Long Day's Journey Into Night / Bristol Old Vic 2.4.2016

Tämä Eugene O’Neillin omaelämäkerrallinen perhekuvaus Long Day's Journey Into Night (Pitkän päivän matka yöhön) on yksi teatteriklassikoita. Ei mikään helppo tai hauska, mutta liikuttava ja monenlaisia tunteita nostattava. Bristol Old Vic täyttää tänä vuonna 250 vuotta ja valitsi siis yhdeksi juhlavuoden näytelmäkseen tämän. Varmaan mahdollisuus saada teatterin oma kasvatti Jeremy Irons miespääosaan vaikutti asiaan.

Ja niin karismaattinen kun Jeremy Irons onkin, näin 67-vuotiaanakin, niin kyllä tämä on ihan Leslie Manvillen bravuuri. Morfiinikoukussa rimpuileva Mary on herkkä, haavoittuva ja hulluuden portteja kolkutteleva, ja Manville osaa tulkita tätä niin riipaisevasti että tulee melkein itku. Tämä on tunnelatauksessaan suoraan jatkoa Manvillen edelliselle teatterityölle eli Ibsenin Ghosts:ille, ja kas kun ohjaajakin on sama eli Richard Eyre. Taas kerran ihan Olivierin arvoinen suoritus (Ghostsista Manville sen viime vuonna sai).

Miten musta tuntuu että niin moni amerikkalainen näytelmäkirjailija kuvaa rikkirevittyjä perheitä, jotka rimpuilevat omissa pikkuhelveteissään. Niin tämä Tyronen perhekin. Isä James (Jeremy Irons) on näyttelijä, jota elämä on vienyt kiertämään pitkin maata. Nyt jo vähän uransa ehtoopuolella hän on enemmän keskittynyt (huonoihin) kiinteistökauppoihin. Mary on joutunut hautaamaan omat urahaaveensa (nunna tai konserttipianisti!) seuratakseen miestään hotellihuoneasumisen jatkuvaan kierteeseen. Pojillakaan ei hyvin mene. Eugene on kuollut ihan vauvana (mutta on silti hyvin läsnä), Edmund (Billy Howle) kärsii keuhkotaudista ja työtön näyttelijä Jamie (Hadley Fraser) kipuilee alkoholiongelmansa kanssa. Viina maistuu itse asiassa kaikille miehille tässä enemmän kuin hyvin.

  

Tapahtumapaikkana on perheen kesäasunto, missä Mary ei viihdy lainkaan. Tai tarkemmin ottaen olohuone. Tätä tuotanto kestää kolme tuntia ja 20 minuuttia, mutta ajallisesti ei liikuta kuin yhden vuorokauden puitteissa. Päivän ja varsinkin illan mittaan käydään monia tärkeitä keskusteluita ja avaudutaan, ehkä vähän liikaakin. Kaikilla on paljon kipeitä asioita sydämellään; paljon kaunaa on kertynyt vuosien varrella. Isää syyllistetään siitä ettei tämä kitsaana miehenä raatsi laittaa rahaa muiden addiktiohoitohin.

Perheen pojista ei löytynyt kuin harjoituskuva

Viides henkilö lavalla on rempseä palvelustyttö Cathleen (Jessica Regan) joka piipahtaa muutaman kerran. Mary takertuu tähän kun miehet ovat lähteneet kaikki illaksi kaupungille ja ei ole ketään muutakaan. Koska takertuminen on joskus ainoa vaihtoehto. Perheen miehet taitavat kokea sen aika tukahduttavana. Tämän perheen olohuoneessa on niin monta elefanttia, ja asioista ei vain puhuta. Tai puhutaan, mutta silti vaietaan. Mary kyllä puhuu, muistelee menneitä, syyllistää itseään Eugenen kuolemasta, jaarittelee ja lavertelee. Mutta esimerkiksi Edmundin sairaus on asia mitä hän ei voi myöntää edes itselleen. Puhuu vain kesäflunssasta, vaikka poikaa odottaa puolen vuoden keuhkoparantolajakso.

   

Hadley Fraseria olen nähnyt parin vuoden aikana teatterin lavalla tosi paljon. Donmarissa City of Angels musikaalissa ja Coriolanuksessa, ja nyt viimeksi Kenneth Branagh Companyn Winter’s Talessa ja Harlequinadessa. Ja vielä jossain muussakin, mitä en nyt muista. Mutta mies on tavattoman taitava (ja hyvästä lauluäänestä saatiin nytkin pieni näyte) ja sopii hyvin vetämään Jamien roolin. Billy Howle on Bristol Old Vicin teatterikoulun oma kasvatti ja mulle ihan uusi tuttavuus. Miten kukaan voi yskiä noin todentuntuisesti! Muutenkin nappisuoritus. 

Jeremy Irons puhuu hieman epäselvästi hetkittäin, ja mietin että kuuluuko se rooliin vai puhuuko se noin epäselvästi muutenkin. Moni kriitikko on tästä maininnut, että ehkä se en ole vain minä ketä tämä häiristsee. Mutta ei toki iso juttu ole. Muuten näytteleminen on hienovaraisen kaunista. Vähän ehkä jo ikä painaa. Ja jotenkin se on ahistavaa kun suosikkinäyttelijä vanhenee... (no, onhan Brideshead Revisitedistä jo vuosia... peräti 35! Kai sitä ihminen nyt siinä ajassa vähän rupsahtaakin). Mutta charmi ei ole kadonnut!

Pääsin kurkkaamaan alas katsomoon yläparvelta

Richard Eyre on huikean taitava ohjaaja, ja tämäkin on varsin mallikelpoinen esitys. Jos kohta pituudesta olisi voinut ottaa hieman pois. Vaikka näyttämöllä tapahtui kiinnostavia asioita, niin ei tämmöinen puhenäytelmä paras mahdollinen valinta ole parin tunnin yöunien jälkeen. Välillä sain pinnistellä pysyäkseni hereillä.

Lavalla on tummia puuhuonekaluja ja aika vanhoillisesti sisustettu olohuone massiivisine kirjahyllyineen. Huoneen seinät ovat tummaa puupaneelia imitoivaa pleksiverhoilua, josta näkyy läpi jännästi teatterin vanhat rakenteet. Kun niin valaistaan. Aika hieno oikeastaan, nimenomaan se jännä pleksi (tai mitä lie materiaalia onkaan). Rob Howell vastaa lavastuksesta.

Remontin aikana oli katsomon paikalla kaivinkone! Remppakuvia oli seinillä.

Bristol Old Vic on kyllä hieno paikka. Se remontoitiin täysin 2012, mutta arvokkaasti vanhaa kunnioittaen. Katsomo on krumeluurattu ja kaunis, ja aika pieni ja intiimikin. Vaikka siellä on 3 parveakin. Permantopaikat eivät ole stalls, vaan pit, kuten esimerkiksi Sam Wanamaker Playhousessa. 

 

Yläkerrassa on tapas-baari, alhaalla ihan tavallinen. Isoja löhösohvia on siellä täällä ja pääportaikossa massiiviset kattokruunut ja seinillä isoja kuvavedoksia vanhoista esityksistä.  Ulospäin rakennus on oudon vaatimaton ja jopa huomaamatonkin. Lippujen hinnat eivät päätä huimaa. Parhaat paikat permannon 5:llä rivillä keskellä £30. Lontoossa sama maksaa kolme kertaa enemmän. Ja ketkä kaikki ovat täällä opiskelleet, ja näytelleetkin!

Kriitikot ovat kyllä tästä tykänneet, joten ehkä siirto Lontooseen on hyvinkin mahdollista. Toivossa on hyvä elää, sillä kyllä tämän voisi uudelleenkin nähdä, ehkä hieman virkeämpänä. Teatteri on koonnut kritiikkejä näppärästi yhteen paikkaan, vassokuu.

      

Kaiken kaikkiaan karismaattisia näyttelijöitä ja hieno tarina upeasti tulkittuna. Ei mitään valittamista illassa. Paitsi se että koko tiimi karkasi lepäämään ennen kuin kerkesin saamaan nimmareita käsiohjelmaan, kuvista puhumattakaan. No, heillä takana kaksi liki 3,5 h esitystä, ja aika raskas näytelmä kyseessä, niin ymmärrän hyvin että halusivat nukkumaan.

Esityskuvien copyright Hugo Glendinning

The Winter's Tale / Branagh Theatre Company Live (Garrick Theatre) 12.1.2016

Mulla oli ilo ja kunnia nähdä tämä lokakuun lopussa Lontoossa ihan livenä. Mutta kuten usein/aina hienoja esityksiä katsoessa käy, niin tekee mieli katsoa uudelleen. Ja onneksi StoryHill toi tämänkin Suomen valkokankaille, jossa se oli mahdollista nähdä 12.1.

Mikäli missasit esityksen, on monella paikkakunnalla uusintaesitys 4.2., katso lisätietoja täältä. Branagh Theatre Companyllä on tänä vuonna pari muutakin esitystä tulossa (toivon mukaan Suomenkin) valkokankaille, lisätietoja täällä.

Niin, no, hyvä tämä oli näin valkokankaallakin. Tietysti kamera kuvaa ja rajaa asioita ulkopuolelle, ja katsojalle näytetään mitä lähetyksen ohjaaja (tässä tapauksessa Benjamin Caron) haluaa meille näyttää. Mutta pääsääntöisesti kaikki toimii taltioinnissakin. Tosin esimerkiksi sitä kun alussa porukka marssii lavalle katsomon reunoja, salin takaosasta, ei tietenkään näy.

Edelleenkin tässä oli suurta tunnetta (ehkä välillä hieman liikaakin, koska teatterinäytteleminen on aina vähän eri kuin elokuvanäytteleminen, jollonka näin valkokankaalla touhu saattaa hetkittäin mennä hieman överiksi) ja suurta paatostakin.

  

Vaikka omat paikat katsomossa lokakuussa olivat erinomaiset, eli permannolla suht edessä, niin tässä oli tietenkin lähikuvia, jotka olivat vielä lähempiä. Ja ehkä nyt kiinnitti huomiota hieman eri asioihin kun viimeksi. Hiki ja kyyneleet näkyivät hyvin. Se on kyllä liikuttavaa miten niinkin kokenut konkari kun Sir Kenneth Branagh saa tiristettyä oikeasti tipan silmäkulmaan tilanteen niin vaatiessa (lopussa kun Hermione herää henkiin, ja kaikki on taas hyvin).

Jostain syystä moni suomalaisista Shakespeare-tutuistani ei tykännyt tästä juuri lainkaan, mutta toki aika moni myös piti. Branaghin tapa puhua ja tulkita Shakespearea tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta toki Judi Denchiä kaikki taitavat palvoa.

Tosin ymmärrän hyvin Tuula Viitaniemen kommentit nuoremman polven puheilmaisusta.

Esityksessä nähtiin myös hieman ekstramateriaalia, Branaghin haastattelua, tulevien esitysten trailereita.


Kuvien copyright Johan Persson

Coriolanus / NT Live 16.11.2015

Näin vajaan kahden vuoden tauon jälkeen olikin tosi ihanaa nähdä Donmar Warehousen Coriolanus uudelleen. Tai neljäs kertahan tämä mulla jo oli. On ihan mahdottoman kummaa miten siitä voi saada vieläkin näin paljon irti! Se tuntui melkein jopa parhaimmalta esitykseltä (vaikka olen sen livenäkin kahdesti nähnyt). Tultiin Eevan kanssa Plevnan leffateatterista ulos ja molemmilla oli ihan sama fiilis: mahtavaa! Kuuntelin seuraavana päivänä kommenttiraidankin tähän, missä pääosin olivat äänessä ohjaaja Josie Rourke ja nimiroolia tulkitseva Tom Hiddleston - se oli kanssa huisin mielenkiintoinen.

Mä nyt muutamia mietteitäni esityksestä laitan tähän. Olen Donmarin Coriolanuksesta kirjoittanut aika monesti aiemmin, jos kiinnostaa niin menkää ja selatkaa blogia taaksepäin...

En muistanutkaan miten Coriolanus tosiaan uskoo, että hän voi sanoa mitä tahansa kansalaisille, ja sitten haukkuukin heitä oikein olan takaa. Pitää itseään parempana kuin muut. Se Caius Martiuksen ja Aufidiuksen keskinäinen, kompleksinen suhde; vihaavat mutta kunnioittavat toisiaan. Caius Martiuksen ansaittuaan lisänimensä Coriolanus taistelun jälkeen kansa on pakoitettu tykkäämään ja kunnioittamaan tätä, vaikkakin hieman vastentahtoisesti. Coriolanus lähtee kaavussaan kalastamaan ääniä, ja tässä Hiddleston tekee ihan mestarillisen suorituksen. Lipevyydestä kymppi! "People must have their voices!". Ja sitten tästä tuleekin petturi. Naps vaan.

Coriolanus on äkkipikainen, omahyväinen, ja hetkittäin tästä on kyllä vaikea tykätä. Ja sitten se äidin ja pojan suhde, herranjee. Onko toista yhtä kiihkomielistä ja sotahullua äitiä kuin Volumnia? Jonka mielestä pojan arvet on parasta mitä tämä tietää. Volumnia on päättänyt että hänen pojastaan tulee jotain suurta ja merkittävää ja sitä ei saa estää mikään. Siksi kai se äidin maailma romahtaakin kun Coriolanus ajetaan maanpakoon. Ei siinä auta äiteen eikä Meneniuksen anelut että Coriolanuksen pitäisi pyytää anteeksi ja olla nöyrä. Ei löydy nöyryyttä tästä miehestä. Perkuleen pässi!

Menenius on muutenkin sellainen toppuuttelija ja hyssyttelijä joka koittaa joka välissä hieroa sovintoa ja rauhaa. Kun Volumnia ja Virgilia (Coriolanuksen sivuosaan jäävä vaimo) menevät messuamaan tribuuneille että Coriolanusta ei saa häätää, niin siinäkin tämä koittaa rauhoittaa tilannetta. Mutta Volumnia on yhtä jästipää kuin poikansa (niin, mistäköhän C.lienee sen perinyt).

Ja sekin kohtaus kun Coriolanus ryysyläisen näköisenä vihdoin pääsee Antiumiin ja menee tapaamaan Aufidiusta. Joka sanoo rakastavansa vaimoaan kovasti, mutta niin vaan vanhan vihollisen näkeminen nöyränä hänen huushollissaan on parempi näky kuin vaimon tapaaminen konsanaan! Aikamoinen tunnustus! Aufidius käy pikkuhiljaa mustasukkaiseksi C:lle, kun sotilaat palvovat tätä., siis Aufidiuksen omat miehet! Ehkäpä se on yksi hyvin painava syy miksi C kokee loppunsa niin kuin kokee. Mutta onhan se Coriolanus kova sotajätkä, kun voitti Aufidiuksen silloin viimeksikin...

Oli tämä kyllä huikeaa näyttelijätyötä! Hiddlestonille täydet pisteet. Miten se saakin kyyneleet silmiin niin sukkelaan... Ja ei se Hadley Fraserkään pöllömpi ole Aufidiuksena :-)

Summa summarum, jos koskaan on mahdollista nähdä tämä taas, niin menkää menkää menkää! Eiköhän NT Live sen taas jonain päivänä esitä.

City of Angels / Donmar 9.1.2015

Olipas varsin mielenkiintoista nähdä musikaali Donmarin 200+ paikkaisella näyttämöllä. Mutta ehkei tämä intiimi 1920-lukulainen film noir -musikaali olisi mihinkään West Endin isoille lavoille sopinutkaan. Tänne se istui kuin nenä päähän.

Tammikuun Lontoon-reissu alkoi siis hieman tavallisista kuvioista poiketen. Liput olin ostanut jo kesällä joskus kun tulivat myyntiin. Ihmetys olikin kova kun mun paikalla istuikin joku muu! No, tilanne selvitettiin talon puolesta varsin sukkelaan, sillä seurauksella että sain paremman paikan ja rahaa takaisin £11! Olivat kaiketi olleet lipunostajiin yhteyksissä silloin kuin lavastussuunnitelmat valmistuivat ja nämä olivat hieman näkörajoitteisia paikkoja. No, oli syy mikä hyvänsä, paikka oli oikein hyvä ja rahanpalautus ei haitannut sekään. Ja siis, permannolla tällä kertaa.

Samantha Barks ja Rosalie Craig

Mulla ei ollut oikein minkäänlaisia ennakkotietoja koko esityksestä, tiesin vaan että siinä esiintyy Hadley Fraser (ken oli oikein vakuuttava vuosi sitten samalla näyttämöllä Coriolanuksen vastapelurina Aufidiuksena. Coriolanuksesta kirjoitin joulukuussa 2013, tammikuussa 2014 ja vielä helmikuussakin 2014, kun näin sen 3. kerran.) ja Samantha Barks (joka hurmasi minut taannoin Les Miserables -elokuvan Eponinen roolissa). Niin, ja että ohjauksesta vastaa Josie Rourke, aina takuuvarma porkkana. Mutta mulla on täysi luotto Donmariin - ja taas se kannatti! Esitykset on loppuunmyytyjä kaikki, mutta seuralaiseni Anke sai kyllä peruutuslipun, kun iltapäivällä käytiin kysymässä. Ja ihan hyvälle paikallekin vielä.

City of Angelsissa kerrotaan käsikirjoittajahepusta, joka raapustaa kasaan leffan käsikirjoitusta omasta kirjastaan, kovaksikeitetystä yksityisetsivästä. Samat tyypit esittää siis "oikeita" ihmisiä, että sitten tämän tulevan leffan hahmoja. En heti tajunnut, että aina kun kuvattiin kirjan tapahtumia, niin valaistus ja puvutkin olivat mustavalkoisia/värittömiä, ja oikeaa elämää kuvatessa värillistä. Se helpotti hieman tapahtumien seuraamista, sitten kun sen oivalsi. Koska kaikilla näyttelijöillä, paitsi kirjailijalla ja yksityisetsivällä oli tuplaroolitus, ja se oli hetkittäin hieman hyppelehtivää se tarinankerronta. Ja tokihan se dekkari oli kirjailijan alter ego :-)

 

Hadley Fraser ja Tam Mutu

Musiikki oli sellaista 20-lukulaista jazzia. Sävellyksistä vastaa Cy Coleman ja lyriikoista David Zippel. Ja varsinaisen tarinan on kynäillyt Larry Gelbart. Varsin mukaansatempaavaa ja viihdyttävää, vaikka en mikään jazzmusiikin  ylin ystävä olekaan. Kieli oli välillä tosi nopeatahtista tulitusta ja välillä mietti mihin elokuvaan itsekin joutui sisälle.

Kaikki laulajat olivat TOSI superhyviä. Tam Mutu pääroolissaan yksityisetsivä Stonena oli oikein hyvä, ja rooliinsa erittäin sopiva. Sellainen tummanpuhuva ja karheankomea. Ja järisyttävän hyvä laulaja. Alkuperäisessä Lontoon tuotannossa 1993 Stonen roolin lauloi muuten eräskin Roger Allam! Hadley Fraser hieman nörtihtävänä kirjailijana oli hyyyyvin erilainen kuin Coriolanuksessa sotapäällikkö. Mutta toki lauloi hyvin. Samantha Barks esitti Marilyn-henkistä blondia bimboa. Pidin kovasti myös Rosalie Craigin Gabby/Bobbista. Tummahipiäinen taustoja ja soolojakin laulava gospelnelikko oli myös taitava. Kuumapäistä Hollywoodpomoa näyttelevä Peter Polycarpou oli kauheassa vauhdissa!

Hieno ja salaperäinen nainen palkkaa yksityisetsivän etsimään kadonnutta tytärpuoltaan. Tämä käy hommiin, joutuu kovisten pieksämäksi, saa murhasyytteen ja sitten menneisyyskin astuu mukaan kuvioihin. Juonesta ei sen enempää (Wikipediasta löytyy aika hyvä tiivistelmä, jos kiinnostaa), muuta kun se oli hieman sekava. Dialogi oli hyvin nokkelaa, nopeaa ja täynnä niin puujalkavitsejä kuin sanaleikkejäkin.

Yksi hauska yksityiskohta esityksessä on kun kirjailija naputtelee kirjoituskoneellaan takaperin eli vetää XXX-rivin päälle ja korjaa tekstiä. Ja samalla näyttelijät (kirjan hahmot) tekevät kaiken takaperin, eli puhumisen ja liikkumisen. Tämä tapahtui muutamia kertoja ja oli joka kerta yhtä viihdyttävä.

Donmariin oli rakennettu myös pieni pyörivä lava. Lavastus oli muutenkin nerokasta. Koko takaseinä oli tehty kirjoista/käsikirjoituksista. Mikrofonit oli piilotettu näyttelijöiden hiusten/peruukkien alle niin taitavasti (ja ne olivat hyvin pieniäkin) että melkein olivat piilossa kokonaan. Miksei Suomessa näe missään ikinä noin pieniä mikkejä?

Esityksen jälkeen suurin osa porukasta valui Donmarin eteen kadulle, ja meitä oli siinä ehkä kymmenkunta ihmistä ottamassa kuvia ja kysymässä nimmareita käsiohjelmiin. Harmi vaan kun Hadley Fraser onnistui karkaamaan jonnekin.

Kaikkiaan erinomaisen kiinnostava musikaalikokemus, vaikkei se musiikki ihan sellaista muhun iskevää ollutkaan. Mutta toteutus oli niin hieno, ja esiintyjät taitavia, että ei sillä ollut niin väliäkään.

Pääsääntöisesti City of Angels sai hienon vastaanoton brittilehdistössäkin - nyt vaan jäädään odottamaan siirtyykö se(kin) West Endille.

Kuten vaikkapa Telegraphin Dominic Cavendish, joka antoi 5 tähteä:

Two narratives work in complex concert. In the “real” world, clacking away on a typewriter, a hack called Stine is adapting his detective novel City of Angels for the big-screen, at the meddling behest of cigar-chomping producer Buddy Fidler. In the “reel” world, his characters – notably his gumshoe alter-ego, Stone – are embroiled in a mystery involving a rich, decaying man with an iron lung, his grasping younger wife and the pair’s missing daughter/step-daughter.

The dialogue has the zest of Raymond Chandler at his best: “Only the floor kept her legs from going on forever,” Stone says of the femme fatale in a voiceover relaying his private thoughts. And with lyrics like “If you’re not celibate we can raise hellabit”, the warm bath of Coleman’s score keeps frothing with wit although the grittier salts of emotional sincerity are still stirred in when required.

Ja Guardianin Michael Billington, 4 tähteä:

Even if it’s not a perfect show, the presentation is immaculate. Robert Jones’s design is backed by a sky-scraping pile of manuscripts, suggesting the travails of the lone writer. The performances are also excellent. Hadley Fraser’s harassed Stine is ideally matched by the Bogartesque assurance of Tam Mutu’s Stone, Peter Polycarpou is explosively funny as an egomaniac producer and the show is unusual in offering dual roles for a number of women: Rosalie Craig as both writer’s wife and gumshoe’s girl, Katherine Kelly as shooting star and blazing siren, and Samantha Barks as aspiring starlet and fugitive jailbait all inhabit two worlds with consummate style and ease. The show may be caviar to the general, but Rourke’s production is a gourmet’s delight.

Virallisten esiintymiskuvien copyright Johan Persson.
muut kuvat omia.

Donmarin syksyn ohjelmisto!

Juurikin hetki sitten Donmarin taiteellinen johtaja Josie Rourke julkaisi tiedot syksyn kolmesta näytelmästä. Ja miten kiinnostava syksy onkaan tulossa...

Ensin 31.7. ensi-iltansa saa Kevin Elyotin näytelmä My Night with Reg. Olivier & Evening Standard -palkinnot voittanut 20 vuotta vanha komedia palaa juhlavuotenaan uusintakierrokselle Robert Hastien ohjauksessa. Mulla saattaa olla mahdollisuus jopa nähdä se, koska kalenterissa on vielä tilaa yhden torstai-iltapäivämatinean verran 28.8.

3.10. tulee sitten Phyllida Law'n ohjaus Shakespearen Henry IV:stä, kokonaan naismiehityksellä. Tämä jatkaa siis toissavuotista sarjaa naisistaa Shakespearea (silloin huippumenestyksen saanut Julius Ceasar). Tämän pystyisin kanssa katsomaan lokakuun reissulla, mulla on siellä vielä tilaa 4 näytelmälle.

Sokerina pohjalla musikaali City of Angels, mikä saa ensi-iltansa 5.12. Hadley Fraser palaa päärooliin (loisti viimeksi Donmarissa vuodenvaihteessa Coriolanuksen Aufidiuksen osassa) ja mukana myös Samantha Barks ja Rosalie Craig. Ohjauksesta vastaa Josie Rourke. Tämä on näistä ehkä eniten kiinnostava, tuon My Night With Regin lisäksi, eli loppuvuoteen/alkuvuoteen 2015 pitänee joku reissu miettiä.

Liput yleisölle tulee myyntiin 18.6., mutta harkinnassa olisi jos investoisin Donmarin jäsenyyteen. Ovat juuri uudistaneet jäsenohjelmansa, ja tarjolla on taas "tavallisille" ihmisillekin jäsenyys (£75). Aiemmin membership-hinnat alkoivat useasta sadasta punnasta (koska ne kaikki halvimmat jäsenyysluokat olivat jo loppuunmyytyjä). 2.6. alkaa jo jäsenten lipunmyynti. No, ei mulla ennen sitä ole rahaa ostaa jäsenyyttä. Mutta ennen 18.6. olisi kyllä. Pistetään harkintaan.