Jerusalem sai Royal Courtissa ensi-iltansa 13.7.2009 ja tää mun katsoma esitys oli taltioitu 15.8.2009 matineassa. Aika pitkälti sama porukka vastasi Mojosta, eli mm. Ian Rickson ohjauksesta ja Ultz lavastussuunnittelusta. Tämä(kin) siirtyi Royal Courtista West Endille, jossa pyöri Apollo Theatressa koko kevään 2010. Ja siirtyi sieltä vielä Broadwaylle rapakon taakse. Ja hyvä näytelmä poiki myös tukun Olivier-ehdokkuuksia, ja pari voittoakin (set design sekä täysin ansaitusti miespääosa). Niin ja sanomattakin lienee selvää että esitykset olivat varsin loppuunmyytyjä.
No joo... Tässä oli paljon hyviä näyttelijöitä, mutta Mark Rylance varastaa kyllä koko show'n! En tiedä tekeekö se niin kaikissa esityksissä, mutta ainakin kaikissa niissä mitä mä olen nähnyt, sekä livenä että tallenteina. Tässä herra esittää Johnny "Rooster" Byronia, joka on sellainen asuntovaunussa häätöuhan alla elävä pummi, juoppo, huumediileri ja tarinaniskijä, mustalaisten sukua (ainakin henkisesti).
Näytelmä alkaa hienosti kun esiripun edessä upeaääninen nainen (Aimeé-Ffion Edwards), joka lauloi siivet selässään Jerusalem-virttä. Kesken kaiken kappale vaihtui diskobiisiin ja esirippu aukesi ja siinä oli bileet menossa asuntovaunulla. Yhtäkkiä juhlat katoavat ja näkyy vaan kaksi kunnan virkamiestä, jotka kolkuttelevat vaunun ovea häätöilmoitus kädessään. Virkamiehet poistuvat paikalta ja Rooster tanssahtelee pihalle vaunustaan. Nauttimaan aamucocktailia (vanhaa maitoa, tuore pesästä poimittu kananmuna, viinaa ja jotain valkoista pulveria, jotka kaikki vatkataan housujen etumustassa ja hulautetaan kurkkuun kertalaakista). Siitä sitten alkaa valumaan muitakin tyyppejä paikalle, mm. DJ Ginger (Mackenzie Crook, tukka oranssinpunaisena silmille valuen), Professori (joka luullen Gingeriä naiseksi flirttailee tämän kanssa) ja muita hännystelijöitä ja roskasakkia.
Asuntovaunun edustalla on sohvaa, pöytää, tuolia, kanahäkki, pari pölliä jakkaroiksi ja se on jossain keskellä metsää. Porukkaa siellä lappaa kyllä alvariinsa. Rooster kun on paikallinen bilemestari, diileri ja armoitettu juttunikkari, joka lumoaa jutuillaan niin nuoret kuin vanhemmatkin.
Kaikki (koko näytelmä) pyörii Roosterin ympärillä. Kaverit haluaa viinaa ja huumeita, Lee (mainio Tom Brooke) koittaa myydä siskonsa kilpikonnaa (se on ihan elävä!) Gingerille. Toisessa näytöksessä bileet jatkuvat, vietetään Leen läksiäisbileitä (tämä on muuttamassa Australiaan).
Mark Rylance on kyllä ihan mainio Rooster. Paroni von Munchhausenin veroinen tarinaniskijä, jonka moottoriturpa käy kokoajan. Kertoi mm. juttua miten tapasi Stonehengen rakentaneen jättiläisen. Näytelmä sijoittuu siis Wiltshiren kreivikuntaan, tuohon mytologian kyllästämään paikkaan.
