Patriarkan keskipisteenä on eläkevuosia Normandiassa viettävä, mutta sitä ennen pitkän uran rakennusalalla urakoinut ja yhteiskunnan asioitakin hoitanut ikiteekkari Heimo Harju (Heikki Kinnunen). Heimo on suurten ikäluokkien edustaja, mahtipontinen ja itsekäs äijä, joka kokee että häntä varten on jossain vielä yksi (työ)projekti. Heimon imaginäärisen projektin takia taakse jää Normandia. Vaimonsa Virpi Harju (Ritva Jalonen) on vihdoin sopeutunut ja viihtyy Ranskassa ja kokee ahdistusta Suomeen paluusta. Mutta sekös vanukasregressioon vajonnutta Heimoa liikuttaisi. Suomessa odottavat aikuiset lapset Jarno ja Jonna. Jarno (Risto Korhonen) viettää juuri nelikymppisiään ja käy läpi siihen liittyviä kriisejä, vaikkei hän mitään neljänkympin kriisiä tunnustakaan. Jarmon vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa perheen kolmatta lasta ja on aika topakka nainen kaikin puolin. Jonna (Elisa Piispanen) jää hieman vaisummaksi henkilöksi.
Sitten on vielä Heimon vanha kaveri Kale (Jukka Leisti), jonka kanssa on äijäilty vuosikymmeniä, samoissa työhommissa ja vapaallakin. Kale on varsinainen niljake, "vanha irstas pervo", mutta vaimon (Kirsimarja Järvinen) tämäkin on onnistunut saamaan. Henkilökavalkadin täydentää Marko (Arttu Ratinen), energia-alalla työskentelevä Jarnon vanha koulukaveri, joka houkuttelee Kalea ja Heimoa ydinvoima-alalle. Ja jonka vaatteet tuottavat muuten suurta iloa silmilleni. Näemme myös Virpin ja Heimon nuorina (Pia Piltz ja Antti Tiensivu), jossa heidän tutustumistaan valotetaan lisää.
Taas kerran Juha Jokela nivoo yhteen yhteiskunnallisia, ajankohtaisia teemoja (Patriarkan kantaesitys oli syksyllä 2012 Kansallisteatterissa) linkittäen ne ihmisten välisiin monisyisiin suhteisiin. Perhedraamaa tavallaan. Teksti on napakkaa ja hauskaakin, mutta aika paljon siellä on kriittisyyttä ja sivalluksia moneen eri suuntaan. Suuret ikäluokat, mitä kaikkea sillä äijäenergialla on saatu aikaan. Kun miehet ovat menneet ja touhunneet, naiset ovat jääneet jalkoihin. Heinon ja Virpin kotiinpaluujuhlissa kuullaan kiinnostavia puheita, erityisesti miniänsä Petran pitämä "jäykkien fallosten sukupolvi" -puhe. Kukin reagoi tähän tavallaan; nostiko Petra kissan pöydälle vai loukkasiko Heimon ja Kalen tunteita? Kriisejähän siitä seuraa, kuten odottaa saattaa.
Tässä ruoditaan niin riittämättömyyden tunteita, kyllästymistä, muutoksen tarvetta. Pelataan shakkia, elämän metaforana? Kuullaan ydinvoimasta, fiilistellään nuoruutta, ruoditaan suomalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa. Siinä missä suuret ikäluokat nappasivat paikkansa yhteiskunnassa, ovat heidän keski-ikäiset lapsensa hieman tuuliajolla. Monellakin eri tapaa. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa, vai onko se sukupuolten välillä?
2 h 40 min on aika pitkä aika näytelmälle, ja niin taaskin. Vaikka sinällään Virpin ja Heimon nuoruuskuviot ovatkin kiinnostavia, niin olisin itse ehkä jättänyt ne kokonaan pois. Toisaalta pidin kovasti siitä miten siirtymiset aikatasosta toiseen tapahtui. Toinen asia mistä pituuden lisäksi hieman nipotan on repliikkien muistaminen. Ehkä joulutauko teki tepposet. Ja hienosti Jukka Leisti kommunikoinnin kuiskaajan (tai ei se kyllä mitään kuiskannut) kanssa hoiti, ei sillä.
Periaatteessa tämä oli hyvä näytelmä, mutta sitten taas se ei kuitenkaan kolahtanut täysillä. En tiedä miksi. Mutta kyllä Juha Jokela kirjoittaa osaa, se on vissi! Käy itse tsekkaamassa; esitykset jatkuvat toukokuulle asti.
Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti