Angels in America: Perestroika / National Theatre 15.8.2017

Muutaman tunnin tauon jälkeen oli aika palata teatterille. Näytelmien välissä kerkesin syömään sekä hakemaan Yerman käsiohjelman Young Vicistä, se kun on on onneksi lyhyen kävelymatkan päässä. Yerma on yksi niitä näytelmiä mitä en pääse livenä teatterille katsomaan, mutta onneksi tulee NT Liveen - ja siis Suomeenkin - 25.9!

Mutta takaisin 80-luvun New Yorkiin. Kokonaisuutena tämä kakkososa Perestroika ei ole ehkä niin vahva näytelmä kun eka osa Millennium Approaches. Ei siis todellakaan huono, mutta pidän ekasta osasta enemmän. Tässä on liikaa ehkä sitä fantasiaosuutta?

Aluksi maailman vanhin bolsevikki paasaa, sitten näemmekin jo Joen lopulta antavan periksi Louisin viettely-yrityksille, Priorin kokevan voimakkaan eroottisia unia lääkehouruissaan ja Joen äidin ja vaimon etsimässä kadonnutta poikaansa/miestään. Roy kamppailee sairaalassa hengestään, ja Belize hoivaa tätä, vastentahtoisesti.

Profeetaksi joutunut Prior tekee tutkimusta enkeleistä ja seikkailee oudossa mormonikeskuksessa (jossa on aivan käsittämätön mormoni-dioraama!) mustissaan kuin joku gootti (Fuck you, I'm a prophet! on aika klassikko repliikki).

Enkeli-tematiikka ja mormonit ovat siis isossa roolissa. Näemme myös aivan upean taistelu/painikohtauksen kun Angel ja Prior vääntävät. Näytelmässä on monenlaisia suuria tunteita; eroja, kuolemaa, epätoivoa, mutta myös toivoa. Ja vierailuita taivaaseen. Mutta silti, lopun hienoisesta optimististaan huolimatta, ei kokonaisuus nouse samalla tasolle kuin ensimmäinen osa. Kyllä silti lopussa silmiä piti pyyhkiä kun Prior toteaa että hän on elänyt HIVin kanssa pidempään kun Louisin. Kaikesta on mahdollista selvitä!

Edelleen lavastus ja puvustus ja valot ja kaikki semmoiset ovat aivan valtavan upeat. Ja tottakai myös näyttelijät. Pitää kehua myös musiikkia ja koko äänisuunnittelua. Lisätietoja Angels in Americasta ja lisää kuvia muuten kannattaa katsoa teatterin sivuilta.

Tosi vähän alastomuutta, seksiä tms tässä nähdään (siis jos joku ajatteli että nyt on paljon alastomia miehiä), kummassakaan osassa. No Russell Toveyn ahteri, mutta se on niin nähty jo (The Pass). Kyllä alastomuutta nähdäkseen pitää suunnata katsomaan Cat on the Hot Tin Roof (jonka näin seuraavana päivänä).

Illan esitystä oli muuten katsomassa chief justice Margaret Marshall, jonka panos samaa sukupuolta olevien avioliittoasioissa oli merkittävä. Tästä syystä koko näyttelijäkaarti osoitti esityksen jälkeen hänelle suosiota, yhdessä yleisön kanssa.

Oli tämä kyllä huima päivä. Raskastakin toki hieman, mutta ihmeen hyvin nuo pitkät rupeamat jaksoi, kun kävi väliajoilla kävelemässä ja haukkaamassa happeakin. Jos on mahdollisuus tämä, tai siis, molemmat osat,  nähdä jossain, vaikkapa siellä NT Livessä, niin hyvin vahva suositus.


Kuvien copyright Helen Maybanks, paitsi Andrew Garfield ja loppukumarruskuva omia.

Angels in America: Millennium Approaches / National Theatre 15.8.2017

Kun tehdään Tony Kushnerin megahanketta Angels in America, niin sitten se tehdään kunnolla. Kaikkia mahdollisia ja parhaita resursseja hyödyntäen. Näytelmä on mammuttimainen, mutta niin loistava että se pitäisi jokaisen ihmisen nähdä. National Theatre on siis vallan oiva paikka sen esittämiseen, ja Marianne Elliot oiva ohjaaja!

Ensimmäinen osa oli pituudeltaan 3,5 tuntia, sisältäen kaksi vartin mittaista taukoa. Toinen osa 4 tuntia ja vartti, samanlaiset väliajat. Tätä on mahdollista katsoa erillisinä esityksinä, tai kuten minä valitsin, kaikki samana päivänä. Eka osa klo 13, toka klo 19. Väliin jäi onneksi se 2,5 tuntia minä aikana kerkesi käymään syömässä, ja kävelemässä pitkin Thamesin rantaa. Onhan se paljon istumista yhden päivän osalle, mutta onneksi on hyvät penkit ja jalkatilat, ilmastoitu katsomo ja tarpeeksi vessoja ruuhkien välttämiseksi (ja sitten mä löydän myös NT:n sokkeloista ne vähemmän läydetyt vessat).

Kushner kirjoittaa laveasti. Tarinat rönsyilevät. Näytelmän alaotsikko on A gay fantasia on national themes, ja sitähän tämä on. Yhden aikakauden kuvausta eli New York vuonna 1985, miten HIV ja AIDS vaikuttivat ihmisiin ja yhteiskuntaan. Seuraamme niin muutamia yksittäisiä ihmisiä, kuin maailman tapahtumia ylipäätään. Vuosi 1985 oli monellakin tapaa merkittävä. Ei pelkästään AIDSin takia, vaan maailmassa tapahtui niin paljon tuohon aikaan. Neuvostoliiton kaatuminen, koko länsimaisen yhteiskunnan murros, josta AIDS-epidemia oli yksi oleellinen osa.

Ian McNeilin lavastus on helkkarin nerokas. Kolme pientä vierekkäistä pyörivää lavaa, joissa on eri ihmisten asuntoja. Mutta niin kätevästi tehty, että välillä toisten makuuhuoneesta tuli toisten ihmisten huoneita, ja sairaalavuoteet siirtyivät pyörölavasta toiseen. Neonvaloja seinärakenteissa. Teknisesti monimutkaista, mutta visuaalisesti simppeliä. Myös nousevia ja laskevia lavanosia käytettiin paljon, ja sitten oli tietenkin joukko tummiin trikoisiin sonnustautuneita tyyppejä, jotka sekä liikuttelivat huonekaluja ja muita irtoelementtejä lavalle ja pois, sekä toimivat enkelin nukettajina. Hienoa koordinaatiota.

Enkeli niin. Niin huikean upeasti toteutettu enkeli! Valtavan isot siivet ja ääni kuin tuomiopasuunalla. Amanda Lawrence on kyllä ehta enkeli.

New Yorkissa asuu nuiva mormonilakimies Joe Pitt, jota houkutellaan muuttamaan Washingtoniin ja siirtymään isommille apajille. Joe ei osaa päättää. Kotona turhautuu valiumia nappaava vaimo Heather, joka seikkailee omissa hallusinaatioissaan päivät pitkät. Joen oppi-isä on tyrannimäinen lakimieskonkari Roy, joka on maailman napa ja kuvittelee rahojen ja vallan avaavan kaikki ovet ja auttavan joka asiaan. Valitettavasti sairastuttuaan hän joutuu toteamaan ettei terveyttä saakaan rahalla. Kun makaa kuolinvuoteellaan yksin, ei auta vaikka olisi miten suhteita. Ärsyttää myös miehen asenne omaa sairauttaan kohtaan; hän ei ole homo, vaan hetero jolla on satunnaisia suhteita miesten (erityisesti maksullisten miesten) kanssa. Eli hänellä ei ole AIDSia vaan maksasyöpä. Piste.

Sitten on myös neljä vuotta yhdessä ollut pariskunta Prior ja Louis. Priorin sairastuminen HIViin saa kumppanin niin pois tolaltaan että tämä päättää lähteä. On kauhea seurata vierestä kuinka toinen kärsii ja itse ei voi asialle mitään. Jäin pohtimaan tätä laajemmassa kontekstissa. Kuinka läheisen sairastuminen vaikuttaa omaisiin. Heidän oma elämänsä tuntuu katoavan kokonaan jonnekin, kun kaikki aika ja energia kuluu toisen sairauden kanssa.

Yksi näytelmän tärkeistä päähenkilöistä on mustaihoinen hoitaja Belize, joka joutuu inhottavan juristihirviö-Royn hoitsuksi, vaikka tämä inhoaa homoja ja tummia ja kaikkea mitä Belize edustaa. Mutta Belize on varsin räiskyvä ja hyvällä itsetunnolla varustettu tapaus.

Näytelmässä on paljon harhannäkyjä, unia ja hallusinaatioita sekä haamuja. Kaikki loistavan upeasti toteutettuina. Kohta ei katsojakaan tiedä mikä on totta, mikä roolihenkilön kuvitelmaa. Lisäksi pääosien näyttelijät esittävät moninaisia sivuhenkilöitäkin. Yksi hersyvimmistä kohtauksista on Priorin kohdatessa samannimisiä esi-isiään muutamia kertoja näytelmän aikana. Nämä kun eivät esimerkiksi tiedä sanan gay merkityksiä (paitsi sen iloisen). Monet efektit (kuten Priorin hallusinaatiot hepreaa puhuvasta hoitajasta ja helvetin lieskoista) upeasti tehty.

  

Kohtauksia on limittäin, lomittain ja päällekkäin, sekä vuorotellen. Kuulostaa sekavelle, mutta on oikeastaan aika selkeää, ja ennenkaikkea toimivaa. Välillä on aika pitkiäkin monologeja, varsinkin Louis jaksaa jaarittaa poliittisista aiheista. Tapahtumapaikatkin vaihtelevat makuuhuoneista, sairaaloihin ja hautausmaista Etelämantereelle.

Myös miehitys on kohdallaan. En ole nähnyt Andrew Garfieldiä teatterin lavalla koskaan aiemmin, mutta satunnaisesti jossain elokuvissa (en tosin ole nähnyt hänen päätähdittämäänsä kahta Spiderman-leffaa), ja ei ole koskaan iskenyt minuun ns. huikean hyvänä näyttelijänä. Siihen statukseen päästäkseen mun tarttee yleensä nähdä ihminen teatterissa; elokuvat ja tv ei auta eikä riitä. Mutta Garfield tekee niin upean roolin Prior Walterina että huh. Laiha ja kaunis poika, joka kärsii helvetin tuskia. Ensin sairastuessaan, ja sitten kun Louis kävelee suhteesta pois, jättäen Priorin yksin näkyineen ja kipuineen. Prior kokee ilmestyksiä, mm. enkelin, ja vakuuttuu olevansa Profeetta. Ilmestysten näkeminen aiheuttaa kiusallisia erektioita ja Profeettana olo viekin sitten monenlaisiin seikkailuihin...

  

Russell Toveyn olen nähnyt teatterin lavalla ennenkin, ja ihan kelpo näyttelijä on hän. Tykästyin tammikuussa 2014 kovast The Pass-näytelmään Royal Courtissa, ja siitä tehtiin myöhemmin elokuvakin. Jonka ostin itse asiassa tältä reissulta, mutta ei ole ollut vielä aikaa katsoa sitä. Jokatapauksessa Tovey on loistava avioliittonsa, työkuvioidensa, uskontonsa (mormoni!) ja oman seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevana Joe Pittinä. Denise Gough (joka sai viime vuonna parhaan naisnäyttelijän Olivier-palkinnon näytelmästä People, Places and Things) oli myös tyrmäävän hieno Heather, jolla todellisuus heittää häränpyllyä. Nathan Lane on myös tosi hyvä Roy, sellainen kärttyinen valkoinen valtauros. Eikä voi olla mainitsematta Nathan Stewart-Jarrettia, joka elastisena Drama Queeninä meinaa varastaa monta kohtausta ihan kokonaan (ja täysin ansaitusti saa monet väliaplodit). On tässä henkilökaartissa vielä Joen äitikin Hannah (Susan Brown) joka myy talonsa Salt Lake Cityssä ja muuttaa New Yorkiin poikansa puhelun hälyyttämänä, koittaen sovitella poikansa ja miniänsä välejä.

Jätin parhaan viimeiseksi eli James McArdlen. Tämän esittämä Louis on kahtiarevitty. Mies joka ei pysty käsittelemään lähimmäisen tuskaansa, saatikka omaansa. Pinnallinen? Kenties, mutta ei se asiasta tee yhtään helpompaa. Omien syyllisyydentuntojen (ja myös uskonnon; Louis on juutalainen) kanssa kamppailevan herkkäsielun kärsimistä on välillä vaikea katsoa. Ehkäpä omaa tuskaansa lievittämään Louis aloittaa epätoivoisen suhteen Joen kanssa, ja eipä sekään helppoa ole (eroavat uskonnolliset ja poliittiset näkemykset eivät varsinaisesti edesauta asiaa). McArdle on vakuuttanut minut useasti teatterissa. Alunperin National Theatressa loppuvuonna 2014 loistavassa Rona Munron The James Plays-sarjan ekassa osassa, missä esitti kuningas James I:tä, ja sitten Chichesterissä 2015 vuoden lopulla Young Chekhov-sarjassa näytelmissä Platonov (nimirooli) ja Ivanov. Tuli mieleen että olenhan mä nähnyt sen aiemminkin, eli NT:n Emperor and Galilean-näytelmässä mitä katselin muutama vuosi sitten arkistossa tallenteena. Tässä siis yksi ehkä suurelle yleisölle tuntemattomampi näyttelijä jota kannattaa todella pitää silmällä!

Viimeksi Kushnerilta olen nähnyt tämän nimihirviön Hampstead Theatressa, ja osittain samanlaisia teemoja siinäkin oli, vaikka ikäeroa näytelmillä on 25 vuotta. Marianne Elliotin ohjaustöissä on aina jonkunlaista lämpöä ja sympatiaa, oli aihe mikä hyvänsä.

Oli tämä kyllä aikamoinen kokemus! Ei ole mikään ihme että kaikki esitykset möivät loppuun iät ajat ennen ensi-iltaa. Onneksi NT Live pelastaa! Voinkin lämpimästi suositella katsomaan tätä Finnkinon teattereille (Turku, Tampere, Helsinki) ma 21.8. (ja seuraava osa viikon päästä siitä).



Esitykuvien copyright Helen Maybanks, muut omia.

Vielä kerran The Pass näytelmästä

Tää oli jotensakin niin kiva kirjoitus loistavasta The Pass näytelmästä, että pakko laittaa. Postcards from the Gods -blogista, kannattaa lukea koko postaus, sillä siinä oli hurjan paljon muutakin asiaa kun itse näytelmästä!

It’s unfair to lay all this at Donnelly’s feet. He’s written a great play, and I’m using it as an excuse to wonder what, if anything, is the purpose of this apparent morality kick that theatre has been on since the ancient Greeks. I mean, is there even any sort of proof that this sort of trajectory teaches us valuable lessons? I mean, doesn’t looking at the rest of the world rather suggest that, in the main, people who push hard for what they want tend to get what they want, and don’t seem to suffer from spectacular cosmic retribution? Or is this a case of theatre providing us with a bit of escapist wish-fulfilment: confirming to us that actually, despite having more money than we could ever possibly dream of, footballers are actually deeply unhappy deep down?

JA

But this all feels like a lot of unfair carping. The Pass is really well done. Not least by Russell Tovey who really is a revelation here. I mean, sure, he was lovely in The History Boys, and he was good in all that TV stuff he’s done (at least, what I’ve seen of it), but this is actually one of those parts that really let’s an actor off the leash to do a bit of furniture chewing. And here he’s got that same hectoring energy that Rory Kinnear has, or a young Steven Mackintosh had.

The Pass / Royal Court Theatre 16.1.2014

Aivan loistava uusi näytelmä John Donnellyltä. Pidin tosi tosi tosi paljon, ja ilmeisesti odotuksia on ollut yleisölläkin, koska esitykset olivat loppuunmyyty päivälippuja lukuunottamatta jo ennen ensi-iltaa. Toisaalta ei ihmekään, koska Royal Courtin yläkertaan mahtuu n. 80 henkeä.

Eli nyt oltiin siellä vintillä, varsin pieni tila. Mitään lavaa ei ollut, vaan molemmin puolin lattiaa on 3 riviä tuoleja nousevassa katsomossa. Keskelle tehty simppeli hotellihuonetila eli lähinnä 2 sänkyä.

The Pass oli tarina jalkapallon maailmasta. Ensimmäisessä näytöksessä 17-vuotiaat sällit & kaverukset Jason (Russell Tovey) ja Ade (Gary Carr) valmistautuvat bulgarialaisessa hotellihuoneessa seuraavan päivän tärkeään matsiin. Hurttia läpänheittoa ja hyppynarua... Poikien välillä on monenlaista jännitettä. Vain toinen heistä pääsee jatkamaan peliuraansa tulevan pelin jälkeen, ja asiaa on vaikea käsitellä. Illan aikana tapahtuu kuitenkin muutakin, mutta mitä, selviää vasta kolmannessa näytöksessä.

Toisessa näytöksessä Jason on jo 24 v, ja maailmankuulu futistähti. Hotellihuone on laadukkaampi, ja tällä kertaa seurana on baarista pokattu tanssijatar. Näiden välisestä keskustelusta käy hyvin ilmi, että Jasonilla on perhe kotona Englannissa ja lopulta myös sekin, että Lyndsey (Lisa McGrillis) onkin palkattu hommaan, salakuvaamaan tähden hairahtumista huonoille teille.

Kolmas näytös sijoittuu vielä parempaan brittiläiseen hotellihuoneeseen, minne Jason on asettunut semi-pysyvästi, tavarat säilytyksessä jossain varastossa. Jason on 29-vuotiaana maailman huipulla, mutta ihmisenä raunio. Fysiikka alkaa pettämään, perhettä ei enää ole, ja viina ja särkylääkkeet kuuluvat kuvioihin. Jason on kutsunut paikalle vanhan kaverinsa Aden, joka on jättänyt futiksen aikapäiviä sitten ja toimii nykyään yrittäjänä. Tällä on menestyvä putkimiesyritys, mukava poikaystävä, asiat reilassa - ja sitten kuvioihin ilmestyy Jason, joka koittaa houkutella tätä putkirempan varjolla asumaan Kreikkaan, hankkimaansa loma-asuntoon.

Miehet koittavat selvitellä välejään; yhteyttä ei ole tullut pidettyä 12 vuoteen. Ja miksi? Kaikelle on selitys... Myös sille miksi Jason antoi semiammattilaisen prostituoidun kuvata heidät petipuuhissa 5 vuotta aiemmin, vaikka tiesi että se leviää julkisuuteen. Ja miksi Jason on jatkanut uraansa menestyksellä, ja Ade ei, vaikka kumpikin tietää hänen olleen se parempi pelaaja teininä.

Humalaisiin bileisiin kutsutaan myös hotellin nuori harjoittelijapoika Harry (Nico Mirallegro, ekassa teatteriroolissaan), alunperin tuomaan ruuvimeisseliä, jolla saisi telkkarin irroitettua seinästä ja heitettyä kadulle. No, Jason kohtelee tätä aika halvasti. Ottaen mukaan bileisiin, mutta sitten myös hyväksikäyttäen. Huone pistetään remppaan...

Näytelmä on erittäin ajankohtainen teemoiltaan. Juuri aiemmin tässä kuussa saksalainen ex-ammattilaisjalkapalloilija Thomas Hitzlsperger tuli kaapista ja olympiamitalisti uimahyppääjä Tom Daley viime syksynä. Eli uskomaton myytti että kaikki (huippu)urheilijat olisivat heteroita alkaa pian (onneksi) murenemaan. Ja siihen väliin tämä tarina uppoaa kuin veitsi voihin. Jason ei ole oikein tainnut myöntää itselleenkään kiinnostustaan miehiin, ja on rakentanut ympärilleen hyvät kulissit avioliittoa ja nettiin vuodettua heteroseksivideoita myöten. Mitä bulgarialaisessa hotellihuoneessa tapahtui vuosia aiemmin ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, ei Jasonin, eikä varsinkaan Aden mielestä.

Tarina on aika traaginenkin, siis se yleinen seikka mitä kaikkea huippu-urheilija uhraa uransa ja maineensa vuoksi. Tässä tapauksessa minuutensa, parhaan kaverinsa, ja terveytensäkin. Vaikka näytelmä on tosi hauska, niin se pohjavire on aika masentavakin. Mutta silti niitä hauskoja hetkiä on kosolti, kuten vaikkapa se kun Jason tuhrii naamansa Nutellaan ja kiusaa kauhealla afrikkalaisaksentilla Adea. Ja se dialogi on hersyvän nokkelaa ja verbaalista iloittelua.

Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Russell Tovey on aivan älyttömän hienossa vedossa ja menee fysiikankin puolesta melkein läpi jalkapalloilijana. Samoin Gary Carr, joka on vielä timmimmässä kunnossa. Seikkaa ei voi olla huomaamatta, koska kumpikin esiintyvät suurimman osan näytelmästä kalsareissa. Tai vieläkin vähemmissä vaatteissa. Lisa McGrillis ja Nico Mirallegro ovat kumpikin myös tosi hyviä ja sopivia rooleihinsa.

Ohjauksesta vastasi John Tiffany, joka vastasi myös Royal Courtin loppuvuoden hitistä Let The Right One In. Mä en löytänyt tästä produktiosta oikeastaan mitään moitittavaa. Ja tarttee sanoa että teatteri missä käsiohjelma maksaa vain £3, ja sisältää näytelmätekstin, on paras! Tai sanotaanko niin että sillä hinnalla saa näytelmän, missä samassa on myös käsiohjelma. Sitäpaitsi Royal Courtin ravintolassa on tosi hyvä viinilista ja hyvät hampurilaiset myös. Ehkä uusi lemppariteatterini Lontoossa, nyt 2 hienoa kokemusta sieltä - je keväällä lisää!

Halusin alunperin nähdä tämän koska en ole Russell Toveytä nähnyt lavalla ennen. Mutta osoittautui lottovoitoksi muutenkin. Toveystä oli muuten hyvä haastattelu Evening Standardissa juurikin eli 21.1.2014. Puhuu paljon muustakin kun tästä näytelmästä.

“You don’t want to say it’s a play about a gay footballer because Jason may be gay but he doesn’t identify himself as such,” says Tovey of his closeted character. “So it’s a play about how he’s betrayed friendship and signed a pact with the devil for his career. He’s not sad because he’s gay. He’s fucked up, and it’s his choice.”

Näytelmän jälkeen piti jäädä stage doorille notkumaan, ja ei siinä muita sitten ollutkaan. Ei tarttenut kauhean kauaa sateessa odottaakaan. Sain kaikilta nimmareita ja kuvia ja oli tosi kiva jutella hieman pidempäänkin. Kaikki olivat superkohteliaita ja mukavia. Tämä oli vika ennakkonäytös ja ensi-ilta oli sitten seuraavana päivänä.

Arvostelut ovat olleet tosi hyviä, ja ihan syystä. Telegraphin Charles Spencer antoi 4 tähteä:

I wasn’t expecting to enjoy this play.... Yet within moments of the kick off of John Donnelly’s play I was gripped, and I remained gripped until the final whistle.

The play tackles one of the grubby little secrets of football – the homophobia and secrecy about sexual orientation that appears to be embedded in the game. There are no openly gay footballers in the top four leagues of British football. 

There are a lot of jolting surprises in the course of the play and passages when it grips like a psychological thriller. Even more startling for me was the fact that as Jason talks about his career and the pressures of the game, I found that I was becoming genuinely interested in football talk.  

Henry Hitchings Evening Standardissa antaa myös 4 tähteä:

Donnelly’s writing is wittily observant, and appreciating it requires no great love of football. His finishing could be more clinical but there are moments of sparkling skill. John Tiffany directs fluently, Gary Carr does a lovely job of evoking Ade’s vulnerabilities, and Tovey is on exhilarating form as the imperious, treacherous, secretly heartsick Jason.

Financial Timesin kriitikko Sarah Hemming antoi myös 4 tähteä:

Timing is crucial in football and John Donnelly could not have timed his run better for this excellent new play. Former professional footballer Thomas Hitzlsperger recently came out, reminding us that no one currently playing in the four divisions of the English league is openly gay. Donnelly’s drama explores the culture that might help to explain that, but it is not a one-issue play – rather it depicts, with wit and spark, the bizarre dislocation between celebrity lifestyle and normality. It is a Faustian tale with a personal tragedy at its heart.

Michael Billington (The Guardian) ei tykännyt ihan varauksetta - 3 tähteä:

Even if the play turns into a generalised attack on celebrity culture, it is directed in the Theatre Upstairs with ferocious energy by John Tiffany and gets a commanding performance from Russell Tovey as Jason. What Tovey captures superbly, apart from Jason's physical fitness, is his shift from a nervy but determined teenager into a hollowed-out figure who has paid the price of fame. Gary Carr lends his Nigerian team-mate, Ade, exactly the right air of perplexed decency, and there is good support from Lisa McGrillis as a garrulous table dancer and Nico Mirallegro as a star-struck bellhop. I just wish the play, on the ball in so many ways, did not finally lapse into moralising censoriousness.

Yksi mun suosikkiteatteriblogisti Revstan piti näytelmästä myös.

What is obvious as Jason's story plays out is how corrupting fame and and the pursuit of success becomes for him. In the second hotel scene he springs a honey-trap and talks of the impact it could have on his earnings through endorsements. Ultimately he sacrifices family to preserve his image and quieten rumours about his sexuality.

He makes fame ugly and just how ugly is reserved for the final scene where he and Ade are reunited after a long period of no contact. It is ironic when the beautiful athletic physique is part of the idolisation and success - David Beckham certainly wouldn't have made as much money had he looked like Goofy.

Ogling aside, The Pass is a refreshingly contemporary play, with a dialogue that is sharp and witty. It raises questions about the intoxication of fame from those who become idolised to the fans and the story hungry media. And while some of the football references went over my head, the psychology of playing was fascinating.  

Pieni 4 minuutin video missä ohjaaja Tiffany ja näytelmäkirjailija Donnelly sekä Tovey & Carr kertovat näytelmästä ja sen teemoista.


Ylin kuva copyright: Johan Persson
Ylemmät esityskuvat copyright: Alastair Muir
Toiseksi alin kuva copyright: Manuel Harlan
Alin kuva copyright: Tristram Kenton

Stage door kuvat omia.

Royal Court Theatren kevät

Muutamakin mielenkiintoinen näytelmä tulossa ensi keväänä Lontoon Royal Court Theatreen. Tammikuussa ensi-iltaan John Donnellyn uusi eli The Pass. Pääosassa Russell Tovey!

Onneksi olen tammikuussa paikan päällä eli ennakkonäytöksiin pääsen.

In a high end hotel room, rising football stars Jason and Ade are living the dream. Goals, girls and glory. Tomorrow they make their first team debut. But the game starts before you’ve even walked out the tunnel.

 

Twelve years. Three hotel rooms. A lie lived.

An agile new story about sex, fame and how much you’re willing to lose in order to win.


Huhtikuun alussa ensi-illan saa Simon Stephensin uusi näytelmä Birdland. Pääosassa Andrew Scott. Jos mahdollista, tämä on vielä kiinnostavampi... Stephens vastasi The Curious Incident of the Dog in the Night-Timen sovittamisesta teatteriin... Niin ja viime kesänä näin sen Sea Wallin (Scottin monologi) minkä käsikirjoittamisesta Stephens vastasi myös. Juu, koitan toukokuun alussa mennä sitten katsomaan tuota.

The last week of a massive international tour and rock star Paul, is at the height of his fame. Everybody knows his name. Whatever he wants he can have. He can screw anybody he wants to. He can buy anything he desires. He can eat anything. Drink anything. Smoke anything. Go anywhere.

As the inevitability of the end of the road looms closer, and a return home becomes a reality, for Paul, the music is starting to jar.

A piercing new play looking at empathy, money and fame.

Lipunmyynti jäsenille alkaa nyt torstaina ja muille ensi viikolla. Koska olen jäsen... niin saatanpa ostaa liput samantien. Menevät loppuun kummatkin varmaan aika nopeasti.

Tänään (torstaina) Guardian kirjoitti Royal Courtin keväästä kanssa...

It will mark Scott's first appearance at the Royal Court since he starred opposite Ben Whishaw in Mike Bartlett's Olivier award-winning play Cock. 