Roosterin exä Tanya (Lucy Montgomery-Dawn) tulee kylään ja tuo heidän poikansakin. "If you are not going to eat my peaches, don't check my tree" sanoo Tanya Roosterille :-) Ja sitten pidetään porukalla tietovisaa ja kesken kaiken pölähtää paikalle Troy heilumaan kirveen kanssa (kadonneen alaikäisen tytön isä, joka on vakuuttunut että Roosterilla on tässäkin asiassa sormensa pelissä). Kolmannessa näytöksessä kunnanviranomaiset tulevat häätämään asuntovaunulaisia. Lisää tanssia ja biletystä. Sitten tää Troy ilmaantuu kätyreineen hakkaamaan Roosterin. Tämä selittää verisenä pojalleen ihmejuttujaan (mm. sitä että häntä tarvitaan kovasti verenluovuttajana, kun veriryhmänsä on niin harvinainen). Lopussa dervissimäinen rummutus ja puolialaston, hakattu Rooster tanssii.
Tosi pitkä näytelmä, mutta silti säilyttää taikansa loppuun asti. Esitys lepää melkolailla Rylancen hartioilla - tämä onkin lavalla liki koko kolmetuntisen. Kielenkäyttö on kaikkineen hyvin värikästä, mutta myös runollista. Rooster edustaa mennyttä Englantia, mystikkojen ja druidien maata, josta hänetkin koitetaan kammeta pois uuden asuinalueen tieltä.
The Timesin Benedict Nightingale: Mark Rylance’s Rooster Byron is an anarchic maverick, a Wiltshire lord of misrule, mythologised by his shambolic retinue of underage girls and male layabouts, among them Mackenzie Crook as a forlorn, gangling loser called Ginger. No, Rooster didn’t manage to jump Stonehenge on a motorbike, but he tells a tall story, fights a wild fight, and has stuck up two fingers at authority for aeons.
Clearly Byron is making a last stand for the vanishing world represented by his druidical copse and the ley line supposedly running beneath it. We’re also to compare this with the spurious St George’s Day fete in the village offstage: brewery-sponsored morris dancing, “meditation cave”, dancing dog display. Yet Butterworth, if nostalgic for the old and angered by the new, doesn’t sentimentalise his characters.
Hauska, hetkittäin aivan hysteerinen näytelmä, mutta myös vakavampia pohdintoja menetetystä maailmasta ja miten ei enää ole sijaa eksentrisille hahmoille kuten Rooster. Pakanuus/vanhat mytologiat vastaan nyky-yhteiskunta. Ja Rooster on myös Jeesuksen oloinen, opetuslastensa ympäröimä (ja tulee petetyksi samalla tavalla). Ja kuten jo taisin mainita, Rylance oli vaan ihan timanttinen. Ja täysin ansaitsi vuoden 2010 Olivier-palkintonsa tästä!
Kritiikit olivat pääsääntöisesti ylistäviä ja näytelmä sai 4-5 tähteä liki kai kaikilta lehdiltä. Kaikki mitä luin (arkistossa siis lehtileikkeistä vanhoja arvosteluita ja haastatteluita) hehkuttivat nimenomaan Rylancen roolia. Rooster oli niin "drug-dealing gypsy", "anarchic maverick" kuin "modern-day Pied Piper". Muutama muu hyvä määritelmä: "wild man of the woods", "a former daredevil" ja "depraved Robin Hood". Joku kriitikko muuten vertailee Jerusalemia myös Shakespearen klassikoihin; miten Rooster on eräänlainen nykyajan Falstaff, jollei ei ole enää modernissa yhteiskunnassa tilaa. Mad, bad and dangerous to know!
Kannattaa muuten lukea kiinnostava Guardianin blogipostaus aiheesta voiko tälläinen tallenne tehdä oikeutta näytelmälle, esimerkkinä nimenomaan tämä Jerusalem!
Niin ja ihan ylimääräisenä anekdoottina: tässä oli sen verran porukkaa lavalla (16 henkilöä) että esittäminen maksoi £90.000/viikko! Huh!
Esityskuvat copyright Tristram Kenton, muut omia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti