Jos teatteribloggaajakollega Talle käy katsomassa esityksen kymmenen (10) kertaa, on siinä oltava jotain erityistä. Joten kovin utelias ihminen kun olen, niin pitihän se lähteä Riihimäen teatterille katsomaan mikä ihme tämä
Täti ja minä oikein on. En siis tiennyt esityksestä etukäteen mitään muuta kuin että
Eero Ojala näyttelee siinä ja että
Talle on hehkuttanut esitystä maasta taivaaseen. Aika hyvä lähtökohta sekin!
Kanadalaisen
Morris Panychin näytelmä Täti ja minä (
Vigil, Englannissa
Auntie and me) on vuodelta 1996, ja tekijänsä toinen näytelmä. Sitä on esitetty eri Suomen teattereissa aika ahkerasti, mutta jotenkin mä olen onnistunut välttämään sitä tähän asti.
Taru Kivisen ohjaama näytelmä on aika pienimuotoinen eli lavalla on vain kaksi näyttelijää. Heistäkin toinen on enimmäkseen mykkänä. Tädin ensimmäinen repliikki nimittäin on
Hauskaa joulua - juuri ennen väliaikaa. Ja kun kyseessä on 2,5 tuntinen esitys, niin se on aika pitkä aika olla hiljaa. Siihen asti luulenkin, enkä ehkä ainoana, että täti on mykkä.
No, tarinahan kertoo keski-ikäisestä pankkivirkailijamiehestä Kempistä (Ojala) joka on sanut kirjeen vanhalta tädiltään (
Katja Peacock). Tämä on kuolemassa ja pyytää miestä kylään - ja toki perinnön toivossa tämä rientääkin täyttämään tätinsä toiveen. Kemp saapuu paikalle ja siitä alkaa tauoton höpötys. Kaikenkaikkiaan aika outo ja lipevän oloinen heppu, epävarma ja erikoinen. Tekstin äkkiväärä, jopa synkeä huumori alkaa hahmottumaan heti aika ensimmäisistä repliikeistä asti:
Ei puhuta mistään masentavasta jooko? Haluatko että sinut polttohaudataan? Mustaa on. Mutta ah, niin hauskaa. Myös kaihoisan surumielistä ja haikeaa. Miten yksinäisiä ihmisiä on maailmassa paljon; jotka kuuntelevat kauempaa kun elämä tapahtuu jossain muualla, asunnon ulkopuolella.
Tämähän on siis melkein kuin Ojalan monologinäytelmä, vaan kun ei kuitenkaan ole.
Sillä vaikkei täti paljoa puhele, niin hän on hyvin paikalla. Ilmeillä ja eleillä Peacock on hyvinkin läsnä, varmaan enemmän kuin moni puheroolissaan olisi. Kahden näyttelijän yhteispeli on saumatonta, ja sitä on todella kiva katsoa. Esityksessä on pitkiä hiljaisia taukoja. Taustalla ropisee sade (tehty hienosti äänillä ja projisoinneilla), siihen ihanaan lasi-ikkunaan. Odotamme ilmeisesti kaikki yhdessä Kempin kanssa tädin kuolemaa.
Vaan eipä tämä ota kuollakseen. Päinvastoin, tuntuu mokoma piristyvän. Hautajaisia ja muistotilaisuutta ehditään kyllä suunnitella... Tai Kemp niitä lähinnä pohtii. Katsoja pohtii (tai minä nyt ainakin) että miksi täti on niin kovin tyly miehelle. Mulkoilee pahasti ja melkein kuulen hänen hiljaa sisimmissään tiuskivan.
Pikkuhiljaa Kempin elämästä selviää lisää yksityiskohtia, hänen puhuessaan tädilleen. Tekstissä on paljon pieniä juttuja ja jippoja; kaikki ei muutenkaan ole ihan siltä miltä vaikuttaa. Ehkäpä osittain juuri se tekee näytelmästä niin kiinnostavan. Matkan varrella on monta ylläriä. Ja samaan aikaan täti puuhailee kaikkea arkista. Lukee, kutoo, torkkuu, syö puuroa, petailee, ja kaiken aikaa Kemp vaan höpöttelee outoja juttujaan. Aikaa kuluu, kevät vaihtuu kesäksi ja sitten tuleekin syksy. Yhä vaan täti sinnittelee hengissä. Välillä Kemp koittaa hieman nopeuttaa tädin poismenoa, mutta välillä kokkailee tälle herkkuja. Ristiriitainen mies.
Roolisuoritukset ovat hurjan hienosti tehtyjä. Peacock pistää ammattitaitoaan peliin ja vetää hienosti enimmäkseen non-verbaalia rooliaan. Ei hän kovin hauras vanha täti taida ollakaan. Ojala taas loihtii Kempistä yllättävän monitahoisen tyypin. Välillä tämä on herkkä ja nyyhkivä ressu, ja sitten toisaalta taas laskelmoiva ja tylykin. Jotenkin tulee mieleen liikkeistä ja eleistä Rowan Atkinsonin esittämä Mr Bean. Hienoa näyttelijäntyötä kummaltakin. Kuulemme hienon yskimiskaksintaistelun!
Esityksen (näyttämöllä liki vuoden) aikana kerkeää Kemp puhua vaikka mistä; suhteestaan seksiin, lapsuudestaan, uskonnosta, vanhemmistaan ja vaikka mistä. Loppu on tavallaan ennalta-arvattava (vaikka minä en sitä tosin arvannut, enkä edes aavistanut), ja kun se näytelmän kliimaksi on saavutettu, niin senkin jälkeen riittää vielä juonenkäänteitä.
Jonna Kuittinen on tehnyt upean lavastuksen! Ullakkohuoneisto viistoine lasi-ikkunoineen ja toisessa ison huoneen reunassa vuode, missä täti viettää aikaansa. Laattalattiat, kirjapinot, matka-arkkuja, narahtava kohta lattiassa - jotenkin kodikkaan näköistä, vaikka värimaailmaltaan vähän kylmää ja kolkkoa. Ja jos on lavastus hieno, niin sitä on myös valo/videosuunnittelu (
Sami Rauhala) ja äänet (
Kari Paukola). Ulkomaailman äänet tunkeutuvat pieneen ullakkoasuntoon, ja tuovat mm. vuodenaikojen vaihtelun tullessaan: tuulen ääni, linnut, tuulikellot, sade, lasten leikit... Välillä esityksessä on musiikkia, outoa ja hypnoottista, välillä taas hiljaisuutta.
Ei se Talle vallan väärässä ollut; kyllä tämä oli hieno näytelmä. En nyt silti ihan kymmentä kertaa katsoisi, mutta... Ja enkä kyllä kerkeisikään, sillä enää on Riihimäellä jäljellä vain yksi esitys! Jos siis 4.5. klo 14 on kalenterissasi tilaa, niin ei tämä pöllömpi vaihtoehto olisi lauantai-iltapäivälle!
Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.