Ja heleijaa, mulla on nyt sitten liput The Passiin että kahteen Birdland esitykseen. Liput ovat menneet aika rivakkaan, että saas nähdä jääkö muille kuin kanta-asiakkaille mitään.

His Dark Materials / NT Archive 17.1.2013

Kamalia sääennusteita ja liikennekaaoksia lupailtiin uutisissa, mutta ei ne mua ainakaan haitanneet koko reissulla millään muotoa. Torstaina se National Theatren arkisto aukenikin vasta klo 12, joten mulla oli aamulla aikaa käydä treffaamassa Marieta Tate Modernin valokuvanäyttelyn merkeissä. Taaskin pääsin Marien jäsenkortilla sisään :-) En olisi varmaan tullut menneeksi katsomaan koko näyttelyä (kun en noista valokuvista niin nyt mitään tiedä tahi ymmärrä, ja se maksoikin melkein £13), mutta sama se tietty missä sitä käy kun ilmaiseksi pääsee. Ja sen jälkeen käytiin siellä jäsen-ravintolassa juomassa teetä.

Tämä William Kleinin ja Daido Moriyaman näyttely olikin ihan viimeisiä päiviä auki (loppui näemmä 20.1.). Ihan kiinnostavia kuvia kyllä, ei siinä mitään.

Ei nyt niin kamalan talvisen oloinen keli?

Sieltä kävelin sitten Marien kanssa NT:n arkistoon, jossa vietinkin sitten koko iltapäivän, aina jonnekin kuuteen asti. Enkä saanut katsottua kuin yhden näytelmän, tai oli se kaksi erillistä, mutta 1 ja 2 osat.

Kyseessä siis brittiläisen nuorten/fantasiakirjailija Philip Pullmanin trilogia Universumien Tomu, tai siis His Dark Materials. Olen sen suomeksi lukenut, ja on hieno saaga. Tämä oli sitten Nicholas Wrightin kirjoittama näytelmä kirjojen pohjalta. Tässä Wikipedian artikkeli asiasta, mukana myös tietoa näytelmästä.

No, NT teki siitä loppuvuodesta 2003 oman versionsa, tai 2 erillistä näytelmää, kumpikin yli 3 tuntia. Oli aikamoinen sessio istua se yhtä soittoa läpi, en käynyt vessassa tai syömässä tai mitään. Tallenne oli vielä vanhalla VHS-nauhalla ja aika huonolaatuinen.

Mutta sai siitä sellaisen kalpean aavistuksen kuinka upea ja massiivinen produktio se oli! Tästä parin minuutin videoklipistä saa ehkä jotain käsitystä. Nousevia, laskevia, pyöriviä lavarakenteita oli kyllä hyvin käytetty.

Hyvän alkuperäisteoksen lisäksi kiinnostavat näyttelijävalinnat olivat syy katsoa tämä... ex-James Bond Timothy Dalton Lord Asrielina, Russell Tovey (Roger Paltrow), Dominic Cooper (Will Parry), Niamh Cusack (Serafina Pekkala)... Ja pääosassa Anna Maxwell Martin, joka veti 11-vuotiaan Lyra Belacquan osan aika suvereenisti.

Mutta se tärkein syy oli Ben Whishaw! Tämä oli BW:n eka varsinainen rooli, sen jälkeen kun valmistui kesäkuussa 2003 RADAsta. BW esittää sekä Kaisaa (Serafina Pekkalan daimoni) että Veli Jasperia. Oikein oli oma itsensä Jasperina, ja hyvin liikutti myös Kaisaa (hanhi).

Ylipäätään visuaalisesti näytelmä oli toteutettu äärimmäisen hienosti. Varsinkin nukketeatteri-tyyliset daimonit oli upeita ja "nukkemestarit" sulautuivat aika hienosti taustoihin. Olisinpa saanut nähdä tämän ihan livenä teatterissa!!

Yli 6 tuntia tuolissa kökittyäni niin lähdin takaisin Waterloon asemalle ja siitä sitten Jubilee-linjalla Swiss Cottagea ja Hampstead Theatrea! Marie ei ollut vielä tullut, joten kerkesin hyvin syömään päivän ensimmäisen ateriani eli asemalta mukaan nappaamani Upper Crustin pekoni-brie-karpalo-pinaatti-patongin :-))