Tyttö ja varis / Tampereen teatteri 31.12.2016

Lähtökohtaisesti pidän Sirkku Peltolan näytelmistä. Uutukainen, nyt harvinaislaatuisesti Tampereen teatterille kirjoitettu Tyttö ja varis on tyypillinen Peltolan näytelmä. Hyvässä ja ehkä hieman myös pahassa. Pienen ja hyvän ihmisen ahdinko suuressa (ja useimmiten) kolkossa ja tylyssä maailmassa. Liikuttavaa, surullista, tunteita herättävää, huumoria unohtamatta. Mutta samalla ehkä myös hetkittäin tulee tunne että olen nähnyt tämän ennenkin.

Useimmiten Peltola (esikois)ohjaa omat tekstinsä, mutta nyt ohjaajan pestiin tarttui Anna-Elina Lyytikäinen. Ehkä hieman ulkopuolisempi ote tekee hyvääkin välillä. Ainakin minun silmääni kokonaisuus miellytti, ja oli oikein tasapainoista katsottavaa. Enkä tarkoita tätä nyt sillä että näytelmäkirjailijan oma ohjaus ei toimisi, useimmiten varmaan toimiikin. Olen tätä miettinyt jonkun verran ja keskustellutkin teatteribloggaajakaverien kanssa, että onko se hyvä vai huono asia että näytelmäkirjailija aina ohjaa oman teoksensa. Eihän siihen mitään yksiselitteistä vastausta ole.

Tyttö ja varis on pienimuotoinen kertomus kahden naisen epätodennäköisestä ystävyydestä, ihmisyydestä, ja ennen kaikkea yksinäisyydestä. Säde (upean, upean, upean roolisuorituksen tekevä Ritva Jalonen) on alkoholisoitunut, yksinäinen syrjäytynyt reppana, joka pölähtää Armin (Tuija Vuolle) elämään kuin salama kirkkaalta taivaalta. Armi taas on eläkeläinen, jolla ensisilmäyksellä tuntuu olevan asiat paremmin kuin hyvin. Siisti, vauraan oloinen koti, äitiinsä hyvin yhteyttä pitävä aikuinen poika ja monenlaista rientoja ja ystäviä. Mutta mitä pinnan alta löytyykään kun sitä raaputtaa hieman. Näiden kahden erilaisen naisen kautta pääsemme katsomaan syvemmälle ihmisen sieluun. Miten yksinäisyys rampauttaa, mitä äidinrakkaus voi äärimmillään aiheuttaa. Kummankin naisen elämä ja kohtalo riipaisee sydämestä, mutta hieman eri tavalla.

Sitten on taas keski-ikäinen menevä mies Ipe (Jukka Leisti), joka siivousfirman työnjohtajana pääsee pompottamaan alaisiaan. Mutta liekö kovin onnellinen tai elämäänsä tyytyväinen hänkään. Yksi alaisista on rento ja juuri mistään murehtimaton Jarde (Antti Tiensuu) joka elää tässä ja nyt.

Marjatta Kuivaston vähäeleisen tyylikäs lavastus sopi tyyliin kuin nenä päähän.

Hyvä näytelmäteksti jaksaa pohdituttaa vielä myöhemmin. Tyttö ja varis ei ole poikkeus siinä mielessä, koska jäin miettimään yksinäisyyden teemaa vielä pitkäksi ajaksi. Sitä miten paljon nykypäivänä on yksinäisyyttä. Tuntuu että mitä enemmän on erilaisia sosiaalisen median kanavia ja muita mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä ja ylläpitää vanhoja ihmissuhteita, niin sitä yksinäisempi ihminen onkaan. Huomasin sen konkreettisesti itse joulun aikaan. Minulla on laaja kaveri/tuttavaverkosto; olen ulospäin suuntautunut ja minun on melkoisen helppo tutustua uusiin ihmisiin. Ja on toki hyviä ystäviäkin. Mutta kun tulikin kriisitilanne, niin ei sitten kuitenkaan ollut ketään kelle soittaa. En halunnut vaivata läheisiä omilla murheillani, koska kaikilla on kuitenkin niitä omia juttujaan, kiireitään ja murheitaan. Ja vielä joulun/uudenvuoden tienoo eli lomia, vapaata, matkustamista, sukulointia. Monellakin tavalla olen nykyään yksinäisempi kuin ennen, vaikka tuttavapiiri on hyvinkin laaja. Enkä liene tämän asian kanssa yksin. Lisäksi nykyään pidetään ehkä kulisseja enemmän ja kauemmin pystyssä kuin ennen. Jos perheessä on joku kriisi, se ei useinkaan laukea ennenkuin asiat ajautuvat lopullisesti lukkoon. Ja silloin usein on jo liian myöhäistä.

Kyllä Tyttö ja varis liikuttaa ja itkettääkin. Mutta sitä katsoessa koin myös katarttisen kokemuksen - en ole yksinäisyyteni kanssa yksin! Joten kiitos elämyksestä, Sirkku Peltola ja koko työryhmä. Esitykset jatkuvat toukokuun puolelle.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.