Tammikuun Lontoon-reissu alkoi siis hieman tavallisista kuvioista poiketen. Liput olin ostanut jo kesällä joskus kun tulivat myyntiin. Ihmetys olikin kova kun mun paikalla istuikin joku muu! No, tilanne selvitettiin talon puolesta varsin sukkelaan, sillä seurauksella että sain paremman paikan ja rahaa takaisin £11! Olivat kaiketi olleet lipunostajiin yhteyksissä silloin kuin lavastussuunnitelmat valmistuivat ja nämä olivat hieman näkörajoitteisia paikkoja. No, oli syy mikä hyvänsä, paikka oli oikein hyvä ja rahanpalautus ei haitannut sekään. Ja siis, permannolla tällä kertaa.
Samantha Barks ja Rosalie Craig
Mulla ei ollut oikein minkäänlaisia ennakkotietoja koko esityksestä, tiesin vaan että siinä esiintyy Hadley Fraser (ken oli oikein vakuuttava vuosi sitten samalla näyttämöllä Coriolanuksen vastapelurina Aufidiuksena. Coriolanuksesta kirjoitin joulukuussa 2013, tammikuussa 2014 ja vielä helmikuussakin 2014, kun näin sen 3. kerran.) ja Samantha Barks (joka hurmasi minut taannoin Les Miserables -elokuvan Eponinen roolissa). Niin, ja että ohjauksesta vastaa Josie Rourke, aina takuuvarma porkkana. Mutta mulla on täysi luotto Donmariin - ja taas se kannatti! Esitykset on loppuunmyytyjä kaikki, mutta seuralaiseni Anke sai kyllä peruutuslipun, kun iltapäivällä käytiin kysymässä. Ja ihan hyvälle paikallekin vielä.
City of Angelsissa kerrotaan käsikirjoittajahepusta, joka raapustaa kasaan leffan käsikirjoitusta omasta kirjastaan, kovaksikeitetystä yksityisetsivästä. Samat tyypit esittää siis "oikeita" ihmisiä, että sitten tämän tulevan leffan hahmoja. En heti tajunnut, että aina kun kuvattiin kirjan tapahtumia, niin valaistus ja puvutkin olivat mustavalkoisia/värittömiä, ja oikeaa elämää kuvatessa värillistä. Se helpotti hieman tapahtumien seuraamista, sitten kun sen oivalsi. Koska kaikilla näyttelijöillä, paitsi kirjailijalla ja yksityisetsivällä oli tuplaroolitus, ja se oli hetkittäin hieman hyppelehtivää se tarinankerronta. Ja tokihan se dekkari oli kirjailijan alter ego :-)
Hadley Fraser ja Tam Mutu
Musiikki oli sellaista 20-lukulaista jazzia. Sävellyksistä vastaa Cy Coleman ja lyriikoista David Zippel. Ja varsinaisen tarinan on kynäillyt Larry Gelbart. Varsin mukaansatempaavaa ja viihdyttävää, vaikka en mikään jazzmusiikin ylin ystävä olekaan. Kieli oli välillä tosi nopeatahtista tulitusta ja välillä mietti mihin elokuvaan itsekin joutui sisälle.
Kaikki laulajat olivat TOSI superhyviä. Tam Mutu pääroolissaan yksityisetsivä Stonena oli oikein hyvä, ja rooliinsa erittäin sopiva. Sellainen tummanpuhuva ja karheankomea. Ja järisyttävän hyvä laulaja. Alkuperäisessä Lontoon tuotannossa 1993 Stonen roolin lauloi muuten eräskin Roger Allam! Hadley Fraser hieman nörtihtävänä kirjailijana oli hyyyyvin erilainen kuin Coriolanuksessa sotapäällikkö. Mutta toki lauloi hyvin. Samantha Barks esitti Marilyn-henkistä blondia bimboa. Pidin kovasti myös Rosalie Craigin Gabby/Bobbista. Tummahipiäinen taustoja ja soolojakin laulava gospelnelikko oli myös taitava. Kuumapäistä Hollywoodpomoa näyttelevä Peter Polycarpou oli kauheassa vauhdissa!
Hieno ja salaperäinen nainen palkkaa yksityisetsivän etsimään kadonnutta tytärpuoltaan. Tämä käy hommiin, joutuu kovisten pieksämäksi, saa murhasyytteen ja sitten menneisyyskin astuu mukaan kuvioihin. Juonesta ei sen enempää (Wikipediasta löytyy aika hyvä tiivistelmä, jos kiinnostaa), muuta kun se oli hieman sekava. Dialogi oli hyvin nokkelaa, nopeaa ja täynnä niin puujalkavitsejä kuin sanaleikkejäkin.
Yksi hauska yksityiskohta esityksessä on kun kirjailija naputtelee kirjoituskoneellaan takaperin eli vetää XXX-rivin päälle ja korjaa tekstiä. Ja samalla näyttelijät (kirjan hahmot) tekevät kaiken takaperin, eli puhumisen ja liikkumisen. Tämä tapahtui muutamia kertoja ja oli joka kerta yhtä viihdyttävä.
Donmariin oli rakennettu myös pieni pyörivä lava. Lavastus oli muutenkin nerokasta. Koko takaseinä oli tehty kirjoista/käsikirjoituksista. Mikrofonit oli piilotettu näyttelijöiden hiusten/peruukkien alle niin taitavasti (ja ne olivat hyvin pieniäkin) että melkein olivat piilossa kokonaan. Miksei Suomessa näe missään ikinä noin pieniä mikkejä?
Kaikkiaan erinomaisen kiinnostava musikaalikokemus, vaikkei se musiikki ihan sellaista muhun iskevää ollutkaan. Mutta toteutus oli niin hieno, ja esiintyjät taitavia, että ei sillä ollut niin väliäkään.
Pääsääntöisesti City of Angels sai hienon vastaanoton brittilehdistössäkin - nyt vaan jäädään odottamaan siirtyykö se(kin) West Endille.
Kuten vaikkapa Telegraphin Dominic Cavendish, joka antoi 5 tähteä:
Two narratives work in complex concert. In the “real” world,
clacking away on a typewriter, a hack called Stine is adapting his detective
novel City of Angels for the big-screen, at the meddling behest of
cigar-chomping producer Buddy Fidler. In the “reel” world, his characters –
notably his gumshoe alter-ego, Stone – are embroiled in a mystery involving a
rich, decaying man with an iron lung, his grasping younger wife and the pair’s
missing daughter/step-daughter.
The dialogue has the zest of Raymond Chandler
at his best: “Only the floor kept her legs from going on forever,” Stone says
of the femme fatale in a voiceover relaying his private thoughts. And with
lyrics like “If you’re not celibate we can raise hellabit”, the warm bath of
Coleman’s score keeps frothing with wit although the grittier salts of
emotional sincerity are still stirred in when required.
Ja Guardianin Michael Billington, 4 tähteä:
Even if it’s not a perfect show, the presentation is
immaculate. Robert Jones’s design is backed by a sky-scraping pile of
manuscripts, suggesting the travails of the lone writer. The performances are
also excellent. Hadley Fraser’s harassed Stine is ideally matched by the
Bogartesque assurance of Tam Mutu’s Stone, Peter Polycarpou is explosively
funny as an egomaniac producer and the show is unusual in offering dual roles
for a number of women: Rosalie Craig as both writer’s wife and gumshoe’s girl, Katherine
Kelly as shooting star and blazing siren, and Samantha Barks as aspiring
starlet and fugitive jailbait all inhabit two worlds with consummate style and
ease. The show may be caviar to the general, but Rourke’s production is a
gourmet’s delight.
muut kuvat omia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti