, when he was despatched to steal a cow-shaped silver jug. The problem is that Bertie has only two actors at his disposal. This leads to a sustained send-up of theatrical conventions with joke props, a bicycle used to propel the revolving stage and lightning costume-changes.
The fun reaches its high point when Matthew Macfadyen, who starts as the imperturbable Jeeves, is asked simultaneously to impersonate an overbearing old buffer, Sir Watkyn Bassett, and the unequivocally feminine Stiffy Byng. With equal resourcefulness, Mark Hadfield is required to switch from the imposing Aunt Dahlia to the incipient dictator, Roderick Spode, who comes equipped with a Hitlerian moustache and an extendable fascist mac.
Jostain syystä Mangan esitti ainoastaan Woosteria, mutta kummallakin muulla näyttelijällä oli lukuisia muitakin rooleja; hovimestareita, poliiseja, tätejä, morsiamia jne. Erityisesti Macfadyen esittämässä jopa Bertietäkin pöhkömpää Gussie Fink-Nottlea on riipaisevan hauska.
Lavastus (Alice Power, joka vastasi myös vaatteista) oli toteutettu ihan älyttömän taitavasti, eli periaatteessa sama kokoajan mutta pienillä jutuilla siitä saatiin aina milloin mikäkin huone/tila. Tosi näppärää. Näyttelijät itse toimivat myös näyttämömiehinä. Paras oli polkupyörällä poljettava lavanpyörityssysteemi :-)
Siinä missä lavasteet vaihtuivat likipitäen lennossa, niin samaa teki roolitus ja puvustuskin. Tyyppi saattoi ryömiä ikkunasta ulos ja suit sait kävellä ovesta sisään, eri ihmisenä. Nopein ja huikaisevin vaihto suoritettiin niin, että Macfadyen oli puoliksi ovesta sisällä/ulkona, ja kun tuli takaisin niin toinen puoli vartalosta oli naisen vaatteissa, toinen miehen, siis oikea/vasen. Tätä seurannut kohtaus oli näytelmän huippukohta, koska se esitti näitä kahta tyyppiä vuorotellen, kääntäen vaan kroppaansa. Mä nauroin ihan kippurassa. Tommonen vaatii näyttelijältä kauheasti, roolien vaihtaminen liki lennossa.
Matthew Macfadyen
Kaikki olivat oikein sopivia osiinsa, jos kohta pääpari ei kyllä ehkä ihan vedä vertoja tv-klassikko J&W:lle eli Hugh Laurielle ja Stephen Frylle. Varsinkin Macfadyen oli todella hyvä, erityisesti niissä muissa sivurooleissa mitä teki. Ketään herroista en ollut lavalla ennen nähnytkään, ja pidin kovasti kyllä. Mä olen ehkä pitänyt Macfadyeniä vähän sellaisena jäykkänä näyttelijänä (vaikken nyt niin kauhean monessa jutussa ole nähnytkään, ehkä parhaiten muistan tv-sarjasta The Pillars of The Earth ja leffoista viimeksi Anna Karenina), mutta sehän oli oikein hyvä komediassakin! Ja vaikka Mangan on ollut monessakin mukana, niin mulle se vaan on eniten Guy Secretan umpipöhköstä Green Wing -sarjasta. Kumpikaan ei siis ole kuulunut koskaan mun suosikkinäyttelijöiden listalle.
Stephen Mangan
Esityksen jälkeen stage doorille, ja Phil lähti kotiinsa. Ja taas kerran sain olla ihan keskenäni siellä, yksi italialainen tyttö oli hetkisen, mutta sekin lähti pois Macfadyenin jälkeen. Oli mukava vaihtaa muutamia sanasia kummankin kanssa, kun ei ollut kauhea kiire kellään minnekään. Esitykset jatkuvat syksylle asti, mutta Mangan kertoi että he ovat mukana vain huhtikuulle.
Telegraphin kriitikko Charles Spencer oli hauskuuttunut:
With his glassy grin and an astonishing laugh that puts one in mind of a both a braying donkey and a door creaking open on rusty hinges, Stephen Mangan proves the perfect Wooster, achieving exactly the right mixture of bonhomie, idiocy and panic. A particularly delightful scene finds him playing with a rubber duck in a foaming bathtub, lost in a little world of pure happiness.
Matthew Macfadyen is equally fine as Jeeves, commanding, sepulchral and extremely strict in the matter of men’s trouserings, no matter how fraught the situation may be. He shines in a host of other parts too, including getting up in drag to play Bertie's ghastly former fiancée Madeline Bassett. Indeed in one delirious scene he simultaneously plays both a man and a woman in a comic coup of extraordinary dexterity and panache.
En muista mikä meitä nauratti, mutta hauskaa oli!
Esityskuvan copyright Alistair Muir
muut kuvat omia
