Angels in America / Kansallisteatteri 14.10.2024

Tony Kushnerin loistava näytelmä Angels in America saa Kansallisteatterissa arvoisensa tulkinnan. Linda Wallgren on tehnyt mestarillisen työn ensinnäkin sovittaessaan alunperin kahdessa osassa esitetyn ja todella pitkän teoksen neljään tuntiin, Kushnerin luvalla. Ja toisekseen ohjatessaan tästä niin ehyen ja kiinnostavan esityksen. Loistava ensemble, muutenkin huipputiimi tekemässä sekä Kansiksen osaava tekniikkaporukka loihtii katsojien eteen sellaista teatterin taikaa ettei paremmasta väliä.

Angels in America on aikansa kuva eli esittää hyvin myös vuotta 1985. Mutta ei tämä ole mikään pölyttynyt kasarikuvaus millään mittapuulla, vaan raikas ja varsin ajankohtainen näytelmä syrjinnästä, rahan vallasta, HIV-epidemiasta, uskosta ja uskonnoista, reaganismista, Neuvostoliiton kaatumisesta - kaikki ajankohtaisia tänä päivänäkin (tai valitettavasti ehkä se Venäjän mureneminen on enemmän haaveissa). Alkuperäinen alaotsikko A gay fantasia on national themes toteutuu nytkin, mutta Wallgren on jättänyt lyhentäessään eniten pois sitä kansallismielistä Amerikka-osuutta ja kaikenlaista rönsyilevää vatulointia, uskontopaasaustakin. Ja kansalliset teemat ovat laajentuneet koko maailmaa kattaviksi, eikä niin Amerikka-keskeisiksi. On myös hyvä ratkaisu esittää useita kohtauksia limittäin, samaan aikaan näyttämöllä tapahtuvina. 

Näin upean version Lontoon National Theatressa 2017, ja ajattelin että tästä ei voi enää parempaa tulkintaa tehdäkään... Nooh, saatoinpa olla väärässä. NT:n versiossa eka osa Millennium Approaches kesti 3,5 tuntia ja toinen osa Perestroika 4 h 15 min, ja vaikka oli huippuporukka lavalla ja tekijätiimissä muutoinkin, niin oli siinä sellaista tyhjäkäyntiä ja paljon saarnaavaa osuutta. Wallgrenin tulkinta napakoittaa ja tiivistää rönsyilevää Kushneria juuri sopivasti ja Juho Gröndahlin uusi suomennos on myös elävää ja taidokasta kieltä. Joitain sivuhahmoja on karsittu, mutta ei heitä sinänsä jää kaipaamaan, ei edes maailman vanhinta elossa olevaa bolsevikki-Alekseita.

Niin, ja mukaan on saatu myös Susikoira Roi-vitsi, joka on ihan huippujuttu!

            

Lavalla nähdään todella hyvä - siis todella loistava - roolitus. Pääsemme lähietäisyydeltä seuraamaan kahden newyorkilaispariskunnan sekä muutaman muun ihmisen elämää. Heidän elämänsä kietoutuvat oudolla tavalla yhteen, ja kaikkiin vaikuttaa HIV jollain tavalla. Aleksi Holkko on ihan häikäisevä HIV-tartunnan saaneena Priorina, joka kokee (lääkehouruissaan tai oikeasti - katsoja päättää) ilmestyksiä ja saa tietää olevansa Profeetta. Hyvin fyysinen roolityö. 

Priorin näyissä seikkailee vaikuttava Enkeli, jota Inke Koskinen vivahteikkaasti näyttelee. Priorin häilyväinen miesystävä Louis (Markku Haussila) on dramaattinen ja täysin kykenemätön käsittelemään partnerinsa sairautta, niinpä hän lähtee kävelemään. Pelkurimainen ratkaisu, mutta jollain tasolla ymmärrän Louisin ratkaisun, vaikken sitä hyväksykään. Kirjaimellisesti hän on panemassa muita miehiä kun oma rakas on kuolemassa AIDSiin. Haussila on varsinainen drama queen kyllä; mielettömän taitavaa näyttelijäntyötä häneltäkin.

Toisaalla meillä on mormonipariskunta Harper (Aksa Korttila) ja Joe (Otto Rokka), joilla ei mene hyvin, heilläkään. Harper on ajautunut kotirouvana pillerikoukkuun ja viettää päivänsä harhaillen mielensä syvyyksissä ja haaveillen ehkä jopa lapsesta. Joe on urakiidossa oleva juristi, jota koitetaan kosiskella muuttamaan Washingtoniin, vaan päätöksenteko on vaikeaa, ja Harper ei halua muuttaa.

Joen pomo on pahamaineinen huippulakimies Roy (Timo Tuominen), joka on donaldtrumpainen öykkäri, aivan mahdoton tyyppi. Tuominen tekee hienon tyypityksen kyllä. Mikä yhdenmiehen puhelinshow - ehkä hänen tosiaan olisi pitänyt syntyä mustekalaksi. Omaksi kauhukseen Roykin saa HIV-tartunnan, mutta ei suostu myöntämään sitä itselleenkään, koska eihän mikään homo sentään ole! Maksasyöpä tämä on. Satunnaisesti vaan käy tapaamassa poikaprostitoituja, eihän se nyt homoksi tee. Niin kamala kääkkä kuin Roy onkin, niin tulee häntä hieman jo sääli loppua kohti.

Sairaalassa Royta hoitamaan osuu mustaihoinen hoitaja/drag queen Belize (Leo Ikhilor) joka toki edustaa kaikkea mahdollista Royn vihaamaa. Turhaan Roy hankkii lääkettä kaapit täyteen ja leveilee rahoillaan, sillä kohtalo on karu. Kuolinvuoteella häntä käy morjenstamassa Royn kuolemaantuomitseman Ethel Rosenbergin haamu (Kristiina Halttu), joka hihittelee vahingoniloisena ja säälienkin ehkä. On kyllä saatu maskeerauksella (ja toki näyttelijätaidoilla) hyvin esikuvansa näköiseksi. Halttu tekee hienon roolin myös Joen uskovaisena äitinä, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan miniäänsä kun poikansa sekoaa ja katoaa.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia, ja hyvin uskottavia rooleissaan. En varmaan ole ihan ainoa joka lopussa pyyhkii silmäkulmiaan, näin loistavan esityksen jälkeen. Hienoa, hienoa työtä!

On vallan upeaa aina kun lavalla on elävää musiikkia. Niin tässäkin. Musiikin ovat säveltäneet ja sitä kavalla esittävät vallan taitavat Stina Koistinen ja Joonas Outakoski, jonka käsialaa on myös äänisuunnittelu. Koistinen istuu flyygelinsä takana, ja koko esitys alkaa herkällä pianomusiikilla ja Louisin isoäidin muistotilaisuudella. Myös Moonriver-tulkinta on kaunis. Äänisuunnittelu on myös todella luovaa ja taitavaa.

Tarja Simonen lavastusratkaisut ovat rouheita, kauniita ja limittävät eri tarinat hienosti yhteen. On kauneutta seinien enkelikuvioissa, on kliinistä sairaalamaailmaa, on eksentristä mormonikeskusta. Ja näiden ihmisten koteja ja toimistoja. Ajatonta kauneutta. Simone on suunnitellut myös runsaan pukuvalikoiman. Tyylikästä, värimaailmaltaan hillittyä (paitsi ei Belizellä!) beigeä, mustaa, valkoista, eli ei mitään kasarilookia täällä. Nooh, ehkä kuitenkin hieman Harperin lasketteluhaalarissa. Paljon pieniä herkullisia yksityiskohtia, kuten toki lavastuksessakin. Saara Huuhtanen vastaa naamioinnista, ja ilohan näitä on katsella. On jotenkin virkistävää että leesiot on merkattu punasilla rukseilla eikä oikeasti maskeeraamalla läiskiä ihoon.

Ville Virtasen valot ja videot ovat molemmat isossa roolissa näyttämökuvan luomisessa. Valot luovat hienosti tilaa ja tilanjakoa. Videosuunnittelussa on ohjaaja ollut mukana myös.

Priorin näyt, kuten palava kirja, on toteutettu taitavasti. Ja sitten on joukkio muoveihin kääriytyneitä enkeleitä...

Bonusta myös siitä että representaatiota on todellakin mietitty tätä roolitettaessa, siitä iso kiitos.

Kyllä ne 80-luvun AIDS-asioiden käsittely on hyvin vielä mielessä, kaikkine homoruttoineen ja kuinka Jokke ja Timppa antoivat kasvot sairaudelle Suomessa. Tässäkin näytelmässä ihmisten asenteet, myös hoitohenkilökunnan, on aika hurjia ja surullisia. Myös ajoitus tässä USA:n presidentinvaalien alla on oivallinen, sitä Amerikka-juttua, ja myös kritiikkiä, on näytelmässä niin paljon. "Tää ei vaan oo hauraitten maa" sanoo Roy Amerikasta. Ja myös: "juristit on Amerikan ylipappeja". Niinpä.

Näytelmässä on toki myös rohkeahkoja seksikohtauksia, mutta sinällään hyvällä maulla tehtyjä, eikä mitään turhan roisia näy. Toki homofoobikot voivat järkyttyä jo siitä kun kaksi miestä suutelee, mutta ehkeivät he lähtökohtaisesti tule tämmöistä näytelmää edes katsomaan. Ja olihan tässä myös mielettömän hieno homodiskokohtaus (I am What I am), missä pukusuunnittelija Simone pääsee irrottelemaan fetissikuvastolla!

Onhan tämä teemoiltaan aika täyteen ahdettu näytelmä, ja muutenkin aikamoinen runsaudensarvi. Mutta silti niin jäsennelty ja koherentti teos. Loppu on kaikesta huolimatta toiveikas. Vaikka maailma on mätä paikka niin silti on toivoa, on rakkautta, on solidaarisuutta.

Kyllä Kansallisteatterin ja Wallgrenin Angels in America menee heittämällä vuoden parhainten esitysten joukkoon. Syyskauden näytökset on toki myyty loppuun, mutta onneksi tämä jatkaa Kansiksen ohjelmistossa myös keväällä. Näin vahva näytelmä kestää kyllä useammankin katselukerran, itsellä ainakin on uusinta suunnitelmissa.

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.

The Visit / National Theatre 5.3.2020

Mikä ihme näissä näytelmissä missä Tony Kushner on osallisena, että pituus on aina 3 tuntia ja rapiat? Tällä kertaa vuorossa oli sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin näytelmä Der Besuch der alten Dame eli The Visit or The Old Lady Comes To Call. En liene törmännyt hänen teoksiinsa ennen, joten siinäkin mielessä avartavaa. Ja tämä oli kyllä hieno esitys!

Ohjaajana Jeremy Herrin, jonka töitä olen nähnyt aika paljon viime vuosina. Ja hienosti tämäkin on ohjattu! Suuria joukkokohtauksia, upeasti hyödynnetty Olivier-näyttämön pyöröä ja sen hissirakennetta, ja kaikkea mahdollista. Tony Kushner vastaa tekstin sovittamisesta, ja tuloksena on napakkaa dialogia ja kiinnostavia moraalisia pohdintoja.

Olemme pikkuisessa Slurry-nimisessä pienessä amerikkalaisessa hiipuvassa teollisuuskaupungissa, 1950-luvun puolivälissä. Taantuma koittelee, kirkon ja aseman kellotkin on jo myyty keräilijälle. Juutalaisten ja kommunistien vikaa kaikki. Junatkaan eivät juuri enää pysähdy pikkuisella asemalla, pyyhältävät ohi jättäen pölypilvet jälkeensä. Ukkelit miettivät omaa ja kaupungin kohtaloa; ovat yhtä elossa kuin sammaleet ja jäkälät (miten ihana vertauskuva jotenkin). Mutta nyt on tapahtumassa jotain jännittävää! Nimittäin kaupungista lähtöisin oleva multimiljönääri Claire Zachanassian (Lesley Manville) on palaamassa paikkakunnalle! Kuoro on valmiina tervetuloseremoniaan ja kaikki kaupungin päättäjät myös. Miksi nainen nyt yhtäkkiä palaa, miettivät sekä kaupungin asukkaat että katsojat. Mutta kaikki selviää... Pasmat menevät sekaisin kun pikajuna yhtäkkiä pysähtyykin asemalla ja elegantti vanhempi rouvashenkilö saapuu, vanavedessään aviomies nr 7 ja vanhalta korppikotkalta näyttävä hovimestari Boby (Richard Durden) knallissaan. Hätäjarrusta vedetään silloin kuin halutaan junan pysähtyvän, ainakin jos on rahaa...

Clairen saapumisesta alkaa kiinnostava tapahtumien ketju - ja pian selviää miksi hän on päättänyt palata, 45 vuoden jälkeen. Oikeudenjano ja kosto motivoivat naista, ja hän haluaa hyvitystä. Hän lupaa asukkaille ja kaupungille miljardi dollaria siitä hyvästä että joku päästää päiviltään hänen nuoruusvuosien heilansa, nykyään sekatavarakauppiaana toimivan Alfred Illin (Hugo Weaving). Jaa miksikö? Vuosikymmeniä aiemmin nuoret kohtasivat millon metsässä, milloin ladossa, ja siitä tuloksena oli tietenkin ei-toivottu raskaus. Oikeudenkäyntiin Ill hankki todistajat valehtelemaan puolestaan, ja Claire joutui poistumaan kaupungista nöyryytettynä, vauva kainalossaan. Ja nyt on maksun aika. 

Hänellä on rahaa ja aikaa odottaa että kaupunkilaiset miettivät moraaalisia valintojaan. Voidaanko uhrata yksi, vaikkakin ihan kelpo yhteiskunnan jäsen, kahden teini-ikäisen isä ja aviopuoliso, mutta kuitenkin menneisyydessään väärin toiminut. Kun vaakakupissa olisi vaurautta koko kuolevalle yhteisölle. Tätä sitten mietitään eri kanteilta muutama tunti. Sillä aikaa Claire ehtii jo potkaista ukkonsa pois ja naida seuraavan (numero 8), käydä fiilistelemässä vanhoja paikkoja ja keskustella Alfredin kanssa syntyjä syviä. Muistella menneitäkin. Ja vähän muutakin tapahtuu.

Kaupunkilaiset vakuuttavat aluksi Alfredille etteivät he todellakaan myy tätä, eivät edes miljardista. Silti yksi jos toinenkin ostaa velaksi uusia kenkiä, kirkonkelloja ja autoja. Jopa Alfredin poika hurahtaa tähän kulutushysteriaan. Milläköhän he kuvittelevat maksavansa kaiken tämän? Luotolla elämisessä on aina se huono puoli että laskut lankeavat maksettaviksi joskus. Jännitys säilyy loppuun asti - miten käy Alfredin, miten käy Slurryn? Hänelle suositellaan lähtöä paikkakunnalta, etteivät kaupunkilaiset sortuisi ahneudessaan murhaan... mutta mennäkö vai jäädä, vaikea kysymys.

