Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cirko-festivaali. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cirko-festivaali. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. toukokuuta 2018

Acéléré / Circolombia, Cirko-festivaali, Kansallisteatteri 18.5.2018

Tänä vuonna Cirko-festivaalin pääjuttuna oli kolumbialainen Circolombian vierailu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä neljällä Acéléré-esityksellään. Sinne siis; olihan luvassa musiikin ja sirkuksen kiehtova liitto.

Vajaan tunnin mittainen esitys oli nopeatempoinen ja svengaava, siitä piti huolta lattarimusiikki ja -meininki. Vauhtia kyllä piisasi, ja kaiken kohkaamisen välillä vedettiin parit sirkusnumerotkin välillä. Väkeä oli lavalla kuin pipoa, ja sillä saatiin aikaan näyttäviä joukkokohtauksia. Silti sellaisia sopivia suvantokohtiakin oli siellä, ettei mennyt liian vauhdikkaaksi meno. Yleisöä otettiin hyvin mukaan, ja varsinkin naispuoliset laulajat olivat innokkaita yleisötsemppareita. Teatterin aulassa jaetut korvatulpat olivat varmaan ihan hyvin tarpeen lapsille ja lähempänä lavaa istuville.


Muutamia todella näyttäviä temppuja saimme katsella, mutta yllättävän paljon tavanomaistakin sirkustavaraa. Alussa säväytti hyppy tuntemattomaan eli yhden miehen hyppy pimeyteen Kansiksen aitiosta. Esiintyjät vaihtoivat hienosti lennosta musiikin parista sirkukseen ja takaisin. Paljon lattia-akrobatiaa ja köysillä ilmassa taiturointia. Aika monessakin kohtaa esityksen aikana tuli sellainen olo että paljon melua tyhjästä. Että nyt keskityttiin vaan show-meininkiin ja musiikin tahdissa taputtamiseen ja liikkumiseen, ja itse sirkus jäi taustalle. Yleisö tuntui kyllä tykkäävän, niin ei siinä mitään valittamista sitten kai ole. Itse olisin halunnut nähdä vähemmän sitä kohkaamista ja enemmän teknisesti haastavia ja näyttäviä sirkusjuttuja. Tanssi- ja lauluosuudet limittyivät sirkuksen kanssa ja välillä kyllä ihan varastivatkin show'n kokonaan.

On jotenkin lohdullista että tällä tasollakin tulee mokia ja stipluja, mutta myös hieman latistavaa. Yhtäkaikki, yleisö tuntuu aina kannustavan enemmän pienistä virheistä (ja kiva niin). Näin isoon porukkaan mahtuu kaikenlaista tekijää; oli isoja körmyjä jotka toimivat pienempien kaverien heittelijöinä ja voimamiehinä. Mutta isotkin miehet olivat tosi ketteriä ja notkeita, ei sillä. Vipulaudalla nähtiin näyttäviä temppuja ja venäläinen aisa on aina yksi mun suosikkeja. Niskan varassa ilmassa roikkuminen alkaa koskemaan omaankin niskaan, eikä pelkästään kenottavasta katseluasennosta johtuen.


Odotin hurjaa visuaalista lattarimenoa ja tasaisen harmaissaan esiintynyt 14-henkinen ryhmä tuotti siinä mielessä pienen pettymyksen. Kuitenkin kun sellaista sensuellia estetiikkaa haettiin asujen niukkuudella ja paljaan pinnan esittelyllä. Olisin kaivannut siis väriä myös asuihin. Ja sitten taas kirkkaansiniset kinesioteippaukset pistivät silmään ikävästi. Niitä olisi kai ihonvärisiäkin... Kolumbiasta odottaisi oikeasti elämänilon näkymistä myös puvustuksessa.

Temppu ja kuinka se tehdään. Tai lähinnä kuinka se tehdään erinomaisesti. Kyllä kohtuullisen hyviä sirkusesityksiä saa aikaan pienellä. Ei aina tarvita kauheaa show'ta ja kohkaamista. Täytyy todeta että viimevuotinen Cirko-festivaalin pääesitys eli australialaisen Circan What will have been Kansallisteatterissa oli ihan eri planeetalta kuin nyt nähty Acéléré. Silti olen iloinen että näin ja koin tämän - taas yksi tapa viihdyttää yleisöä.

Valo- ja musiikkishow'na Acelere oli näyttävää viihdettä, mutta sirkusesityksenä vähän ehkä liikaa yleisöä kosiskeleva ja kovin vähän yllätyksiä tarjoava. Jokaista varsinaista sirkusjuttua edelsi pitkä valmisteluosuus mihin kuului musiikki, tanssi ja laulu. En kauheasti lämmennyt lattarimenolle, vaikka jalkani vipattikin hieman. Ymmärrän että harvoin sirkuksia katsova yleisö villiintyi ja hullaantuikin, mutta itse tunsin oloni hieman hailuksi. Nimenomaan siksi kun sirkus tuntui jäävän kaiken muun menon jalkoihin.


Kuvien copyright Roberto Ricciuti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Circa: What will have been / Cirko-festivaali, Kansallisteatteri 20.5.2017

Tässä on jo hieman aikaa vierähtänyt Circan uskomattomasta esityksestä. Ja vieläkin menee kylmät väristykset pitkin selkärankaa kun mietin sitä. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, vaikka aika lailla monenlaisia esityksiä on näihin vuosiin mahtunut. What will have been meni luihin ja ytimiin. Huikean kaunista, kutkuttavan jännittävää, teknisesti huippuluokkaa, ja kaiken kaikkiaan niin monella tapaa viihdyttävää kuin vain hieno esitys voi olla.


Australialaisen huippunykysirkusryhmä Circan useasta esiintyjästä Suomeen oli saapunut kaksi miesakrobaattia (Daniel O'Brien ja Keaton Hentoff-Killian) ja yksi naispuolinen (Lauren Herley) sekä virtuoosimainen viulisti (Lachlan O'Donnell) - ja he tekevät Kansallisteatterin pienen näyttämön lavalla ihan uskomattomia juttuja. Siis oikeasti. Välillä on pakko melkein laittaa käsi silmien eteen, kun ei vaan pysty katsomaan menikö nyt niskat nurin vai tippuiko joku vertikaaliköydestä. Käsittämättömiä temppuja ja monia fysiikan lakien rajoja hipovia suorituksia. Jos en omin silmin näkisi niin en uskoisi.


What will have been esittelee akrobatiaa monella tavalla, mutta kyllä tämä melkein myös nykytanssiesityksestä menisi. Kaunista, hiljaista tanssia, jossa otetaan kirjaimellisesti miehestä mittaa. Voltteja, hyppyjä, vertikaaliköysikieppumista, pyramidejä, kuperkeikkoja (eteen ja taakse!), hyppyjä suoraan niskoilleen. Hirveän fyysistä, mutta myös hetkittäin hyvin intiimiä ja sensuelliakin. Pieniä ranneliikkeitä, joista ehkä tulee mieleen se tanssi. Elastista ja notkeaa. Reisissä on voimaa, koko kolmikolla. Homma näyttää tosi kevyeltä ja iisiltä, mutta se on hyvin hämäävää. Hiki tulee, koska täysillä mennään koko esitys. Hiki melkein tulee katsomossakin! Välillä kolmikko loikoaa lattialla ja siirtelee kehojaan ja toisiaan. Miehet ovat kuin muovailuvahaa Herleyn käsissä.

   

On myös aivan käsittämätöntä seurata miten yksi akrobaatti (tässä tapauksessa vielä nainen) tekee sillan, (siis seisoo käsillään selkä maata kohti kaarella) ja toinen (hieman jämerämpi mies) hyppää päälle. Melkein omassa selkärangassa rusahtaa sympatiasta. Myös narussa roikkumiset niskan varassa saavat komppausta niskastani. Taistelu trapetsin herruudesta on ankaraa.

Harvoin muuten kokee sellaista katsomossa, että koko katsomo kohahtaa yhtäaikaa. Tässä esityksessä oli niin jänniä kohtia että näin kävi. Useita kertoja. Oli myös hauska seurata vieressäni istunutta kokenutta sirkuskonkaria Tossavaisen Jussia (joka muuten myös tykkäsi esityksestä), joka kirjaimellisesti säpsähteli ja jopa peitteli kädellä silmiään hetkittäin! Jaettu nautinto on kaksinkertaista.


Ulkoasultaan esitys on aika pelkistetty. Ei siinä rekvisiittaa juuri kaipaile, kun taiteilijoiden kehot tekevät kaiken tarvittavan. Hieman sopivasti suunniteltuja valoja rajaamaan tiloja ja luomaan tunnelmaa.

Esityksen luoja ja ohjaaja Yaron Lifschitz on myös valinnut monipuolisen musiikkivalikoiman taustalle. Viulisti vetää kyllä Bachia ja muuta klassista hetkittäin, mutta osa musiikista tulee nauhalta. Välillä on myös hiljaisia hetkiäkin, ja nekin sopivat hyvin mukaan.


Esityksessä oli selkeä kliimaksi, ja olisin suonut sen loppuvan tähän. Mutta ehkä se oli liian ilmeistä lopettaa siihen, vaikka dramaturgisesti olisi ollut nappi. Jotenkin täysin turhaan Herley tuli vielä voimistelemaan ja koko kolmikko ryhmäakrobateilemaan. Oli tämä liki täydellinen esitys myös tämän pienen loppulässähdyksen kanssakin, ei sillä.


Esitysillan lopuksi Cirkon tuottaja Jarkko Lehmus jututti työryhmää ja yleisö sai esittää myös kysymyksiä. Kehuja ja kiitoksia sateli katsojilta. ja paljon mielenkiintoista keskustelua käytiin. Herroista amerikkalainen Hentoff-Killian on mukana Circassa ekaa kautta ja on tykännyt kovin. Ryhmän ainoa aussi eli O'Brien on ollut mukana 4 vuotta ja kanadalainen Herley kolmatta vuotta. Esiintyjien taustoilta löytyy niin akrobatiaa, nuorisosirkusta, voimistelua, uimahyppykilpailuita kuin eri tanssilajeja hiphopista balettiin! Viulisti O'Donnell on mukana ekaa kiertuetta, ja hän on soittanut nelivuotiaasta asti. Esityksen ensi-ilta oli alunperin jo toukokuussa 2015 Englannissa (sieltä ja Meksikosta tuli alkuperäinen teoksen tilaus ja rahoitus; siksi ensiesitykset olivat näissä maissa) ja on siitä asti kiertänyt maailmaa kolmen 3+1 esiintyjäryhmän voimin.


Kolmikko vahvistaa sen, että kun temppua suoritetaan, niin siihen keskitytään sataprosenttisesti. Pakkohan se onkin, niin intensiivisiä hetkiä tässä on. Monet tempuista, varsinkin kaikki vaativimmat, on todella tarkkaan harjoitettuja, mutta joka esityksessä on myös paljon improvisaatiota. Näin esitys pysyy tuoreena ja vaihtelevana, vaikka sitä esitetään kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Pieniltä loukkaantumisilta ei voi aina välttyä, mutta yleensä ei satu. Lavalla on ohut pehmustekerros ja temput tehdään tarkoin harjoitelluilla ja suunnitelluilla tekniikoilla. Kaikki tosi pahannäköiset osiot on huolella mietitty.

Ryhmä pohti myös erimaalaisten sirkuskatsojien eroja. Vanhassa sirkusmaassa Ranskassa annetaan paljon väliaplodeja ja kannustusta, mutta sen sijaan amerikkalaiset eivät oikein osaa suhtautua nykysirkukseen. Koska se ei ole oikein tanssia eikä perinteistä sirkustakaan. Ehkä siitä puuttuu värejä, arvioi Circan sakki hymyillen.


Nämä kolme esitystä Cirko-festareilla olivat ryhmän ensivierailu Suomeen. Toivon mukaan seuraava visiitti nähdään mahdollisimman pian. Eli jos koskaan tulee mahdollisuus mennä katsomaan Circan esitystä, niin en voisi mitään suositella enempää!