Slurryssä asuu tavallisia ihmisiä mutta näistä kuoriutuu esille kyllä paljon raadollisia piirteitä kun mahdollisuus äkkirikastumiseen ilmaantuu. Poliisipäällikkö siirtyy Clairen palkkalistoille, pormestari (Nicholas Woodeson) koittaa selittää asioita parhain päin ja jopa pappi sekoaa uusiin kenkiin. Ja yhtäkkiä moni haluaa avata luotollisen tilin Alfredin sekatavarakauppaan... Kaikkea tätä tarkkailee huvittuneesti kylmänviileä Claire, joka on nyt siinä asemassa ettei sanoja tarvitse säästellä. Ja miten teräväkielinen nainen tästä on tullut. Tyttönä hän oli halveksittu ja köyhääkin köyhempi, juopon ja hullun isän ja karanneen äidin tytär, joka vielä häpeällisesti tuli raskaaksi teininä. Ehkä hän on kärsinyt tarpeeksi, myös liudasta tyhjäpäisiä (mutta ilmeisen varakkaita) aviomiehiä. Kokemuksia maailman turuilta, bordelleista ja vaikka mistä on kertynyt, ja hintana siitä on tekojalat ja toinen käsikin on irtomallia. Mutta kun vaurautta piisaa, ja silloin ei tarvitse nöyristellä enää kenellekään. Kantotuolilla pääsee kyllä hyvin eteenpäin. Moneen otteeseen katsojia muistutetaan että Claire ei ole filantrooppi vaan kylmä bisnesnainen. Ei hän hyvää hyvyyttään ole tullut entistä kotikaupunkiaan pelastamaan. Lesley Manville tekee upeaa ja herkullisen synkänhilpeää työtä. Aivan mielettömän hienoa seurattavaa. Tämä oli kolmas kerta kun näin hänet näyttömöllä ja aina ilo katsoa. 

Ja olipa myös tosi hienoa päästä vihdoin ja viimein näkemään australialainen Hugo Weaving teatterin lavalla! Niin monista leffoista tuttu mies ei juuri esiinny kuin Australiassa, joten tämä oli sikälikin harvinaista herkkua. Mies oli toki loistava Matrix-leffoissa, ja Taru Sormusten Herrojen Elrondina, mutta oma suosikkini on huikea road trip -leffa Priscilla - Queen of the Desert vuodelta 1994, jossa Weaving esittää sympaattista dragartistia antaumuksella. Hieman pelottavan synkeä mies, mutta aivan älyttömän karismaattinen teatterissa. Alfred Ill oli vähän tossukkamainen, katuikin tekojaan, mutta tuntui alistuvan pragmaattisesti kohtaloonsa. Tyypillä oli sotkuinen tukka ja jotain toppauksiakin kenties, ja jotenkin muistutti naapurimaan näyttelijää Sam Neilliä. Mutta stage doorilla paljastui, että kyllä se Hugo Weaving ihan hoikka ja vähätukkainen oma itsensä oli. Oikeastaan ihan saman näköinen kuin Priscillassa, muutaman vuoden vaan vanhempana. Kannatti jäätyä reilu tunti odottamassa että sain käsiohjelmaan nimmarin (ei siellä sitten muita enää ollutkaan kuin minä ja joku nuori heppu).

Niin ja bonuksena saimme myös pienen dueton a'la Weaving ja Manville! Melankolinen Just A Wearyin´ For You kuulostaa ahdistavalta, kun samalla Claire pyytää Alfredia suostumaan pyyntöönsä, että oikeus toteutuu ja velka tulee kuitattua. Saako rahalla oikeutta? Kaupunki järjestää asiasta lopulta äänestyksen.

Oli kyllä hieno kokemus tämä. Näyttämön ylhäällä viiden hengen bändi soitteli jazzahtavaa musiikkia sopivasti, ja kaikki äänisuunnittelu (Paul Ardittin käsialaa) oli tosi hienosti toteutettu. Varsinkin junaefektit! Vicki Mortimerin lavastus loihti semmoisen 1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin silmiemme eteen kauppoineen, metsineen ja neonvalokyltteineen. Katon rajassa on metallinen kantosiltarakenne. Mainio yksityiskohta rouva Zachanassianin seurueessa on koristeellinen musta ruumisarkku jonka hän on tuonut mukaan rakasta Alfredia varten. Mukana on toki myös laatikossa matkaava lemmikkipantteri, josta saamme kuulla hienot ääniefektit. Pakko kehua myös Moritz Jungen upeaa vaatesuunnittelua, varsinkin Clairen pukuloisto häikäisee, hieman ankeasävyisten kaupunkilaisten asujen rinnalla erityisesti. Niin ja hyvin taittuu kaikilta jenkkimurrekin!

3,5 tuntia oli hieman pitkä rupeama, mutta 20 min ja 10 min tauot olivat ihan passelit, joten ei tuntunut niin pitkältä sitten kummiskaan. Ja hyvää draamaa katsoo ilokseen.

Pääsin tämän yhteydessä kokeilemaan myös National Theatren kehittämiä Smart Caption laseja, eli sellaisia mihin saa tekstityksen suoraan. Lasit saa varata ilmaiseksi ja käyttöön saa opastuksen. Tämä tosin oli niin pitkä näytelmä, että akku piti käydä vaihtamassa ekalla väliajalla. Teknologia perustuu siihen että jotenkin kone lukee näyttelijän replikoinnista vinkin milloin valmiiksi syötetyt replat näytetään. Tekstin paikkaa saa siirrettyä, kokoa, väriä jne muutettua sekä myös haluaako tekstin rivi kerrallaan vai jatkuvana juoksutuksena. Siis muutoksia voi tehdä missä vaiheessa näytelmää haluaakin. Palvelu on tarkoitettu ensisijassa kuulonsa kanssa kamppaileville, mutta toimii hyvin monessa muussakin tapauksessa. Kehitteillä on myös toiselle kielelle kääntävä versio, mutta ehkei suomi nyt ihan ensimmäinen kieli tule olemaan kunhan tämmöiset systeemit on valmiina. Lasit pystyy pitämään myös omien silmälasien päällä minulle kerrottiin, monenlaisia säätöjä oli myös sangoissa, nenäkappaleessa jne. Todella näppärä systeemi ja olen halunnut kokeilla siitä asti kun nämä joskus vuosi sitten tulivat saataville. Nyt myös tätä pilotoidaan elokuvissa, eli mainiota!