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Machine / Blind Gut Company, Cirko-festivaali 16.5.2017

Koneen ja ihmisen liitto on askarruttanut ihmiskuntaa pitkään. Lukuisia ovat siitä aiheesta kirjoitetut romaanit ja varsinkin elokuvat. Ovatko koneet renkejämme, vai onko ihmisestä tullut teknologian orja? Näitä mielenkiintoisia teemoja halusi tutkia myös sirkustaiteilija Tuomas Vuorinen. Yhdessä Inga Björnin ja Saana Peuran kanssa kolmikon Blind Gut Company kehitteli kaksi vuotta Machine-teosta, joka sai maailmanensi-iltansa viime marraskuussa Ranskassa. Eilen tämä tunnin mittainen spektaakkeli nähtiin ensi kertaa Suomessa, Cirko-festivaaleilla.


Ja olipa se esitys! Vangitsevan hypnoottinen kokemus. Kun nuorallatanssija on kytketty monitoreihin, kameroihin ja antureihin, pääsee katsoja hänen esitykseensä sisälle ihan uudella tavalla. Kuulemme sydämen sykkeen, ja hengityksen. Tavallaan esiintyjä tulee lähemmäs katsojaa, tai pikemminkin katsoja esiintyjää. Mutta haluaako katsoja päästä näin likelle, asian ytimeen? Se onkin toinen asia.

Valosuunnitelija Kauri Klemelä ja äänisuunnittelija Esko Mattila ovat iso osa esitystä. Kumpikin istuu oman välinearsenaalinsa takana ja sieltä käsin tuottaa ihmeellisiä ääniä (jotka tuovat välillä mieleen viidakon, välillä Jean-Michel Jarren konsertin ja välillä scifi-elokuvien robottimaiset ääniefektit) ja mykistäviä valoja (vaihdellen täydellisestä pimeydestä vihreisiin laservaloihin ja liikkuviin valonheittimiin). Kumpikin miehistä on selkeästi oman alansa velhoja. Huikeat temput saavat todellakin arvoisensa raamit.


Välillä esitys näyttää suoraan kuin jostain scifielokuvasta (Mad Max, Blade Runner, Terminator, Matrix), välillä kuin muotoilija Stefan Lindforsin hyönteisveistokselta. Työryhmän kehittämä ja rakentama "eeppinen vastapainokone" kohoaa lavan keskellä kuin valtava koneellistunut rukoilijasirkka, joka ahmii ihmisiä välipalakseen, sylkeäkseen kuoret ulos. Otsalamppujen valoissa ketterät esiintyjät saavat sen elämään. Vastapainokoneen yllä, alla ja päällä kiipeillään, tasapainoillaan, keinutaan. Rytminen koneen ääni taustalla, kuin sen sydämen lyönnit. Ranteen paksuiset valokuituköydet, joita käytetään kiipeämiseen, tosin verhojen takana ja vaijerien avulla. Fylogeneettisen puun näköiset vihreät laservalot lintuineen tuovat siivun paratiisia keskelle kovin teknistä esitystä.


Esiintyjät käyttävät myös rullaluistinlenkkareita (en tiedä onko näillä joku virallinen nimike, siis kengät joiden kärkiosa on normaali kenkä ja kantapäässä on rullaluistinrulla). Yhdessä vaiheessa koko lava, ja katsomokin, peittyy sakeaan sumuun, jonka keskellä iso teräshirviö teutaroi. Loppua kohden peto on päästetty irti, ja meno holtitonta. Koneääni mylvii, hillitön teknobiitti jauhaa ja hulabaloo on melkoinen. Huh. Lopulta hiljaisuus, konehirviö on hiljennyt. Jäljelle jää vain mies ja tanko. Sitten nähdäänkin sellainen tankotanssi ettei ole tosikaan. Jyrinän ja jylinän säestyksellä koko lavastus pistetään päreiksi. Se oli siinä.

Todella upeaa katsottavaa!

Hienoa oli myös kun lopuksi Cirkon toiminnanjohtaja Riku Lievonen jututti tekijäkolmikkoa sekä peli- ja keinoälytutkija Perttu Hämäläistä. Yleisökin pääsi mukaan käyttämällä mm. Aalto-yliopiston luennoilla käytettävää digitaalista kommentointi/palautealustaa (Presemo) puhelinten kautta. Toki myös suullisesti sai osallistua. Tämäkin herätti keskustelua; välineen nähtiin toisaalta helpottavan kommentointia ja palautteen antamista, mutta samalla se loitontaa meidät paikalla olevat ihmiset toisistaan. Istumme kaikki samassa tilassa mutta silti laitamme mieluummin kysymykset puhelimen kautta.


Esiintyjät kommentoivat ettei heitä pelottanut, paitsi korkeintaan tekniikan toimivuuden puolesta. Tekniikkaa ja erilaisia kaapeleita, vaijereita ja systeemeitä olikin kyllä valtava määrä. Tuomas Vuorinen sanoo itse olevansa aika teknologiakriittinen. Perttu Hämäläinen muistuttaa että työkalut ovat työkaluja, mutta myös ansoja. Helposti luisumme teknologia-addiktion puolelle. Kaikkea ei pystytä ennustamaan. Hallitseva teema esityksessä hänen mielestään oli miten teknologia luo epätasapainoa. Hän puhui myös pörssikurssien heilahtelusta ja algoritmeistä sekä someraivon ja -kuplien liki itsestään tapahtuvista heilahteluista.

Työryhmä myös ruoti esityksen syntyä. Keväästä 2015 asti projektia valmisteltiin ja rakenneltiin. Vastapainokoneeseen piti tutustua, siihen piti kiivetä ja aina se yllätti. Aluksi oli joukko irrallisia temppuja ja kohtauksia. Ryhmä piti kymmenen 1-2 viikon harjoitusjaksoa kahden harjoitusvuoden aikana. Vuorisen mukaan he eivät tietoisesti halunneet tehdä scifijuttua, mutta myönsi että siihen suuntaanhan se meni.


Teknologia vallankäytön välineenä ja mielihyvän lähteenä. Joku muistuttaa että aina on dramatisoitu nykyteknologian uhkaa. Kyllä entisaikaankin tekninen suoritus oli uhka, esimerkiksi puun kaato. Mutta missä on teknologian raja.

Kun tekijöiltä kysyttiin omaa suosikkia teknologisten vempainten joukosta niin sekä Inga Björn että Saana Peura vastaavat tehosekoitin. Mutta Tuomas Vuorinen kehuu videotykkiä!

Kannattaa muuten katsoa esityksen traileri - ja mennä kokemaan Machine itse. Mahdollisuus siihen vielä keskiviikkona 17.5. STOAssa ja ehkä tulevaisuudessakin joskus jossain. Tämmöistä näkee harvoin. Kiitos Blind Gut Company ja Cirko-festivaali!


Esityskuvien copyright Jouni Ihalainen, muut kuvat otin minä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Pessi ja Illusia / Flow Productions, Cirko-festivaali 16.5.2017

Muistan hämärästi lapsena lukeneeni (tai minulle on luettu) Yrjö Kokon Pessi ja Illusia satua. Ja muistan myös nähneeni jostain muutamia vuosia sitten (tulikohan Teemalta?) pätkiä Ahti Sonnisen 1950-luvun satubaletista. Ja olisinko voinut 80-luvulla nähdä Partasen ohjaamaa elokuvakin? Mutta sinällään tarina ei ole niin kovin tuttu. Toki tiedän peruskuvion eli peikkopoika Pessi ja keijutyttö Illusia kohtaavat ja rakastuvat. Mutta kaikki muu oli hämärän/historian peitossa.

  
Muusikot ja Ristilukki

Tunnin mittaisessa esityksessä Flow Productionsin Pirjo Yli-Maunula on ohjaajana ja koreografina pistänyt peliin valtavan määrän luovuutta. Tämä Pessi ja Illusia on alunperin saanut ensi-iltansa jo marraskuussa 2015 Oulussa, mutta meidän etelämpänä asuvien onneksi nyt myös Cirko-festivaaleilla.

Illusia ja Pessi

Mustavalkoinen maailma, ja ruskeaa voimapaperia roikkuu siellä ja täällä. Pikkuhiljaa näistä paperipiiloistaan mönkii otuksia, musisoivia tyyppejä ja ties vaikka ketä. Yksi näistä omituisista otuksista on mustanpuhuva peikko Pessi (Teemu Tuohimaa), joka kieppuu villinä pitkin lavaa. Eräänä päivänä katosta laskeutuu eteerisen vaalea kaunotar hentoine siipineen. Illusia (Sanna Vellava) on saapunut, eikä Pessin elämä enää palaudu ennalleen.


Huikeat muusikot Kyösti Salmijärvi ja Markus Lampela lurittelevat huilujaan ja kilkuttavat tyhjiä pullojaan virtuoosimaisesti. Ja välillä miehet laulavatkin yhdessä. Kuin samaanit. Välillä sirkustaiteilija Katja Kortström taituroi rengastrapetsilla. Milla Virtanen on muiden toimiensa ohella aika hyytävä Ristilukki. Katri Lausjärvi tekee monia rooleja. Upeaa tanssia ja näyttäviä sirkuskuvioita.

Vaikka maailma näemmä koetteleekin Pessiä, ja varsinkin herkkää Illusiaa, niin hengissä selvitään ja elossa ollaan. Sinällään tämä on aika optimistinenkin teos.


Suurin osa katsomosta oli 6-vuotiaita eskarilaisia, ja meno äityi aika villiksi ja vapaaksi kun esityksessä koitti talvi ja lumi(paperit) vyöryivät maahan ja lasten ylle. Musta tää oli aika pelottavan oloinen hetkittäin, siis pimeys ja oudot hahmot ja muut, ja muutamat lapset selkeästi hieman ehkä jännittivätkin. Ja on tässä kuolemaakin, mutta se tosin saa aikaa vain innostuneita huutoja "nyt se kuoli, toi punanen on verta". Hmmm...

Pirjo Valisen upeat puvustukset sekä näyttävät ja kekseliäät lavastukset luovat lopullisen silauksen. Pessin maailma on harmaita sävyjä täynnä, mutta Illusia tuo sateenkaaren kaikki värit tullessaan! Myös Jukka Huitilan valosuunnittelu ja Aake Otsalan äänisuunnittelu ansaitsee kiitoksen. Lisäksi sirkustaiteilija Ilona Jäntti on ollut mukana ideoimassa teosta.


Parhaat esitykset ovat juuri tällaisia. Katsottavaa, nautittavaa ja oivallettavaa on sekä lapsille että aikuisille. Visuaalisesti kaunis esitys ruokkii kaikenikäisten katsojien mielikuvitusta, mutta ei pureskele mitään valmiiksi. Tarpeeksi rosoinen miljöö ja hahmot jättävät omille tulkinnoillekin tilaa. Pessi ja Illusia sopii satuna hyvin nykyaikaankin.


Esityskuvien copyright Janne-Pekka Manninen (4 ylintä kuvaa) ja Pekka Mäkinen (2 alinta kuvaa).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Chameleon / Kallo Collective, Cirko-festivaali 12.5.2017

Nyt on outoa! Kun suomikummaa siirrettynä kirjallisuudesta näyttämölle. Tai ehkä tämä on Finnish Weird yhdistettynä Kiwi Weirdiin? Sirkus/teatteriryhmittymä Kallo Collective tekee eriskummallisia sirkuksen ja fyysisen teatterin esityksiä, mutta uusin Chameleon on ehkä oudoista oudoin. Ensi-iltansa se sai tänään Suvilahden Cirko-keskuksessa, Cirko-festivaalien avausnumerona. Uusiseelantilaisten Thomas Moncktonin ja Gemma Tweedien ohjaama ja visioima esitys esitteli hieman toisenlaisen hotellin. Hotel Chameleonissa tapaamme joukon eriskummallisia persoonia.

Tämmöisiä esityksiä on kovin vaikea lokeroida tai luokitella. Sirkusta, mimiikkaa, tanssia, akrobatiaa, jongleerausta, fyysistä teatteria, slapstickiä... Kaikkea tätä. Absurdeja sattumuksia, outoja ja vinksahtaneita juttuja. Koko soppa sulautuu kuitenkin yhdeksi esitykseksi hyvin, vaikka hetkittäin miettiikin miten. Narratiivi puuttuu, mutta on tässä joku juoni ja juju. Hotellissa ollaan, palvelu ei aina pelaa. Hissillähän sinne pääsee, tai rullakon kyydillä, jokainen valitkoon kulkuneuvonsa itse.

      

Hotellissa pelataan sulkista, käydään salaa tupakalla, leikataan nurmikkoa... On ihana täkki, joka peittää ja jopa hieroo, on banaanimies joka demonstroi oikean banaanin kanssa rinnakkain kuoriutumista. On laukkaavaa ratsu reimaa, joka taitaa kyllä kouluratsastuksenkin. Nutturat ei pysy paikoillaan ja mahtaako hissikään kulkea tällä porukalla ihan ylimpään kerrokseen. Tyypit höpäjää jotain sekakieltä, linnun laulua ja satunnaisia ruotsinsanojakin korviin tarttuu. Mutta eleillä ja ilmeillä homma hoidetaan kotiin, ei siinä kieltä tarvita.

Monipuolisen taitava esiintyjäkuusikko (Inga Björn, Kristiina Janhunen, Jenni Kallo, Sakari Saikkonen, Gemma Tweedie ja Olli Vuorinen) tekee roolinsa pieteetillä. Jokaisella on oma spesialiteettinsä, esim. Janhusella ja Saikkosella tanssi ja Vuorisella jongleeraus. Maximilian Latvan syntikoilla ja koskettimilla soitettu hissi/loungemusa ja sellainen pimpelopom-meininki istuu tähän erinomaisesti. Lavastukset ja puvustukset on työryhmä nikkaroinut, ommellut ja kursinut kasaan itse.

Ei tätä voi oikein mitenkään kuvailla, kyllä tämä pitää itse nähdä! Nyt lauantaina on siihen mahdollisuus Cirko-festareilla, ja jatkossakin esitystä nähdään varmasti jossain. Suosittelen jos kaipaat vinksahtanutta iloa elämääsi.


Esityksen jälkeen oli pieni Q&A tilaisuus. Cirkon tuottaja Jarkko Lehmus jututti Monckton & Tweedie kaksikkoa. Miten esiintyjät valittiin (poimittiin Helsingin kaduilta oudoimpia tyyppejä), miten esitystä alettiin luoda ja muokata. Alunperin Thomilla ja Gemmalla oli kuvia päässä, millaisia kohtauksia he haluavat tehdä. Yksi Thomin alkukuvista oli kuva armeijan univormusta mikä oli pinkki ja kukallinen. Miten outo yhdistelmä! Myös uimalakit ja hidastetut liikkeet olivat mukanna alusta asti. Paljon rakennettiin esiintyjien improvisaation kanssa. Molempien mielestä tästä tuli lopulta aika lailla sellainen kun he sitä alunperin kuvittelivatkin.


Sitten tästä oli vartin mittainen demo, ja sitä sitten lähdettiin laajentamaan. Tällä kertaa Thom halusi keskittyä ohjaamiseen, koska hänellä on niin paljon muita projekteja kesken (mm. Jyväskylän Kesässä nähdään Only Bones-soolo ja Helsingin Juhlaviikoille valmistuu kokonaan uusi teos The Artist - maanmainiolle The Pianistille itsenäinen jatko-osa).

Tämmöisissä esityksissä on tekijöiden varmaan hyvin vaikea kuvitella naurun määrää mitä yleisöstä tulee. Itse nauroin toki monta kertaa, mutta enemmän se oli sellaista sisäistä naurua, ja hymykaretta ja ihailua ja ihmetystä, kuin silkkaa huutonaurua.


Promokuvan copyright Thom Monckton, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.