       

Kertakaikkisen antoisa ilta! Ja kastuneet kengätkin melkein kuivuivat pitkän esityksen aikana. Ennen näytelmää oli vielä hyvää aikaa tutustua teatterin aulan hienoon pukusuunnittelunäyttelyyn. Kyllä isolla talolla on isot resurssit, joka saralla.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

Angels in America: Perestroika / National Theatre 15.8.2017

Muutaman tunnin tauon jälkeen oli aika palata teatterille. Näytelmien välissä kerkesin syömään sekä hakemaan Yerman käsiohjelman Young Vicistä, se kun on on onneksi lyhyen kävelymatkan päässä. Yerma on yksi niitä näytelmiä mitä en pääse livenä teatterille katsomaan, mutta onneksi tulee NT Liveen - ja siis Suomeenkin - 25.9!

Mutta takaisin 80-luvun New Yorkiin. Kokonaisuutena tämä kakkososa Perestroika ei ole ehkä niin vahva näytelmä kun eka osa Millennium Approaches. Ei siis todellakaan huono, mutta pidän ekasta osasta enemmän. Tässä on liikaa ehkä sitä fantasiaosuutta?

Aluksi maailman vanhin bolsevikki paasaa, sitten näemmekin jo Joen lopulta antavan periksi Louisin viettely-yrityksille, Priorin kokevan voimakkaan eroottisia unia lääkehouruissaan ja Joen äidin ja vaimon etsimässä kadonnutta poikaansa/miestään. Roy kamppailee sairaalassa hengestään, ja Belize hoivaa tätä, vastentahtoisesti.

Profeetaksi joutunut Prior tekee tutkimusta enkeleistä ja seikkailee oudossa mormonikeskuksessa (jossa on aivan käsittämätön mormoni-dioraama!) mustissaan kuin joku gootti (Fuck you, I'm a prophet! on aika klassikko repliikki).

Enkeli-tematiikka ja mormonit ovat siis isossa roolissa. Näemme myös aivan upean taistelu/painikohtauksen kun Angel ja Prior vääntävät. Näytelmässä on monenlaisia suuria tunteita; eroja, kuolemaa, epätoivoa, mutta myös toivoa. Ja vierailuita taivaaseen. Mutta silti, lopun hienoisesta optimististaan huolimatta, ei kokonaisuus nouse samalla tasolle kuin ensimmäinen osa. Kyllä silti lopussa silmiä piti pyyhkiä kun Prior toteaa että hän on elänyt HIVin kanssa pidempään kun Louisin. Kaikesta on mahdollista selvitä!

Edelleen lavastus ja puvustus ja valot ja kaikki semmoiset ovat aivan valtavan upeat. Ja tottakai myös näyttelijät. Pitää kehua myös musiikkia ja koko äänisuunnittelua. Lisätietoja Angels in Americasta ja lisää kuvia muuten kannattaa katsoa teatterin sivuilta.

Tosi vähän alastomuutta, seksiä tms tässä nähdään (siis jos joku ajatteli että nyt on paljon alastomia miehiä), kummassakaan osassa. No Russell Toveyn ahteri, mutta se on niin nähty jo (The Pass). Kyllä alastomuutta nähdäkseen pitää suunnata katsomaan Cat on the Hot Tin Roof (jonka näin seuraavana päivänä).

Illan esitystä oli muuten katsomassa chief justice Margaret Marshall, jonka panos samaa sukupuolta olevien avioliittoasioissa oli merkittävä. Tästä syystä koko näyttelijäkaarti osoitti esityksen jälkeen hänelle suosiota, yhdessä yleisön kanssa.

Oli tämä kyllä huima päivä. Raskastakin toki hieman, mutta ihmeen hyvin nuo pitkät rupeamat jaksoi, kun kävi väliajoilla kävelemässä ja haukkaamassa happeakin. Jos on mahdollisuus tämä, tai siis, molemmat osat,  nähdä jossain, vaikkapa siellä NT Livessä, niin hyvin vahva suositus.


Kuvien copyright Helen Maybanks, paitsi Andrew Garfield ja loppukumarruskuva omia.

Angels in America: Millennium Approaches / National Theatre 15.8.2017

Kun tehdään Tony Kushnerin megahanketta Angels in America, niin sitten se tehdään kunnolla. Kaikkia mahdollisia ja parhaita resursseja hyödyntäen. Näytelmä on mammuttimainen, mutta niin loistava että se pitäisi jokaisen ihmisen nähdä. National Theatre on siis vallan oiva paikka sen esittämiseen, ja Marianne Elliot oiva ohjaaja!

Ensimmäinen osa oli pituudeltaan 3,5 tuntia, sisältäen kaksi vartin mittaista taukoa. Toinen osa 4 tuntia ja vartti, samanlaiset väliajat. Tätä on mahdollista katsoa erillisinä esityksinä, tai kuten minä valitsin, kaikki samana päivänä. Eka osa klo 13, toka klo 19. Väliin jäi onneksi se 2,5 tuntia minä aikana kerkesi käymään syömässä, ja kävelemässä pitkin Thamesin rantaa. Onhan se paljon istumista yhden päivän osalle, mutta onneksi on hyvät penkit ja jalkatilat, ilmastoitu katsomo ja tarpeeksi vessoja ruuhkien välttämiseksi (ja sitten mä löydän myös NT:n sokkeloista ne vähemmän läydetyt vessat).

Kushner kirjoittaa laveasti. Tarinat rönsyilevät. Näytelmän alaotsikko on A gay fantasia on national themes, ja sitähän tämä on. Yhden aikakauden kuvausta eli New York vuonna 1985, miten HIV ja AIDS vaikuttivat ihmisiin ja yhteiskuntaan. Seuraamme niin muutamia yksittäisiä ihmisiä, kuin maailman tapahtumia ylipäätään. Vuosi 1985 oli monellakin tapaa merkittävä. Ei pelkästään AIDSin takia, vaan maailmassa tapahtui niin paljon tuohon aikaan. Neuvostoliiton kaatuminen, koko länsimaisen yhteiskunnan murros, josta AIDS-epidemia oli yksi oleellinen osa.

Ian McNeilin lavastus on helkkarin nerokas. Kolme pientä vierekkäistä pyörivää lavaa, joissa on eri ihmisten asuntoja. Mutta niin kätevästi tehty, että välillä toisten makuuhuoneesta tuli toisten ihmisten huoneita, ja sairaalavuoteet siirtyivät pyörölavasta toiseen. Neonvaloja seinärakenteissa. Teknisesti monimutkaista, mutta visuaalisesti simppeliä. Myös nousevia ja laskevia lavanosia käytettiin paljon, ja sitten oli tietenkin joukko tummiin trikoisiin sonnustautuneita tyyppejä, jotka sekä liikuttelivat huonekaluja ja muita irtoelementtejä lavalle ja pois, sekä toimivat enkelin nukettajina. Hienoa koordinaatiota.

Enkeli niin. Niin huikean upeasti toteutettu enkeli! Valtavan isot siivet ja ääni kuin tuomiopasuunalla. Amanda Lawrence on kyllä ehta enkeli.

New Yorkissa asuu nuiva mormonilakimies Joe Pitt, jota houkutellaan muuttamaan Washingtoniin ja siirtymään isommille apajille. Joe ei osaa päättää. Kotona turhautuu valiumia nappaava vaimo Heather, joka seikkailee omissa hallusinaatioissaan päivät pitkät. Joen oppi-isä on tyrannimäinen lakimieskonkari Roy, joka on maailman napa ja kuvittelee rahojen ja vallan avaavan kaikki ovet ja auttavan joka asiaan. Valitettavasti sairastuttuaan hän joutuu toteamaan ettei terveyttä saakaan rahalla. Kun makaa kuolinvuoteellaan yksin, ei auta vaikka olisi miten suhteita. Ärsyttää myös miehen asenne omaa sairauttaan kohtaan; hän ei ole homo, vaan hetero jolla on satunnaisia suhteita miesten (erityisesti maksullisten miesten) kanssa. Eli hänellä ei ole AIDSia vaan maksasyöpä. Piste.

Sitten on myös neljä vuotta yhdessä ollut pariskunta Prior ja Louis. Priorin sairastuminen HIViin saa kumppanin niin pois tolaltaan että tämä päättää lähteä. On kauhea seurata vierestä kuinka toinen kärsii ja itse ei voi asialle mitään. Jäin pohtimaan tätä laajemmassa kontekstissa. Kuinka läheisen sairastuminen vaikuttaa omaisiin. Heidän oma elämänsä tuntuu katoavan kokonaan jonnekin, kun kaikki aika ja energia kuluu toisen sairauden kanssa.

Yksi näytelmän tärkeistä päähenkilöistä on mustaihoinen hoitaja Belize, joka joutuu inhottavan juristihirviö-Royn hoitsuksi, vaikka tämä inhoaa homoja ja tummia ja kaikkea mitä Belize edustaa. Mutta Belize on varsin räiskyvä ja hyvällä itsetunnolla varustettu tapaus.

Näytelmässä on paljon harhannäkyjä, unia ja hallusinaatioita sekä haamuja. Kaikki loistavan upeasti toteutettuina. Kohta ei katsojakaan tiedä mikä on totta, mikä roolihenkilön kuvitelmaa. Lisäksi pääosien näyttelijät esittävät moninaisia sivuhenkilöitäkin. Yksi hersyvimmistä kohtauksista on Priorin kohdatessa samannimisiä esi-isiään muutamia kertoja näytelmän aikana. Nämä kun eivät esimerkiksi tiedä sanan gay merkityksiä (paitsi sen iloisen). Monet efektit (kuten Priorin hallusinaatiot hepreaa puhuvasta hoitajasta ja helvetin lieskoista) upeasti tehty.

  

Kohtauksia on limittäin, lomittain ja päällekkäin, sekä vuorotellen. Kuulostaa sekavelle, mutta on oikeastaan aika selkeää, ja ennenkaikkea toimivaa. Välillä on aika pitkiäkin monologeja, varsinkin Louis jaksaa jaarittaa poliittisista aiheista. Tapahtumapaikatkin vaihtelevat makuuhuoneista, sairaaloihin ja hautausmaista Etelämantereelle.

Myös miehitys on kohdallaan. En ole nähnyt Andrew Garfieldiä teatterin lavalla koskaan aiemmin, mutta satunnaisesti jossain elokuvissa (en tosin ole nähnyt hänen päätähdittämäänsä kahta Spiderman-leffaa), ja ei ole koskaan iskenyt minuun ns. huikean hyvänä näyttelijänä. Siihen statukseen päästäkseen mun tarttee yleensä nähdä ihminen teatterissa; elokuvat ja tv ei auta eikä riitä. Mutta Garfield tekee niin upean roolin Prior Walterina että huh. Laiha ja kaunis poika, joka kärsii helvetin tuskia. Ensin sairastuessaan, ja sitten kun Louis kävelee suhteesta pois, jättäen Priorin yksin näkyineen ja kipuineen. Prior kokee ilmestyksiä, mm. enkelin, ja vakuuttuu olevansa Profeetta. Ilmestysten näkeminen aiheuttaa kiusallisia erektioita ja Profeettana olo viekin sitten monenlaisiin seikkailuihin...

  

Russell Toveyn olen nähnyt teatterin lavalla ennenkin, ja ihan kelpo näyttelijä on hän. Tykästyin tammikuussa 2014 kovast The Pass-näytelmään Royal Courtissa, ja siitä tehtiin myöhemmin elokuvakin. Jonka ostin itse asiassa tältä reissulta, mutta ei ole ollut vielä aikaa katsoa sitä. Jokatapauksessa Tovey on loistava avioliittonsa, työkuvioidensa, uskontonsa (mormoni!) ja oman seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevana Joe Pittinä. Denise Gough (joka sai viime vuonna parhaan naisnäyttelijän Olivier-palkinnon näytelmästä People, Places and Things) oli myös tyrmäävän hieno Heather, jolla todellisuus heittää häränpyllyä. Nathan Lane on myös tosi hyvä Roy, sellainen kärttyinen valkoinen valtauros. Eikä voi olla mainitsematta Nathan Stewart-Jarrettia, joka elastisena Drama Queeninä meinaa varastaa monta kohtausta ihan kokonaan (ja täysin ansaitusti saa monet väliaplodit). On tässä henkilökaartissa vielä Joen äitikin Hannah (Susan Brown) joka myy talonsa Salt Lake Cityssä ja muuttaa New Yorkiin poikansa puhelun hälyyttämänä, koittaen sovitella poikansa ja miniänsä välejä.

Jätin parhaan viimeiseksi eli James McArdlen. Tämän esittämä Louis on kahtiarevitty. Mies joka ei pysty käsittelemään lähimmäisen tuskaansa, saatikka omaansa. Pinnallinen? Kenties, mutta ei se asiasta tee yhtään helpompaa. Omien syyllisyydentuntojen (ja myös uskonnon; Louis on juutalainen) kanssa kamppailevan herkkäsielun kärsimistä on välillä vaikea katsoa. Ehkäpä omaa tuskaansa lievittämään Louis aloittaa epätoivoisen suhteen Joen kanssa, ja eipä sekään helppoa ole (eroavat uskonnolliset ja poliittiset näkemykset eivät varsinaisesti edesauta asiaa). McArdle on vakuuttanut minut useasti teatterissa. Alunperin National Theatressa loppuvuonna 2014 loistavassa Rona Munron The James Plays-sarjan ekassa osassa, missä esitti kuningas James I:tä, ja sitten Chichesterissä 2015 vuoden lopulla Young Chekhov-sarjassa näytelmissä Platonov (nimirooli) ja Ivanov. Tuli mieleen että olenhan mä nähnyt sen aiemminkin, eli NT:n Emperor and Galilean-näytelmässä mitä katselin muutama vuosi sitten arkistossa tallenteena. Tässä siis yksi ehkä suurelle yleisölle tuntemattomampi näyttelijä jota kannattaa todella pitää silmällä!

Viimeksi Kushnerilta olen nähnyt tämän nimihirviön Hampstead Theatressa, ja osittain samanlaisia teemoja siinäkin oli, vaikka ikäeroa näytelmillä on 25 vuotta. Marianne Elliotin ohjaustöissä on aina jonkunlaista lämpöä ja sympatiaa, oli aihe mikä hyvänsä.

Oli tämä kyllä aikamoinen kokemus! Ei ole mikään ihme että kaikki esitykset möivät loppuun iät ajat ennen ensi-iltaa. Onneksi NT Live pelastaa! Voinkin lämpimästi suositella katsomaan tätä Finnkinon teattereille (Turku, Tampere, Helsinki) ma 21.8. (ja seuraava osa viikon päästä siitä).



Esitykuvien copyright Helen Maybanks, muut omia.

The Intelligent Homosexual's Guide to Capitalism and Socialism with a Key to the Scriptures / Hampstead Theatre 7.11.2016

Kuka edes keksii näin kamalan pitkiä ja hankalia nimiä näytelmilleen? No Tony Kushner tietysti. Toisaalta Angels in America oli selkeän lyhyt ja simppeli. Ei ihme että Hampstead Theatre on lyhentänyt tämän muotoon iHo. 3,5 tuntia on kamalan pitkä aika istua teatterissa, mutta onneksi tässä oli kaksikin väliaikaa, joten ei se niin paha ollut. Sitäpaitsi tarina vei niin mukanaan, ettei ajankulua edes huomannut.

Tony Kushner kirjoittaa taas syntyjä syviä. Italialaistaustainen amerikkalaisperhe ruotii keskinäisiä suhteitaan ja siinä sivussa puidaan mm. politiikkaa, uskontoa, seksuaalisuutta ja maailman tilaa. Eläkkeellä oleva ammattiyhdistysaktiivi ja kommunisti Gus on pettynyt maailman muutoksiin, eikä näe muuta ratkaisua kun itsemurhan; yksi epäonnistunut yritys on jo takana. Hänen luonaan asuva siskonsa Clio kutsuu miehen kaikki kolme lasta kylään, ja sitten niitä syitä ja seurauksia vatvotaan. Lasten elämänkumppanit, eksät, nyksät ja rakastajat poikkeavat myös paikalla.

Vaikka näytelmässä lähinnä vain istutaan keittiön pöydän ääressä ja puhutaan (no, välillä huudetaan ja heitellään tavaroitakin), niin tiukka teksti pitää hyvin otteessaan koko 3,5 tuntia. Toki se Kushnerin hieno sanankäyttö auttaa, ja Michael Boydin taitava ohjaus. Ja sitten on ihan hirveän mahtavat näyttelijät.

David Calder on elämäänsä, ja maansa tilaan, läpeensä kyllästyneenä eläkeläisenä ihan huikeassa vedossa. Nasevan tiukkaa ja kuivaa huumoria viljelevänä Gusin sisko Cliona on Sara Kestelman. Ihana! Vanhempi pojista Pill (Richard Clothier) on historianopettaja, 26 vuotta aviossa saman miehen Paulin (Rhashan Stone) kanssa ja rakastunut Yalen käyneeseen prostituoitupoika Eliin (Luke Newberry). Näytelmässä nähdään takautumina tunnepitoisia kohtauksia niin Elin kuin Paulinkin kanssa. (Luke N. muuten lupasi mulle ettei seuraavassa näytelmässä esitä amerikkalaista homoa, kun nyt kaksi viimeisintä näytelmää on menty sellaisella roolituksella). Kolmiodraaman osapuolet ovat kaikki taitavia, ja eritoten Newberry, varsinkin laulaessaan oopperaa italiaksi!

Sisko Emptyn roolissa myös todella hienon roolin tekevä Tamsin Greig. Siskonkin elämä on pikkasen solmussa. Juoppo ex-mies (Daniel Flynn) asustaa isän kellarissa vuokralla (ja haluaa ostaa tämän talon) ja nykyinen hieman hysteerinen puoliso (Sirine Saba) odottaa heidän lastaan. Jota Empty ei edes haluaisi, ja sitten sortuukin eksän kanssa sänkyyn. Lapsi taas on siemennetty kiivasluontoisen pikkuveljen (Lex Shrapnel) myötävaikutuksella. Kuulostaako monimutkaiselta? Siltä se hetkittäin tuntuikin.

Italialainen verenperintö kuohuu ja kuohuttaa tunteita ja välillä keskustelua on vaikea seurata kun kaikki puhuvat ja huutavat toistensa päälle. Seinän sisältä löytynyt matkalaukkukaan ei tunnu kiinnostavan ketään, kun kaikki keskittyvät kiivailemaan toisilleen. On tässä sellaisia suvantokohtiakin, kun vaikkapa Pill ja Gus keskustelevat pojan seksielämästä ja miten tämä käytti 30 tonnia siskonsa hedelmöitysrahoja mieshuoraan :-) Paljon komiikkaakin siis, vaikka enemmän tämä kai on yhteiskunnallinen draama kuin mikään komedia.

Tätä esitetään Hampsteadissa 26.11. asti, mutta loppuesitykset on loppuunmyytyjä. Jään odottamaan mahdollista siirtoa West Endille. Hampstead Theatre on kyllä yksi mun suosikkiteattereita Lontoossa. Helppo tulla metrolla (ehkä 40 metriä Swiss Cottagen asemalta), mukava pieni paikka ja kiva henkilökunta. Ja todella mielenkiintoisia esityksiä. Lisäksi vielä yksi suosikkihostelleistani (Palmers Lodge Swiss Cottage) on muutaman minuutin kävelymatkan päässä, ja siellä tuli nytkin yövyttyä. Kätevää siis. Ja lippujen hinnat ovat edulliset (verrattuna West Endiin) ja täällä ei ole koskaan ollut mitään hirveän isoja fanimassoja hihkumassa stage doorilla, oli lavalla sitten kuka hyvänsä. Ehkä siksi ettei ole edes stage dooria :-)

  

Ensi vuonna Kushnerin klassikon Angels in American voi taas nähdä livenä Lontoossa, kun National Theatre tuo sen ensi-iltaan toukokuussa. Liput tulevat myyntiin tammikuussa, ja uskoisin että menevät kaupaksikin aika nopsaan. Marianne Elliott vastaa ohjauksesta. Paikan päälle ei tarvitse matkustaa, koska se tullee myös NT Live-esityksenä Finnkinoltakin. Joskaan näitä ensi vuoden teatterileffaesityksiä ei ole vielä Finnkinolta vahvistettu.


Esityskuvien copyright Manuel Harlan.
Muut kuvat omia.